Vuosi vuodelta extra: Parhaat levyt 2019 – Sijat 11-29

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 2019 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 11-29.

11. Sonar: Tranceportation Volume 1 (CH) ****
12. Jon Anderson: 1000 Hands – Chapter One (UK) ****
13. Karl Hector & The Malcouns: Non Ex Orbis (DE) ****
14. David Torn, Tim Berne, Ches Smith: Sun Of Goldfinger (US) ****
15. Yazz Ahmed : Polyhymnia (UK) ****
16. Bent Knee : You Know What They Mean (US) ****
17. Le Grand Sbam: Vaisseau Monde (FR) ****
18. Tim Bowness : Flowers At The Scene (UK) ****
19. James Brandon Lewis : An Unruly Manifesto (US) ****
20. Cheer-Accident: Chicago XX (US) ****
21. Diagonal : Arc (UK) ****
22. IQ: Resistance (UK) ****
23. Banco del mutuo soccorso : Transiberiana (IT) ****
24. No-Man: Love You To Bits (UK) ****
25. Elephant9 : Psychedelic Backfire I (NO) ****
26. Fire! Orchestra : Arrival (SE) ****
27. Angles 9: Beyond Us (SE) ****
28. The Utopia Strong : s/t (UK) ****
29. Free Human Zoo : No Wind Tonight… (FR) ****

Vuoden 2019 parhaat levyt sijoituksilla 1-10 löydät täältä >

11. Sonar: Tranceportation Volume 1

tranceportation.jpgTranceportation Volume 1 on sveitsiläisen Sonarin viides studioalbumi.

Vuonna 2010 perustettu kvartetti Sonar teki vuosien 2012-2015 välillä kolme studiolevyä. Vuonna 2018 ilmestynyt neljäs albumi Vortex oli jonkinmoinen käännepiste bändin uralla sillä mukaan alunperin vain tuottajan rooliin pestattu avantgarde-kitaristi David Torn päätyi lopulta soittamaan suuren osan levyn “lead”-kitaroista mikä muutti yhtyeen minimalistista soundia aikalailla. Lopputuloksena syntynyt Vortex oli Sonarin toistaiseksi ehdottomasti hienoin levy ja ilmeisesti sekä bändi että Torn olivat myös tyytyväisiä lopputulokseen sillä Tranceportationiin Torn leivottiin osaksi Stephan Thelenin sävellyksiä alusta alkaen.

Tyylillisesti Tranceportation Volume 1 jatkaa pitkälti Vortexin linjoilla. Sonarin kaksi baritonikitaristia, baritonibasisti ja rumpali (baritoniton?) kutovat ja nakuttavat harmonisesti melko yksinkertaisia pitkään toistuvia kudelmia joita sitten varioidaan ja elävöitetään monenlaisilla monimutkaisilla rytmisillä tempuilla kuten polyrytmeilla ja epäsäännöllisillä tahtilajeilla. Tämän sekaan Torn soittaa paitsi ambientmaisia ja vahvasti efektoituja välikkeitä niin myös villejä ja välillä varsin atonaalisia kitarasooloja. Sonarin yhdistelmä kingcrimsonmaista rock-gamelania, nikbärtschmaista minimalistista vaihtojakoisissa tahtilajeissa groovausta kuorrutettuna Tornin hurjilla kitarahyökkäyksillä on jälleen herkullista kuultavaa. Jonkinlaisena uutena elementtinä Sonarin musiikissa on tällä kertaa, kuten levyn nimikin viittaa, entistä enemmän hieman vaikeasti sanoiksi puettavaa transsimaista tai suorastaan rituaalimaista tunnelmaa. Tavallaan musiikki toistaa ja junnaa paikallaan jopa aiempia levyjä enemmän, mutta ei siis lainkaan tylsällä tavalla.

Levyn kruunaa komeasti jytisevät soundit jotka kuitenkin ovat myös erottelevat ja toistavat virheettömästi sveitsiläisten kellontarkan nakutuksen jokaisen yksityiskohdan. Vortexiin verrattuna bassoa on säädetty hieman alaspäin joten se ei pauhaa enää aivan yhtä päällekäyvänä vaikka voimakkaassa roolissa yhä onkin.

Tranceportation Volume 1 äänitettiin viiden päivän aikana Sveitsissä ja samoissa sessioissa sessioissa syntyi yhteensä 80 minuuttia musiikkia. Tästä puolet kuullaan nyt Volume 1:llä ja seuraava osa on luvassa alkuvuodesta 2020. Tämä oli mielestäni hyvä päätös sillä liian suuri annos kertakuuntelulla tälläistä toisteista musiikkia voi käydä puuduttavaksi.

Vortex pitää yhä Sonarin parhaan albumin tittelin, mutta Tranceportation Volume 1  pääsee lähelle. Hyvin lähelle.

Parhaat biisit: ”Labyrinth”, ”Red Sky”

****

12. Jon Anderson: 1000 Hands – Chapter One

1000_hands.jpg1000 Hands – Chapter One on Yes-legenda Jon Andersonin 15 soolostudioalbumi.

74 vuotiaan Andersonin soolouraa ei voi pitää erityisen tasaisena. Tyylillisesti tai laadullisesti. Andersonin paras sooloalbumi on yhä hänen mystinen ja myyttinen debyyttisoolonsa Olias Of Sunhillow vuodelta 1976. Tämän jälkeen Anderson on kokeillut monia eri tyylejä vaihtelevalla menestyksellä. Onnistuneimpia Andersonin kokeiluista on ollut taidemusiikkia ja rockia kiinnostavasti yhdistelevä crossover-levytys Change We Must ja harkullinen latinopop-levy Deseo jotka ovat molemmat vuodelta 1994. Varsin onnistunut oli myös progea ja new agea sekoitteleva Toltec (1996) sekä Ruotsin kukkakuningas Roine Stoltin kanssa tehty proge-levy Invention Of Knowledge (2016).

Epäonnistumisten puolelta mainittakoon onneton irkku-räpellys Promise Ring (1997), suorastaan tragikoominen dancepop-levy More You Know (1998) ja totaalisen unettava new age-kilistely Angel’s Embrace (1995). Monenlaista on siis tullut kokeiltua hyvässä ja pahassa. Yesin parissa progressiivisella rockilla kannuksensa hankkineen Andersonin soololevyiltä ei siis ole lupa odottaa varsinaista progea, vaan on paras varautua kaikkeen mahdolliseen. Ja sitä veteraanin viimeisin albumi 1000 Hands todella tarjoilee. Anderson-musiikkia laidasta laitaan…

Lue koko arvostelu täältä >

****

13. Karl Hector & The Malcouns: Non Ex Orbis

non_ex_orbis.jpgNon Ex Orbis on saksalaisen Karl Hector & The Malcounsin kolmas studioalbumi.

Toisin kuin voisi kuvitella bändiä ei johda Karl Hector niminen heppu vaan kitaristi JJ Whitefield joka perusti yhtyeen ja rumpali Zdenko Curulijan kanssa vuonna 2007. Itseasiassa bändissä ei vaikuta ketään Karl Hectoria eikä ole koskaan vaikuttanutkaan. Aika vekkuleita.

Karl Hector & The Malcoun soitti alunperin hyvin afrobeat-pitoista rockia, mutta tällä kolmannella levyllä liikutaan jo selkeämmin progressiivisen rockin piirissä. Non Ex Orbis onkin reippaasti groovaava eklektinen sekoitus progea, funkia, psykedeliaa, krautrockia ja jazzia. Toki mukana on yhä myös haiskahdus afrobeatia…

Lue koko arvostelu täältä >

****

14. David Torn, Tim Berne, Ches Smith: Sun Of Goldfinger 

sun_of_goldfinger.jpgKitaristi David Torn, saksofonisti Tim Berne ovat amerikkalaisen kokeellisen jazzin veteraaneja ja hieman nuorempi rumpali Ches Smith hänkin jo kokenut  konkari mutta maineikkaalle ECM -levy-yhtiölle levytetty Sun Of Goldfinger ei todellakaan ole mitään varovaista hissuttelua tai laakereilla lepäämistä.

Vain kolme 20 minuuttista kappaletta sisältävä Sun Of Goldfinger on meluisa ja aggressiivista, mutta tarvittaessa myös hillityn viileästi poreilevaa ja jännitystä kehittelevää musiikkia. Bändi käyttää perus-instrumenttiensa tukena kaikenlaisia elektronisia vimpaimia ja levyn vuoroin suriseva, vuoroin säksättävä soundi onkin varsin modernin kuuloinen.

Solistisesti vetovastuuta ottaa eniten Bernen tuskaisesti valittava tai atonaalisesti rääkyvä saksofoni David Tornin kitaroinnin jääden enemmän teksturaaliseen rooliin. Ches Smith säestää rummuilla tarvittaessa orkestraalisen kevyesti, mutta välillä moukaroi settiään hyvinkin raskaalla kädellä. Toisaalta rummut maltetaan pitää poissa välillä pitkiäkin aikoja mikä luo tehokkaan efektin niiden jälleen palatessa mukaan taas voimallisesti trioa eteenpäin potkien.

Levyn hienoimmassa kappaleessa 22 minuuttisessa Tornin sävellyksessä ”Spartan, Before It Hit” kuullaan vierailijoina jousikvartetti Scorchio Quartettia, pianossa Graig Tabornia sekä paria vierailevaa kitaristia. Kappale paisuukin hetkittäin todella massiiviseksi ja on välillä suorastaan pelottavan kuuloista. Tornin sävellys seikkailee jännittävästi jossain modernin taidemusiikin ja kokeellisen jazzin välillä.

Muut kappaleet kolmikko Torn, Berne ja Smith ovat luoneet yhdessä improvisoiden. Tuntuu käsittämättömältä että näin monimutkaista ja samaan aikaan niin luontevan kuuloista (kaikessa outoudessankin) musiikkia on voitu synnyttää spontaanisti improvisoiden.

Sun Of Goldfinger on vuoden 2019 hurjin avantgarde-jazz -levy eikä se ole aina helppoa kuunneltavaa, mutta hetkittäin aivan pirun palkitsevaa. Sun Of Goldfinger on myös hyvä osoitus siitä että ECM julkaisee yhä nykään silloin tällöin myös särmikästä ja rajua musiikkia kaiken sen salonkikelpoisen ja huolitellun high-end jazz-muzakin ohella josta yhtyeen katalogi nykyisin enimmäkseen koostuu.

Paras biisi: ”Spartan, Before It Hit”

****

15. Yazz Ahmed : Polyhymnia

polyhymnia.jpgPolyhymnia on bahraitilais-englantilaisen trumpetisti Yazz Ahmedin (s.1983) kolmas sooloalbumi.

Polyhymnia on feministinen teema-albumi jonka jokainen kuudesta pitkästä (8-10 min.) kappaleesta on omistettu jollekin Ahmediin vaikutuksen tehneelle naiselle. Levyn nimi Polyhymnia viittaa saman nimiseen kreikkalaisen mytologian musiikin, runouden ja tanssin muusaan.

Tyylillisesti Polyhymnia jatkaa Ahmedin edellisten levyjen linjoilla yhdistellen jazzia, länsimaista taidemusiikkia ja lähi-idän musiikin vaikutteita taitavan saumattomaksi kokonaisuudeksi. Näiden vaikutteiden lisäksi hän ei myöskään kaihda elektronisia elementtejä vaikka käyttääkin niitä etenkin tällä kertaa hyvin hillitysti.

Ahmedin bändi on jälleen iso ja levyllä soittaa 25 muusikkoa. Ei sentään yhdessäkään kappaleessa kaikki kerralla. Mistään pienyhtyemusiikista ei kuitenkaan ole kyse missään vaiheessa vaan sointi on usein lähes bigbandmainen ja useimmissa kappaleissa on kasassa reilusti yli kymmenen muusikon porukka.

Ahmedin musiikissa on tälläkin kertaa vahvasta rytmisyydestään huolimatta tietynlainen vaikeasti kuvailtava leijaileva, hieman psykedeelinen, tunnelma. Musiikki tuntuu samaan aikaan oudosti sekä kurinalaiselta että vapaalta.

Polyhymnian musiikki on enimmäkseen suht tiukasti sävellettyä, mutta sisältää myös improvisoituja jaksoja joissa vaikkapa piano (Alcyana Mick soittaa komeasti!) pääsee vaeltelemaan vapaan lyyrisesti. Ahmedin oma soitto trumpetilla sekä flyygelitorvella (jota hän käyttää levyllä myös runsaasti) on usein mietteliään, mutta määrätietoisen kuuloista.

Levyn sävellykset ovat suht monimutkaisen oloisia, mutta silti helposti kuunneltavia. Polyhymnian sointi on enimmäkseen pehmeän kutsuva, mutta ei onneksi turhan särmätön. Ehkä hieman enemmän jotain kontrasteja ja pientä lisä-ärhäkkyyttä jään silti kaipaamaan.

Aivan uutena elementtinä kappaleessa “One Girl Among Many” Ahmed käyttää tällä kertaa myös vokaaleita puhelaulun muodossa jotka esittää pieni naiskuoro. Sanoitukset ovat transkriptio pakistanilaisen ihmisoikeusaktivisti Malala Yousafazin YK:lle pitämästä puheesta.

Polyhymnia ei ole kokonaisuutena aivan yhtä terävä levy kuin 2017 vuoden hieno La Saboteuse, mutta osoittaa silti että Ahmed on yksi nyky-jazzin merkittävimmistä ja oma äänisimmistä nuoren polven jazz-muusikoista.

Parhaat biisit: “Lahan Al-Mansour”, “2857”

****

16. Bent Knee : You Know What They Mean

you_know_what_they_mean.jpgYou Know What They Mean on amerikkalaisen vuonna 2009 perustetun Bent Kneen viides studioalbumi.

Maineikkaassa Berklee College of Musicissa perustettu Bent Knee on yksi tämän hetken kiinnostavimmista proge-bändeistä. Tosin ehkäpä oikeampi termi yhtyeen eklektiselle ja modernille musiikille vois olla artrock. Bent Kneen virtuoosimaisen kuusikon soittosuoritukset tosin ovat usein niin kimurantteja että proge-leima tuntuu ihan ansaitulta. Bent Kneen musiikissa on kuitenkin aina mukana vahvasti myös pop-sävyjä ja kaiken kokeellisuuden ja huiman soiton keskellä on yleensä aina myös tarttuvia kertosäkeitä ja koukkuja.

Bändin edellinen levyn, sinänsä herkullinen Land Animal, vei yhtyettä aiempaa selkeämmin popin suuntaan joka hieman huoletti minua sillä arvotan bändin kokeellisemmat levyt Shiny Eyed Babies (2014) ja Say So:n (2016) pienimuotoiksi mestariteoksiksi. You Know What They Mean ei kuitenkaan jatka lineaarisesti yhä popimman ilmaisun suuntaan vaan löytää hieman uuden kulman yhtyeen ilmaisulle. Ei kuitenkaan aina täysin tyydyttävällä tavalla….

Lue koko arvostelu täältä >

****

17. Le Grand Sbam: Vaisseau Monde

grandsbam.jpgVaisseau Monde on ranskalaisen Le Grand Sbamin ensimmäinen kokopitkä studioalbumi ja seuraa vuonna 2014 tehtyä saman nimistä EP:tä.

Ihan tyhjästä Le Grand Sbam ei kuitenkaan ponnista nimittäin kyseessä on PoiL -kolmikon Antoine Arneran (koskettimet), Boris Cassonen (basso) ja  Guilhem Meierin (rummut) uusi projekti. Tämä avantproge -trio ei löysäile: PoiL:in viimeisin levy, huikea Sus, ilmestyi saman vuoden huhtikuussa ja nyt vain hieman yli puolta vuotta myöhemmin kasassa on taas uusi levy. Le Grand Sbamilla ydintrion ympärille on lisätty vibraphonisti Mélissa Acchiard ja kaksi klassisesti koulutettua vokalistia Jessica Martin Maresco ja Marie Nachury.

Vaisseau Monden musiikki on PoiL:ille tyypillisen energistä, monimutkaista, kulmikkaan rytmikästä ja hetkittäin jopa hysteerisen vauhdikasta. Toisaalta musiikissa on käytetty tilaa usein hieman avoimemmin kuin PoiL:in joissain aiemmissa levyissä ja kaiken kaahauksen vastapainoksi on lisätty minimalistisia ja hyvin kokeellisia kolistelu/suristelu-jaksoja. Osa näistä jaksoista toimii paremmin kuin osa. Toisaalta ne tuovat mukanaan kaivattua vaihtelua ja dynamiikkaa, mutta ovat osittain hieman tylsiä.

Levyn varsinainen pihvi on kuitenkin uusi vokaalikaksikko. Taiturimaiset ja hyvin kummalliset vokaalit tuovat ensikuulemalta hieman mieleen Magman, mutta lopulta yhteys on kuitenkin hyvin pinnallinen. Le Grand Sbamin tapa käyttää vokaaleja lopulta kuitenkin hyvin moderni ja erilainen. Siinä yhdistyy ooppperamaisuus moderniin popiin reippaalla avantgardistisella kierteellä.

Vaisseau Monde on jännittävä uusi avaus PoiL-leiriltä ja onkin jännä nähdä jääkö Le Grand Sbam pysyväksi yhtyeeksi vai oliko kyse yksittäisestä kokeilusta.

Parhaat biisit: ”Dins o sbam”, ”Vishnu Foutrôline”

****

18. Tim Bowness : Flowers At The Scene

flowers_at_the_scene.jpgFlowers At The Scene on brittiläisen laulaja/lauluntekijä Tim Bownessin viides sooloalbumi.

No-Manissa yhdessä Steven Wilsonin kanssa musisoinut laulaja Tim Bowness on jäänyt hieman vanhan kumppaninsa menestyksen varjoon. Syyttä mielestäni sillä Bowness on luonut tarmokkaasti soolouraa viime vuosina julkaisten tasaiseen tahtiin laadukkaita albumeja. Ja hänen tapansa yhdistellä poppia progeen tuntuu minusta paljon luontevalta kuin Wilsonin huomattavasti laskelmoidummat kuuloiset viritelmät.

Tyylillisesti Bownessin artrock kumartelee jälleen vuoroin progen ja vuoroin pehmeän popin suuntaan. Flowers At The Scene ei ole mikään suuri irtiotto edellisiin Bownessin levyihin verrattuna vaikkei niiden tavoin sisälläkään konseptuaalista laajempaa kaarta. Konsepteistq luopuminen on tainnut tehnyt Bownessille kuitenkin vain hyvää sillä levy tuntuu vapautuneelta ja innostuneelta.

Flowers At The Scene rikkaasti orkestroitu (lähes jokaisessa kappaleessa on mausteena jousia tai puhaltimia) tunteellinen musiikki tuo mieleen David Sylvianin levyt 80-luvulta, mutta on kuitenkin selkeämmin kallellaan progressiiviseen rockiin. Tästä osoituksena myös levyn vierailijakaarti johon kuuluu mm. Peter Hammill, David Longdon, Jim Matheos ja tietenkin vanha rikostoveri Steven Wilson joka on  tällä kertaa myös miksannut albumin. Tuotanto-arvot ovatkin jälleen korkeaa luokkaa josta on vedettävissä myös yhtäläisyysmerkki Sylvianiin, mutta toisaalta myös Roxy Musicin ja Bryan Ferryn myöhempiin vaiheisiin. Särmikästä rokkenrollia Flowers At The Scene ei missään nimessä ole vaan harkitun viimeisteltyä tunnelmointia aikuiseen makuun. Hyvässä ja pahassa.

Levyn parhaimmistoa edustaa poikkeuksellisen raskaasti soiva “ It’s The World” jossa riffittelee Fates Warningista tuttu kitaristi Jim Matheos ja Peter Hammill antaa taustatukea taustalaulajana.

Flowers At The Scene kruunaa massiivisesti, muttei päällekäyvän, ja tuhdisti soivat ylelliset soundit.

Flowers At The Scene ei ole tulevaisuuden klassikko tai välttämättä edes Bownessin paras albumi (tuo titteli kuuluu vuoden 2014 Abandoned Dancehall Dreamsille), mutta miellyttävää ja laadukasta taiderokkia kuitenkin.

Parhaat biisit: ”I Go Deeper”, “It’s The World”

****

19. James Brandon Lewis : An Unruly Manifesto

unruly_manifesto.jpgAn Unruly Manifesto on amerikkalaisen saksofonisti James Brandon Lewisin (s.1983) viides albumi bändin johtajana.

Lewisin tenorisaksofonin lisäksi levyllä kuullaan Luke Stewartia bassossa,  Warren Trae Crudup III:sta rummuissa Jaimie Branchia  trumpetissa ja Anthony Pirogia kitarassa.

An Unruly Manifesto on modernia avantgarde jazzia aavistuksella spirituaalista jazzia jossa kuuluu myös rockin ja jopa hiphopin vaikutus. Monessa kappaleessa rummut potkivat kappaleita eteenpäin lähes rockmaisesti.

Levyn kohokohta on lähes 12 minuuttinen nimibiisi joka leijailee ja keinuu nautinnollisesti eteenpäin saaden potkua Lewisin hetkittäin lähes raivoisasti soivasta tenorisaksofonista.

Parhaat biisit: ”An Unruly Manifesto”, ”Sir Real Denard”

****

20. Cheer-Accident: Chicago XX 

chicago_xx.jpgChicago XX on rumpali Thymme Jonesin vuonna 1981 perustaman eklektisen proge-bändi Cheer-Accidentin 20. studiolevy.

Cheer-Accident sijoitetaan usein ns. avant-progen karsinaan, mutta tämä johtuu ehkä enemmän siitä että yhtyeen harvalukuiset fanit tulevat itse tuosta suunnasta kuin siitä että bändi oikeasti sopisi kovin hyvin tuohon lokeroon. Toki osa yhtyeen musiikista on selvemmin avant-progea (esim. levy Putting Off Death), mutta toisaalta levyltä levylle tyyliään hyvinkin rankasti mutatoiva yhtye ei oikein kunnolla sovi mihinkään tiettyyn laariin. Ja se on tietenkin pelkästään hyvä juttu. Paitsi ehkä bändin suosion kannalta. Laadukkaaseen, laajaan ja omaperäiseen tuotantoonsa nähden Cheer-Accident on jäänyt suosioltaan harmillisen marginaaliseksi yhtyeeksi.

Cheer-Accidentin edellinen levy Fades (2018) on yksi yhtyeen parhaista ja samalla myös helpommista albumeista. Fades oli hetkittäin suorastaan popahtava ja Chicago XX jatkaa suht suoraviivaisella linjalla, tyylin ollen tällä kertaa kuitenkin enemmän rock kuin pop.

Levyn kahdeksan kappaletta ovat kaikki varsin kompakteja pisimmän biisin ”I Don’t Believen” ollessa vain seitsemän minuuttinen. Chicago XX instrumentaatio pysyttelee enimmäkseen perus-rock-kokoonpanon puitteissa, mutta lähes jokaisessa kappaleessa sointia on maustettu hieman myös erilaisilla puhaltimilla (oboe, pasuuna, trumpetti tai viululla. Syntetisaattoreista manataan välillä esiin mahtavaa ulinaa ja surinaa. Sooloja levyllä ei kovin montaa kuulla.

Jo edellä mainittu ”I Don’t Believe” on melko tasalaatuisen levyn kohokohta. Kappale alkaa omituisella pasuuna-introlla ja velloo sen jälkeen eteenpäin hypnoottisen messevästi. Uhkaavaa monotoniaa rikotaan maukkailla jousimaisilla syntetisaattori soinnuilla, Jonesin terhakkaalla rumpaloinnilla ja levyn upeimmilla vokaaliosuuksilla.

Chicago XX on mainiota jatkoa Cheer-Accidentin rikkaalle saagalle. Bändi on vakiinnuttanut omissa kirjoissani aseman yhtenä progressiivisen rockin tämän hetken kiinnostavimpana bändinä jolta on lupa odottaa joka kerta jotain uutta.

(Chicago XX on toistaiseksi kuultavissa vain vinyyli-formaatissa. Levyä ei ole julkaistu CD:nä eikä sitä ole laskettu mihinkään streamaus-palveluihin. Kyse on Jonesin kokeilusta (“We are attempting to see what it’s like for music to not be free.”). CD-julkaisu on luvassa alkuvuodesta 2020.)

Parhaat biisit: ”Plea Bargain”, ”I Don’t Believe”, ”Things”, ”Slowly For Awhile”

****

21. Diagonal : Arc

arc.jpgArc on englantilaisen 2006 Brightonissa perustetun Diagonalin kolmas studioalbumi.

Diagonal julkaisi vuosina 2008 ja 2012 ensimmäiset levynsä jotka olivat omaperäinen yhdistelmä progressiivista rockia ja jazz-rockia. Etenkin vuoden 2012 levy The Second Mechanism oli loistelias ja voimakas kokonaisuus. Tuo levyn jälkeen Diagonalista ei kuitenkaan kuulunut enää mitään ja vuosien kuluessa en ollut luultavasti ainoa bändin seuraaja joka kuvitteli että yhtyeen taru oli lopussa. Yllättäen 2017 lopulla Diagonal kuitenkin ilmoitti että luvassa on uusi albumi.

Uudella levyllään Arc Diagonal lähtenyt hyvin erilaiseen suuntaan kuin mitä aiemmat albumit olisivat antaneet odottaa. Siinä missä yhtye jyräsi vielä The Second Mechanismilla hyvinkin raskaasti tuutaten riffejä saksofonilla ja keskittyen instrumentaaliseen iloitteluun on Arc huomattavasti kevyempi ja ennen kaikkea lauluvetoisempi albumi.

Jazz-rock -vaikutteet ovat karsiutuneet pitkälti pois yhtyen soinnista ja tilalla on hitaasti väreilevä tunnelma joka on vahvasti kallellaa 60/70-luvun taitteen psykedeeliseen rockiin. Yhtä kappaletta lukuunottamatta vokaalit ovat keskeisessä roolissa. Valitettavasti hieman Brian Enolta kuulostava Alex Crispin ei ole erityisen kiinnostava laulaja vaikka ihan kunnialla melankolisista kappaleista suoriutuukin. Arcin keskitempoisista kappaleista tulee hieman mieleen ruotsalaisen Anekdotenin levy Gravity jolla tuo yhtye otti aikoinaan etäisyyttä omaan entiseen retro-proge -tyyliinsä.

Diagonal kulkee Arcilla hieman eri suuntaan kuin henkilökohtaisesti olisin toivonut, mutta omassa sarjassaan kyseessä on kuitenkin mainio levy joka tarjoilee monia hienoja hetkiä kuten ”Citadelin” hienon saksofoni-sooloilu ja ”The Spectrum Explodesin” reippaasti pompahteleva psykedeelinen rokkaus.

Diagonal on kertonut että Arcin äänityksissä syntyi jo aihiot seuraavaan levyyn jonka olisi tarkoitus ilmestyä vuonna 2020 ja ilmeisesti tuo materiaali on hyvin erilaista kuin Arcille päätynyt. Hienoa että Diagonal on palannut ilmeisesti jäädäkseen!

Parhaat biisit: ”Citadel”, ”The Spectrum Explodes”, ”Arc”

****

22. IQ: Resistance

resistance.jpgResistance on vuonna 1981 perustetun IQ:n 13. studiolevy jos epämääräiset remix-ja joululevyt unohdetaan.

80-luvun neoproge-sotien veteraani IQ on tehnyt 2000-luvulla suht tasaisesti tasavahvoja albumeita. ”Ongelmaksi” vaan on muodostunut se että bändi on juuttunut tarpomaan aika pitkälti tuttuja latuja levystä toiseen. Efekti on pitkälti se että kun on kuullut yhden 2000-luvun IQ-levyn on kuullut ne kaikki.

Huonot uutiset: IQ ei keksi Resistancella oikeastaan mitään uutta. Hyvät uutiset: IQ ei keksi Resistancella oikeastaan mitään uutta, mutta kuulostaa yllättävän pirteältä ja tekee omaa juttuaan laadukkaammin kuin pitkään aikaan. Resistance saattaa hyvinkin olla IQ:n paras 2000-luvun albumi….

Lue koko arvostelu täältä >

****

23. Banco del mutuo soccorso : Transiberiana

transiberianaTransiberiana on italialaisen 70-luvun alussa perustetun Banco del mutuo soccorson ensimmäinen studiolevy 25 vuoteen.

Banco kuuluu Le Ormen ja Premiata Forneria Marconin kanssa kolmen suosituimman italialaisen sinfonista progea soittavan bändin joukkoon. Kolmikon 70-luvun jälkeinen tuotanto on ollut ailahtelevaa eikä Banconkaan tuotanto ole aina laadulla päätä huimannut. Transiberiana on kuitenkin varsin onnistunut paluu studioon pitkän tauon jälkeen.

Bancon alkuperäisistä jäsenistä Transiberianilla on jäljellä enää yhtyeen pääasiallinen säveltäjä, kosketinsoittaja Vittorio Nocenzi. Nocenzi on koonnut ympärilleen pätevän viisihenkisen porukan ja hänen omat soittotaitonsa ovat myös yhä hienosti kunnossa. Monet Banco-fanit saattavat kaivata yhtyeen karismaattista vokalistia Francesco Di Giacomoa, mutta koska itse en ole koskaan ollut hänen ylidramaattisen tyylinsä ylin ystävä niin omasta mielestäni uusi vokalisti Tony D’Alessio paikkaa Giacomoa ihan kunniallisesti.

Transiberiana on konseptialbumi matkasta halki Siperian. Tämä matka on samalla metafoora matkasta läpi ihmiselämän.  Ja ilmeisesti jossain määrin Nocenzille elämäkerrallinen tarina. Jossei kirjaimelliseti niin ainakin emotionaalisesti. Musiikillisesti yhtye varioi joitakin teemoja läpi levyn mikä tuo kokonaisuuteen koherenssia. Tosin välillä rytminen ”Transiberiana-teema” lykätään peliin myös hieman irrallisen kuuloisesti.

Tyylillisesti Transiberiana tasapainoilee varsin tyylikkäästi tutun sinfonisen Banco-soinnin ja modernien elementtien välillä. Bändi jopa kokeilee onnistuneesti luuppeja muutamassa kohdassa ja meno kuulostaa hetkittäin jopa kevyen industriaaliselta. Kenties Nocenzin pojan Michelangelo Nocenzin vaikutusta? Isä ja poika ovat nimittäin säveltäneet musiikin yhdessä vaikkei poika levyllä soitakaan. Kaiken kaikkiaan Transiberiana tarjoilee tuhdin annoksen italialaista melodraamaa ja majesteettisia melodioita sopivasti epäsäännöllisillä tahtilajeilla taitettuna. Ja tämä kaikki varmalla otteella taitavasti soitettuna. Paljoa enempää ei voi “nuorisolla” täydennetyltä veteraaniyhtyeeltä enää vuonna 2019 vaatia.

Transiberiana on Nocenzin tyylikäs paluu proge-areenalle. Vielä on yhteisen luottamuksen pankissa muutama liira kassaholvissa.

Parhaat biisit: ”Stella sulla terra”, ”Eterna transiberian”, ”Il grande bianco”

****

24. No-Man: Love You To Bits

love_you_to_bits.jpgLove You To Bits on Steven Wilsonin ja Tim Bownessin vuonna 1987 perustaman art rock -duon seitsemäs studiolevy.

No-Manin oli tarkoitus olla Wilsonin ja Bownessin tie tähtiin ja se olikin pitkään kaksikon pääprojekti. Pikkuhiljaa Wilsonin bändin Porcupine Treen suosio kuitenkin ohitti No-Manin ja vuonna 2008 Wilsonin käynnistetyä menestyksekäs soolorura No-Manille ei enää oikein jäänyt aikaa. Love You To Bits onkin No-Manin ensimmäinen studiolevy sitten vuoden 2008 Schoolyard Ghostin.

Wilson ja Bowness ovat kutsunet Love You To Bitsia kieliposkessa prisco-musiikiksi. Eli proge discoksi. Vitsissä on kuitenkin totuuden siemen.

Steven Wilsonin disko-innostus kuului vaivaannuttavalla tavalla jo hänen edellisellä varsin kehnolla sooloalbumillaaan To The Bonella (2017), mutta tämä No-Manin rakentama ”disco-sinfonia” on huomattavasti vaikuttavampaa jälkeä.

Levy koostuu kahdesta 17 ja 19 minuuttisesta suitesta ”Love You To Bits” ja ”Love You To Pieces” jotka on molemmat jaettu viiteen osaan jotka jatkuvat enimmäkseen saumattomasti osiosta toiseen. Toistaiseksi hyvin progemaista eikö? Disco tulee mukaan kuvioihin siinä että lähes kautta molemman eepoksen taustalla tumputtaa nelosta lattiaan tukeva ohjelmoitu biitti. Tätä säestetään funkahtavisti nakuttavilla kitaroilla ja sinne tänne säihkivillä syntetisaattori kuvioilla.

Viimeisimpiin No-Man -levyihin kaikki yhdistyy selkeiten Tim Bownessin tavaramerkkimäisen melankolisten vokaalien kautta jotka kertovat tarinaa vaurioista pieleen menneen ihmissuhteen jälkeen.

Wilsonin viime vuosien proge-levyihinkin löytyy selkeä yhteys kun kosketinsoittaja Adam Holzman pääsee soittamaan rytmikkään ostinaton päälle komean soolon. Vastaavanlaista on kuultu paljon Wilsonin levyillä. Yleensä vain hieman kompleksisemman rytmiikan taustalla. Vieraileva kitaristi David Kollar soittaa varsin päräyttävän futuristisesti katkoilevan ja säksättävän sähkökitarasoolon levyn alkupuoliskolla.

Love You To Bitsin innoittajana on luultavasti ollut selkeiten Giorgio Moroderin tuottama ja Donna Summerin nimiin merkitty Love To  Love You Babe -levyn 16 minuuttinen nimibiisi joka periaatteessa venyttää kolmi minuuttisen disco-sinkun eeppisiin mittoihin. Samasta konseptista on kyse Love You To Bitsissäkin. Inspiraatiota on haettu luultavasti myös Trevor Hornin tuottamista hifistisistä taidediskoiluista Welcome To Pleasure Dome (Frankie Goes To Hollywood) ja Slave To The Rhythm (Grace Jones). Hetkittäin musiikki kuuluu kaikuja myös Vangeliksen Blade Runnerista ja Daft Punkin levyistä.

No-Manin edellisiin levyihin nähden Love You To Bits on huomattava irtiotto diskoiluineen sillä bändin viimeisimmät levyt olivat lähinnä varsin seesteistä puoliorkestraalista taidepoppia. Toisaalta aivan uutta tämä ei ole koska 90-luvulla No-Man kokeili aika tanssittavia rytmejä useammankin kerran.

Love You To Bits on mielenkiintoinen kokeilu ottaa irti kaikki mahdollinen parista musiikillisesta ideasta niitä venyttäen ja vanuttaen niin pitkälle kuin mahdollista. Tässä onnistutaan pääosin yllättävän hvin ja yksinkertainen ja (tarkoituksellisesti) itseääntoistava materiaali kestää juuri ja juuri kestonsa joka on ymmärretty pitää maltillisena 35 minuuttisena.

Ei muuta kuin peppu pyörimään priscon tahdissa!

Parhaat biisit: “Love You To Bits (Bit 1)”, “Love You To Bits (Bit 4)”, ”Love You To Pieces (Piece 1)”

****

25. Elephant9 : Psychedelic Backfire I

psychedelic_backfire.jpgPsychedelic Backfire I on norjassa vuonna 2006 perustetun jazz-rock -trio Elephant9:n toinen livealbumi.

Nimensä mukaisesti Psychedelic Backfire I tarjoilee utuisen psykedeelistä tunnelmointia, mutta sen vastapainoksi enemmän kuin tarpeeksi myös raskaasti rokkaavaa ja groovaavaa meininkiä.

Elephant9:n jazz-rockissa painatus on vahvasti enemmän rockin kuin jazzin puolella. Parhaimmillaan bändi saa päälle todella huikean grooven jota kuuntelisi vaikka kuinka kauan ilman sen kummoisempia muutoksia. Ja pitkäksihän bändin ekskursioilla tällä livellä tapana venyäkin. Levyn kuuden kappaleen pituudet vaihtelevat 7-18 minuutin välillä ja peräti neljä kappaleista on yli kymmenen minuuttisia. Vaikka groovet maittavia onkin niin onneksi kosketinsoittaja Ståle Storløkken kuitenkin sooloilee uruilla päräyttävästi basisti Nikolai Eilertsenin ja rumpali Torstein Lofthusin tanakan rytmittelyn päälle. Hetkittäin jopa legendaarisen ELP:n haamu tuntuu liikkuvan vetten yllä kun Elephant9 jylisee menemään.

Elephant9 julkaisi myös heti tämän levyn perään myös Psychedelic Backfire II:n jossa perustrio soittaa kitaristi Reine Fiskelle vahvistettuna. Tai vahvistettuna ja vahvistettuna. Itse preferoin tämän ykkösosan trio-soundia.

Kokonaisuutena 71 minuuttinen levy on aavistuksen verran puuduttava, mutta hikisen jazz-rock -jyystön sektorilla Psychedelic Backfire I on kuitenkin ehdottomasti vuoden 2019 kovin suoritus ja ehkäpä jopa para Elephant 9:in levy toistaiseksi.

Parhaat biisit: “I Cover The Mountain Top”, “Habanero Rocket

****

26. Fire! Orchestra : Arrival

arrival.jpgArrival on ruotsalaisen 2012 perustetun Fire! Orchestran neljäs albumi.

Fire! Orchestran ensimmäisellä levyllä Exitillä soitti peräti 28 muusikkoa, mutta Arrivaliin tultaessa miehistö on kutistunut hieman helpommin hallittavaksi 14 henkiseksi joukoksi.

Nimensä mukaisesti voidaan kuitenkin yhä siis puhua pienestä orkesterista. Ydintrio jonka ympärille muut muusikot levy kerrallaan kootaan on edelleen sama vanha Mats Gustafsson (saksofonit), Johan Berthling (basso) ja Andreas Werliin (rummut).

Fire! Orchestran tyylilajina on yhä kokeellinen orkestraalinen jazz, mutta aiempien levyjen riehakas ote on vaihtunut Arrivalilla enemmän hiljaisella liekillä kytevän tummasävyisen tunnelmoinnin suuntaan. Vokalistit Mariam Wallentin ja Sofia Jernberg tuodaan hienosti keskeiseen roolin tällä levyllä. Englanniksi lauletut vokaalit tuovat haikeaan musiikkiin vahvan emotionaalisen latauksen jota hillitty mutta monipuolinen instrumentaatio tukee toimivasti. Ja välillä tunnelmointia rikotaan mukavasti rankemmilla pörinöillä ja tuuttauksilla.

Levyn päättää cover Chicin kappaleesta “At Last I Am Free” jota progressiiviset muusikot jostain syystä tykkäävät versioida. Kappaletta on uudelleen tulkinneet aiemmin ainakin Robert Wyatt ja Chris Cutlerin improvisoiva avantprog-bändi Cassiber. Fire! Orchestran tulkinta tästä ”ikivihreästä” on suht kiinnostava vaikka alkuperäisen kappaleen vetovoima minulle hieman mysteeriksi edelleen jääkin.

Arrivalin parhaat kappaleet kuullaan levyn alkupuolella ja hommasta loppuu hieman puhti loppua kohden. Yli tunnin mittainen parhaimmillaan erittäin tyylikäs levy tuntuu kokonaisuutena auttamatta ylipitkältä.

Parhaat biisit: “(I Am a) Horizon”, “Weekends (The Soil is Calling)”, “Blue Crystal Fire”

****

27. Angles 9: Beyond Us

beyond_us.jpgRuotsalaisen yhdeksän henkisen avantgarde jazz -ryhmä Angles 9:n vuoden 2017 raivoisa studioalbumi Disappeared Behind The Sunin  oli yksi viimeisen vuosikymmenen kovimmista jazz-levyistä. Beyond Us joka on porukan peräti viides livealbumi ei yllä aivan samaan intensiteettiin, mutta on silti erinomaista tummasävyistä jazzia rikkailla sovituksilla.

Saksofonisti Martin Kuchenin johtava yhdeksänhenkinen yhtye koostuu viidestä puhallinsoittajasta, vibrafonistista, pianistista, kontrabasistista ja rumpalista. Näin isolla bändillä saa aikaiseksi komeaa mekkalaa. Bändi seikkailee sujuvasti tunnelmasta toiseen. Välillä vibrafonin johdatuksella soitellaan ikään kuin savuista yökerhojazzia joka muuttuu kuin hetkessä sujuvasti avantgardistisimpiin tunnelmiin puhaltimien aggressiivisella myötävaikutuksella. Soolotilaa jaetaan eri instrumenteille suht tasaisesti, mutta soinnin hallitsevin elementti on toki yhtyeen puhalllinkvintetti.

Hetkittäin Beyond Usia kuunnella kaipaa Disappeared Behind The Sunin energiaa ja särmää, mutta toisaalta tämä yhtyeen lempeämpi puolikin toimii komeasti.

Parhaat biisit: “Beyond Us”, “Agains The Permanent Revelation”

****

28. The Utopia Strong : s/t

utopia_strong.jpgThe Utopia Strong on kolmikon Kavus Torabi, Michael J. York ja Steve Davisin ensimmäinen albumi.

Kavus Torabi on ahkeroinut jo pitkään hieman kokeellisemman progressiivisen rockin parissa ja hänet tunnetaan erityisesti Gongista, Cardiacsista ja hänen omasta yhtyeestään Knifeworld. Michael J. York taas on ollut mukana mm. Coilissa ja Guapossa. Steve Davis on kolmikon poikkeus. Hänellä ei ole lainkaan ennestään muusikon taustaa vaan hänet tunnetaan parhaiten legendaarisena snooker-pelaajana. Davis on kuitenkin ollut pitkään innokas proge-fani ja toiminut DJ:nä ja kirjoittanut kolumneja Prog-lehteen. The Utopia Strong on 62 vuotiaan Davisin debyytti muusikkona.

Normaalisti Torabi on kitaristi, York puhallinsoittaja ja Davis kai tuntee olonsa kotoisammaksi puukeppien kanssa, mutta The Utopia Strongissa koko kolmikko soittaa vain analogisia modulaarisia syntetisaattoreita. The Utopia Strongin musiikki onkin elektronista musiikkia varhaisen Tangerine Dreamin hengessä. Tummasävyinen, muttei synkkä, musiikki pulppuilee ja surisee leppoisasti kietoen kuulijan miellyttävästi sisäänsä. The Utopia Strongin musiikki ei myöskään jää liiaksi sekvenssien vangiksi, kuten tälläisessä musiikissa usein on vaarana, vaan on eloisaa ja orgaanisen kuuloista. Luulisin että suurin osa levyn musiikista onkin käsin reaaliajassa soitettua.

The Utopia Strongin musiikki syntyi alunperin kolmikon huvin vuoksi järjestämistä jammailusessioista eikä ajatuksena edes ollut tehdä levyä. Improvisaatioiden pohjalta syntyi kuitenkin sen verran maukkaita aihioita että niistä päätettiin työskää kokonainen levy. Osa materiaalista tuntuukin suht spontaanista surisuttelulta, mutta toisaalta sinkkunakin julkaistu kolmiminuuttinen “Konta Chorus” sykkii eteenpäin hyvinkin määrätietoisesti ja jopa tarttuvan kuuloisesti.

Toisin kuin tämän tyyppisessä elektronisessa “space”-musiikissa kappaleet ovat maltettu pitää kompakteina. 43 minuuttisen levyn 9 kappaleen kestot vaihtelevat minuutista neljään lukuunottamatta kahta pidempää 8 ja 10 minuuttista kappaletta.

The Utopia Strong -levy ei varsinaisesti ole mikään game-changer omassa genressään mutta miellyttävä pelin avaus kuitenkin kolmikolta ja mielellään tätä kuulisi tulevaisuudessa lisääkin.

Parhaat biisit: “Emerald Tablet”, “Konta Chorus”, “Brainsrugeons 3”

****

28. Free Human Zoo : No Wind Tonight…

no_wind_tonight.jpgNo Wind Tonight… on ranskalaisen Free Human Zoon toinen studioalbumi.

No Wind Tonight… on 82 minuutinen tupla-albumi. Levyn musiikki on reipasta ja räyhäkästä, mutta varsin iloista, jazz-rockia jossa on häivähdys zeuhlia ja etnisiä elementtejä. Levyn sointi on puoliakustinen ja usein rock-puoli jääkin sivummalle ja tunnelmat ovat hetkittäin hyvinkin jazzahtavia.

Free Human Zoo on kuusi henkinen yhtye (basso, kitara, rummut, pasuuna, saksofoni, piano), mutta muutamassa kappaleessa bändi’ vahvistaa pari huilistia, ylimääräinen perkussionisti ja sopraano-vokalisti Camille Fritsch. Fritschin suht kummalliset vokaalit toimivatkin mukavasti vastapainona railakkaasti soiville puhaltimille ja vahvistavat myös zeuhl-vaikutelmaa.

No Wind Tonight… on hieman turhan moneen suuntaan kurkottava albumi ja pituuttakin on hieman liikaa mutta Free Human Zoolta voi odottaa vielä suuria jos bändi hieman malttaa terävöittää fokustaan.

Paras biisi: ”The Yar”

****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggers like this: