Levyarvio: Caravan – s/t (1968)

Vuonna 1968 perustettu Caravan syntyi legendaarisen Canterbury-bändi Wilde Flowersin raunioille. Wilde Flowersin (joka ei koskaan levyttänyt) lopetettua sen ex-jäsenet kitaristi/vokalisti Pye Hastings (s.1947), basisti/vokalisti Richard Sinclair (s.1948), kosketinsoittaja Dave Sinclair (s.1947) (Richardin serkku) ja rumpali Richard Coughlan (1947–2013) perustivat Caravanin, kun taas Robert Wyatt perusti Soft Machinen (johon liittyi myöhemmin myös toinen Wilde Flowers -veteraani Hugh Hopper). Caravanin ja Soft Machinen myötä kasassa olivat ns. Canterbury-skenen vaikutusvaltaisimmat yhtyeet. Siinä missä Soft Machine suuntautui alusta alkaen hieman kokeellisemmille ja haastavimmille vesille, Caravan liikkui aina jossain määrin popahtavammissa tunnelmissa, vaikka heidänkin musiikissaan oli toki Soft Machinen lailla mukana reippaasti psykedelia- ja jazz-vaikutteita.

Caravanin nimetön debyytti äänitettiin loppuvuodesta 1968, ja se julkaistiin tammikuussa 1969. Se on tärkeä osa progressiivisen rockin alkuvaiheita, vaikkei sitä aivan kypsäksi lajityypin edustajaksi voikaan luonnehtia. Levyllä vallitsee hurmaavan viehättävä ja hieman nukkavieru tunnelma. Musiikki on kotoisaa ja helposti lähestyttävää, mutta ei silti missään vaiheessa pliisua. Bändin nuoret muusikot eivät ehkä ole virtuooseja, mutta hallitsevat instrumenttinsa kuitenkin jo tässä vaiheessa varsin hyvin. Etenkin Dave Sinclairin urkuosuuksissa on hetkittäin jo komeasti potkua. Mitään liiallista näyttämisen halua muusikoilla ei esiinny, eivätkä he näyttäydy levyllä missään määrin minään rokkijumalina, vaan kaiken yllä on mukava inhimillisyyden tunne, ja levyn kuultua tulee lähinnä tunne, että näiden kavereiden kanssa olisi kiva turista musiikista tuopin äärellä pubissa. Pikkunäppärällä hieman montypythonmaisella huumorilla on myös tärkeä rooli levyllä. Tämä yhdistelmä tietynlaista lämmintä maanläheisyyttä ja pilkettä silmäkulmassa tuli olemaan tärkeä elementti myös tulevien Canterbury-bändien levyillä.

Levyn aloittava ”Place Of My Own” on kaunis ja haikea pop-biisi, jonka Pye Hastings laulaa todella sympaattisesti. Myös seuraava kappale ”Ride” toimii mukavasti. ”Ride” tuo mieleen The Beatlesin myöhäistuotannon. Aluksi rauhallisesti ja psykedeelisesti eteenpäin nuljutteleva, mutta sitten komeasti urkujen avulla käyntiin räjähtävä kappale on kelpo kamaa, kunnes touhu saa hieman huteran päätöksen musiikin loppuessa aika tökeröön feidaukseen.

Kolmas kappale, Richard Sinclairin säveltämä ja laulama ”Policeman”, sen sijaan on aika hutera tapaus eikä oikein johda mihinkään. Onneksi seuraavana vuorossa oleva ”Love Song With Flute” kuuluu levyn parhaimmistoon. Kaunista melodiaa kehitellään rauhassa ensimmäisen puolentoista minuutin aikana, minkä jälkeen tempoa nopeutetaan, ja kappale kerää jatkuvasti lisää energiaa pysyen silti kuitenkin koko ajan leppoisan melodisena ja kutsuvana. Pye Hastingsin vokaalit kuulostavat huomattavan paljon Robert Wyattilta tässä biisissä. Pyen Hastingsin isoveli Jimmy Hastings (s.1938) soittaa kappaleessa kauniin huilusoolon (jonka hän improvisoi yhdellä otolla kertaakaan kappaletta aiemmin kuulematta), minkä jälkeen tämäkin kappale loppuu hieman töksähtäen. ”Love Song With Flute” on jo varsin kypsää Caravania ja myös hyvä geneerinen esimerkki siitä, miltä ”Canterbury-soundi” kuulostaa.

Seuraavana vuorossa oleva ”Cecil Rons” poikkeaa aiemmin kuullusta rujommalla soundillaan ja rytmisemmällä otteellaan, vaikka kertosäe on taas varsin melodinen. Ja varsin tarttuva! Kappaleen kohokohta on vokalistin räyhäkkä huuto ”Cecil RoooONS!”. Erittäin hauskan kuuloista! Tunnelma rauhoittuu jälleen ”Magic Manin” myötä, joka on hieman ”Place Of My Ownin” kaltainen melankolinen pop-raita, mutta ei läheskään yhtä onnistunut. Lupaavan alun jälkeen kappale jää hieman junnaamaan paikallaan. ”Grandma’s Lawn” on levyn toinen Richard Sinclairin laulama ja säveltämä kappale. Ja onneksi ”Policemania” huomattavasti onnistuneempi. Laulajana Sinclair on vielä hieman raakile ja Hastings hoitaa homman paremmin. Tulevina vuosina tilanne tulisi kääntymään aivan toisinpäin.

Levyn päättää eniten bändin tulevaa progesuuntaa ennustava, humoristisesti nimetty, 9-minuuttinen ”Where But For Caravan Would I?”, joka oli saanut alkunsa jo Wilde Flowersin aikoina, mistä syystä myös tuon bändin jäsen Brian Hopper (Hughin veli) sai sävellyskrediitin. Aavistuksen muuta materiaalia kompleksisemmassa kappaleessa yhtye pääsee revittelemään aiempaa enemmän. Kolmen minuutin paikkeilla alkava urkujen johtamana rokkaava instrumentaalijakso on mukavaa kuultavaa, mutta voisi toisaalta olla tehokkaampikin. David Sinclair pääsee kuitenkin soittamaan kappaleessa levyn pisimmät ja parhaat urkusoolonsa.


On kiinnostavaa todeta että vaikka Soft Machine oli perustettu ollut yli vuotta aiemmin kuin Caravan niin ennätti nuorenpi yhtye kuitenkin julkaisemaan esikoislevynsä aiemmin. Pelkästään discografioita tuijottamalla Caravanin debyytin merkitys nousee jopa hieman liian suureksi. Oleellista onkin muistaa että Soft Machine oli Caravanin väen suuresti ihailema yhtye ja esikuva vaikka levyttämään aiemmin ehtikin. Soft Machinen upea debyytti ilmestyi joulukuussa 1969 pari kuukautta Caravanin perässä.

Riippumatta siitä kuka ehti ensin tai oli se todellinen pioneeri on Caravanin debyytti joka tapauksessa varsin vaikuttava levy nuorilta miehiltä vaikkei kaikki levyn kappaleet aivan täysosumia olekaan. Debyyttilevy tarjosi kuitenkin jo vahvan lähtökohdan ja selkeät rakennuspalaset yhtyeelle, joka kehittyi jatkossa nopeasti, mutta orgaanisen luontevasti. Soft Machinen ohella Caravan näytti tietä Canterbury-skenelle ja oli aivan aallon harjalla uuden musiikkityylin, progressiivisen rockin, ottaessa muotoaan seuraavina vuosina.

Parhaat biisit: ”Place Of My Own”, ”Love Song With Flute”, ”Cecil Rons”, ”Where But For Caravan Would I?”

Rating: 4 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet
  1. ”Place of my Own” 4:00
  2. ”Ride” 3:41
  3. ”Policeman” 2:45
  4. ”Love Song with Flute” 4:09
  5. ”Cecil Rons” 4:05
  6. ”Magic Man” 4:01
  7. ”Grandma’s Lawn” 3:23
  8. ”Where but for Caravan Would I?”
Caravan:

Pye Hastings: vokaali, kitarat, bassokitara Richard Sinclair: vokaalit, bassokitara, kitara Dave Sinclair: urut, piano Richard Coughlan: rummut

Vierailijat:

Jimmy Hastings: huilu

Tuottaja: Tony Cox
Levy-yhtiö: Decca

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: