Levyarvio: WÖYH! – Tähti (2023)

”Sinun on kierrettävä kaksitoista tähteä”

Eli kuinka löysin sielun metamorfoosin zeniitin

Ihmisen elämä on ikuista syntymistä, luopumista. Kuitenkin elämän tarkoitus on elämä itse. Elää. Tähän tematiikkaan pureutuu todella vaikuttavalla ja vakuuttavalla tavalla WÖYH!:in tammikuussa 2023 julkaistu konseptialbumi Tähti. Sen voi toki ottaa pelkkänä huumorirallina ja suhtautua biiseihin hilpeillen ja hymyillen, mutta jos biisit jaksaa nylkeä paljaaksi, nauru nykäyksittäin alkaakin vetäytyä kasvoilta. Tähti vie kuulijansa tarinan päähenkilön silmin lohduttomaan pimeyteen, pelkoihin ja houreisiin painajaisiin – mutta tarinan lopussa – irrottaa kuristavan otteensa ja vapauttaa hänet kirkkaaseen valoon.

WÖYH! on vuonna 2011 perustettu kotimainen neljän miehen – raudanlujan ammattilaisen ja kovan linjan musiikin- ja taiteentekijän – rock-orkesteri. WÖYH!:in musiikkia voi luonnehtia ylläreitä poukkoilevaksi avantgardistiseksi karnevalistiseksi iloitteluksi. Livenä yhtye on silkkaa rautaa. Luihin ja ytimiin tarttuvaa energiaa. Voin luvata, mikäli uskallat ”wöyhötyksen kyytiin” hypätä, pääset matkalle suoraan riehakkaimman mielikuvituksen ytimeen.

WÖYH!:in muodostavat Hyyrysen aivan äärimmäisen taiteellisesti monilahjakkaat veljekset Antti ja Jussi, joista Antti tunnetaan myös musiikkivideoiden käsikirjoittajana ja -ohjaajana sekä Stam1nasta bändin perustajajäsenenä sekä kitaristi-laulajana. Jussi puolestaan on vaikuttanut YUP:ssa kitaristina. WÖYH!:issä Jussi laulaa sekä soittaa kitaraa ja veljensä Antti sekä laulaa että soittaa bassoa. Kiipparina taituroi ilmeikkäästi ja elegantisti Antti Pitkäjärvi, ja rumpali Anssi Nykänen on professionaalisena studiomuusikkona tuttu lukemattomista kokoonpanoista. Hän on soittanut mm. Pekka Pohjolan ja Heikki Silvennoisen bändeissä. Gramexin rekisterinkin mukaan, Anssi Nykänen on puikoissa 5000 biisillä.

WÖYH!:in musiikillinen ilmaisumaailma kaikkineen on hämmentävä ja uniikki yhdistelmä absurdismissaan nerokkaita lyyriikoita, kekseliäitä musiikillisia koukkuja, ja erityisesti ryhdikästä ja selkeästi artikuloitua laulua. Vai mitä pitäisi ajatella Hyyrysen veljesten kirjallisesta mielikuvitusrikkaudesta, kun teksteissä vilisee hyökkäykseen käyvät hilpeät pingviinit tai kesken kaiken ravut keksivät pelata shakkia ja videolla ”hyisen mustan hahmon”, kaskelotin, seuraksi jäälle yhtäkkiä pelmahtaa tanssimaan mystillisdramaattinen balettiseurue? WÖYH! tarjoaa seikkailunhaluiselle jotain, mitä maailmassa ei ikinä ole liikaa – rakkautta, yllätystä, sirkushuveja ja vekkulia huumoria. Lapsenmielisen kirkkaasta innostuneisuudesta puhumattakaan.


Lue myös: Levyarvio: Black Midi – Hellfire (2022)

WÖYH! on julkaissut yhteensä viisi albumia, joista viimeisin, tähän arvioon tuomani Tähti (2023), on biisiensä sanoman tematiikalta riipaiseva, mieleenpainuva ja puhutteleva. Tämän syvimmän kerroksen voi Tähden biiseistä saavuttaa vasta useamman kuuntelukerran jälkeen, mikä omalle itselleni olikin hyvin hämmentävä kokemus.

Tähti kääntääkin WÖYH!:in näennäisen huumorimusiikin ennakko-oletuksen tyrmäävällä tavalla nurinniskoin. Vetää maton jalkojen alta. Pakottaa kuulijan riisumaan ilveilyn naamion. Eikä maailma ikinä ole enää tämän elämyksen jälkeen samanlainen. Sillä niin iso kuin on riemu ja ilo, sen kääntöpuolella ja alla saattaa syöpyä traagisin murhe ja syvä suru. Hetkessä naurat, hetkessä poskiasi varjostavat kyynelet. Olet yksin, avuton. Eikä kukaan sinua pimeästä kuule.

Tämän sielun perustuksia ravistelevan elämyksen avaa ensimmäisenä raitana ”Zeniitti”, joka toimii prologina Tähden kokonaisvaltaisesti yhtenäiselle tarinalle. ”Zeniitti” alkaa aivan kuin suttuisella radiosignaalilla, jossa kohisten, säristen ja pätkien, orvon kaukaisiin galakseihin unohdetun ja hylätyn tarinan antisankarin avuton pyyntö yrittää tavoittaa keskustelukumppanin, ulkoavaruuden huutavassa yksinäisyydessä. Hitaasti kuulijalle kuitenkin selviää, että tuo keskustelukumppani päähenkilön ikävöimän oman itsensä sijaan onkin hänen päänsisäinen demonin kaltainen hahmo.

Tämä alkuasetelma on lupaava. Demoni on luotu musiikillisin keinoin karnevalistisen hilpeäksi, jonka luonne tyylilajeissa vaihtuu kerta kerrasta naksahtaen ja useaan otteeseen. Lopputulos on silkkaa hillitöntä humppakomppia, osin taas pelottavaa ja raskasmetallista saatanallisten ja sysipimeiden bassosoundien tykitystä, jotka nostavat syvyyksistä kuin raamatullisen Ilmestyskirjan Tuomion Enkelin, joka käskee päähenkilön kiertämään ja löytämään kryptiset kaksitoista tähteä. Eikä kuulijallekaan anneta vaihtoehtoa. Bon Voyage.

Kärsimysnäytelmän ensimmäinen etappi on kuin minkälie absurdistanin muukalaislegioonan sissileiri. Siitä kertoo toinen biisi, ”Suoapinan Jälkeläiset”. Tässä biisissä on ahdistuksen vastapainona vahvasti läsnä mainio komiikka ja kekseliäs leikkisyys. Raskain askelin polkeva soturiapinain pyhiinvaeltava taivallus alkaa aristotelisen lupaavasti kuin Kirsi Kunnaksen lastenlorukirja Tiitiäisen Satupuu olisi viattomine riimeineen saanut ylleen hämäräperäistä pölyä ja astetta raskaamman psykostimulantti lääkityksen. Estradille vyöryvän jousiorkesterin myötä, darrapäiset näyt tässä painajaismaisessa runoelmassa kasvavat lopulta infernaalisiin mittasuhteisiin. 

Kuin Danten Commedia Divinassa sanotaan: ”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää”, niin kulkee tarinan päähenkilö Tähden oman henkilökohtaisen demoninsakolkossa seurassa kohti vääjäämätöntä epätoivoista kohtaloaan.

Kolmannessa biisissä ”Muuntopää”, päähenkilö paiskataan kuulijansa kanssa kuin psyyken armottomasti nujertavan mielisairaalan suljetulle osastolle, lukittujen ovien taakse, peltihumanoidien lataamoon, jossa näillä kaikilla sielupoloilla on sekava, vaihtuvakasvoinen psykoottinen pää. Biisin tempo on hurja, rytmitys nyrjähtänyt. Samoin laulamisen tempo noudattelee samaa ahdistavan repivää ilmaisua. Kuulijalle tehdään selväksi – tältä matkalta päähenkilöllä ei ole enää paluuta.

Neljännessä biisissä ”Shangri-La”, kahdentoista tähden epätoivoinen etsijä demoninsa kanssa on ajautunut hourepäisenä tulikuumalle aavikolle. Hänen epätoivonsa voi kuulija tavoittaa korppikotkista, jotka varjoina päähenkilöä seuraa. Kärsimys rakentuu aivan upealla tavalla vokaalien pitkissä ja komeissa legatoissa, jousisoitinten dramaattisessa valituksessa, joiden soundi värittää epätoivon tuskasta synkälle taivaalle.

Viides kappale ”Painovoimaton” saumattomasti jatkaa siitä, mihin kärsimykseen korppikotkan varjot kuulijan päähenkilön silmin jättivät. Biisin rakenne musiikillisesti on nerokas. Se alkaa korvia vihlovalla kirkumisella, vimmaisilla rummuilla ja bassolla. Päähenkilö rysähtää realiteettitajuttomaksi, nähden vain suttuisia katkelmia, irrationaalisista objekteista. Kerrassaan huikea oivallus on korostaa demonin läsnäolon surrealismia tässä biisissä hilpein duurisoinnuin, realiteettitajuttomuudessa. Irrationaalinen maaninen mielenmaisema on hienosti tuotu esiin nopeilla, katkotuilla rytminvaihdoksilla. Kunnes alkaa kuudes biisi, ”Taurus”.

”Taurus” on rajapyykki, kuin edelleenkin Commedia Divinassa, jossa ”elomme vaelluksen keskitiessä, harhailimme synkkää metsämaata, polulta oikealta poikenneena”. ”Taurus” tuo lopulta eteemme sen, miltä tuntuu olla ulkopuolinen. Ja kuinka tuo ulkopuolisuus ja yksinäisyys, on meissä kaikissa. Biisi on rakennettu surumielisessä harmoniassaan kokonaan lohduttomien mollisointujen varaan. Kitara itkee, vanuu, vaikeroi. Kertoja katselee maisemaansa elämältä ulkopuolisen tauruksen kyynelistä sumentunein surullisin silmin, toivoen pääsevänsä vapauteen. Syvässä depressiossa ihminen ei tunne muuta, kuin oman murheensa. Hän on romahtanut epätoivoiseen pimeyteen.


Lue myös

Seitsemäs biisi ”Diskoskorpioni”, on varmaankin tämän albumin timangisin ilopilkku. Yhtäkkiä, kesken syvimmän depression ja arvottomuuden tunteen, kertoja viedään demoninsa kanssa diskopallojen säihkeeseen, tanssilattialle parkettien partaveitseksi. Tässä osassa, tarinaa kannattelevat aivan mainion sulava ja viekoitteleva laulaminen, kosketinsoitintaiturointi ja rummut. Puhumattakaan bassokompista, joka on suoraan kuin Saturday Night Feaverista. Mutta John Travolta tanssilattialla, on lopulta vain houreista unta. Ja niin kuulija johdatellaan albumin toiseksi viimeiseen biisiin, ”Valaiden Lauluun”.

”Valaiden Laulu” on minulle tämän albumin ehdottomasti koskettavin ja sanomaltaan merkityksellisin biisi. Sen viesti on tyly ja karu. Ihmisen tarkoitus on jäädä kaipaamaan unelmiaan, jotka eivät suurimmaksi osaksi ikinä toteudu. Lopuksi aivan viimeisenä matkallaan kuoleman määränpäässä, ihminen ymmärtää, että on toivonut ja tavoitellut koko elämänsä jotain, mikä ei ole totta. Hänen taivalluksensa oli turha. Hänen ainoaksi osaksi jää, kuin kaivaten hapuilla valaiden laulua. Lopulta hyväksyä traaginen osansa. Ja ottaa vastaan sen lohduton suru.

Tämä kaikki on tuotu biisiin musiikillisesti aivan käsittämättömän hienosti, niin herkillä ensimmäisellä ja viimeisellä, kuin keskimmäisellä, todella aggressiivisella ja ahdistavalla osalla. Biisi päättyy kuin hauraaseen ja hartaaseen pyhäkouluvirteen tai Leevi and The Leavingsin biisien kaltaiseen kurjistumisteoreettiseen rumankauniiseen lakoniseen runouteen tai jopa kliseistä kliseisimpään laalattavaan Euroviisubiisiin.

Tähdenetsijän hengästyttävän huikean vaelluksen päättää biisi ”Huterajalka”, joka epilogina elliptisesti alkaa keriä ja kuoria juonta takaisin päin. Takana raskas vaellus, kuoleman väsymys, uupumus. Kuulija voi tuntea tuon väsymyksen ja nääntymyksen kehossa asti. Biisin rytmi ja melodia on jälleen rikottu, nyrjähtänyt, vääristynyt. Kierossa, umpisolmussa koko maailmankaikkeus nykii. Sen tahtiin on lähes mahdotonta edes hengittää.

Kunnes yhtäkkiä kitara, rummut ja basso, koskettimien sointujen dynaamisella säestyksellä räjäyttävät tuskan kehosta kirkkaaseen katharttiseen, messiaaniseen vapauteen. Kohtaus on veret seisauttava. Käsinkosketeltavan ja kokonaisvaltaisen absoluuttisen upea. Ihmisen on koettava ja kohdattava demoninsa, jotta hän voi saavuttaa rauhan. Ja niin kuulija voi tarinan päähenkilön kanssa lähes itkusilmin nähdä kaukaisuudessa siintävän zeniitin. Kiintopisteen universumissa, lakipisteen äärettömyydessä. Jossa pirstaloitunut, särkynyt mieli viimeinkin kokoutuu. Saa sirpaleet ehyeksi, yhtenäiseksi hahmoksi. Sielun metamorfoosin jälkeen. Jonka ihminen ainoastaan elämällä ja kokemalla elämänsä täysillä, voi saavuttaa. Kadottamatta omaa itseä – tähteään – enää ikinä.

Parhaat biisit: ”Zeniitti”, ”Shangri-La”, ”Painovoimaton”, ”Diskoskorpioni”, ”Huterajalka”

Rating: 5 out of 5.
Kirjoittaja: TYTTI-KETTU METSÄNHELE

Lue myös: Levyarvio: Pekka Pohjola – Visitation (1979)

Kappaleet

  1. Zeniitti – 5.30
  2. Suoapinan jälkeläiset – 4.24
  3. Muuntopää – 5.03
  4. Shangri-La – 5.00
  5. Painovoimaton – 2.03
  6. Taurus – 4.11
  7. Diskoskorpioni – 3.43
  8. Valaiden laulu – 4.16
  9. Huterajalka – 4.59

WÖYH!

Antti Hyyrynen: laulu, basso Jussi Hyyrynen: laulu, kitara Anssi Nykänen: rummut, lyömäsoittimet Antti Pitkäjärvi: kosketinsoittimet, laulu

Levy-yhtiö: Kaskelotti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: