1980-luvun edetessä Rushin albumeille alkoi ilmestyä yhä enemmän kosketinsoittimia. Hurjimmilleen tuo kehitys päätyi yhtyeen 11. albumilla Power Windows sekä sitä seuranneella Hold Your Firella. Noiden kahden albumin kappaleet on ahdettu täyteen uhkeita yksityiskohtia ja levyille päätyi muutakin kuin Rush-trion soittoa. Sekä kappaleiden rakenteet että soundit poikkesivat aiemmista ja oikeastaan suuren osan materiaalista voisi väittää olevan oikeastaan poppia, johon on ripoteltu hyppysellinen progressiivisen rockin ainesosia.
Kun Rush oli ollut äänittämässä Grace Under Pressurea, ei albumin tuottaja Peter Henderson ollut ottanut yhtyeen jäsenten mielestä riittävän selvästi ohjia käsiinsä. Seuraavalle albumille he halusivat tuottajan, joka ohjaisi yhtyettä studiossa ja jolla olisi kokemusta muustakin kuin Rushin tyylisen musiikin tuottamisesta. ”Miksei otettaisi mukaan tyyppiä, joka tietää asioita, joista bändillä ei ole aavistustakaan?”, kertoi Geddy Lee valintaprosessista jälkeenpäin. Yhtye päätyi Peter Collinsiin, joka osallistui myös kappaleiden sovittamiseen ja jonka kanssa työskentelemisestä Rushin edellisellä kiertueella lämmittelijänä olleella Gary Moorellakin oli positiivisia kokemuksia.
Peter Collins oli aiemmin ollut tuottajana mm. Matchboxille, Tracey Ullmanille, Nik Kershaw’lle ja Gary Moorelle, joten hänellä todellakin oli kokemusta erilaisista musiikkigenreistä. Hänen mukanaan levyntekoon tulivat myös syntetisaattorien ohjelmoinnista huolehtineet Andy Richards ja Jim Burgess, joista ensimmäinen myös soitti osan albumin kosketinosuuksista. Levyllä kuultavien jousisoittimien sovituksista ja johtamisesta vastasi mm. Trevor Hornin kanssa työskennellyt ja The Art Of Noisesta tuttu Anne Dudley, jonka sovitukset olivat elävöittäneet mm. ABC:n The Lexicon Of Lovea. “Marathonin” lopussa kuultavaa 25-henkistä kuoroa johti Andrew Pryce Jackman. Myös äänitysteknikko James ”Jimbo” Barton vaikutti pienillä ehdotuksillaan albumin musiikkiin.
Poikkeuksellisen suuren apujoukon kanssa tehty Power Windows oli Rushille askel uuteen ja tutkimattomaan. Aiemmin yhtye oli nimenomaan trio, joka suunnitteli soitinosuutensa itse. Nyt levynteossa oli mukana muitakin, jotka auttoivat mm. sovitusten tekemisessä. Rushin jäsenet päättivät myös, että kappaleista tehdään levyllä mahdollisimman hyvältä kuulostavia ja vasta myöhemmin ruvetaan murehtimaan sitä, miten niitä pystytään soittamaan keikoilla. Äänimaisema onkin ahdettu täydemmäksi kuin mitä trion oikeastaan pitäisi kuulostaa. Jo edellisillä albumeilla alkanut suunta kohti rytmiikaltaan ja melodioiltaan yksinkertaisempia kappaleita jatkui, mutta eihän Rush olisi Rush ellei levyllä kuultaisi virtuoosimaista soittoa ja ainakin satunnaisesti myös haastavampia rytmityksiä. Kappaleiden rakenteiden yksinkertaistumisesta huolimatta niiden säveltäminen ja soittaminen oli yhtyeen jäsenten mukaan kuitenkin yhtä vaikeaa kuin ennenkin.
Soitinteknologia kehittyi 1980-luvulla vauhdilla, mikä kuuluu niin kosketinsoundeissa ja -ohjelmoinneissa kuin rumpupadeilla tuotetuissa äänissäkin. Koskettimilla aikaansaadut äänet ja ”enemmän on enemmän” -asenteella tehty albumi kuulostaa kyllä aikansa lapselta, mutta aika harvoin tämän levyn tuotannolliset kikat kuitenkaan ylittävät ärsytyskynnystä. Ja vaikka kaiken teknologian lisääminen aiheuttikin myöhemmin kiertueella lisähommia, kertoivat Neil Peart ja Geddy Lee Martin Popoffin Rush – 30 vuotta huipulla -kirjassa olevansa albumiin erityisen tyytyväisiä.
Vaikkei Power Windowsia voikaan pitää varsinaisena konseptialbumina, käsittelevät useimmat Peartin sanoitukset tällä levyllä valtaa ja voimaa niiden eri muodoissa. Vaikken pidäkään Rushin aikoinaan saamasta ”the thinking-man’s hard rock band” -leimasta, niin tämän levyn kappaleita kuunnellessa juuri Peartin runolliset, informatiiviset ja välillä sarkastisetkin sanoitukset herättelevät kieltämättä ajatuksia. Peartin hahmottelema löyhä teema vallan ikkunoista muovautui lopulta levyn nimeksi, jonka Rushin luottokansitaiteilija Hugh Syme onnistui vielä muokkaamaan visuaaliseen muotoon omalla persoonallisella tyylillään.
Levyn avausraita ”Big Money” on varmasti ollut levyn ilmestymisaikaan monelle pitkäaikaiselle Rush-fanille jonkinasteinen shokki. Levy jyrähtää käyntiin ärhäkästi rummuilla, koskettimilla, kitaraiskulla ja bassopedaaleilla. Lyhyiden rumpufillien äänet tulevat sähkörummuista ja ajanmukaiset syntetisaattorit ovat pinnassa, mutta silti Alex Lifeson saa kitaransa kuulumaan kaiken läpi. Itse asiassa koskettimet ja kitara ovat tällä albumilla paremmassa tasapainossa kuin parilla edellisellä albumilla. Ennen varsinaisen säkeistön alkua ehditään kuulla myös melkoinen valikoima kasarisoundeja. Onneksi itse säkeistöt ovat hieman pelkistetympiä, mutta niilläkin Geddy Lee onnistuu bassottelemaan aiemmmasta poikkeavalla tyylillä. Epämääräiset hälyäänet tulevat ilmeisesti useimmiten Peartin padeista. ”Big Moneylla” on kuitenkin energiaa, jonka ansiosta sitä on mukava kuunnella.
Lue myös:
- Review: Pink Floyd – The Final Cut (1983)
- Levyarvio: Makrofagi –Musta ovi (2022)
- Review: Porcupine Tree – Closure/Continuation (2022)
- Levyarvio: Mike Oldfield – Islands (1987)
- Review: PoiL – Sus (2019)
- Review: Black Midi – Hellfire (2022)
Rushin kappaleeksi melko yksinkertaiselta vaikuttava ”Grand Designs” on aina jäänyt minulle jotenkin etäiseksi. Se on oikeastaan levyn kappaleista se, jossa ohjelmoidut koskettimet tuntuvat ärsyttävimmiltä. Vaikka 1980-luvulla moni popkappale oli yksinkertainen ja toimi ”jännittävän nykyaikaisten” soundien ansiosta, ei Rushilla ollut ”Grand Desingsin” kohdalla alunperinkään kunnon biisiä tuotantokikkojen avulla pelastettavaksi.
Rushin ”Fear”-trilogia oli päättynyt jo edellisellä albumilla, mutta ”Manhattan Project” olisi aiheensa puolesta voinut sopia sen jatko-osaksi. Kauniisti kasvava kappale kertoo miltei suorasanaisesti atomiajan alusta. Se alkaa atomipommin kehittämisestä ja päättyy Hiroshiman atomipommin pudottamiseen – missäpä vallan ja voiman tunteet tulisivat paremmin ilmi kuin atomin energian vapauttamisessa? Peart oli lukenut runsaasti aiheeseen liittyvää materiaalia, minkä kyllä pystyy helposti kuulemaan. Musiikissa on mukana aiheeseen sopivaa vaaran tuntua ja varsinkin jousien käyttö tuo kappaleeseen dramatiikkaa. Hieno kappale päättyy marssirummutuksen säestyksellä alussa kuultuun kitarakuvioon.
Neil Peartin sanoitusten moniselitteisyys kuuluu hienosti ”Marathonilla”. Kerrotaanko siinä nimenomaan tuosta reilun 40 kilometrin juoksusta vai pikemminkin koko elämästä, jossa pitää vain jaksaa loppuun asti? Peart oli alkanut pyöräillä edellisen kiertueen aikana ja hän polki kiertueen välipäivinä sadan mailin matkoja, joten hänellä oli varmasti kokemusta omien fyysisten rajojen koettelemisesta. Geddy Leen bassottelu on varsinkin loppupuolen kimurantimmassa väliosassa nautittavaa kuunneltavaa ja Alex Lifeson täräyttää ”Marathonille” sopivasti ilkeänkuuloisen kitarasoolon. Kappaleen lopussa kuultava kuoro kuulostaa uljaalta ja nostaa hienosti tätä vinyylin a-puolen päättävää kappaletta.
”Territories” on paikoitellen jopa sarkastiseen sävyyn ihmisten nurkkakuntaisuudelle ilkeilevä kappale. ”The whole wide world, an endless universe, yet we keep looking through the eyeglass in reverse.” Lifesonin kitarasta löytyy kaiken muun läpi tunkeutuvia ääniä, jotka yllättäen sopivat syntetisaattorien ja sähkörumpujen täyttämään äänimaisemaan. Lopussa Geddy antaa vielä näytteen bassottelutaidoistaan. Vaikka ”Territories” on täynnä ääniä ja paikoin lähes kakofoninen, se toimii erinomaisesti ja on albumin parhaimmistoa.
”Middletown Dreams” kertoo unelmista. Onko tämä rauhallinen kappale toiveikas, pessimistinen vai realistinen? Kertosäe on kaunis, mutta eiväthän Rushin pojat malttaneet antaa tämänkään kappaleen vain lipua rauhallisesti. Kitarasoolon aikana myös Lee ja Peart alkavat soittaa hieman koukeroisemmalla tyylillä. Rushin usein käyttämä musiikillinen tehokeino, jossa kitarasoolon aikana kosketinsoittimet vaikenevat lähes kokonaan, toimii tälläkin kertaa hienosti. Valitettavasti ”Middletown Dreamsin” aikana kuullaan myös todella kammottavia kosketinääniä.
Lee ja Lifeson halusivat albumille balladin ja ”Emotion Detector” on sellainen. Vaikka kappaleessa on kaunis kertosäe, on lopputulos kuitenkin melko laimea ja syntetisaattorien ansiosta Rushia keveimmillään. Olisikohan ”Emotion Detector” toiminut paremmin riisutumpana versiona?
Albumin päättävä ”Mystic Rhythms” liikkuu jännittävän hypnoottisesti, sillä useimpia soitinääniä on käsitelty. Esimerkiksi Lifesonin ei ihan äkkiä arvaisi soittavan kappaleella akustista kitaraa. Tällä kappaleella Neil Peart soittaa mystisiä rytmejään myös Lontoosta hankituilla afrikkalaisilla ja intialaisilla rummuilla. Periaatteessa yksinkertainen ja tavallaan staattinen kappale on väritetty huolellisesti jännittävän synteettisillä äänillä ja lopputuloksena on hieno lopetus hieman epätasaiselle albumille.
Kriitikot ottivat loppuvuodesta 1985 julkaistun Power Windowsin vastaan positiivisesti, samoin ostava yleisö. Sitä myytiin suunnilleen samaan tapaan kuin paria edellistäkin albumia. Kanadassa levy nousi albumilistan kakkossijalle, Britanniassa yhdeksänneksi ja Yhdysvalloissa Billboardin listalla kymmenenneksi. Joidenkin kriitikoiden mukaan Rush oli saanut vaikutteita mm. The Policelta, U2:lta ja Genesikseltä, mutta ehkäpä sillä haluttiin kertoa Rushin löytäneen kaupallisesti toimivan tyylin, joka ei silti ollut eksynyt kohtuuttoman kauas yhtyeen juurilta. Ja myös yhtyeen jäsenet olivat ilmeisesti tyytyväisiä Power Windowsiin – tuskinpa he muuten olisivat tehneet seuraavaa albumia suunnilleen samalla reseptillä saman tuottajan kanssa. Sen jälkeen Rush kuitenkin lopetti kilpajuoksunsa teknologian kehityksen kanssa.
Näin jälkikäteen kuunneltuna Power Windows kuulostaa selvästi 1980-luvun puolivälin levyltä. Jo pidempään musiikkibisneksessä mukana olleet artistit pyrkivät muuttamaan soundiaan nykyaikaisemmaksi vaihtelevalla menestyksellä. Rush ei kuitenkaan tuntunut olevan eksyksissä jatkuvasti vauhdilla muuttuneen kasariestetiikan pyörteissä (no kieltämättä levyltä löytyvässä kuvassa Alex Lifesonin pikkutakin olkatoppaukset nostavat hymyn huulille), sillä syntetisaattorit olivat vallanneet tilaa yhtyeen äänimaisemassa vähän kerrallaan jo useamman albumin ajan. Vaikka Rushin sävellysten tyyli muuttuikin aiempaa yksinkertaisemmaksi, niin kappaleet toimivat ja niitä sitten koristeltiin tuonaikaisen teknologian suomin keinoin yleensä ottaen kohtuullisen hyvällä maulla. Yhtyeen soundipäivitys kuulostaa kyllä monin paikoin hieman yliampuvalta, mutta useimpia Power Windowsin kappaleita on kuitenkin vaikea edes kuvitella ilman niitä ärsyttäviä syntetisaattori- ja sähkörumpusoundeja.
Power Windowsilla Rushin progevaikutteet karisivat ja tilalle tuli helpommankuuloisia pop-elementtejä. En tiedä kuinka paljon tämä levy toi yhtyeelle uusia faneja, sillä viidestä kuuteen ja puoleen minuuttiin kestäneet kappaleet keskimääräistä syvällisempine sanoituksineen eivät vieläkään olleet ihan helpointa mahdollista kuunneltavaa. Joka tapauksessa Rush teki Power Windowsilla juuri sitä mistä progressiivisessa rockissa on kyse. Se ei jäänyt tallaamaan vanhoja, hyväksihavaittuja musiikillisia polkuja, vaan pyrki menemään rohkeasti eteenpäin ja kehittymään.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: Rush, rock, progressiivinen rock, 1985
Lue myös: Rush – Grace Under Pressure (1984)
Tuottaja: Rush, Peter Collins
Levy-yhtiö: Anthem
Pienemmät Purot 
Vastaa