Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1998 parhaiksi levyiksi.
- Massive Attack: Mezzanine (UK) *****
- Thinking Plague: In Extremis (US) ****½
- Bruford Levin Upper Extremities: s/t (Int.) ****½
- Chroma Key: Dead Air For Radios (US) ****½
- Lindsay Cooper : A View From The Bridge (UK) ****½
- Slapp Happy: Ça Va (UK) ****
- Present: Certitudes (BE) ****
- Boud Deun : The Stolen Bicycle (US) ****
- Mike Oldfield: Tubular Bells III (UK) ****
- Robert Wyatt : Dondestan (Revisited) (UK) ****
- Deus Ex Machina : Equilibrismo da insofferenza (IT) ****
- Ketil Bjørnstad: The Sea II (NO) ****
- Rush : Different Stages / Live (CA) ****
- Massacre: Funny Valentine (UK/US) ****
- Morte Macabre : Symphonic Holocaust (SE) ****
- Spock’s Beard : The Kindness Of Strangers (US) ****
Katso vuoden 2024 parhaat levyt täältä
1. Massive Attack: Mezzanine
Mezzanine on Massive Attackin kolmas studioalbumi.
Englannissa vuonna 1988 perustettu Massive Attack oli kuin puolivahingossa noussut kahdella ensimmäisellä levyllään 90-luvun alkupuoliskolla globaaliksi ilmiöksi. Yhtyeen levyt Blue Lines (1991) ja Protection (1994) yhdessä toisen Bristolista kotoisin olevan Portisheadin menestysalbumien kanssa nostivat trip-hopin 90-luvun kuumimmaksi musiikilliseksi ilmiöksi jota Madonnan ja David Bowien kaltaiset supertähdet pyrkivät jäljittelemään.
Yli miljoona kappaletta myyneen Protectionin jälkeen seuraavaa Massive Attack levyä saatiin odottaa neljä pitkää vuotta…
2. Thinking Plague: In Extremis
In Extremis on Thinking Plaguen neljäs studioalbumi.
Vuonna 1982 perustetun amerikkalaisen avantproge-yhtye Thinking Plaguen edellinen albumi In This Life ilmestyi vuonna 1989. Levy sai erinomaisen vastaanoton, mutta yhtyeen toimintaan tuli lähes kymmenen vuoden tauko pitkälti koska yhtyeen keskeiset jäsenet hajautuivat maantieteellisesti niin laajalle alueelle ettei musiikin tekemisestä yhdessä tullut enää mitään.
Välivuosien aikana kitaristi Mike Johnson soitti Dave Willeyn johtamassa Hamster Theaterissa ja vokalisti/multi-instrumentalisti Bob Drake liittyi rumpali Dave Kermanin vetämään 5uu’s:siin. Kun Johnson alkoi vuonna 1996 pohtimaan Thinking Plaguen uudellen aktivoitumista löytyi näistä yhtyeistä kätevästi uusia jäseniä. Sekä Willey (bassokitara, harmonikka), että Kerman liittyivät yhtyeeseen. Uudeksi vokalistiksi pestattiin Deborah Perry ja kosketinsoittajaksi Shane Holte. Tässä vaiheessa Ranskaan muuttanut Bob Drake saatiin myös mukaan, mutta aiempaa pienemmässä roolissa. Drake laulaa yhden kappaleen ja soittaa kolmella raidalla useampaa eri instumenttia. Drake myös miksasi levyn ja tuotti sen yhdessä Johsonin kanssa. Lisäksi levyllä soittaa kahdeksan vierailijaa jotka maustavat musiikkia mm. pasuunalla, viululla ja erhulla.
Thinking Plaguen musiikki ei muuttunut dramaattisesti välivuosien aikana. Aiempien levyjen lievät post-punk -vaikutteet jotka ilmenivät tietynlaisena rosoisuutena ovat tosin karsiutunut pitkälti pois. Musiikki on myös nyt selvästi vakavampaa ja yhtyeen aiemmat leikkisät irtiotot ovat jääneet enimmäkseen syrjään. Tämä on varmasti seurausta siitä, että sävellykset ovat yhtä lukuunottamatta nyt Mike Johnsonin käsialaa. Johnson suosii Bob Draken eklektisemmän tyylin sijasta selkeämmin modernia taidemusiikkia joka nyt vain sattuu olemaan enimmäkseen rock-instrumentein soitettua.
On mukana silti yhä leikkisiä hetkiäkin joista selkeimpinä esimerkkeinä ”Les Etudes D’Organism” hulvattomat tivolimusiikkimaiset osiot jotka tuovat hetkittäin mieleen jopa Samla Mammas Mannan kansanmusiikkimaiset iloittelut. Peräti 14 minuuttia kestävä instrumentaali ”Les Etudes D’Organism” eroaakin selvästi levyn yleisestä ilmeestä. Kyseessä on levyn ainoa Draken nimiin merkitty sävellys. Tyylillisesti In Extremis on siis aiempaa eheämpää työtä. Tavallaan hyvässä ja pahassa.
Kuten aina on Thinking Plaguen sävellykset tälläkin kertaa pirullisen koukeroisia. Epäsäännölliset tahtilajit vaihtuvat tiuhaan tahtiin ja musiikki on myös harmonisesti erittäin monimutkaista. Musiikki on hyvin tiheää ja sävellykset tuntuvat aiempaa tarkemmin kirjoitetulta. Improvisaatiolle ja sattumalle ei anneta yhtä paljon tilaa kuin aiemmin.
”Les Etudes D’Organism” ohella toinen irtiotto ”This Weird Wind” edustaa levyn rokkaavampaa puolta. Tätä hyvin kummallista, mutta silti mukaansa tempaavaa raitaa voi pitää jonkinlaisena kunnianosoituksena (vai parodiana?) Yesin musiikille. Bob Drake(tämä on levyn ainoa Draken laulama kappale ja tässä kohtaa on hyvä mainita, että Perry tekee vokaaliosastolla mahtaavaa työtä) kuulostaa enemmän kuin koskaan Jon Andersonilta ja musiikki on suurin piirtein sellaista jota Yesin olisi voinut kuvitella tekevän jos kyseinen progejätti olisi jatkanut Relayerin (1974) osoittamalla avantgardistisemmalla linjalla.
In Extremis on siirtymäkauden albumi sillä se edustaa käännekohtaa jossa Thinking Plague muuttui Johnsonin ja Draken yhdessä johtamasta yhtyeestä alustaksi Johnsonin sävellyksille. Siirtymäkauden levyksi In Extremis on kuitenkin erittäin eheä kokonaisuus. Johnsonin visio oli kirkas ja viimeistään In Extremis sinetöi Thinking Plaguen aseman kenties tärkeimpänä 70-luvun jälkeen perustettuna avantproge-yhtyeenä.
Parhaat biisit: ”Dead Silence”, ”Les etudes d’organism”, ”This Weird Wind”
3. Bruford Levin Upper Extremities: s/t
Rumpali Bill Brufordin ja basisti Tony Levinin yhteistyö alkoi King Crimsonin huikean innovatiivisella paluulevyllä Discipline vuonna 1981. Bruford Levin Upper Extremitiesin juuret eivät kuitenkaan ole Crimsonissa vaan pikemminkin vuonna 1987 ilmestyneessä ECM-helmessä Cloud About Mercury.
Cloud About Mercury oli amerikkalaisen avantgarde-kitaristi David Tornin toinen soololevy, jonka rytmiryhmäksi hän pestasi edellä mainitun Crimson-kaksikon. Kvartetin täydensi trumpetisti Mark Isham. Tyylillisesti Cloud About Mercury liikkui omalaatuisesti jazzin, avantgarden, ambientin, etnisen musiikin ja progressiivisen rockin ei-kenenkään maalla. Kyseessä on erinomainen, vaikkakin liian vähälle huomiolle jäänyt levy.
Bruford Levin Upper Extremities sai alkunsa Brufordin If Summer Had Its Ghostsin (1997) jälkihöyryissä. Kitaristi Ralph Townerin ja basisti Eddie Gomezin kanssa tehty levy äänitettiin Levinin kotikulmilla, joten Bruford pestasi myös lahjakkaana valokuvaajana tunnetun basistivelhon ottamaan muutamia promokuvia triosta. Studio, jossa If Summer Had Its Ghosts oli äänitetty, sattui olemaan vapaana pari seuraavaa päivää, joten Bruford ja Levin buukkasivat sen itselleen valokuvasessioiden jälkeen ja kutsuivat mukaan trumpetisti Chris Bottin, joka korvasi kiireisen Mark Ishamin. Kolmikko soitti muutaman päivän yhdessä ja kehitteli uutta materiaalia, ja jossain vaiheessa mukaan värvättiin myös David Torn. Kasassa oli siis 3/4 Cloud About Mercuryn kokoonpanosta ja instrumenttien osalta täysi vastaavuus…
4. Chroma Key: Dead Air For Radios
Dead Air For Radios on Chroma Keysin ensimmäinen studiolevy.
Amerikkalainen Berklee College of Musicissa opiskellut Kevin Moore (s. 1967) nousi maailmanmaineeseen progemetalli-pioneeri Dream Theaterin kosketinsoittajana. Moore kuitenkin jätti yhtyeen yllättäen sen kolmannen studiolevyn Awaken (1994) jälkeen. Moore ei ole itse juurikaan kommentoinut lähtönsä syitä, mutta herran myöhemmästä musiikista on pääteltävissä, että hän vain kyllästyi progemetalliin. Toisaalta hän on sittemmin vieraillut toisen progemetallibändi Fates Warningin levyillä joten ehkä hän sittenkin kyllästyi Dream Theaterin muusikoihin. Niin tai näin Chroma Key on ihan jotain muuta kuin energiseen raskaaseen rockiin ja mutkikkaaseen progeiluun keskittynyt Dream Theaterin musiikki.
Chroma Key ei siis ole bändi vaan ikään kuin alter-ego Kevin Moore sooloprojektille. Chroma Keyssä Kevin Moore istuu monella jakkaralla. Hän on säveltänyt, sanoittanut ja tuottanut levyn ja sen lisäksi laulaa kappaleet ja soittaa tietenkin myös koskettimet ja hoitaa ohjelmoinnin. Niin ja hän myös perusti levyä varten oman pienen levy-yhtiön Fight Evil Recordsin. Seuraavilla Chroma Keyn levyillä musiikki rakentui lähes pelkästään Mooren oman musisoinnin ympärille, mutta tällä debyytillä pari muuta muusikkoa nousee vielä suht keskeisiin rooleihin. Chroma Keyn soundi on melko elektroninen perustuen pitkälti Mooren syntetisaattoreihin ja ohjelmoituihin sekvensseihin. Pientä rock-sointia touhuun tuo kuitenkin Fates Warningin rytmiryhmä Mark Zonder (rummut) ja Joey Vera (bassokitara). Tämäkin kaksikko pitää soittonsa kuitenkin hillittynä ja etenkin Zonderin pitäytyy esimerkillisen tunnollisesti hyvinkin ekonomisissa ja minimalistisissa grooveissa. Etenkin ”Undertowissa”, joka on yksi levyn kohokohtia, parivaljakko taikoo kasaan varsin maagisella tavalla eteenpäin rullaavan rytmiraidan.
Kuten aiemmin jo viittasin on Dead Air For Radiosin musiikki lähes täysin erilaista kuin Dream Theaterin. Tyylillisesti sen voisi luokitella taiderockiksi ja sen seesteiset tunnelmat yhdistyvät helpommin vaikkapa Peter Gabrielin ja Tori Amosin musiikkiin kuin progemetalliin. Mukana on myös vaikutteita trip-hopista ja downbeat-elektroniikasta. On kuitenkin kiinnostavaa huomata, että Mooren viimeinen Dream Theaterille säveltämä kappale ”Space-Dye Vest” (Awake, 1994) sisälsi kaikuja tulevasta. ”Space-Dye Vest” oli Dream Theaterille hyvin epätyypillinen surumielinen piano-balladi jota toki maustettiin myös bändisoitolla. Tunnelmaa väritettiin sampleilla elokuvien ja televisio-ohjelmien dialogista. Dead Air For Radios jatkaa samoilla linjoilla, mutta vähentää bändisoiton merkitystä ja toisaalta lisää erilaisten ”löydettyjen äänien” hyväksikäyttöä. Hetkittäin ne nousevat jopa keskiöön kuten kappaleessa ”Mouse”, jossa Mooren ystävän puheraita jossa hän tilittää ahdistuneena taistoaan kotiinsa pesiytyneen hiiren kanssa, korvaa kokonaan lauluraidan.
Yleensä keskiöön nousee kuitenkin Mooren omat vokaalit. Moore ei todellakaan ole mikään kultakurkku, mutta hänen lakonisen toteava, usein elektronisesti käsitelty, puhelaulu sopii täydellisesti unenomaisen ja minimalistisen mutta täyteläisesti tuotetun musiikin kylkeen. Suht kyyniset sanoitukset viimeistelevät tumman ja melankolisen tunnelman. Väkevä tunnelma onkin levyn valttikortti. Sen vahva yöllinen tunnelma pitää tiukasti ootteessaan ja levy sopisi erinomaisesti taustamusiikiksi jonkun USA:n rähjäisen suurkaupungin kaduilla kruisailuun.
Periaatteessa Dead Air For Radios sisältää muutaman raidan joilla olisi voinut olla jopa hittipotentiaalia vaikka ehkä musiikki sittenkin on liian sisäänpäin kääntynyttä. Nimi oli joka tapauksessa enne ja levy jäi kuolleeksi ilmaksi radiolle ja valitettavasti Chroma Key on jäänyt jopa progressiivisen rockin ystävien parissa hyvin vähäiselle huomiolle. Dead Air For Radiosia on kerrottu myydyn noin 10 000 kappaletta mikä ei ole paljon kun ajatellaan, että Moorella oli kuitenkin taustallaan Dream Theater -maine. Moore jatkoi kuitenkin sinnikkäästi projektiaan vielä kahden levyn verran siirtyen yhä pelkistetympään, elektronisempaan ja epäkaupallisempaan suuntaan.
Parhaat biisit: ”Colorblind”, ”Even The Waves”, ”Undertow”, ”On The Page”, ”Mouse”
5. Lindsay Cooper : A View From The Bridge
A View From The Bridge on kahdelle CD-levylle jaettu, 139-minuuttinen kokoelma, joka kokoaa yhteen Lindsay Cooperin ennenjulkaisemattomia ja harvinaisia sävellyksiä.
Etenkin vuonna 1992 livenä äänitetty, puoli tuntia kestävä ”Concerto for Sopranino Saxophone & Strings” on järisyttävän hieno työ. Cooper onnistuu tuomaan harvemmin klassisessa musiikissa käytetyn sopraanosaksofonin luontevasti osaksi traditiota. Hänen musiikkinsa kuulostaa kiehtovalla tavalla samaan aikaan vanhalta ja uudelta, mikä toisaalta onkin hänen tavaramerkkinsä säveltäjänä. Cooper toimii itse solistina ja tekee erinomaista työtä. Sävellyksessä on myös yksi kokonaan improvisoitu osio.
Mitään viittauksia Henry Cow ‑taustaan tai ylipäätään rockmusiikkiin A View From The Bridgeltä ei kannata etsiä, vaan kyse on lähinnä modernista taidemusiikista, jolla on Cooperille omintakeisesti kuitenkin DNA:ssaan tietynlainen nostalginen väre — eli usein viitataan myös vanhempaan klassiseen musiikkiin. Osa sävellyksistä käyttää traditionaalisen instrumentaation ohella myös syntetisaattoreita, ja esimerkiksi ”Ophelia” esitetään vain sekvensserin ja Sally Potterin vokaalien voimin. Cooperin avantproge-menneisyyttä lähimmäs tulee ”Nightmare” syntetisaattoreineen ja suht energisine perkussioineen. Vokalistina kappaleessa laulaa omaan omintakeiseen tyyliinsä Phil Minton.
A View From The Bridgen huipentaa kokonainen levy An Angel On The Bridge. Tämä 38-minuuttinen, uskomattoman kaunis ja aavemainen instrumentaalinen suite, joka nostaa jälleen fagotin keskeiseen rooliin, julkaistiin CD:nä jo vuonna 1991. Koska albumin levitys jäi kuitenkin hyvin suppeaksi, halusi Cooper tarjota sille lisää näkyvyyttä tämän kokoelman myötä. Omasta levyhyllystäni An Angel On The Bridge toki löytyy, mutta niille Cooperin ystäville, joilta se vielä uupuu, on tämä viimeistään kaikki tekosyyt poistava syy hankkia A View From The Bridge. Pieni varoitus kuitenkin: alun perin yhdeksään osaan indeksoitu sävellys tarjoillaan nyt yhtenä 38 minuutin möhkäleenä.
A View From The Bridge on yksi viimeisimpiä julkaisuja vuonna 2013, pitkän sairastelun jälkeen kuolleen Lindsay Cooperin musiikista. Se tarjoaa korvaamattoman läpileikkauksen Cooperin vähemmän tunnettuihin ja jopa aiemmin julkaisemattomiin teoksiin — ja todistaa omalta osaltaan jälleen kerran, kuinka omalaatuista ja monipuolista hänen musiikkinsa oli.
Parhaat biisit: ”Concerto For Sopranino Saxophone & Strings”, ”Nightmare”
6. Slapp Happy: Ça Va
Ça Va on Slapp Happyn on neljäs tai viides studioalbumi laskutavasta riippuen.
Slapp Happy perustettiin vuonna 1972 Hampurissa, kun saksalainen laulaja Dagmar Krause, brittiläinen säveltäjä Anthony Moore ja amerikkalainen sanoittaja/kitaristi Peter Blegvad löysivät toisensa. Moore oli tehnyt Polydorille pari avantgardistista sooloalbumia Faustin studiota hyödyntäen. Kolmannen Polydor kuitenkin hylkäsi ja toivoi jotain kaupallisempaa. Tähän haasteeseen vastaamaan perustettiin Slapp Happy.
Trion tavoitteena oli yhdistää kokeellinen ajattelu popmusiikin muotoon ja tehdä älykästä mutta helposti lähestyttävää musiikkia, jossa surrealismi ja melodisuus kulkisivat käsi kädessä. Slapp Happyn ensimmäinen albumi Sort Of (1972) äänitettiin Faustin kanssa ja niin äänitettiin seuraavakin. Jälleen levy-yhtiö puuttui asiaan. Faustin kanssa äänitetty kakkoslevy hyllytettiin (Recommended Record julkaisi sen vuonna 1980 nimellä Acnalbasac Noom) ja äänitettiin lopulta Virginin rahoittamana uudelleen studiomuusikoiden kera Comuksesta tutun Roger Woottonin uudelleen sovittamana. Tämä vuonna 1974 julkaistu levy tunnetaan vaihtelevasti joko nimellä Slapp Happy tai Casablanca Moon. Levy sai Briteissä kohtuullisesti huomiota etenkin kun Robert Wyatt ylisti sitä julkisesti…
7. Present: Certitudes
Certitudes on Presentin kolmas studiolevy.
Certitudes on Univers Zeron perustajajäsen Roger Trigauxin (1951–2021) johtaman Belgialaisen avantprogebändi Presentin ensimmäinen studiolevy 13 vuoden tauon jälkeen. Vuonna 1979 perustettu yhtye siirtyy aiempien levyjen kamarimusiikkimaisemmasta ilmaisusta ((joka tosin oli varsin sähköistä ja aggressiivista jo aiemmin) rankempaan ja sähkökitaravetoisempaan tykitykseen. Musiikki on aiempaa riffivetoisempaa, harmonisesti yksinkertaisempaa ja enemmän toistoon perustuvaa. Monimutkainen rytmiikka perustuu yhä tiuhaan tahtiin vaihtuviin epäsäännöllisiin tahtilajeihin.
Uuden tyylin myötä myös yhtyeen kokoonpano on muuttunut osittain. Edellisestä kokoonpanosta mukana on yhä kosketinsoittaja Alain Rochette joka pimputtelee vimmaisesti monimutkaisia ostinatoja ja tietysti kitararisti/vokalisti Trigaux itse. Rytmisektion puolella konetta potkii teknisesti, mutta intensiivisesti eteenpäin edelleen Daniel Denis. Rytmisektion täydentää nyt uutena lisäyksenä toinen entinen Univers Zero -mies Guy Segers jonka väkivaltainen bassokitarointi tuo musiikkiin aavistuksen zeuhlmaisuutta joka korostaa entisestään musiikin vahvaa toisteisuutta. Toinen uusi lisäys yhtyeeseen on Rogerin poika Reginald Trigaux. Isä ja poika jakavat yhdessä vastuun kitaroista ja vokaaleista.
Vokaaleista puheen ollen. Aiempaa raskaampaan ja aggressiiviseempaan sointiin tuo uutta kulmaa vahvasti nimenomaan isä-Trigauxintodella rujot vokaalit joka ovat lähinnä peikkomaista kähinää ja rähinää. Poika laulaa hieman heleämmällä äänellä, mutta isän melskaus on viihdyttävämpää kuunneltavaa. Certitudesin Englanniksi lauletuissa sanoituksissa ei juuri valon pilkahduksia näy, mutta toisaalta eipä niistä paljoa selvääkään saa jos ei lunttaa vihkosesta. Certitudesin jopa lähes koomiselle tasolle yltävän nihilistisen ja synkän asenteen kiteyttää aika hyvin levykotelon keskiöön painettu teksti ”No place for you and your angels”.
Certitudes toistaa hetkittäin liikaa itseään, mutta toistaalta sen tinkimätöntä asennetta ei voi kuin arvostaa.
Parhaat biisit: ”Delusions”, ”May Day”
8. Boud Deun : The Stolen Bicycle
The Stolen Bicycle on Boud Deunin kolmas studiolevy.
Virginiassa vuonna 1994 perustettu Boud Deun on Rocky Cancelosen (rummut), Shawn Persingerin (kitara), Greg Hiserin (viulu) ja Matt Eilandin (basso) muodostama kvartetti soittaa energistä instrumentaalimusiikkia jossa viulu nostetaan ilahduttavasti tasaveroiseen rooliin sähkökitaran kanssa.
The Stolen Bicyclen musiikki on vauhdikasta ja erityisesti rytmisesti kompleksista. Vaikutteita on haettu selvästi toisaalta Mahavishnu Orchestran kaltaisesta jazz-rockista, mutta sävellyksien tietyt äkkiväärät käänteet ja ajoittainen dissonanssin käyttö viittaa myös leikkisämmän avantprogen suuntaan tuoden mieleen Miriodorin ja The Muffinsinkaltaisia yhteitä. Erityisesti Hiserin viulu ja Persingerin sähkökitara soittavat usein samanaikaisesti eri sävellajeissa mikä tuo mukaan kiinnostavaa kromaattista kitkaa.
Monimutkaisuudestaan ja avantproge-vaikutteistaan huolimatta The Stolen Bicyclen musiikki ei ole missään vaiheessa painostavaa vaan sitä määrittelee enemmän leikkisä musiikillinen humoristisuus. Toisaalta osa kappaleista on hyvinkin seesteisiä ja pohdiskelevia eikä Samla Mammas Mannan tasoiseen hullutteluun sentään antauduta. The Stolen Bicyclen musiikki on haastavaa soittaa, mutta sen kuunteleminen ei tunnu ikinä työltä.
Valitettavasti The Stolen Bicycle jäi Boud Deunin viimeiseksi levyksi ja bändin jäsenten myöhemmät vaiheet ovat jääneet itselleni mysteeriksi. Harmi, sillä Boud Deunissa olisi varmasti ollut potentiaalia jopa The Stolen Bicyclea suurempiin saavutuksiin.
Parhaat biisit: ”Waterford”, ”Ralis”, ”The Last Of A Thousand Days”, ”Lantern Effect”
9. Mike Oldfield: Tubular Bells III
Tubular Bells III on Mike Oldfieldin 18. studioalbumi.
Mike Oldfieldin elämä vaikutti 90-luvun puolivälissä seesteiseltä. Vuoden 1992 Tubular Bells II oli myynyt miljoonia ja nostanut herran profiilia. Seuraava levy The Songs Of Distant Earth oli onnistunut uusi aluevaltaus elektronisen musiikin saralla ja sitä oli seurannut seesteinen keltti-henkinen Voyager jota oli osaltaan innostanut Oldfieldin uusi Tai-chi -harrastus.
Oldfield oli The Songs Of Distant Earthin aikoina innostunut nousussa olevasta multi-mediasta ja tutustun siihen liittyvään softaan jota hän pyöritti aikansa nopeimmalla kotitietokoneella Silicon Graphicsin työasemalla joka maksoi kymmeniä tuhansia puntia. Oldfield suunnitteli 3D-ohjelmalla itselleen unelmatalon joka valmistui lopulta Voygerin aikoihin Ibizan saarelle kallion kielekkeelle. Rakennuskustannukset tuplautuivat alkuperäisestä suunnitelmasta ja lukaali maksoi lopulta yli kolme miljoonaa puntaa. Vaan ei huolta Tubular Bells II oli takonut mukavasti rahaa ja myös Voyager oli myynyt erinomaisesti Espanjassa josta oli tullut Oldfieldin uusi päämarkkina-alue…
10. Robert Wyatt : Dondestan (Revisited)
Alkuperäinen Dondestan ilmestyi vuonna 1991, mutta Robert Wyatt ei ollut koskaan täysin tyytyväinen alkuperäiseen julkaisuun, joka oli tehty niukoilla resursseilla ja kovan paineen alla. Shleep -levyn (1997) jälkeen Wyattin osakkeet olivat nousussa. Shleep oli saanut lämpimän vastaanoton ja myynyt myös hyvin. Ainakin Wyattin mittapuulla. Tämä noste mahdollisti Wyattin palaamisen Dondestanin pariin. Wyatt miksasi levyn uudelleen tuottaja Jamie Johnsonin kanssa ja se julkaistiin Dondestan (Revited) -nimellä.
Uuden version soundit ovat avarammat ja hieman aiempaa lämpöisemmät. Alkuperäiseen teokseen kuuluvaa tiettyä kylmyyttä ei ole kuitenkaan onnistuttu tai haluttu kokonaan häivyttää. Wyatt on järjestänyt kappaleet myös kokonaan uuteen järjestykseen (Revisited)-versiossa. Useat Dondestanin kappaleista leijuvat melankolisesti pitkiä linjoja maalaavien syntetisaattorien (mukana menossa myös Rock Bottomilta tuttu lelumainen Riviera-urku) varassa, mutta toisaalta Wyatt soittaa niiden päälle välillä hyvinkin tarmokkaita, usein latino-vaikutteisia perkussio-osuuksia. Wyattin rumpalointi kautta levyn onkin erittäin tyylikästä ja taiturimaista (vaikkei ikinä itsetarkoituksellisesti). Sovitukset ovat riisuttuja. Suorastaan minimalistisia. Tämä oli tietoinen päätös Wyattilta joka on kertonut ottaneensa vaarin Brian Enon vinkistä: ”every object obscures another object.”. Eli periaatteessa: vähemmän on enemmän.
Dondestanin sanoitukset ovat usein vahvasti poliittisia. Välillä Wyatt purkaa pettymystään Englannin kommunistiseen puolueeseen (josta hän oli äskettäin eronnut) välillä ripitetään oikeistoa yksityistämishuumasta tai ajetaan Palestiinan valtioksi tunnustamista. Politiikka ei ole kuitenkaan samalla tavalla sanoitusten keskiössä kuin edellisellä levyllä Old Rottenhatilla sillä nyt osasta sanoituksia vastaa Wyattin kumppani Alfreda Benge. Bengen sanoitukset ovat tyyliltään runollisempia tilannekuvia. Toisaalta ”Shrinknapin” talousahdingosta kertoviin teksteihin Benge onnistuu sijoittamaan myös varsin hersyvää huumoria joka sopii erinomaisesti Wyattin esittämäksi.
Intiimi ja Wyattille tyypillisellä tavalla epätyypillinen Dondestan on herkullinen pikku art rock -helmi ja minusta tämä (Revisited)-versio on albumin defitiivinen kohokohta ja nousee uuden käsittelyn myötä yhdeksi Robert Wyattin uran kohokohdaksi.
Parhaat biisit: ”N.I.O. (New Information Order)”, ”Dondestan”, ”Shrinknap”, ”Left On Man”
11. Deus Ex Machina : Equilibrismo da insofferenza
Equilibrismo da insofferenza on Deus Ex Machinan neljäs studioalbumi.
Deus Ex Machina on italialainen progressiivisen rockin yhtye, joka perustettiin Bolognassa vuonna 1985. Yhtyeen musiikkki on intensiivinen sekoitus klassista 1970-luvun progea, jazzrockia, avantgardea ja jopa hard rockia. Deus Ex Machinen kimurantti ja vauhdikas sekoitus edellä mainittuja tyylilajeja on suht omaperäinen, mutta joitakin yhtymäkohtia on löydettävissä etenkin bändin maanmiehiin eli 70-luvulla vaikuttaneeseen Areaan. Etenkin Deus Ex Machinan vokalistin klassisesti koulutetun Alberto Pirasin vokaaliakrobatiat tuovat mieleen kyseisen yhtyeen hurjan virtuoosivokalistin Demetrio Stratosin touhut. Aiemmilla levyillä Piras lauloi eksoottisesti latinaksi, mutta nyt kieli on vaihtunut italiaan.
Levyn nimi, Equilibrismo da insofferenza, voidaan suomentaa vaikkapa “Tasapainoilua ärtymyksestä käsin” tai “Inhoamisen tasapainotaidetta”. Se viittaa sisäiseen jännitteeseen: älylliseen kärsimättömyyteen, eksistentiaaliseen epävakauteen tai henkiseen kuohuntaan. Musiikki heijastaa tätä jatkuvassa liikkeessä olevilla muodoilla, mikään ei pysy paikallaan, kaikki hakee tasapainoa. Suurella, 11 henkisellä, kokoonpanolla (perusrock-instrumentaatiota täydennetään messevästi puhaltimilla) operoiva Deus Ex Machina pauhaa levottomat biisinsä läpi satanen lasissa lähes 100% ajasta. Tämä on parhaimmillaan todella valloittavaa kuultavaa, mutta toisaalta käy välillä hieman raskaaksi ja jopa puuduttavaksi. Toisaalta levyn soundeissa on sen verran mukavasti ilmaa, että varsinaista korvapuudusta ei Deus Ex Machinan paahto pääse aiheuttamaan Muutama akustinen lyhyempi kappale sentään toimii myös mukavana hengähdystaukona vaikkeivat nekään mitään kevyttä leirinuotiokamaa varsinaisesti ole.
Levy on 72 minuuttisena on kuitekin aivan liian pitkä. Etenkään kun Pirasin vokaalimelodiat eivät ole erityisen vahvoja mistä johtuen kappaleet muistututtavat liikaa toisiaan. Ylipäätänsä näin tiivis ja vauhdikas materiaali toimisi paremmin selkeästi lyhyempänä kattauksena. Equilibrismo da insofferenza on silti jatkuvasti vähintään kiinnostava ja parhaimmillaan levyn monimutkainen, mutta silti komeasti groovaava, musiikki on suorastaan huumaavan hienoa. Jos Arean ja Led Zeppelinin yhdistelmä kuulostaa kiehtovalta ei Equilibrismo da insofferenzaa kannata missata.
Parhaat biisit: ”Cosmopolitismo centimetropolitano”, ”Equilibrismo da insofferenza”
12. Ketil Bjørnstad: The Sea II
Ketil Bjørnstadin The Sea II on jatko-osa vuonna 1995 ilmestyneelle The Sea -albumille.
Ketil Bjørnstad (s. 1952) on norjalainen klassisesti koulutettu pianisti, säveltäjä ja kirjailija, joka tunnetaan erityisesti työstään jazzin, klassisen musiikin ja ambientin rajapinnoilla. Hänen tuotantonsa on laaja ja moniulotteinen, ulottuen soolopianolevyistä laajoihin teoksiin ja yhteistyöhön muiden pohjoismaisten muusikoiden kanssa. ECM-levymerkin kautta julkaistut albumit, kuten The Sea ja Epigraphs, ovat tuoneet hänelle kansainvälistä arvostusta hiljaisella intensiteetillään.
The Sea II on jatkoa vuonna 1995 ilmestyneelle The Sea -albumille, joka sai ilmestyessään erinomaisen vastaanoton. The Sea II jatkaa ensimmäisen osan aloittamaa matkaa pohjoismaisen jazzin ja impressionistisen kamarimusiikin leikkauspisteeseen. Musiikki on surumielisen kaunista. Hidasta ja hiljaista. Suorastaan kuiskailevaa. Tauot ja musiikin väliin jätetty tyhjä tila merkitsevät lähes yhtä paljon kuin soitetut nuotit. Ensimmäiseen The Sea -levyyn verrattuna tunnelmat ovat jopa entistä tummasävyisemmät. Musiikin rauhaa ravistelee siellä täällä hädin tuskin pidätelty väkivallan uhka.
The Sea II:lla soittaa sama kvartetti kuin edeltäjällään. ECM-veteraaneja kaikki. Kokoonpano onkin poikkeuksellisen ilmaisuvoimainen, ja jokainen tuo mukanaan oman vahvan äänensä. Bjørnstadin piano on levyn keskiössä, mutta David Darlingin matalalta kuiskaileva sello ja Terje Rypdalin kaiutettu, lähes ambientmainen kitarointi luovat maalauksellisen taustan, jonka päälle Jon Christensen rakentaa äärimmäisen hienovaraista rytmistä liikettä. Tarvittaessa mukaan tuodaan kuitenkin sopiva annos myös kitkaa. Darlingin sello soi hetkittäin hyvinkin purevasti, Rypdalin sähkökitarointi yltyy sooloilemaan villisti ja Christensenin pellit kilkuttavat aktiivisesti. Bjørnstadin piano toimii aina melodisena liimana.
The Sea II ei ole levy, joka nostaa kuulijansa sykettä, vaan se tarjoilee 47 minuuttia kaunista tunnelmointia, jossa on kuitenkin mukana riittävä annos särmää.
Parhaat biisit: ”Brand”, ”Mime”, ”South”
13. Rush : Different Stages / Live
Different Stages / Live on Rushin neljäs livealbumi.
Different Stages / Live tarjoilee kolmella CD:llä peräti 202 minuuttia Rush-musiikkia. Julkaisun pihvi on sen kaksi ensimmäistä CD:tä jotka on äänitetty pääosin Rushin vuoden 1997 Test For Echo -kiertueella. Mukana on myös kolme 1994 äänitettyä kappaletta yhtyeen edelliseltä kiertueelta. Itselleni Rushin kultakausi asettui levyjen Permanent Waves (1980) ja Grace Under Pressure (1984) väliin. Valitettavasti Signals ja Grace Under Pressure ohitetaan kokonaan ja myös niitä seuranneet Power Windows ja Hold Your Fire ohitetaan. Sinänsä ymmärrettävästi sillä Rushin edellinen livelevy Show Of Hands keskittyi pitkälti näihin levyihin. Rushin 90-luvun levyt Roll The Bones, Counterparts ja Test For Echo ovat pääosin tylsiä ja steriilisti tuotettuja levyjä, mutta onneksi näiltä levyiltä on onnistuneesti poimittu mukaan niiden parhaimmisto ja nämä raidat heräävät livenä aivan uudella tavalla henkiin. Moving Picturesia vanhempaa materiaalia edustaa pakollinen hitti ”Closer To The Heart”, ”Free Will”, ”Natural Science”, ”The Trees” sekä harvinaisempi ”2112” josta kuullaan kokopitkä 20 minuuttinen versio.
Bändi soittaa hyvin, kuten aina, mutta touhussa on nyt jonkinlaista uutta rentoutta verrattuna vaikkapa Show Of Handsilla kuultuihin vetoihin. Keski-ikään ehtineiden kanukkien energiatasot ovat myös kohdillaan mitä todistaa mm. raivokas veto ”Natural Sciencesta”. Ja kun Geddy Leen äänikin on vielä tässä vaiheessa enemmän tai vähemmän kunnossa ja soundit ovat kohdillaan on Different Stagesia helppo kutsua Rushin parhaaksi livelevyksi.
Different Stagesin täydentää kolmas levy jota voi kai pitää lähinnä bonus-levynä. Se on myös pakattu erilleen kahdesta muusta levystä omaan pahviläpyskäänsä. Kolmas levy sisältää lähes kokonaisuudessaan yhtyeen Lontoon Hammersmith Odeonissa vuonna 1978 äänitetyn keikan. Kuten jo aiemmin viittasin tämä aikakausi ei ole omaan makuuni joten kolmas levy osuu itselläni pitkälti ohi-sektoriin. Pätevästi äänitetty levy tarjoilee kuitenkin sinänsä mallikkaita tulkintoja tuon ajan keskeisestä materiaalista joten yhtyyeen alkuaikojen ystävät varmasti nauttivat siitä.
Different Stages julkaistiin rumpali Neil Peartin elämän traagisessa taitekohdassa jossa hän menetti kymmenen kuukauden sisällä sekö tyttärensä, että vaimonsa. Albumin kokoaminen jäi Leen ja tuottaja Paul Northfieldin käsiin ja koska Peart oli julistanut eläköityneensä musiikkibisneksestä surressaan menetyksiään vaikutti hyvin todennäköiseltä, että Different Stages olisi jäänyt Rushin viimeiseksi testamentiksi. Lopulta näin ei kuitenkaan käynyt vaan trio palasi studioon neljä vuotta myöhemmin julkaisten paluulevyn Vapor Trails.
Parhaat biisit: ”Test For Echo”, ”Analog Kid”, ”Freewill”, ”Natural Science”
14. Massacre: Funny Valentine
Funny Valentine on Massacren toinen studioalbumi.
John Zornin Tzadik-levymerkille äänitetty Funny Valentine tarjoilee onnistunutta jatkoa yhtyeen 17 vuotta aiemmin ilmestyneelle debyyttialbumille Killing Time. Alkuperäisen Massacren elinkaari kesti vain alle kaksi vuotta, mutta Killing Timen (1981) ärhäkkä progepunk on ollut merkittävä vaikuttaja laajalle skaalalle kokeellisia yhtyeitä avantprogesta noise rockin kautta matikkarokkiin.
Aivan alkuperäisellä kokoonpanolla Massacre ei Funny Valentinella palannut, sillä alkuperäinen rumpali Fred Maher on vaihtunut This Heatista ja Quiet Sunista tuttuun Charles Haywardiin. Kitaristi Fred Frith ja basisti Bill Laswell ovat kuitenkin yhä mukana.
Killing Time oli puoliksi sävellettyä, puoliksi improvisoitua musiikkia. Funny Valentine puolestaan lienee perustuvan täysin vapaaseen improvisaatioon. Musiikki kuulostaa entistä abstraktimmalta ja kaoottisemmalta. Rockin suunnasta kallistutaan aiempaa enemmän free jazzin suuntaan. Kaoottisuudesta huolimatta musiikki ei ole yhtä aggressiivista ja päällekäyvää kuin Killing Timella. Siinä on tavallaan jopa jotain meditatiivista. Edes Massacre ei ole immuuni keski-ikäistymiselle? Leikki sikseen – Funny Valentinen musiikki on silti enemmän kuin tarpeeksi särmikästä.
Funny Valentinen 11 raitaa (kestoltaan 4–11 minuuttia) ei oikein voi kutsua ”kappaleiksi” perinteisessä mielessä; ne ovat enemmänkin hetkeen vangittuja purkauksia, joissa soittajat reagoivat toistensa eleisiin salamannopeasti. Frithin kitarointi on säröistä, metallista ja vinkuvaa, usein tarkoituksellisen häiritsevää; Laswellin basso puolestaan murisee ja jyrisee efektoituna jossain matalien taajuuksien syvyyksissä. Haywardin, usein suorastaan tribaaliselta kuulostava, intensiivinen rummutus on kaikkea muuta kuin pelkkä rytminen tausta – se käy jatkuvaa, aktiivista dialogia kitaran ja basson kanssa.
Funny Valentinen pieneksi heikkoudeksi osoittautuu sen 60-minuuttinen kesto. Levyn kappaleissa ei ehkä kuitenkaan ole riittävästi yksilöllisiä koukkuja, mikä oikeuttaisi näin pitkän keston. Eri raidat sulautuvat enemmänkin yhdeksi pitkäksi musiikilliseksi jatkumoksi. Tämä ei sinänsä ole paha asia, mutta muutama raita olisi ollut helppo jättää pois. Uskon, että albumi olisi toiminut väkevämmin vinyylin mittaisena kokonaisuutena.
Liiallisesta kestostaan huolimatta erinomaisesti äänitetty Funny Valentine tarjoilee herkullisen annoksen rosoista avantgarde-rokkia, joka tekee sopivalla tavalla kunniaa yhtyeen legendaariselle debyytille samalla uusia kulmia hakien. Jos Killing Time oli tiukasti rytmitettyä ja rakenteellista matikkarokkia, jossa sopivasti annosteltu improvisaatio palveli sävellyksiä, on Funny Valentine vapaasti virtaava, raakaa energiaa tihkuva improvisaatioalbumi, jossa sävellykset syntyvät spontaanisti hetkessä. Funny Valentine jäi Massacren viimeiseksi studiolevyksi, mutta trio on sittemmin julkaissut vielä kolme livealbumia.
Parhaat biisit: ”Leaf Violence”, ”Ladder”, South Orange Sunset
15. Morte Macabre : Symphonic Holocaust
Symphonic Holocaust on Morte Macabren ensimmäinen studioalbumi.
Vuonna 1998 perustettu Morte Macabre koostui ruotsalaisten progebändien Anekdotenin ja Landberkin jäsenistä. Morte Macabren syntyi jäsentensä yhteisestä kiinnostuksesta 1970-luvun italialaiseen elokuvamusiikkiin, erityisesti giallo- ja kauhuelokuvien soundtrackeihin.
Symphonic Holocaust koostuukin pääasiassa uudelleensovituksista vanhoista italialaisten säveltäjien, kuten Fabio Frizzin, Goblinin ja Riz Ortolanin, sävellyksistä. Joukkoon on tosin päätynyt muutama poikkeama italialaisteemaan. ”The Photosession” coveroi amerikkalaisen Elmer Glaskowin sävellystä pornoleffasta Golden Girls (1983) ja ”Lullaby” puolestaan on puolalaisen Krzysztof Komedan sävellys ja peräisin elokuvasta Rosemary’s Baby (1968). Mukana on myös kaksi Morte Macabren omaa sävellystä, lyhyt ”Threats of Stark Reality” ja peräsi 18 minuuttia kestävä nimiraita ”Symphonic Holocaust”. Eli 21 minuuttia levyn 58 minuuttisesta kestosta on ruotsalaiskvartetin alkuperäistä uutta musiikkia.
Tyylillisesti Symphonic Holocaust kumartaa odotetusti emoyhtyeidensä suuntaan eli ruotsalaiset taivutavat lähdemateriaalinsa Anekdotenin ja Landberkin levyiltä tuttuun pohjoismaisen retroproge-muottiin. Tarjolla on siis tunnelmallista, melankolista ja synkkää instrumentaalimusiikkia joka on suorastaan upotettu Mellotronien nostalgiseen valitukseen. Näitä valkoisia petoja soittaa vuoron perään (ja varmasti välillä useampi soi samaan aikaan) kaikki yhtyeen jäsenet.
Morte Macabre pitäytyy enimmäkseen aavemaisessa tunnelmoinnissa eikä intoudu yhtä kovaan rokkaukseen kuin vaikkapa Anekdotenin varhaiset levyt. Rumpujen rooli jää pieneksi, mutta kitaristit Nicklas Berg ja Reine Fiske pääsevät punomaan yllin kyllin surumielisiä kitaralinjojaan surisevien Mellotronien sekaan. Etenkin Fisken herkkä kitarointi Goblinin kappaleessa ”Quiet Drops” tekee vaikutuksen.
Hetkittäin Morte Macabren tunnelmointi hyytyy hieman unettavaksi paikallaan poljennaksi eikä levyn pitkä, hieman postrock-henkinen, nimikappale oikein jaksa kantaa koko eeppistä kestoaan, mutta pääosin ruotsalaisten hyytävä ja kaamoshenkinen näkemys kauhuelokuvamusiikista menee kirkkaasti maaliin. Sinfoninen holokausti on kaunis ja synkkä.
Parhaat biisit: ”Sequenza ritmica e terna”, ”Quiet Drops”, ”Symphonic Holocaust”
16. Spock’s Beard : The Kindness Of Strangers
The Kindness Of Strangers on Spock’s Beardin kolmas studiolevy.
Vuonna 1992 laulaja/kosketinsoittaja Neal Morsen johtama Spock’s Beard julkaisi raikkaan esikoislevynsä The Lightin vuonna 1995 ja nousi nopeasti yhdeksi 90-luvun progerenessanssin johtavaksi yhtyeeksi.
The Kindness Of Strangers jatkaa The Beware Of Darknessin aloittamaa kehityskulkua jossa Spock’s Beard karsii musiikistaan hulluimpia rönsyjä. Kaikki on nyt hieman tiiviimpää, ammattilaismaisempaa ja helpommin lähestyttävää. Tarttuvien kertosäkeiden ja tuhtien riffien seassa on kuitenkin yhä riittävä määrä progekoukeroita. Kappaleet ovat keskimäärin lyhentyneet, mutta kolme sävellystä venyy yli 10 minuuttiseksi.
Levyn aloittava kymmenen minuuttinen ”The Good Don’t Last” on mainio mini-eepos (ja kitaristi Alan Morsen soittama sello on mukava lisämauste), mutta omiksi suosikeiksi nousee tällä kertaa viiden minuutin mittakaavaan asettuvat ”In The Mouth Of Madness” ja ”June”. Energinen ”In The Mouth Of Madness” yhdistelee tehokkaasti rajusti rokkaavia osioita (tosin Morsen ”rock-ääni” on hieman vaivaannuttavaa kuultavaa) ja Gentle Giant -henkisiä kosketinsoitinosuuksia ja puoliakustinen ”June” puolestaan on yksinkertainen balladi joka esittelee onnistuneesti yhtyeen herkempä puolta vaikka sortuukin hetkittäin suht korneisin sanattomiin vokalisointeihin.
The Kindness Of Strangers tarjoilee vahvan annoksen helposti lähestyttävää progressiivista rockia entistäkin ammattilaismaisemmin toteutettuna. Levy on kauttaaltaan viihdyttävää kuunneltavaa, mutta harvoin todella sykähdyttävää tai pysäyttävää. Voidaan sanoa, että The Kindness Of Strangersilla Spock’s Beard viimeistään löytää itsensä ja oman kaavansa tehdä asioita, mutta itse jään kaipaamaan debyytin sekopäisimpiä nyrjähdyksiä.
Parhaat biisit: ”The Good Don’t Last”, ”In The Mouth Of Madness”, ”June”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti