Levyarvostelu: Peter Gabriel – i/o (2023)

i/o on Peter Gabrielin 8. studioalbumi.

”Pitkään odotettu uusi studiolevy” on Gabrielin kohdalla vähättelyä. i/o on nimittäin Gabrielin ensimmäinen, kokonaan uutta studiomateriaalia sisältävä levy 21 vuoteen.

Gabriel on perfektionisti jolla on riittävästi resursseja ja aikaa käytössään jotta hän toi näperrellä musiikkinsa parissa juuri niin kauan kuin tahtoo. Tässä ei tietenkään ole mitään pahaa vaan Gabrielin asema lienee lähes taiteilijan kuin taitelijan mielestä kadehdittava. 

Käytännössä täydellisyyttä ei kuitenkaan ole olemassa mikä johtaa siihen, että Gabriel askartelee biisiensä parissa loputtomiin tavoitellen asiaa jota ei ole mahdollisuutta saavuttaa. Ehkä juuri tätä tuskaa lievittääkseen Gabriel julkaisi uuden levynsä, ei yhtenä, tai kahtena, vaan peräti KOLMENA eri miksauksena. Tarjolla on Mark Stentin Bright Side -, Tchad Blaken Dark-Side –  ja Hans-Martin Buffin In-Side -miksaukset. Viimeksi mainittu tarjoillaan immersiivisessä Dolby Atmos -formaatissa. Yhtäkään näistä miksauksista ei varsinaisesti ole määritelty definitiiviseksi versioksi joten päätös jää ikään kuin kuuntelijan harteille.

Pitkään kypsytelty 12 biisiä sisältävä i/o on 68 minuuttisena Gabrielia pisin studioalbumi. Levy on hankalasti hahmotettava kokonaisuus. Ehkä koska se ei oikein tunnu koherentilta albumikokonaisuudelta vaan enemmänkin kokoelmalta yksittäisiä biisejä. Tämä tuntuma pitää paikkaansa etenkin Stentin Bright-Side -miksauksissa jotka tuntuvat korostavan enemmän kappaleiden yksittäisiä puolia. 

Blaken Dark-Side -miksaukset puolestaan tuntuvat tuovan materiaalia hieman lähemmäs toisiaan. Tämäkin väittämä on tosin kärjistys sillä rehellisesti sanottuna erot eri miksauksien suhteen eivät tunnu erityisen dramaattisilta. Oma lähestymistapani taitaa olla jatkossa se, että keskityn muutamaksi vuodeksi kuuntelemaan vain toista miksausversiota ja palaan toiseen versioon vasta myöhemmin (Atmosia soittavia laitteita minulla ei tällä hetkellä ole). Ehkä tämä tulee sitten tuomaan materiaaliin uutta raikkautta. Ja ehkä tuo myös arvoa Gabrielin kokeilulle. Ehkä! Levystä kirjoittamisen eri miksaukset ainakin tekevät vaikeaa sillä vaikka oma kuuntelutaipaleeni on vasta alussa jo nyt vaikuttaa siltä että osa biiseistä toimii paremmin Bright-Side -miksauksina ja osa paremmin Dark-Side -versioina. Tätä kirjoittaessani olen kuunnellut Bright-Side -miksauksia enemmän joten näkemykseni pohjautuvat pääosin sen antiin.

Moni on ylistänyt levyn soundeja. Ymmärrän kyllä miksi. Levy on toki ääniteknisesti vaikuttava ja sisältää useita ”efektikohtia” jotka soivat todella vaikuttavasti laadukkailla äänentoistolaitteilla. Kokonaisuutena i/o kuulostaa minusta kuitenkin hieman elottomalta. Hetkittäin suorastaan steriiililtä. Kokonaisuutta on puunattu loputtomiin ja valitettavasti tässä prosessissa musiikista on kadonnut likipitäen kaikki spontaaniuteen viittaava.

On kuitenkin lohdullista että, niin prosessoitu ja puleerattu kuin levy muuten on, Gabrielin oma ääni kuulostaa luomulta eikä sitä ole tärvelty autotune-henkisellä korjailulla. Gabrielin luonnollinen ääni ja se inhimillinen sanoma jota hän sillä pitkin levyä välittää pelastaa paljon. Etenkin kun maestron ääni on säilynyt erittäin hyvin toisin kuin monilla muilla yli 70-vuotiailla rokkareilla. Ääni soi ehkä hieman ohuemmin kuin aiemmin, mutta edelleen riittävän rikkaana ja karismaattisena.

Lue myös: Levyarvio: Peter Gabriel – s/t (1980)

i/o:n musiikki on rakennettu kolmen pääkomponentin varaan jotka ovat elektroniset rytmit/sekvenssoinnit, sinfoniaorkesteri/kuoro ja rock-bändi. Lisäksi kuullaan muutamia jazz-muusikoita trumpetteineen ja saksofoneineen. Tavaraa on siis raidoilla paljon!

Orkesterisovitukset ovat jälleen John Metcalfen käsialaa joka teki todella komeat sovitukset Gabrielin ”välitöille” Scratch My Back (2010) ja New Blood (2011) -levyille. Scratch My Backilla Gabriel tulkitsi muiden artistien musiikki sinfoniaorkesteri taustallaan ja New Bloodilla hän teki saman tempun omille vanhoille biiseilleen. Etenkin New Bloodin sovitukset olivat jopa pelottavan jylhiä. Samanlaista voimaa ei tavoiteta i/o:lla vaan orkesteri soi enimmäkseen hillitysti taustalla pop-elementtien seassa. Orkesterisovitukset ovat kuitenkin pääosin jälleen oikein tyylikkäitä ja välillä hyvinkin tehokkaita.

Elektroniikka nousee näistä kolmesta pääkomponentista varsin keskeiseen rooliin. Siellä täällä putputtavat ohjelmoidut rytmit ja elektroniset efektit soivat enimmäkseen kepeän harmittoman kuuloisesti. Välillä hieman turhan geneerisesti. Rytmisesti i/o ei olekaan yhtä kiinnostava kuin Gabrielin musiikki keskimäärin on menneisyydessä ollut.

Elektroniikasta puheen ollen;  Gabriel on kertonut workshopanneensa musiikkia yhdessä Skrillexin kanssa. Elekronisen musiikin huipulla joskus kymmenisen vuotta sitten paistatelleen Skrillexin vinkki Gabrielille oli että hänen pitäisi kirjoittaa enemmän biisejä yökerhoissa bilettämisestä. Onneksi 73-vuotias Gabriel ei ottanut DJ-gurun vinkistä vaarin (no pun intended, or is it?).

i/o:n ”rock-bändi” perustuu Gabrielin kolmen vanhan yhteistyökumppanin ympärille. Basisti Tony Levin on ollut mukana Gabrielin matkalla ensimmäisestä soololevystä alkaen, kitaristi David Rhodes sai paikan vakiokaartissa kolmannella levyllä ja rumpali Manu Katché debytoi So’lla. Levyn aloitusraita ””Panopticom” esittelee bändisoittoa ehkä tehokkaimmin, mutta siinäkin on jotain kovin mekaanista. ”This Is Home:ssa” Levin ja Katché pääsevät sentään soittamaan hyvin gabrielmaista tuhtia groovea. Rhodes ei ole koskaan ollut pääosassa viihtyvä kitaristi vaan hän on enemmän äänitehosteita ja tunnelmia luova soittaja kuin solisti, mutta tällä kertaa hän jää tavallistakin enemmän piiloon. 

Levinin, Rhodesin ja Katchén ydintrion lisäksi levyllä soittaa siellä täälä myös lukuisia muita rock-muusikoita. Noin puolella levyn biiseissä elektroniikan parissa hääräilee itse tuottajavelho Brian Eno. Hän saa myös yhdestä biisistä (”Road To Joy”) tuottajakrediitin.

Tyylillisesti i/o yllättää. Siinä missä Gabrielin edellinen levy Up (2002) oli hyvin synkkä, tiivis ja usein jopa päällekäyvä levy on i/o varsin kepeää kuunneltavaa. Se on oikeastaan hyväntuulisempi ja keveämpi kuin yksikään aiempi Gabrielin levy. Pakko myöntää, että Itse jään kaipaamaan synkkää draamaa ja jyrkempiä kontrasteja joita Gabrielin musiikki parhaimmillaan tarjoilee. Pohjimmiltaan i/o on äärimmäisillä tuotantoarvoilla ja rikkailla sovituksilla kuorrutettu pop-levy.

Entäs biisimateriaali jota Gabriel on työstänyt vuosikymmeniä (varhaisimmat levylle päätyneet äänitetyt elementit ovat ilmeisesti vuodelta 1995!)? Pääosin kappaleet ovat laadukkaita, mutta Gabrielin mittakaavalla hieman yllätyksettömiä.

Itselleni yli muiden nousee kolme kappaletta ”The Court”, ”Playing For Time” ja ”Four Kinds Of Horses”.

”The Court” on tehokas, hieman trip-hop -henkinen, pop-biisi joka sisältää todella komean kertosäe-kikan. Kappaleen onnistunut kertosäe iskee nimittäin todella kiinnostavalla tavalla ikään kuin täysin yllättäen säkeistön päälle. Kun korkealta laulettu kertosäe on vielä kaiutettu tyylikkäästi on efekti todella komea ja lopputulos jotain sellaista mitä en ole koskaan aiemmin kuullut.

”Playing For Time” puolestaan on hitaammin kypsyvä raita ja tuntui minusta aluksi hieman tylsältä. Lopulta kuitenkin lämpenin sen emotionaaliselle voimalle. ”Playing For Time” alkaa herkkänä jousien säestämänä herkkänä pianoballadi ja ottaa itsevarmaan hitaasti oman aikansa kunnes kasvaa komeaan loppunostatukseen koko sinfoniaorkesterin voimalla.

Kaikista komein raita on kuitenkin elektro-orkestraalinen ”Four Kinds Of Horses”.  Siinä orkesterin ohella keskeiseen rooliin nousee Brian Enon elektroniset efektit ja ohjelmoinnit. Elokuvamaiset jouset antavat myös oman pikantin sivumakunsa hommaan. Kappaleessa on myös ehkäpä levyn paras vokaalisuoritus Gabrielilta. Sävellyksenä ”Four Kinds Of Horses” tarjoilee eniten sellaista arvoituksellista draamaa jota Gabrielin musiikissa eniten rakastan. Kerrassaan hieno biisi.

On hieman ongelmallista, että nämä kolme levyn parasta raitaa kuullaan heti levyn ensimmäisellä puoliskolla. Tämän jälkeen musiikin keskimääräinen taso tippuu selvästi.

Lue myös

Yhden tekeviä ellei jopa ärsyttäviä biisejä ovat liiankin iloisesti kupliva Enon kanssa tuotettu ”Road To Joy” joka kuulostaa laimennetulta ”Kiss That Frogilta” (joka oli alunperin ankea biisi), torvisektion kera hölkkäävä tekopirteä ”Olive Tree” ja paikallaan polkeva päätösraita ”Live And Let Live” joka levyn ainoana raitana yrittää tuoda mukaan Gabrielille aiemmin tyypillisiä etnisiä elementtejä. Pökkelön elektronisen rytmin varassa sykkivä biisi vajoaa kuitenkin lopussa naurettavaan paisutteluun kuoroineen ja juuri tässä kappaleessa tuntuu selvimmin siltä että musiikillisten ideoiden ohuutta piilotellaan suuren tuotannon alle.

Nimibiisikään ei oikein innosta vaikka rullaakin suht mukavasti eteenpäin.  “i/o” kuulostaa liian tutulta ja on kuin ikään kuin keskinkertaisen Peter Gabriel -biisin arkkityyppi. Tämä pitää paikkaansa muutaman muunkin kappaleen kohdalla. Deja-vu -tunne on usein vahva levyä kuunnellessa. Nimibiisin kertosäkeen “stuff coming out/stuff going in” on myös harvinaisen banaali… etenkin 20 vuoden kypsyttelyn jälkeen!

Loppupuoliskon helmi on minimalistinen ”Love Can Heal”. Se on kaunis ja herkkä kappale jota kuljettaa Linnea Olsonin sello ja kellomaisesti soivat elektroniset äänet. Kertosäkeessä kolme naisvokalistia nousevat Gabrielin äänen rinnalle herkullisesti.

20 vuoden odotuksen jälkeen i/o on itselleni pieni pettymys. Myönnän tosin, että varsin ankean ensivaikutelman jälkeen levy on kasvanut korkoa kuuntelu kuuntelulta. Ehkä vuoden päästä jo ylistän sitä! Tällä hetkellä koen kuitenkin, että jos joutuisin tekemään listan 50 Peter Gabrielin parhaasta biisistä en usko, että voisin poimia yhtäkään i/o:n raitaa mukaan. Tai no… ehkä ”The Court” ja ”Four Kinds Of Horses”…

Gabrielin työtahdin tuntien on hyvinkin mahdollista, että i/o jää hänen uransa päätepisteeksi mitä tulee studiolevyihin. Itse toivon silti, että Gabriel löytäisi vielä tarmoa tehdä musiikkia hieman nopeammalla, intensiivisemmällä, ja ennen kaikkea, spontaanimmalla otteella. Jos niin ei käy ei i/o missään nimessä ole onneton finaali Gabrielin komealle uralle.

Parhaat biisit: ”The Court”, ”Playing For Time”, ”Four Kinds Of Horses”, ”Love Can Heal”

Rating: 3.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Kate Bush: Hounds Of Love (1985)

Kappaleet

  1. ”Panopticom” 5:13
  2. ”The Court” 4:20
  3. ”Playing for Time” 6:17
  4. ”I/O” 3:52
  5. ”Four Kinds of Horses” GabrielRichard Russell 6:47
  6. ”Road to Joy” GabrielBrian Eno 5:21
  7. ”So Much” 4:50
  8. ”Olive Tree” 5:59
  9. ”Love Can Heal” 5:59
  10. ”This Is Home” 5:04
  11. ”And Still” 7:41
  12. ”Live and Let Live” 6:46

Peter Gabriel: lauluääni, taustalaulu, käsitelty lauluääni (kappaleessa ”And Still”) koskettimet, piano (kappaleissa ”The Court”, ”So Much”, ”Olive Tree”, ”Love Can Heal”, ”And Still” ja ”Live and Let Live”), syntetisaattorit, ohjelmointi (kappaleissa ”Panopticom”, ”The Court”, ”I/O”, ”Road to Joy”, ”Olive Tree”, ”This Is Home”, ”And Still” ja ”Live and Let Live”), lyömäsoittimet (kappaleissa ”Four Kinds of Horses”, ”Love Can Heal”, ”And Still” ja ”Live and Let Live”), manipuloitu karango (kappaleessa ”Road to Joy”), lasiharppu (kappaleessa ”And Still”). David Rhodes: kitarat (paitsi kappaleessa ”Playing for Time”), akustinen kitara (kappaleessa ”Olive Tree”), akustinen 12-jousinen kitara (kappaleissa ”So Much” ja ”Olive Tree”), taustalaulu. Tony Levin: bassot Manu Katché: rummut (paitsi kappaleissa ”Four Kinds of Horses”, ”So Much”, ”Love Can Heal” ja ”And Still”). Ged Lynch: lyömäsoittimet (kappaleissa ”Olive Tree” ja ”Love Can Heal”). Tom Cawley: piano (kappaleessa ”Playing for Time”). Evan Smith: saksofoni (kappaleessa ”Olive Tree”) Josh Shpak: trumpetti (kappaleissa ”Road to Joy” ja ”Olive Tree”). Melanie Gabriel: taustalaulu (kappaleissa ”The Court”, ”Four Kinds of Horses”, ”So Much”, ”Love Can Heal” ja ”Live and Let Live”). Ríoghnach Connolly: taustalaulu (kappaleissa ”Panopticom”, ”Love Can Heal” ja ”This Is Home”). Jennie Abrahamson: taustalaulu (kappaleessa ”Love Can Heal”). Linnea Olsson: sello (kappaleessa ”Love Can Heal”), taustalaulu (kappaleessa ”Love Can Heal”). Angie Pollock: syntetisaattorit (kappaleessa ”Love Can Heal”). Brian Eno: syntetisaattorit (kappaleissa ”Panopticom”, ”The Court”, ”This Is Home” ja ”Live and Let Live”), kellot (kappaleessa ”Panopticom”), lyömäsoittimet (kappaleessa ”The Court”), rytmiohjelmointi ja ”progressing” (kappaleissa ”Four Kinds of Horses” ja ”Road to Joy”), ”sähkömadot” ja lisäsyntetisaattorit (kappaleessa ”Four Kinds of Horses”), manipuloitu kitara ja ukulele (kappaleessa ”Road to Joy”), rytmiohjelmointi (kappaleessa ”Live and Let Live”). Oli Jacobs: syntetisaattorit (kappaleissa ”Panopticom”, ”Playing for Time”, ”I/O” ja ”This Is Home”), ohjelmointi (kappaleissa ”Panopticom”, ”The Court”, ”I/O”, ”This Is Home” ja ”Live and Let Live”), piano (kappaleessa ”Four Kinds of Horses”), tamburiini (kappaleessa ”This is Home”). Don-E: bassosyntetisaattori (kappaleessa ”Road to Joy”). Katie May: akustinen kitara (kappaleissa ”Panopticom” ja ”I/O”), lyömäsoittimet (kappaleissa ”The Court”, ”This Is Home” ja ”Live and Let Live”), Rickenbacker-kitara (kappaleessa ”I/O”), syntetisaattorit (kappaleessa ”I/O”), rytmiohjelmointi (kappaleessa ”Four Kinds of Horses”), kitaraefektit (kappaleessa ”Love Can Heal”) Richard Evans: D-pilli (kappaleessa ”I/O”), mandoliini (kappaleessa ”Olive Tree”). Richard Chappell: ohjelmointi (kappaleissa ”Panopticom”, ”The Court”, ”I/O”, ”Olive Tree”, ”And Still” ja ”Live and Let Live”). Richard Russell: suodatetut lyömäsoittimet (kappaleessa ”Four Kinds of Horses”). Hans-Martin Buff: ylimääräiset lyömäsoittimet ja syntetisaattorit (kappaleessa ”Road to Joy”). Ron Aslan: ylimääräiset syntetisaattorit (kappaleessa ”Road to Joy”). Oli Middleton: lyömäsoittimet (kappaleessa ”This Is Home”). Paolo Fresu: trumpetti (kappaleessa ”Live and Let Live”). Steve Gadd: vispiläsilmukka (kappaleessa ”Live and Let Live”).

Orkesteri ja kuoro

Viulut: Everton Nelson, Ian Humphries, Louisa Fuller, Charles Mutter, Cathy Thompson, Natalia Bonner, Richard George, Marianne Haynes, Martin Burgess, Clare Hayes, Debbie Widdup, Odile Ollagnon. Viulut: Bruce White, Fiona Bonds, Peter Lale, Rachel Roberts. Sellot: Ian Burdge (myös soolosello kappaleessa ”And Still”), Chris Worsey, Caroline Dale, William Schofield, Tony Woollard, Chris Allan. Kontrabassot: Chris Laurence, Stacey Watton, Lucy Shaw. Trumpetti: Andrew Crowley Tenoripasuna/eufonium: Andy Wood Tenoripasuunat: Tracy Holloway Bassopasuuna: Richard Henry Tuuba: David Powell käyrätorvi: David Pyatt, Richard Bissill Huilu: Eliza Marshall Orkesterin kapellimestari: John Metcalfe Orkesterin johtaja: Everton Nelson Orkesterisovitukset: John Metcalfe, Peter Gabriel (kappaleissa ”The Court”, ”So Much”, ”Olive Tree”, ”And Still” ja ”Live and Let Live”) ja Ed Shearmur (kappaleessa ”Playing for Time”).

The Soweto Gospel Choir: (kappaleissa ”I/O”, ”Road to Joy” ja ”Live and Let Live”) .Sopraano: Linda Sambo, Nobuhle Dhlamini, Phello Jiyane, Victoria Sithole.Altto: Maserame Ndindwa, Phumla Nkhumeleni, Zanele Ngwenya, Duduzile Ngomane.Tenori: George Kaudi, Vusimuzi Shabalala, Xolani Ntombela, Victor Makhathini.Basso: Thabang Mkhwanazi, Goodwill Modawu, Warren Mahlangu, Fanizile Nzuza.Solistit: Phello Jiyane (sopraano), Duduzile Ngomane (altto), Vusimuzi Shabalala (tenori), Fanizile Nzuza (basso), Victor Makhathini (miesääni zulu-improvisaatio), Phumla Nkhumeleni (naisääni ululointi ja laulaminen) (kappaleessa ”Live and Let Live”).Musiikillinen johtaja / laulun sovittaja: Bongani (Honey) Ncube.Orphei Drängar: (kappaleessa This Is Home)ensimmäiset tenorit: Per Bergeå Af Geijerstam, Lukas Gavelin, Stefan Grudén, Lionel Guy, Samuel Göranzon, Björn Hagland, Peter Hagland, Henrik Hallingbäck, Magnus Hjerpe, Oskar Johansson, Lars Plahn, Carl Risinger, Alexander Rosenström, Pär Sandberg, Magnus Sjögren, Magnus Store, Stefan Strålsjö, Henrik Sundqvist, Staffan Sundström, Jon Svedin, Olle Terenius, Maki Yamada.toiset tenorit: Johan Berglund, Kristian Cardell, Jens Carlander, Jun Young Chung, Joakim Ekedahl, Olle Englund, Nils Frykman, Anton Grönberg, Johan Hedlund, Daniel Hjerpe, Fredrik Kjellröier, Kristofer Klerfalk, Nils Klöfver, Mattias Lundblad, Per-Henning Olsson, Peter Stockhaus, Peter Stockhaus, Peter Stockhaus, Peter Stockhaus, Peter Stureson, Anders Sundin, Erik Sylvén, Clas Tegerstrand, Magnus Törnerud, Sebastian Ullmark, Oskar Wetterqvist, Erik Östblom. ykkösbassot: Jonas Andersson, Filip Backström, Nils Bergel, Rickard Carlsson, Daniel Dahlborg, Oloph Demker, Nils Edlund, Erik Hartman, Lars Johansson Brissman, Elis Jörpeland, Jan Magnusson, Johan Morén, Tobias Neil, David Nogerius, Stein Norheim, Jacob Risberg, Stefan Simon, Henrik Stolare, Tor Thomsson, Håkan Tribell, Gunnar Wall, Fredrik Wetterqvist, Kristofer Zetterqvist, Samuel Åhman. kakkosbassot: Gustav Alberius, Lars Annernäs, Emil Bengtsson, Anders Bergendahl, Peter Bladh, Max Block, Ludwig Engblom Strucke, Stefan Ernlund, Fredrik Hoffmann, Boris Klanger, Adam Liifw, Andreas Lundquist, Marcus Lundwall, Joakim Lücke, Johan Muskala, Björn Niklasson, Mattias Nilsson, Elias Norrby, Ola Olén, Carl Sandberg, Magnus Schultzberg, Anand Sharma, Isak Sköld, David Stålhane, Stefan Wesslegård, Stefan Wesslegård, Gustav Åström. Kuoronjohtaja: Cecilia Rydinger [sv] Kuorosovitus: Peter Gabriel yhdessä Dom Shaw’n ja Cecilia Rydingerin kanssa.

Tuottaja: Peter Gabriel, Brian Eno, Richard Russell
Levy-yhtiö: Real World, EMI, Republic

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑