Allekirjoittaneen valinnat vuoden 2023 parhaiksi levyiksi sijoilla 1-10.
- PoiL / Ueda: s/t (FR/JA) ****½
- Monika Roscher Bigband : Witchy Activities And The Maple Death (DE) ****½
- Jack O’ The Clock: Warm, Dark Circus (US) ****½
- Manna/Mirage : Autobiographie (US) ****½
- Amoeba Split : Quiet Euphoria (ES) ****½
- Oiapok : OisoLün (FR) ****½
- PoiL/Ueda : Yoshitsune (FR/JA) ****½
- John Zorn: Multiplicities II: A Repository Of Non-Existent Objects (US) ****½
- Fred Frith And Ensemble Musiques Nouvelles: Something About This Landscape For Ensemble (UK) ****
- Univers Zero: Lueur (BE) ****
Katso vuoden 2022 parhaat levyt täältä
1. PoiL / Ueda: s/t
PoiL on ranskalainen progressiivisen rockia soittava yhtye, joka perustettiin vuonna 2014. Yhtyeen perusti trio Antoine Arnera (kosketinsoittimet/vokaalit) Boris Cassone (basso/kitara/vokaalit) sekä Guilhem Meier (rummuista/perkussiot).
PoiL:in vuoden 2008 kokopitkä debyytti L’ire des papes ja 2011 ilmestynyt EP Dins o Cuol sekoittelivat jazzia, punkkia ja avantgardisista progressiivista rockia varsin ennen kuulemattomalla tavalla. Progepiireissä paljon huomiota herättänyt 2014 ilmestynyt Brossaklitt korosti yhtyeen avantproge-puolta lähes brutaalilla tavalla ja kuorrutti kaiken härskillä seksuaalissävytteisellä huumorilla.
Trion toistaiseksi viimeisin levy, occitanin kielellä laulettu, Sus (2019) osoitti uudenlaista kypsyyttä ja karsi musiikista ilmeisimmän huumoriaspektin säilyttäen silti yhtyeen perusvintiömäisen luonteen. Trio-levyjen lisäksi jatkuvasti uusiin suuntiin kurotteleva kolmikko on musisoinut myös laajennetuissa kokoonpanoissa. Taidemusiikista ammentava Le Grand Sbam on tehnyt kaksi levyä (Vaisseau Monde, 2019 ja Furvent, 2020) ja matikkarock-yhtye ni:n kanssa PinioL nimen alla on julkaistu yksi levy (Bran Cou Cou, 2018). Nämä molemmat spin-off- yhtyeet ovat tärkeä osa PoiL-saagaa. Nyt yhteistyö japanilaisen Junko Uedan kanssa lisää tarinaan tärkeän uuden luvun…
2. Monika Roscher Bigband: Witchy Activities And The Maple Death
Witchy Activities And The Maple Death on Monika Roscher Bigbandin kolmas studioalbumi.
Saksalainen Monika Roscher opiskeli Münchenin musiikkikorkeakoulussa jazzkitaran soittoa ja säveltämistä. Hän perusti Monika Roscher Bigbandin osana lopputyötään vuonna 2012. Yhtye julkaisi ensimmäisen levynsä Failure in Wonderland jo samana vuonna. Monika Roscher Bigband rakentui, kuten nimestäkin voi päätellä, suuren big band -tyylisen kokoonpanon varaan. Yhtye ei kuitenkaan soittanut tyypillistä big band jazzia vaan Roscher haki sävellyksiinsä vaikutteita jazzin ohella monesta eri suunnasta. Hänen musiikissaan on selviä vaikutteita paitsi jazzin monista eri tyylilajeista ja progressiivisesta rockista niin myös popista ja elektronicasta. Lopputulos kuulostaa usein, jos ei suorastaan avantgardistiselta, niin ainakin suht futuristiselta. Mistään eilispäivän pappajazzista ei todellakaan ole kyse.
Witchy Activities And The Maple Deathin ja yhtyeen edellisen levyn Of Monsters and Birds välissä kului peräti seitsemän vuotta. Välivuosina Roscher on säveltänyt paljon musiikkia erilaisiin teatteriproduktioihin ja toiminut vierailevana sävellyksen professorina Osnabrückin ammattikorkeakoulun musiikki-instituutissa…
3. Jack O’ The Clock: Warm, Dark Circus
The Warm, Dark Circus on Jack O’ The Clockin yhdeksäs studioalbumi.
Amerikkalainen Jack O’ The Clock lienee yksi progressiivisen rockin tarkimmin varjelluista salaisuuksista viimeisen 20 vuoden ajalta. Multi-instrumentalisti Damon Waitkusin (mm. kitara, dulcimer, huilu yms.) johtama ja vuonna 2007 perustettu yhtye on kaikessa hiljaisuudessa julkaissut yhdeksän hienoa folkia ja progea yhdistelevää studiolevyä ja yhden erittäin tehokkaan livealbumin. Laadukkaasta ja laajasta katalogista huolimatta hyvin harva, edes progressiiviseen rockiin perehtynyt kuuntelija, tuntee yhtyeen.
Jonkinlaista huomiota Jack O’ The Clock (tästä eteenpäin JOTC) on saavuttanut sentään progressiivisen rockin alalajin avantprogen suppean kannattajajoukon parissa. JOTC istuu kyllä kohtuullisesti tuon alagenren yhtyeiden joukkoon. Yhtyeen musiikki on hetkittäin hyvin monimutkaista ja avantgardistista, mutta toisaalta Waitkusin sävellykset ovat usein myös huomattavan helpommin lähestyttäviä kuin lajityypin levyt yleensä. Siinä missä avantproge usein hyödyntää pääosin vaikutteita modernista taidemusiikista tai avantgarde-jazzista, Waitkusille näiden vaikutteiden ohella keskeinen työkalu on nimenomaan amerikkalainen folk-musiikki. Avantprogen sijasta JOTC:ia voisi kutsua vaikka americanaprogeksi…
4. Manna/Mirage: Autobiographie
Autobiographie on Manna/Miragen viides studiolevy.
Kirjoitin Jack O’ The Clockin tuoreen levyn, The Warm, Dark Circusin, arvostelussa, että kyseinen yhtye on yksi viimeisen 20 vuoden tarkimmin varjelluista salaisuuksista mitä tulee progressiiviseen rockiin. Sama latteus sopii hyvin kuvaamaan myös amerikkalaista Manna/Miragea. Aiemmin The Muffinsissa soittaneen multi-instrumentalisti Dave Newhousen projektin kohdalla tosin aikajänne voidaan tiivistää viimeiseen kymmeneen vuoteen sillä Manna/Miragen ensimmäinen levy ilmestyi vuonna 2015.
Manna/Miragen debyytti Blue Dogs oli kokoonpanoltaan jonkinmoista jatkumoa The Muffinsille. Sen jälken keskeisiksi muusikoiksi Newhousen rinnalle ovat nousseet erityisesti rumpali Sean Rickman, multi-instrumentalisti (pasuuna, kitara, basso) Jerry King ja kitaristi Mark Stanley. Univers Zerosta tuttu Guy Segers käy yleensä myös bassottelemassa yhden tai pari levyn kimuranteimpiin kuuluvan biisin. Tällä kertaa Segers soittaa kahdella raidalla. Kyse on kuitenkin enemmän projektista kuin bändistä ja kaikki musiikki on Newhousen säveltämää. Autobiographiella puhaltimia, koskettimia, kalimbaa ja harmonikkaa soittava Newhouse esittää muutaman biisin aivan yksinään.
Vajaassa kymmenessä vuodessa Newhouse on julkaissut viisi hienoa levyllistä instrumentaalista progressiivista rockia joka tasapainoilee jossain avantprogen ja Canterburyn välimaastossa. Näin äskettäin erään nettikommentaattorin kutsuvan levyä easy-listening avantprogeksi. Ei kuulosta erityisen imartelevalta, mutta itseasiassa tuo kuvaa musiikkia aika hyvin. Kunhan tulkitsee kuvauksen positiivisimmalla mahdollisella tavalla! Eli tälläkin kertaa Newhouse pehmentää avantprogen kulmikuutta miellyttävästi lempeillä Canterbury-sävyillä. Monimutkaisempien kohtien rinnalla kulkee aina maukas melodisuus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että musiikki olisi särmätöntä. Päinvastoin. Intensiteettiä riittää ja keskitempoisten ja lempeiden biisien rinnalla kuullaan hetkittäin myös vauhdikasta meininkiä josta hyvä esimerkki on suorastaan raivokkaasti Sean Rickmanin väkevän rumpaloinnin eteenpäin piiskaama monimutkaisilla rytmeillä iloitteleva aloitusraita ”Phantosmia”.
Intensiivisen ”Phantasmian” ohella erityisen vahvoja raitoja ovat minimalistisia vaikutteita sisältävä ”Rounded By Sleep” joka rakentaa hienon hypnoottisen puhaltimien ja koskettimien kudelman ja viehättävästi klezmer-piirteitä omaava ”Practicing Tonglin In A Time Of War” joka kietoo yhteen lukuisia eri melodialinjoja kiehtovalla tavalla.
Myös jännästi nyplyttelevä ”Close The Sky” jossa Segers pistää pystyyn suoranaisen bassoklinikan soittaen instrumenttiaan monpuolisesti eri tyyleillä on kiinnostava biisi. Segersin basson ohella biisissä tekee vaikutuksen myös Rich O’Mearan marimban kilkuttelu ja Stanleyn rohkeasti sinne tänne vaelteleva sähkökitara.
Autobiographie ei ole ehkä aivan yhtä mestarillinen levy kuin Manna/Miragen edellinen levy Man Out Of Time (2021), mutta kauas ei jäädä. Onkin harmi, että nyt kun projekti on ollut viime vuosina erittäin kovassa vireessä, Newhouse on ilmoittanut että Autobiographie jää Manna/Miragen viimeiseksi levyksi. Ilmeisesti Newhouse aikoo kuitenkin jatkaa musiikin tekemistä oman nimensä alla joten eiköhän laatua ole luvassa joka tapauksessa. Manna/Mirage on kuollut, kauan eläköön Dave Newhouse!
Parhaat biisit: ”Phantosmia”, ” Rounded by Sleep”, ”Practicing Tonglin In A Time Of War”, ”Close The Sky”
5. Amoeba Split : Quiet Euphoria
Quiet Euphoria on Amoeba Splitin kolmas studioalbumi.
Vuonna 2001 perustetttu Amoeba Split on julkaissut levyjä hissukseen. Debyytin Dance of the Goodbyes yhtye sai ulos vasta 2010 ja sen jälkeen seurasi neljä vuotta myöhemmin Second Split jonka jälkeen tätä kolmatta levyä saatiin odottaa seitsemän vuotta. Quiet Euphoria oli onneksi odottamisen arvoinen.
Canterbury on alunperin tietysti englantilainen ilmiö, mutta kuten espanjalaisen Amoeba Splitin kolmas levy osoittaa on tuosta leikkisästä progen, jazzin ja popin yhdistelmästä tullut globaali ilmiö. Toki vain pienimuotoisella kulttitasolla, mutta silti.
Canterbury-skeneä voisi vahvasti yksinkertaistaen kuvata yhdistelmäksi jossa kohtaa lempeällä tavalla jazzin ja pop/rock. Sekoitussuhde vaihtelee bändistä riippuen. Esimerkiksi Soft Machinen useimmat inkarnaatiot ovat kallistuneet joko vahvasti jazzin tai ainakin jazz-rockin suuntaan ja vaikkapa Caravan flirttaili selvästi poppiin päin. Amoeba Split on selvästi sieltä jazzimmasta päästä Canterbury-bändejä ja vieläpä sellaisella lisäkierteellä että yhtyeen musiikki kuulostaa hetkittäin melkeinpä big band -jazzilta.
Amoeba Split operoi siis suurella kokoonpanolla. Quiet Euphorialla soittaa peräti kahdeksan muusikkoa. Mukana on rumpalin ja basisti/kitaristin lisäksi kaksi päätoimista kosketinsoittajaa peräti kolme puhallinsoittajaa sekä vibrafonisti. Levyn sointi onkin siis ihastuttavan rikas ja värikäs.
Sävellykset ovat basisti/kitaristi Alberto Villarroya Lópezin käsialaa ja sovituksista vastaa toinen kosketinsoittajista Ricardo Castro Varela.
Canterbury-henkeen sopien tunnelmat pysyvät pääosin melko lämpiminä ja melodisina. Mukana on onneksi kuitenkin riittävästi myös särmää ja kulmikkuutta ettei homma jää pliisuksi. Etenkin puhaltimet tuuttaavat välillä tarmokkaasti yhdessä ja kyllä musiikista voimaa löytyy muutenkin.
Yksittäisistä instrumenteista eniten ihastuttaa Lopezin messevästi, mutta silti melodisesti suriseva bassokitara, ihanasti helisevät sähköpianot sekä maukkaasti kaiken muun päälle usein vastamelodioita soitteleva vibrafoni. Myös ihastuvan irtonaisesti ja vapautuneella otteella soittava rumpali Fernando Lamas tekee hyvää työtä potkiessaan yhtyettä eteenpäin. Eikä pidä unohtaa bändin kolme puhallinsoittajaa. Etenkin suureellisimmissa hetkissä trion torvet (saksofonien, trumpetin ja flyygelitorven lomassa soi välillä kauniisti myös huilu) soivat oikein messevästi.
Vanhoja vinyylimittoja kunnoittava Quiet Euphoria kestää noin 40 minuuttia ja sisältää kuusi 3-11 minuuttista kappaletta. SäveltäjäLópez ja sovittaja Varela annostelevat suuren bändin voimavaroja miellyttävästi. Koko aikaa ei tuutata täysillä ja eri instrumentteja nostetaan pääosaan niin että musiikki pysyy koko ajan kiinnostavana. Sävellyksissä on ilmava ote, mutta tyhjiä hetkiä niissä ei ole. Koko ajan tapahtuu jotain kiinnostavaa ja musiikki muuttaa muotoaan nopeaan tahtiin.
Tyylillisesti Quiet Euphorialla liikutaan yleensä jazzin ja progressiivisen rockin välimaastossa, mutta levyn päättävä 11 minuuttinen ”No Time For Lullabies” tuo mukaan myös selkeitä vaikutteita klassisesta musiikista, etenkin Varelan vahvan pianismin myötä, mutta sisältää myös levyn avantgardistisimmat tunnelmat.
Yleisen tuotannon ja soundivalintojen puolesta Quiet Euphoria voisi olla hyvin peräisin 70-luvun alkupuolelta, mutta se on onnistuu silti välttämään homeisimmat retro-tunnelmat. Quiet Euphoria kuulostaa enemmän ajattomalta kuin retrolta.
En tunne Amoeba Splitin kahta ensimmäistä levyä kovinkaan syvällisesti, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä että Quiet Euphoria on yhtyeen toistaiseksi vahvin julkaisu. Se on myös yksi viime vuosien väkevimmistä Canterbury-henkisistä levyistä. Toivottavasti Amoeba Splitin neljättä levyä ei tarvitse odottaa kauaa.
Parhaat biisit: ”Quiet Euphoria”, ”Shaping Shadows”, ”No Time For Lullabies”
6. Oiapok: OisoLün
OisoLün on Oiapokin debyyttialbumi.
Ranskalainen Oiapok vaikuttaa olevan vuonna 2005 perustetun, pari mainiota levyä tehneen, Camembert -yhtyeen spin-off. Molemmissa bändeissä soittaa säveltäjä/basisti Pierre Wawrzyniak ja harpunsoittaja Guillaume Gravelin.
OisoLünin puoliakustisessa soinnissa sekoittuu riemukkaan eklektisesti kansanmusiikki-, jazz- ja Canterbury-vaikutteet. Musiikki on kaunista, leikkisää, hyväntuulista, mutta hetkittäin myös melankolista. Oiapok soittaa pääosin melko kevyellä ja ilmavalla otteella, mutta erinomainen rytmiryhmä Matthieu Lenormand (rummut) ja Wawrzyniak (bassokitara) tuovat musiikkiin juuri sopivasti napakkaa iskevyyttä ja särmää.
Wawrzyniakin mainiot sävellykset kruunaa rikas instrumentaatio joka mahdollistaa monipuoliset sovitukset. Kitaran, basson ja rumpujen rinnalla soi tasaveroisesti pasuunoita, huiluja, harppu, vibrafoni ja ksylofoni. Siellä täällä kuullaan myös jonkin verran koskettimia joita soittaa viidellä raidalla vieraileva, Ske:stä ja Not A Good Signista tuttu, Paola Ske Botta. Kahden pasuunan muhkea tuuttailu tuo mukanaan hetkittäin lähes orkestraalisia sävyjä. Tuubien tuhtiin murinaan vastaa usein kepeästi ja korkealta helisevä ksylofoni tai vibrafoni. Lämpimästi ja paksusti sykkivä, hyvin pintaan miksattu, bassokitara ilahduttaa myös useissa kohdissa.
Mélanie Gerberin eteerisen leikkisät vokaalit ovat enimmäkseen ranskaksi, mutta muutamassa biisissä lauletaan myös englanniksi. Ranska kuulostaa Gerberin suussa paremmalta, mutta eipä englanninkieliset vokaalitkaan pahalta tunnu. Vokaalit ovat joka tapauksessa melko vähäisessä roolissa. Siitä huolimatta, että niitä kuullaan varsin runsaasti. Vokaalit asettuvat miksauksessa mukavasti musiikin sisään, ei sen päälle kuten pop-musiikissa tyypillisesti. Laulu on vain yksi instrumentti muiden joukossa ei pääasia.
Yleisten Canterbury-vaikutteiden ohella Oiapokin hengenheimolaisiksi nostaisin mm. yhtyeet Aquaserge, Ske ja Cos. Jazzahtavimmat hetket tuovat mieleeni myös norjalaisen Jaga Jazzistin. Jos nuo bändit sykähdyttävät kannattaa ehdottomasti antaa myös Oiapokille mahdollisuus.
Amoeba Splitin Quiet Euphoria on tämän vuoden Canterbury-kuningas, mutta Oiapokin mainio debyytti on erittäin vahva haastaja. Toivottavasti lisää on luvassa! Ei itseasiassa haittaisi lainkaan jos Wawrzyniak ja kumppanit keskittyisivät jatkossa Camembertin sijasta nimenomaan Oiapokiin.
Parhaat biisit: ”Summer 19”, “Les Grands Equipages de Lumière”, “Le Concierge”, ”Frogs Might Disappear”
7. PoiL/Ueda: Yoshitsune
Yoshitsune on Poil/Uedan toinen studiolevy.
Ranskalainen avantprogea soittava PoiL ja japanilainen perinnemuusikko Junko Ueda julkaisivat ensimmäisen yhteisen levynsä maaliskuun alussa 2023. Marraskuussa, vain tasan kahdeksan kuukautta nimettömän esikoisen jälkeen, PoiL/Ueda tarjoili toisen studioalbuminsa Yoshitsunen.
Yllättävää?
Ei oikeastaan sillä esikoislevy oli vain 31 minuuttia pitkä ja huhtikuussa näkemälläni PoiL/Uedan keikalla (April Jazz Espoossa) yhtye soitti noin puoli tuntia tuolloin vielä julkaisematonta materiaalia. Luultavasti esikoinen ja Yoshitsune on siis äänitetty samoissa sessioissa ja jaettu kenties taloudellisista syistä kahdelle eri levylle. Inhottavaa kaupallista laskelmointia joilla puristetaan maksimaalinen määrä rahaa innokkaista faneista? No voi sen ehkä niinkin nähdä, mutta kun huomioidaan, miten pienet markkinat tällaisella marginaalimusiikilla on, näkisin itse että suurin piirtein kaikki keinot ovat sallittuja.
Toisaalta materiaalin jakamisessa kahdelle levylle on mahdollista nähdä myös taiteellisesti järkeä tekevä kulma. PoiL/Uedan musiikki on erittäin monimutkaista ja hyvin intensiivistä ja kokonainen tunti kerralla tuollaista paahtoa olisi luultavasti ollut uuvuttava kokemus. Tällainen musiikki on parhaimmillaan maltillisesti annosteltuna.
Konsertissa kuulemani, tuolloin vielä levyllä julkaisematon, musiikki kuulosti aivan mahtavalta joten odotukset PoiL/Uedan toista levyä kohtaan olivat katossa. Jostain syystä jota en täysin hahmota tuo materiaali ei kuitenkaan levyltä kuultuna ole sykähdyttänyt minua yhtä paljon kuin debyyttilevyn biisit. Ehkä kyse on osittain siitä, että PoiL/Uedan omaperäisellä musiikilla ei ole enää samanlaista räjähtävää yllätysmomenttia puolellaan kuin debyytin ilmestyessä.
Tyylillisesti Yoshitsune ei eroa radikaalisti debyytistä. Ueda joikaa japanilaisia sanoituksia satsuma-biwaa rämisyttäen ja muinaista tunnelmaa luoden. Hänen taustallaan nelimiehinen PoiL:in kvartetti puolestaan tykittää tiukasti monimutkaissa tahtilajeissa kulkevaa brutaalin intensiivistä ja futuristista progeaan. Musiikki on hetkittäin yllättävän groovaavaa kunnes musiikin virta sitten tietoisesti katkaistaan jollain aivan mielipuolisella rytmittelyllä tai eteerisemmällä osiolla joka nostaa Uedan vokaalit pääosaan.
Yksi ero jonka debyyttiin verrattuna keksin on, että PoiL:in vokaaleja kuullaan tällä kertaa hieman enemmän Uedan rinnalla (etenkin ”Kumo Part III”:sen rytmiset huudahdukset ovat tehokas efekti). Ehkä PoiL:in rooli korostuu tällä kertaa muutenkin enemmän. Instrumentaali-jaksot ovat pidempiä ja laulua yleisesti ottaen vähemmän. Toisaalta Uedan satsuma-biwa soi etenkin ensimmäisellä raidalla merkittävämmässä roolissa kuin aiemmin ja Ueda saa yhden raidan kokonaan itselleen.
Kaiken kaikkiaan Yoshitsune liimaa PoiL:in ja Uedan entistä luontevammin yhteen, mutta toisaalta levy ei yllä aivan samoihin korkeuksiin kuin debyytti parhaimmillaan.
On mielenkiintoista nähdä jatkuuko PoiL:in ja Uedan yhteistyö Yoshitsunen jälkeen. Tietäen PoiL:in taipumuksen jatkuviin suunnanmuutoksiin epäilisin, että seuraavaksi on luvassa jotain aivan muuta. Tavallaan sääli sillä PoiL:in modernin avantprogen ja Uedan muinaisen perinnemusiikin yhdistelmä oli jotain hyvin ainutlaatuista. Itse toivoisin, että PoiL/Ueda julkaisisi vielä ainakin livelevyn sillä yhdistelmä oli erityisen väkevä nimenomaan konserttilavalla. Yksi asia on varmaa; mitä ikinä PoiL seuraavaksi tekeekään se tulee olemaan kuuntelemisen arvoista.
Parhaat biisit: ”Kumo 1-3”, ”Omino-San”, ”Yoshino”
8. John Zorn: Multiplicities II: A Repository Of Non-Existent Objects
Multiplicities II: A Repository Of Non-Existent Objects on John Zornin kokoaman Incerto kvartetin toinen albumi.
Zorn perusti akustisen kvartin Incerton vuonna 2022 jolloin se julkaisi debyyttilevynsä. Koska Zornin vauhti on suorastaan maaninen julkaisi Incerto pelkästään 2023 peräti kolme levyllistä musiikkia! Zorn ei itse soita yhtyeessä vaan hän toimii sen säveltäjänä, tuottajana ja johtajana. Incertossa soittaa neljä taitavaa muusikkoa Julian Lage (kitara), Brian Marsella (piano), Jorge Roeder (kontrabasso) ja Ches Smith (rummut). Etenkin virtuoosikitaristi Lage tuntuu olevan nykyään Zornin suosiossa sillä kitaristi soittaa useissa ei maestron kokoonpanoissa.
Incertosta puhutaan akustisena kvartettina, mutta itseasiassa Lage soittaa sähkökitaraa, mutta koska hän soittaa sitä hyvin puhtaalla “jazzkitara-soundilla” on kokonaisvaikutelma silti hyvin akustisen oloinen.
Multiplicities II: A Repository Of Non-Existent Objects on jatkoa 2022 ilmestyneelle ensimmäiselle Multiplicities -levylle joka tehtiin Zornin sähköisen yhtyeen Chaos Magickin voimin. Lehdistötiedote kertoo että Zorn sävelsi joulukuussa 2022 kaksikymmentä “musiikillista aforismia” ranskalaisen filosofi Gilles Deleuzen (1925 – 1995) ajatusten ja kirjoitusten inspiroimana. Kymmenen näistä kappaleista annettiin Chaos Magickille ja toiset vuotta myöhemmin Incertolle. Miten tämä ilmenee musiikissa? Sinun arvauksesi on yhtä hyvä kuin omani, mutta pääasia, että inspiraatio virtaa!
Incerto soittaa tälläkin levyllä napakan tarkasti, mutta silti aina inhimillisen eloisasti. Kvartetin yhteistyö on on todella ketterää ja Zornin musiikki soi heidän käsissään ilmavasti, mutta tarvittaessa myös hyvin kipakasti. Tyylillisesti levyn kymmentä lyhyttä (1-7 min.) biisiä voisi kuvailla suht kepeäksi avantgarde-jazziksi jossa on aavistus kamarimusiikkimaisia sävyjä.
Kohokohtia tasaisen vahvalla levyllä on raivokas ja nopea levyn avausraita ”X Is C” ja ”Difference And Repetition” joka esittelee aluksi Zornin lyyrisempää puolta. Lempeää tunnelmaa katkotaan kuitenkin välillä zornmaisesti päälle käyvillä hyökkäävillä staccatto-osioilla. Koko kvartetti on instrumenttiensa mestareita. Suurimman vaikutuksen tekee kuitenkin Lagen lennokas kitarointi ja Smithin hyperaktiivisesti rullaava rumpalointi joka on todella väkevää etenkin ”Soothsayerin” uhkaavassa alkujaksossa.
Multiplicities II on sähköistä edeltäjäänsä aavistuksen seesteisempi, mutta ei yhtään vähemmän intensiivinen sisarlevy.
Parhaat biisit: ”X Is C”, ”Difference And Reputation”, ”Soothsayer”
9. Fred Frith And Ensemble Musiques Nouvelles: Something About This Landscape For Ensemble
Fred Frith (s.1949) tunnetaan useimmiten paitsi lukuisista yhtyeistään (Henry Cow, Art Bears, Massacre, Skeleton Crew, Cosa Brava…) niin myös villeistä ja kokeellisista improvisaatioista. Frith on kuitenkin improvisaatioiden ohella myös erittäin tuottelias säveltäjä ja vaikka hän pääosin itseoppinut on hän kyvykäs operoimaan myös ”vakavan” taidemusiikin ympyröissä. Itseasiassa formaalin akateemisen koulutuksen puutteestaan huolimatta Frith on toiminut myös sävellyksen professorina mm. Mills Collegessa.
En tunne Frithin ”vakavan nykytaidemusiikin” repertuaaria syvällisesti tai laajasti, mutta 23 minuuttinen kamarimusiikkiorkesterille sävelletty ”Something About This Landscape For Ensemble” vaikuttaa olevan yksi hänen vahvimmista töistään tällä saralla. ”Something About This Landscape For Ensemble” on belgialaisen nykymusiikkiin keskittyvän Ars Musica -festivaalin tilausteos ja sen esittää Frithin kanssa samasta maasta kotoisin oleva kymmenen henkinen kokoonpano…
10. Univers Zero: Lueur
Lueur on Univers Zeron 11. studioalbumi.
Lueur on vuonna 1974 Belgiassa perustetun Univers Zeron ensimmäinen studiolevy lähes kymmeneen vuoteen.
Kun muutama vuosi sitten alkoi liikkua huhuja, että rumpali/säveltäjä Daniel Denis (s.1952)oli työstämässä uutta musiikkia ei ollut varmaa näkeekö tuo materiaali päivänvalon soololevyn vai Univers Zero -levyn muodossa.
Levyä kuunnellessa ja sen tekijäkaartia silmäillessä käy selväksi, että alkuperäinen suunnitelma taisi nimenomaan olla Denisin soololevy joka on sitten lopulta muokattu istumaan paremmin ”UZ-formaattiin” mm. muutaman vierailijan voimin. Kaupallista laskelmointia? Ei kovin Rock In Opposition -hengen mukaista! Lieventävänä asianhaarana on kuitenkin muistettava, että Univers Zeron myyntiluvuilla ei luksuselämää vietetä ja voi hyvinkin olla, että brändin käyttöön otto oli ainoa tapa saada tämä materiaali ihmisten kuultavaksi niin, ettei koko hommasta oteta pelkkää persnettoa.
Oleellinen kysymys lopulta onkin, että onko Lueurin musiikki Univers Zero -nimen arvoista? Lyhyt vastaus on kyllä. Pyöritellään asiaa kuitenkin hieman enemmän.
Kaikki sävellykset ovat Denisin käsialaa, mutta paljastavampaa on merkittävä osa levyn 11 kappaleesta on myös hänen yksinään soittamiaan. Denisin soolokappaleiden instrumentaatio rakentuu perkussioiden, koskettimien ja tietenkin rumpujen varaan.
Musiikki, etenkin se Denisin yksinään soittama, on pääosin huomattavasti pelkistympää kuin UZ:n musiikki yleensä. Osa materiaalista on suorastaan minimalistista.
Ensimmäisessä biisissä ”Migration vers le bas:issa” perkussiot kilisee ja kolisee kuin kahleet orjalaivan kannella rummun lyödessä tasaista tahtia. Musiikki kihisee, surisee ja kalistelee aavemaisesti. Näihin levyn minimalistisempiin ja hetkittäin suorastaan industriaalisiin sävellyksiin voimaa tuo pitkään UZ:n kanssa työskennelleen Didier de Roosin laadukas äänitystyö. Univers Zeron levyt kuulostavat aina hyvältä eikä Lueur ole poikkeus. Lueur soi täyteläisen muhkeasti ja dynaamisesti.
Denisin yksinään soittamat raidat ovat kyllä ihan onnistunutta ambient/industrial-tunnelmointia, mutta parhaimmillaan Lueur on kun hänen rinnallaan soittaa muitakin muusikoita. Levyn muutamat erinomaiset ”bändiraidat” saavat toivomaan, että vastaavaa olisi kuultu hieman enemmän.
Vanha Univers Zero -konkari Kurt Budé soittaa puhaltimia parissa biisissä ja Nicolas Dechêne kitaroi kolmella raidalla. Dechêne debytoi UZ:n edellisellä levyllä Phosphorescent Dreamsilla (2014).
Merkittävin yhteistyökumppani levyllä on kuitenkin Denisin poika Nicolas Denis joka soittaa kolmella raidalla bassokitaraa, yhdellä perkussioita ja laulaa parissa kappaleessa. Denisin ensimmäinen soololevy Sirius And The Ghost (1991) on muuten omistettu Nicolas-pojalle. Lieneekö hän syntynyt niihin aikoihin?
Nicolas Denisin vokaalit albumin pisimmässä raidassa, yhdeksänminuuttisessa ”Sfumato (Part 1)”:ssa onkin Lueurin suurin irtiotto suhteessa Univers Zeron historiaan. Kyseessä on ensimmäinen kerta kun Univers Zeron levyllä on kuultu sanoitettuja vokaaleja. Nuorempi Denis laulaa ohuella äänellä hieman Robert Wyattilta kuulostaen. Laulu ei nouse kovin suureen rooliin, mutta tuo hommaan silti kiinnostavan sivumaun.
Osa kappaleista tarjoilee Denisille tuttuja keskiaikaisen musiikin vaikutteita progressiiviseen rockiin sekoitettuna. Tästä esimerkkinä ”Cloportes” jossa Budé klarinetit käy ihastuttavaa vuoropuheulua Denisin aktiivisesti pärisevien rumpujen kanssa. Läheskään kaikki Lueurin biisit eivät esittele erityisen virtuoosimaista rumpalointia, mutta siellä täällä Denis osoittaa, että homma on yhä hänellä hienosti hallussa yli 70-vuoden iästä huolimatta. Erityisesti ”Sfumato (Part 2):ssa” Denisin painostava sotaisasti pärisevä rumpalointi on todella väkevää kuultavaa.
Tavallisen pop-musiikin mittakaavalla Lueur on synkeää kuultavaa, mutta Univers Zeron musiikiksi se on hetkittäin suorastaan valoisaa mihin suuntaan levyn nimikin (suom. kajo, hehku, hohto) taitaa viittata. Koko albumin mitassa olen huomaavani jopa jonkinlaista draaman kaarta; Lueurin musiikki tuntuu siirtyvän alun synkeistä tunnelmista varsin tasaisesti kohti valoisampaa ilmaisua.
Lueur olisi ehkä sopinut paremmin julkaistavaksi Daniel Denisin nimen alla eikä se nouse erityiseksi merkkiteokseksi Univers Zeron katalogissa, mutta eipä toisaalta myöskään tahtaa yhtyeen uljasta mainetta. Univers Zeron ja avantprogen ystävä yleisemmin löytävät varmasti Lueurilta useita valon pilkahduksia.
Parhaat biisit: ”Sfumato (Part 1)”, ”Cloportes”, ”Rolling Eyes”, ”Sfumato (Part 2)”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lisää vuoden 2023 levyjä:
- Peter Gabriel: i/o (UK)
- Steven Wilson: The Harmony Codex (UK)
- Yes: Mirror To The Sky (UK)
- WÖYH!: Tähti (FI)
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti