The Warm, Dark Circus on Jack O’ The Clockin yhdeksäs studioalbumi.
Amerikkalainen Jack O’ The Clock lienee yksi progressiivisen rockin tarkimmin varjelluista salaisuuksista viimeisen 20 vuoden ajalta. Multi-instrumentalisti Damon Waitkusin (mm. kitara, dulcimer, huilu yms.) johtama ja vuonna 2007 perustettu yhtye on kaikessa hiljaisuudessa julkaissut yhdeksän hienoa folkia ja progea yhdistelevää studiolevyä ja yhden erittäin tehokkaan livealbumin. Laadukkaasta ja laajasta katalogista huolimatta hyvin harva, edes progressiiviseen rockiin perehtynyt kuuntelija, tuntee yhtyeen.
Jonkinlaista huomiota Jack O’ The Clock (tästä eteenpäin JOTC) on saavuttanut sentään progressiivisen rockin alalajin avantprogen suppean kannattajajoukon parissa. JOTC istuu kyllä kohtuullisesti tuon alagenren yhtyeiden joukkoon. Yhtyeen musiikki on hetkittäin hyvin monimutkaista ja avantgardistista, mutta toisaalta Waitkusin sävellykset ovat usein myös huomattavan helpommin lähestyttäviä kuin lajityypin levyt yleensä. Siinä missä avantproge usein hyödyntää pääosin vaikutteita modernista taidemusiikista tai avantgarde-jazzista, Waitkusille näiden vaikutteiden ohella keskeinen työkalu on nimenomaan amerikkalainen folk-musiikki. Avantprogen sijasta JOTC:ia voisi kutsua vaikka americanaprogeksi!
JOTC on yksi niistä yhtyeistä joka ei hötkyile levystä toiseen erilaisia tyylilajeja kokeillen vaan yhtyeen tyyli kehittyy hiljalleen ilman suuria irtiottoja. Välillä otetaan jopa tyylillisiä askeleita taaksepäin. Tämä johtuu Waitkusin melko poikkeuksellisesta tavasta tehdä musiikkia. Hänellä on tapana säveltää valtava määrä musiikkia josta osa jää väkisinkin odottamaan pöytälaatikkoon oikeaa levytyshetkeä. Myös osa The Warm, Dark Circusin musiikista on sävelletty vuosia sitten. Vanhimmat aihiot ovat ymmärtääkseni vuodelta 2011 peräisin. The Warm, Dark Circus ei siis tarjoa merkittäviä uusia polkuja vaan rakentaa tuttujen JOTC-elementtien pohjalle.
Tämä voisi tuntua tylsältä jos Waitkusin (JOTC:in musiikki on lähes täysin hänen käsialaansa) tyyli ei olisi niin omaperäinen. Mitä sitten jos jokainen yhtyeen levy ei avaa uusia uria? Kyllä maailmaan mahtuu yhdeksän tai vaikka kaksi tusinaa JOTC:in omalaatuisella tyylillä tekemää levyä!
Irtiotoista puheen ollen; yhtyeen edellinen levy Leaving California (2021) tuntui kääntyvän enemmän nimenomaan folkin suuntaan, mutta The Warm, Dark Circus ottaa tavallaan askeleen taaksepäin Repetitions Of The Old City I (2016) ja Repetitions Of The Old City II( 2018) -levyjen suuntaan ja tarjoilee jälleen runsaasti monimutkaista progressiivista rockia. Ja hetkittäin ärhäkämmällä ja raskaammalla otteella kuin koskaan aiemmin. Folk on kuitenkin edelleen keskeinen osa JOTC:in musiikkia. Ja uskoisin että tulee aina myös olemaan.
Leaving Californiasta vaikutti muodostuvan myös vedenjakaja yhtyeen kokoonpanon suhteen. Jack O’ The Clockin tyyli muodostui toiselta levyltä How Are We Doing and Who Will Tell Us? (2011) alkaen paitsi Waitkusin oman multi-instrumentalismin niin myös Emily Packardin (Waitkusin kumppani) viulun, Kate McLoughlinin fagotin ja huilun sekä äärimmäisen vahvan rytmiryhmän Jason Hoopesin (basso) ja Jordan Glennin (rummut) varaan (Hoopes ja Glenn soittavat myös Fred Frithin improvisoivassa triossa). Tämä ydinkokoonpano oli vaarassa kun pariskunta Waitkus ja Packard muuttivat USA:n länsirannikolta toiselle puolelle mannerta Vermontiin. Leaving California todellakin! McLoughlin oli muuttanut jo aiemmin itärannikolle eikä päässyt siksi mukaan Leaving California -levyä tekemään. Vaikutti siltä että muuton johdosta Leaving California olisi myös viimeinen levy jolla Hoopes ja Glenn soittaisivat. Hieman yllättäen The Warm, Dark Circusilla klassinen JOTC -viisikko on kuitenkin jälleen kasassa;McLoughlin on palannut ja Hoopes ja Glenn pitävät edelleen huolen bändin, ei niin tasaisista, rytmeistä. Waitkus kertoi minulle haastattelussa että ennen muuttoa Hoopes ja Glenn ehtivät soittamaan pohjaraidat peräti kolmelle levylle. Eli Leaving Californialle, The Warm, Dark Circusille ja vielä julkaisemattomalle levylle! Seuraavalla levy tehdään kuitenkin uuden rytmiryhmän jälkeen ja Waitkus palaa Hoopesin ja Glennin äänittämään materiaaliin myöhemmin.
Vaan siirrytään tässä vaiheessa lähes tunnin mittaisen The Warm, Dark Circusin pariin.
Lue myös: Jack O’ The Clock – Repetitions of the Old City II (2018)
Levyn aloittaa seitsemän minuutin mittainen ”The Ladder Slipped”. Nopeasti vaikeneva huuliharppu johdattaa kappaleen sisään, minkä jälkeen vauhdikkaasti helisevä, mutkikas banjo-ostinato ottaa pääroolin. Banjon rinnalle liittyvät pian Waitkinsin vokaalit, jotka ovat jälleen viehättävällä tavalla hieman nuhaisen kuuloiset. Progressiivista rockia ja folkia yhdistelevä biisi sisältää myös pitkiä sähkökitara-sooloja, viiltävästi soivaa viulua, monimutkaisen bassokuvion ja runsaasti monenlaisia eksoottisia perkussiosoittimia, sekä hallittua kontrapunktin käyttöä. Karl Evengalista soittaa kuulaasti soivan, vähäeleisen sähkökitarasoolon, ja loppupuolella Victor Reynoldsin hienosti soittama huuliharppu palaa soimaan vihaisesti. Salakavalasti kompleksi ”The Ladder Slipped” navigoi useista osioistaan toiseen ihailtavan sujuvasti. Hieno startti levylle!
Seuraava biisi, vain hieman yli kaksi minuuttia pitkä ”Division Blues,” on hieman erilaista JOTC:ia. Raivokkaasti rämisevä ja muriseva blues-biisi edustaa kuitenkin omalla tavallaan amerikkalaisen musiikin perinteitä, jotka ovat syvällä yhtyeen DNA:ssa, joten mistään harha-askeleesta ei ole kyse. Eikä kyse ole tietenkään myöskään mistään tusinabluesista, sillä mikrotonaaliset akustiset kitarat ja Waitkusin toisesta yhtyeestä, Ventifactista, tutun Ben Speesin mikrotonaalinen sähkökitara tuovat mukanaan mukavalla tavalla vinksahtanutta sivumakua. ”Division Blues” on hyvä osoitus siitä, että Waitkus osaa työstää myös lyhyitä biisejä, jotka ovat silti sisällöltään moniulotteisia. Tässä mielessä Jack O’ The Clock muistuttaa Gentle Giantia.
Kolmas biisi, ”Stuck Inside Of Elvis,” edustaa levyn leikkisintä antia. Biisi kulkee hauskasti keinahtelevan fagotin riffin ja terävästi nakuttavien katkonaisten perkussioiden varassa. Instrumentaatioon kuuluu myös Waitkusin huhuileva huilu ja Art Elliottin vahvasti kuulaasti soiva sekä voimakkaasti kaiutettu piano. Tyylillisesti ”Stuck Inside Of Elvis” olisi istunut hyvin myös yhtyeen edelliselle levylle.
”Sage’s Song” on alle minuutin mittainen tuutulaulu, jossa Waitkusin laulua säestävät vain 12-kielinen kitara, kellopeli ja Packardin viulu. ”Sage’s Song” (Sage on Waitkusin neljävuotias tytär) toimii tavallaan myös introna levyn ensimmäiselle todella pitkälle sävellykselle.
Eteerisellä ja kauniilla hiljaisella jaksolla alkava 13-minuuttinen eepos, ”Dürer’s Rhinoceros,” kasvaa pikku hiljaa kunnon rymistelyksi, tehden oikeutta nimensä esiintyvälle sarvikuonolle. Levyn kansikuvan sarvikuono on peräisin Albrecht Dürerin kuuluisasta sarvikuonoa esittävästä puupiirroksesta (1515). Dürer ei ollut kuvaa tehdessään ikinä nähnyt sarvikuonoa tai edes kunnollista kuvaa sarvikuonosta. Muu levyn vihkosen taide luotiin tekoälyllä perustuen Dürerin teokseen. Tämä on aika osuvaa, sillä myöskään tekoäly ei ole ikinä nähnyt sarvikuonoa!
”Dürer’s Rhinocerosissa” on piristävää, että osan sanoituksista laulaa Thea Kelly mikä on tervetullutta vaihtelua Waitkusin äänelle. Parasta biisissä on kuitenkin sen pitkä instrumentaaliosios.
Noin kappaleen puolivälissä alkava instrumentaalijakso on yksi yhtyeen historian hienoimmista. Se tarjoilee paitsi todella upean taustalla jyrisevän bassokuvion, niin myös yhden levyn hienoimmista ja painokkaimmista melodioista, joka soitetaan viululla kilkuttavien perkussioiden saattelemana. Packard soittaa myös pienen, tummasti soivan ja maukkaan viulusoolon.
Lyhyen lauletun osion jälkeen kahdeksan minuutin kohdalla palataan intron hiljaisiin ja utuisiin tunnelmiin, joista pikku hiljaa lähdetään jälleen uuteen nousuun hauskasti pörähtelevän fagotin ja vienosti soivan huilun johdattelemana. Biisin viimeiset minuutit käynnistyvät tasaisesti hakkaavan rytmin johdattamana, musiikki muuttuu intensiivisemmäksi, ja jännite kasvaa. Waitkusin tuskaisen painokkaan laulun taustalla Hollowayn saksofoni soi pehmeästi. Lopulta kappale vain hiipuu pois. Hieno biisi, mutta lopetuksesta en ole täysin vakuuttunut.
”This Is Just What It Seems” on vähäeleinen kappale, jonka Waitkus laulaa hetkittäin vahvalla vibratolla, ja se on pääosin erilaisten kitaroiden säestämä. Kitaroiden joukossa on muun muassa akustinen kitara, piccolo-sähkökitara ja Myles Boisenin tyylikkäästi soiva pedal steel -kitara. Siellä täällä äänikuvaa leikkaa korkealta soiva huuliharppu. Hoopes loihtii jousella bassoaan soittaen kaikelle ihastuttavasti surisevan kasvualustan. ”This Is Just What It Seems” on kaunis ja kevyt kolmen minuutin välipala kahden pitkän raidan välissä.
Seuraavaksi vuorossa on nimittäin levyn pisin kappale. ”How Are We Doing…” kestää hieman yli 13 minuuttia. Abstraktilla ja atonaalisella osiolla käynnistyvä sävellys siirtyy nopeasti vahvasti rytmiseen, monimutkaiseen ja puoli-kaoottiseen, perkussiiviseen osioon. Riehakkaiden lyömäsoittimien seassa soi katkonaisesti klarinetti, ja viulukin yhtyy maukkaasti leikkiin.
Pitkälti läpisävelletyn kuuloisen biisi sisältää lukuisia eri osoita joiden siirtymät ovat poikkeuksetta taitavia. Joko ne ovat niin jouhevia ettei niitä juuri huomaa tai sitten muutokset tapahtuvat yllättäen, mutta silloinkin aina tarkoituksenmukaisella tavalla.
Vokaalit alkavat lopulta vasta viiden minuutin kohdalla. Laulu jää silloinkin sivurooliin, sillä musiikki pysyy jatkuvasti niin aktiivisena ja monimutkaisena, että ainakin oma huomioni keskittyy väkisinkin musiikkiin eikä lauluun. ”How Are We Doing…” -kappaleen vahva instrumentaalisuus on pelkästään hyvä asia, sillä levyllä on muuten todella paljon laulua, ehkä hieman liikaakin.
Hieman ennen yhdeksän minuutin rajapyykkiä palataan hieman vastaaviin tunnelmiin kuin alun rytmisessä osiossa, mutta nyt vinkeän fagottiriffin johdattamana. Musiikin lomassa kuullaan kiinnostava resitatiivisten vokaalien jakso.
”How Are We Doing…” on todella rikas ja suorastaan pään pyörälle pistävän monimutkainen, mutta silti viekoittelevan koukuttava biisi. Haastatteluni perusteella Waitkus itse taitaa kokea ristiriitaisia tunteita moneen suuntaan tempoilevaa sävellystään kohtaan, mutta minusta se on yksi JOTC:in upeimmista raidoista.
Hyvin tiiviisti soineen ”How Are We Doing…”:in jälkeen Waitkusin ja Hoopesin yhdessä säveltämä ”…And Who Will Tell Us?” on huomattavasti ilmavamman kuuloista musiikkia. Vähäeleisen leijailevan alun jälkeen sekin tosin kasvaa aggressiivisemmaksi. Sisältäen jopa kitarariffejä joita levyllä ei muuten juurikaan kuulla. Ja jälleen erittäin kiinnostavaa perkussiotyöskentelyä. Vihkosen ”kattilat ja pannut” krediiteistä päätellen osa biisin perkussiomyrskyn instrumenteista on soitettu keittiötarvikkeilla!
Sivuhuomautuksena täytyy mainita että kappalepari ”How Are We Doing…” ja ”How Are We Doing…” viittaa tietenkin nimitasolla yhtyeen toiseen studioalbumiin How Are We Doing and Who Will Tell Us? (2011), mutta pakko myöntää että en ole vielä keksinyt, että onko biiseillä myös joku erityinen musiikillinen yhteys tuohon albumiin.
Levy päättyy rauhalliseen ja lyhkäiseen raitaan jossa Kellyn kuulaita vokaaleita säestää vain Waitkusin vasaradulcimer. Rauhallinen ja kaunis päätös usein hyvin intensiiviselle levylle.
Lue myös: PoiL/Ueda (2023)
Joku saattoi kiinnittää huomiota, että en ole maininnut lainkaan levyn sanoituksia. Tämä johtuu siitä, että tätä kirjoittaessa huomioni on kiinnittynyt toistaiseksi lähes täysin sanoitusten sijasta hyvin tiivisti soivaan musiikkiin. Waitkusin sanoitukset ovat usein tarinallisia ja suorastaan elokuvamaisia. Mistä tarinassa todella on kyse jää silti usein hieman epäselväksi. Waitkusin unenomaista logiikkaa seuraavat sanoitukset ovatkin mielestäni ikään kuin sukua David Lynchin elokuville. Molemmat herättävät vahvoja mielikuvia ja tunteita, mutta se miten osat sopivat yhteen jää usein arvoitukseksi. Ja se on täysin ok! Oma kokemukseni on, että The Warm, Dark Circusilla Waitkusin sanoitukset ovat jopa keskimääräistä abstraktimpia ja vaikeammin avautuvia, mutta se voi tosiaan johtua siitä että en ole vielä perehtynyt asiaan riittävästi.
Aivan yhtyeen katalogin kirkkaimpaan kärkeen, Night Loopsin ja Repetitions -levyjen joukkoon, The Warm, Dark Circus ei mielestäni yllä, mutta kyseessä on jälleen todella vahva kokonaisuus ja osoitus Waitkusin ja hänen taitavien muusikoiden lähes ehtymättömältä vaikuttavasta luovuudesta. Jälleen kerran on todettava, että Jack O’ The Clock ansaitsisi huomattavasti suurempaa huomiota kuin se on toistaiseksi osakseen saanut. Toivottavasti The Warm, Dark Circus muuttaa tilannetta edes piirun verran parempaan suuntaan.
Parhaat biisit: ”The Ladder Slipped”, ”Division Blues”, ”Dürer’s Rhinoceros”, “How Are We Doing…”, ”…And Who Will Tell Us?”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet
- The Ladder Slipped 7:27
- Division Blues 2:22
- Stuck Inside Of Elvis 4:45
- Sage’s Song 0:49
- Dürer’s Rhinoceros 12:55
- This Is Just What It Seems 3:29
- How Are We Doing… 13:16
- …And Who Will Tell Us? 8:21
- Snowman On A Ledge 3:31
Muusikot
Damon Waitkus: laulu, akustinen kitara, 12-kielinen kitara, piccolo- ja baritonisähkökitarat, dulcimer, vasarahulcimerit, piano, kellopeli, mbira, banjo, tongue drum, bassokitara, 17- ja 22-EDO akustiset kitarat, sähköinen taishogoto, bassokitara, huilut, melodica, pianet. syntetisaattori Emily Packard: viulu, alttoviulu. Jason Hoopes: bassokitara Jordan Glenn: rummut, harmonikka, syntetisaattori Kate McLoughlin: fagotti Thea Kelly: laulu Victor Reynolds: kitarat, äänilevyt, huuliharppu, laulu jne.Ivor Holloway: saksofonit Jonathan Russell: klarinetit Keith Waters: baritonisaksofoni Karl Evangelista: sähkökitara Art Elliot: piano Josh Packard: sello Ben Spees: mikrotonaaliset kitarat Myles Boisen: pedal steel -kitara
Tuottaja: Damon Waitkus
Levy-yhtiö: Itsenäisesti julkaistu
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti