Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1988

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1988 parhaiksi levyiksi.

Talk Talk: Spirit of Eden (UK) *****
The Herb Robertson Brass Ensemble: Shades of Bud Powell (US) ****½
Fred Frith : The Technology of Tears (UK) ****
Raoul Björkenheim / Krakatau: Ritual (FI) ****
Dagmar Krause : The Tank Battles – The Songs Of Hanns Eisler (DE) ****
Dark: Tamna voda (DE) ****
The Lodge: Smell Of Friend (UK) ****
John Surman : Private City (UK) ****
Last Exit: Iron Path (DE/US) ****
Pharoah Sanders : Africa (US) ****

Katso vuoden 2022 parhaat levyt täältä

1.Talk Talk: Spirit Of Eden

Spirit Of Eden on Talk Talkin neljäs studioalbumi.

Harvalla yhtyeellä on niin kiinnostava ja radikaali kehityskaari kuin vuonna 1981 perustetullta Talk Talkilla. Laulaja Mark Hollisin luotsaama Talk Talk aloitti uransa syntsapopilla jonka lähin vertailukohta oli muodikkaat mutta pinnalliset Duran Duranin kaltaiset bändit. Lopulta yhtye päätyi kahdella viimeisellä albumillaan tekemään jotain hyvin omalaatuista. Syntetisaattoreista, rumpukoneista ja tarttuvista kertosäehokemista siirryttiin täysin käsin soitettuun ja pitkälti improvisoituun puoliabstraktiin musiikkiin jossa oli vaikutteita jazzista, avantgardesta, ambientista, progesta ja ties mistä.

Yhtyeen neljättä levyä Spirit Of Edeniä pidetään aivan syystä yhtyeen radikaaleimpana harppauksena tuntemattomaan, mutta aivan yhtäkkisestä siirtymästä ei kuitenkaan ollut kyse. Kolmas levy The Colour Of Spring oli jo selkeä osoitus että yhtye, ja etenkin Mark Hollis, halusi suunnata aivan uuteen suuntaan. Yhtyeen sointipalettia radikaalisti syntetisaattorivetoisuudesta laajentanut The Colour Of Spring kuulostikin jo enemmän Peter Gabrielilta kuin Duran Duranilta. Vaikka The Colour Of Spring oli kunnianhimoinen levy onnistui se tavoittamaan myös suuren yleisön ja siitä tuli yhtyeen menestynein albumi. Tämä on oleellista myös Spirit Of Edenin synnyn kannalta…

Lue koko arvostelu täältä >

2. The Herb Robertson Brass Ensemble: Shades of Bud Powell

Shades Of Bud Powell on Herb Robertsonin kolmas albumi yhtyen johtajana.

Maineikkaassa Berklee College of Musicissa opiskellut trumpetisti Herb Robertson (s. 1951) tunnetaan ehkä parhaiten roolistaan avantgarde-jazzia soittavan Tim Bernen levyillä, mutta hänellä on myös mittava ura oman yhtyeen johtajana.

Shades Of Bud Powell on Trumpetisti Herb Robertsonin tribuutti vuonna 1966 kuolleelle merkittävälle bebob-pianisti Bud Powellille. Levyn kuudesta kappaleesta kaikki paitsi 12 minuuttinen nimiraita, joka on Robertsonin omaa käsialaa, ovat Powellin sävellyksiä.

Vaikka kyseessä on alunperin pianistin säveltämä musiikki ei levyllä kuulla lainkaan pianoa vaan kuten Robertrsonin yhteen nimestä voi päätellä niin puhaltimet ovat vahvasti pääosassa. Itseasiassa rumpali Joey Baronia (Naked City) lukuunottamatta koko sekstetti muodostuu vain vaskipuhaltimia soittavista muusikoista. Eli kokoonpanoon ei kuulu edes basistia, mutta eipä hätää silllä Robin Eubanksin pasuuna ja Bob Stewartin tuuba hoitavat alataajuudet enemmän kuin mallikkaasti instrumenteillaan pöristellen ja päristellen.

Musiikki on pääosin hyvin riehakasta ja yltyy paikoitellen varsin avantgardistiseksi, mutta vastapainona kaikelle mekkalalle kuullaan myös balladimaisia kappaleita kuten verkkaisen kauniisti venyttelevä ”I’ll Keep Loving You”. Enimmäkseen sointia luonnehtii kuitenkin toistensa kanssa kilpailevat lukuisat eri puhallinlinjat jotka luovat monimutkaisia harmonisia kudelmia usein vaellellan myös dissonanssin puolelle. Baronin väkevä rumpalointi samaan aikaan ajaa musiikkia eteenpäin ja pitää toisaalta villit puhallinsoittajat ikään kuin kurissa.

Stefan F. Winterin tuottama Shades Of Bud Powell on todella hyvin äänitetty levy. Soundi on erotteleva, mutta silti tuhti. Äänikuva on laaja ja selkeä muttei ikinä liian irtonainen. Dynamiikkaa riittää. Soundi on ajattoman kuuloinen ja on melkei vaikea uskoa että albumi on äänitetty 80-luvun lopulla.

Shades Of Bud Powell on varsin ainutlaatuinen jazz-levy jopa siinä määrin että olen hieman harmissani kun mitään muuta aivan vastaavaa ei tunnu olevan tarjolla. Shades Of Bud Powell on yksi 80-luvun parhaista avantgarde-jazz -levytyksistä joita minulla on ollut ilo kuulla.

Parhaat biisit: ”Un Poco Loco”, ”I’ll Keep Loving You”, ”Hallucinations”

3. Fred Frith : The Technology of Tears

The Technology of Tears on mm. Henry Cow’sta ja Art Bearsista tutun kitaristi Fred Frithin viides sooloalbumi.

80-luku oli progressiivisille muusikoille kovaa aikaa. Heillä oli periaatteessa kaksi vaihtoehtoa; yksinkertaistaa musiikkiaan jotta se sopisi entistä kapeampaan valtavirtamusiikin muottiin tai jatkaa omalla tinkimättömällä linjallaan ja hyväksyä merkittävä ostavan yleisön pienentyminen. Progressiivisen musiikin kokeellisimman kulmauksen artisteilla ei oikeastaan ollut edes ensin mainittua mahdollisuutta sillä jos he olisivatkin siirtyneet pop-musiikin pariin ei heidän takanaan olisi ollut riittävää koneistoa joka olisi puskenut tuota materiaalia markkinoille riittävällä voimalla. Moni progressiivisen rockin avantgardisti löysikin uuden kanavan luovuudelleen, ja samalla mahdollisuuden ansaita hieman rahaa ”käyttömusiikin” parista. Esittävien taiteiden puolella oli kysyntää heidän luovuudelleen ja niinpä mm. Frithin Henry Cow -yhtyetoveri Lindsay Cooper sävelsi 80- ja 90 luvuilla runsaasti musiikkia elokuviin, teatteriin, televisioon ja etenkin kokeellisen tanssin taustalle.

Myös Fred Frithia tanssitaide on työllistänyt useaan otteeseen ja The Technology Of Tears sisältää hänen ensimmäiset tähän tarkoitukseen luodut sävellykset. Frith oli kokeillut jonkin verran syntetisaattoreita ja rumpukoneita varsin humoristisella soololevyllään Cheap At The Half-Price (1983), mutta The Technology Of Tearsilla hän hyppää tosissaan aikansa moderneimman teknologian syvään päätyyn. Etenkin levyn kolmiosainen ”The Techonology Of Tears” jonka Rosalind Newman tilasi saman nimiseen tanssiteokseen hyödyntää newyorkilais-avantgardisti John Zornilta (Frith soitti hieman myöhemmin Zornin Naked City -kokoonpanossa) lainattu samplaamiseen kykenevää Synclavier syntetisaattoria. Frithin synteettisten ja orgaanisten soundien, käsinsoitettujen instrumenttien ja ohjelmoitujen sekvenssien yhdistelmä tuo mieleen hetkittäin Art Zoydin Le mariage du ciel et de l’enferin. Ranskalaisen Art Zoydin koreografi Roland Petitin balettiin säveltämä teos on yksi 80-luvun merkkiteoksista mitä tulee avantgarde-muusikoiden tekemään käyttömusiikkiin. Etenkin itsepintaisesti toistuvien synteettisten ostinaattojen käyttö yhdistää Frithin ja Art Zoydin teoksia.

Kolmiosainen ja noin 40 minuuttia kestävä ”The Techology Of Tears” on painostavaa ja päälle käyvää, itsepintaisesti nakuttavaa ja pimputtavaa musiikkia joka luo painajaismaisia ja suorastaan klaustrofobisia visioita itsensä ympärille kääntyvistä spiraaleista tai loputtomista labyrinteista. Kylmän teknologisen poljennon keskellä on kuitenkin siellä täällä inhimillisiä pilkahduksia etenkin suht lämpimien Frithin omien viuluosuuksien muodossa. Toisaalta Zornin kidutetut saksofoni-ulvahdukset ovat omiaan kuvastamaan teknologisen umpikujan keskelle vaeltelevan yksilön paranoiaa. Zornin lisäksi sävellyksessä kuullaan Tenko Uenon ääntä sekä Christian Marclayn levysoitin-skrätsäystä. Muuten kaikki instrumentit ovat Frithin itsensä soittamia.

Levyn toinen sävellys, kahteen osaan jaettu noin 18 minuuttinen, ”Jigsaw” oli myös tilaustyö Newmanin tanssiteokseen. ”Jigsaw” on ”The Techology Of Tearsin” lailla Frithin pääosin yksinään soittamaa. Ainoa vieraileva muusikko on tällä kertaa pasuunaa soittava Jim Staley. ”Jigsaw” on hyvin kulmikasta ja erittäin päälle käyvää musiikkia. Väärässä mielentilassa häiriintyneesti nykivä ”Jigsaw” on suorastaan rasittavaa kuunneltavaa. Yksi ”Jigsawn” kiinnostavimmista puolista on se kuinka Frith käyttää tehokkaasti osana musiikkia erilaisia ihmisääniä. Samplatyt murahdukset ja oudot huudahdukset punoutuvat luontevaksi osaksi monimutkaista musiikkia.

Aivan lopussa ”Jigsaw” tarjoilee pientä helpotusta sillä sen päättävä suht kepeä kolme minuuttinen ”Jigsaw Coda” palaa Frithin aiempien kansanmusiikkivaikutteiden pariin. Se muistuttaa hieman legendaarisen Gravityn (1980) sävellyksiä ja sisältää ihastuttavasti mutkittelevaa sähkökitarointia joka on muuten ollut levyllä usein läsnä muttei varsinaisesti pääosassa.

Vinyylillä alunperin tuplalevynä ilmestynyt The Technology Of Tears sisälsi vielä yli kaksikymmentä minuuttisen ”Propaganda” nimisen teoksen joka on sittemmin julkaistu myös erillisenä levynä laajennettuna versiona. Itse olen tutustunut The Technology Of Tearsiin suppeampana 60 minuuttisena CD-versiona joka sisältää vain ”The Technology Of Tearsin” ja ”Jigsawn” ja se on itsessään jo aivan riittävän haastava kokonaisuus. The Technology Of Tears ”Propagandan” kera tai ilman on raskas ja intensiivinen. mutta oikeassa mielentilassa, erittäin palkitseva kokemus.

Parhaat biisit: ”Sadness, Its Bones Bleached Behind Us”, ”You Are What You Eat”, ”Jigsaw Coda”

4. Raoul Björkenheim / Krakatau: Ritual

Ritual on kitaristi Raoul Björkenheimin johtaman Krakataun ensimmäinen studiolevy.

Kaliforniassa syntynyt, mutta Suomeen teini-iässä muuttanut kitaristi Björkenheim (s.1959) sai kunnolla jalan sijaa jazz-maailmassa ensimmäistä kertaa rumpali Edward Vesalan työpajan ja bändin sekoituksessa Sound & Furyssa. Vesalan kannustamana Björkenheim perusti myös oman yhtyeensä Krakataun. Itseasiassa käsittääkseni Vesala jopa soitti bändissä alkuaikoina, mutta studiodebyytillä hän ei ole enää matkassa mukana.

Ritual tarjoilee rehvakkaan sekoituksen varsin rujosti soivaa rokkia ja avantgarde-jazzia. Björkenheimin usein varsin väkivaltaisesti rämisevän sähkökitaran ohella Jorma Tapion ja Tapani Rinteen rivakasti tuuttaamilla puhaltimilla on suuri rooli. Rytmiryhmä on myös väkevä. Kontrabassoa ja bassokitaraa soittaa Sampo Lassilla ja rumpuja kolisuttelee Heikki Lehto sekä Michael Lambert. Suurimmassa osassa biisejä on siis peräti kaksi rumpalia.

Harvoin bändin nimi ja toisaalta myös levyn nimi kuvaavat sisältöä näin hyvin kuin Krakataun Ritualin kohdalla. Bändin nimi Krakatau kuvastaa onomatopoeettisesti

mielestäni täydellisesti yhtyeen kolisevaa ja rämisevää sonitia. Toisaalta levyn nimi Ritual on helppo yhdistää johonkin eksoottiseeen ja hieman pahaenteiseen rituaaliin joka suoritetaan Krakatau-tulivuoren huipulla savun noustessa kraaterista Björkenheimin ja kumppaneiden rääkätessä instrumenttejaan kipinöiden leijaillessa pimeälle yötaivaalle.

Levyllä on myös lempeät balladinomaiset hetkensä, mutta yleisesti ottaen Krakatau on parhaimmillaan hieman rajumman materiaalin parissa. Laadukkaasta kokonaisuudesta (osa biiseistä on tosin hieman liian lyhyitä sirpaleita) yli muiden nousee avausraita ”Foot Talk” joka jytisee kuin maiden ja mantujen läpi marssiva armeija. Armeija jolla sattuu olemaan askeleessaan groovea! Myös nimiraita ”Ritual” on erittäin tehokas. Siinä puhallinsoittajat ja Björkenheim muuttuvat kuin viidakossa aggressiivisesti vonkuviksi ja rääkyviksi villieläimiksi rytmiryhmän paukuttaessa taustalla tribaalimaista rytmiä. Loppupuolella petojen ääntely muuttuu lempeämmäksi pehmeämmin soivien huilujen ansiosta.

Ritual on suomalaisen avantgarde-jazzin merkkiteos joka on jäänyt liian vähäiselle huomiolle. Sen spontaanissa tavassa yhdistellä jazzia ja rockia on jotain aivan uutta joka on valovuosien päässä lähes 20 vuotta aiemmin syntyneestä jazz-rockista. Vuonna 1996 amerikkalainen avantgarde-rockiin keskittyvä Cuneiform julkaisi levyn uudelleen kahdella bonus-raidalla varustettuna.

Krakatau julkaisi seuraavan kuuden vuoden aikana vielä kolme laadukasta studiolevyä, mutta nimenomaan Ritualissa on mielestäni jotain erityisen raikasta ja mukaansa tempaavaa.

Parhaat biisit: ”Foot Talk”, ”Matinaal”, ”Ritual”, ”New Day”

5. Dagmar Krause : The Tank Battles – The Songs Of Hanns Eisler

The Tank Battles – The Songs Of Hanns Eisler on Dagmar Krausen toinen sooloalbumi.

Saksalaissyntyinen Dagmar Krause (s.1950) aloitti uransa jo 14-vuotiaana laulaen pahamaineisen Reeperbahnin yökerhoissa. Rock-maailmassa hän tuli tunnetuksi paitsi omalaatuisesta lauluäänestään niin myös hänen roolistaan merkittävissä avantrock-yhtyeissä Slapp Happy ja Henry Cow.

Hanns Eisler (1898-1962) oli itävaltalainen säveltäjä ja poliittinen aktivisti, joka tunnettiin musiikillisesta panoksestaan erityisesti elokuvamusiikin ja poliittisen musiikin alalla. Hän opiskeli sävellystä Arnold Schönbergin kanssa ja liittyi toiseen wieniläiseen koulukuntaan. Eisler joutui pakenemaan Saksasta vuonna 1933 vasemmistolaisen vakaumuksensa ja juutalaisen syntyperänsä vuoksi ja asettui Yhdysvaltoihin. Siellä hän sävelsi elokuvamusiikkeja ja teki yhteistyötä tunnettujen elokuvantekijöiden (Eisler sai Oscar-ehdokkuuden Fritz Langin elokuvasta Hangmen Also Die) kanssa. Hänen poliittinen toimintansa johti kuitenkin karkotukseen vuonna 1948 McCarthyn aikakaudella. Hän palasi Itä-Saksaan, jossa hän sävelsi laajalti, muun muassa Saksan demokraattisen tasavallan (DDR) kansallislaulun

Hanns Eislerin musiikille on ominaista klassisen ja populaarimusiikin elementtien ainutlaatuinen yhdistely. Schönbergin ohjastamana Eisler sisällytti sävellyksiinsä atonaalisuutta ja 12-säveltekniikoita. Eisler kuitenkin hylkäsi modernismin ”porvarillisena elitistisyytenä” (tässä on kiinnostava ero Henry Cow’hun joka oli sitä mieltä että progressiivinen sanoma piti nimenomaan kääriä myös mahdollisimman progressiiviseen musiikkiin) jo 20-luvun puolivälissä ja ryhtyi ammentamaan yhä enemmän inspiraatiota kansanmusiikista, kabareesta ja jazzista. Eisler kirjoitti paljon lauluja joiden sanoituksissa oli purevaa poliittista kommentointia.

Eislerin musiikki oli kiehtonut Henry Cow’n vasemmalle kallellaan olevia muusikoita jo 70-luvulla ja etenkin Lindsay Cooperin monet sävellykset ovat hakeneet inspiraatiota siltä suunnalta. Krause oli laulanut Eislerin musiikkia livenä 70-luvun lopulta alkaen ja hänen ensimmäinen sooloalbuminsa Supply & Demand (1986) rakentui Kurt Weillin ja Eislerin sävellyksien ympärille. The Tank Battlesilla Krause keskittyy pelkästään Eislerin musiikkiin. Kuten Supply & Demandilla Krausen mielenkiinto kohdistuu tälläkin kertaa nimenomaan Eislerin poliittisia laulelmia. Sanoitukset ovat pääosin Bertolt Brechin käsialaa. Varhaisimmat sävellykset ovat 1920-luvun lopulta ja myöhäisimmät 50-luvun puolivälistä.

Brechtin sanoituksissa on terävää, paikoin satuttavaakin huumoria jonka Krause tulkitsee ihastuttavan vaivattomasti monipuolisesti ja erilaisilla tyyleillä laulaen. Tyylissä on teatraalisuutta, mutta emotionaalinen ydin ei silti unohdu ikinä. Krause käyttää runsaasti vibraattoa sisältävää altto-ääntään rikkaan rouheasti, mutta ei intoudu missään vaiheessa yhtä rajun avantgardistiseen iloitteluun kuin Henry Cow’n tai Art Bearsin riveissä. Krausen äärimmäisyyksiä pelkäävien ei tarvitsekaan olla huolissaan: Krause laulaa kappaleiden ehdoilla silti omalaatuisuutensa säilyttäen.

Greg Cohenin rikkaat sovitukset ovat puoliorkestraalisia. Musiikki on kummallinen sekoitus cabareeta, jazzia ja taidemusiikkia. Sävellykset ovat lyhyitä, 2-3 minuuttisia, miniatyyrejä ja välillä ne ovat ohi liiankin nopeasti.

Täysin akustinen äänimaailma rakentuu perkussioiden, kontrabasson, alttoviulun, sopraanosaksofonin, pianon ja fagotin varaan. Tätä peruskokoonpanoa täydennetään vielä usein suurella määrällä ylimääräisiä puhaltimia. Varsinaisen ”housebändin” tähdet ovat fagotisti Lindsay Cooper ja kontrabasisti Danny Thompson. Vierailijoista Gryphonista tutulla Graeme Taylorin nakuttavalla banjolla on merkittävä rooli muutamassa biisissä.

Tank Battlesista julkaistiin samana vuonna myös saksaksi laulettu versio Panzerschlacht: Die Lieder von Hanns Eisler, mutta sitä minulla ei ole ollut iloa kuulla.

Myönnän että en tunne juurikaan Eislerin alkuperäisiä sävellyksiä joten minun on vaikea arvioida miten hyvin Krause ja Cohen onnistuvat viemään kappaleita uusille urille, mutta ainakin tällaiselle ummikolle The Tank Battles on virkistävä ja kiehtova kuriositeetti keskellä 80-luvun onttoa ja muovista pop-autiomaata.

Parhaat biisit: ”Song Of The Whitewash”, ”(I Read About) Tank Battles”, ”Ballad Of The Sacklingers” ”The Rat Men – Nightmare”, ”Bankenlied”, ”Ballad Of (Bourgeois) Welfare”, ”The Trenches”

6. Dark: Tamna voda

Tamna voda on monikansallisen Darkin toinen studiolevy.

Saksassa perustettu rumpali Mark Nauseefin johtama Dark julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 1986.

Yhtyeen toinen levy on tehty kvartetti-kokoonpanolla. Nauseefin rumpujen rinnalla soi Miroslav Tadićin sähkökitara, Mark London Simsin bassokitara ja Leonice Shinnemanin perkussiot. Lisäksi mukana vierailee muutamassa biisissä viulisti L. Shankar ja kitaristi David Torn.

Darkin kantavia voimia ovat kitaristi Miroslav Tadić ja etenkin rumpali Mark Nauseef. Tadićin soittotyyli on sekoitus John McLaughlinia ja Robert Frippia ja itseasiassa jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla mieleeni tulee hetkittäin myös saksofonisti-legenda John Coltranen. Nauseef puolestaan on todella väkevä ja virtuoosimainen rumpali joka soittaa jatkuvasti paljon muttei ikinä liikaa. Hänen tyylissään kuulen säväyksen Bill Brufordia ja Trilok Gurtua. Äänittäjä Walter Quintus on myös taltioinut Nauseefin soundin erinomaisesti. Nauseef on myös säveltänyt suurimman osan Tamna Vodan materiaalista.

Tamna vodan instrumentaalista musiikkia voisi kuvailla jazz-rockin ja progressiivisen rockin sekoitukseksi ja mukana on myös hitunen gamelan-tyyppisiä etnisiä vaikutteita. Erityisen synkkää ei Darkin musiikki ole nimestään huolimatta, mutta intensiivistä ja tummasävyistä kuitenkin.

Levyn parhaat raidat ovat ”Trilok”, ”Sacred Heart” ja ”Buzzed Heart”. Aloitusraita ”Trilok” on intensiivinen kaahailu jonka välillä viiteen, välillä seiskaan menevät riffit tuovat mieleen Mahavishnu Orchestran ja toisaalta King Crimsonin. Shankar soittaa kappaleessa väkevästi vonkuvan tulisen viulusoolon. ”Sacred Heartin” käärmemäisesti luikerteleva sähkökitarakuvio puolestaan tuo Fripp-viboja. Lopussa mutkikas kitarakuvio saa hetkeksi aikaa ilahduttavasti kaverikseen mukavasti kilisevän vibrafonin. ”Buzzard Luck” puolestaan on oikea bravuuri Nauseefille ja hänen piiskaava rumpalointi on upeaa kuultavaa.

Vaikka Tamla vodan musiikki tuo hetkittäin mieleen selkeitä esikuvia ei se silti tunnu missään vaiheessa vain ontolta imitaatiolta vaan yhtyeellä on aivan riittävän omaperäinen ote. Onkin harmi että Dark ei kehittänyt tyyliään pidemmälle vaan Tamla voda jäi bändin viimeiseksi levyksi.

Parhaat biisit: ”Trilok”, ”Sacred Heart”, ”Buzzard Luck”

7. The Lodge: Smell Of Friend

Smell Of A Friend on The Lodgen ensimmäinen ja ainoa levytys.

Basisti John Greaves ja laulaja/kitaristi Peter Blegvad kohtasivat ensimmäisen kerran Henry Cow’n ja Slapp Happyn tehdessä yhteistyötä 70-luvun puolivälissä levyllä Desperate Straights. Greaves ja Blegvad tulivat heti hyvin toimeen keskenään ja vuonna 1977 he julkaisivat suurta-arvostusta nauttivan progressiivisen rockin kulttiklassikon Kew. Rhone. Tuolla levyllä Greavesin monimutkaiset sävellykset ja Blegvadin kummalliset sanoitukset muodostivat todella viehättävän ja ainutlaatuisen kokonaisuuden.

Kew. Rhone. ei todellakaan ollut suuri menestys, mutta levystä muodostui Greavesille ja Blegvadille tärkeä virstanpylväs ja he suunnittelivatkin vuosia tekevänsä albumille jatkoa. The Lodgen juuret ovat myös näissä suunnitelmissa. Greaves ja Blegvad olivat tehneet 80-luvulla jonkin verran yhteistyötä omien soololevyjensä puitteissa, mutta The Lodge -projekti käynnistyi alunperin tarkoituksena nimenomaan saattaa päätökseen pitkään hauduteltu ajatus jatko-osasta Kew. Rhonelle. Lopulta projekti kuitenkin lähti aivan eri suuntaan eikä Smell Of A Friendin musiikki juurikaan muistuta Kew. Rhonen. tiheästi soivaa avantprogea.

The Lodgeen Greavesin ja Blegvadin rinnalle koottiin etenkin jälkimmäisen yhteistyökumppaneita ja läheisiä. Vokalistiksi valikoitui Blegvadin veli Kristoffer Blegvad ja soolokitaristiksi tuleva King Crimson -kitaristi Jakko M. Jakszyk joka oli vieraillut Blegvadin kahdella sooloalbumilla. Rumpuja soittaa Anton Fier jonka kanssa Blegvad oli musisoinut The Golden Palominos -yhtyeessä. Kew. Rhone. -kaikuja mukaan tuolla levyllä laulanut Lisa Herman joka laulaa muutan kappaleen myös Smell Of Friendilla. Hänen kaunista ja kuulasta ääntään olisi kuullut mielellään enemmänkin sillä Kristoffer Blegvad on kyllä vokalistina ihan pätevä muttei eritysen kiinnostava. Ydinbändin lisäksi sovituksia täydentää pari taustavokalistia, David Hofstran kontrabasso, avantgarde-jazz -muusikko Gary Windon tenorisaksofoni ja tulevaisuuden smooth jazz -maestro Chris Bottin trumpetti. Puhaltimet tuovatkin

Konstikkaan avantprogen sijasta Smell Of A Friend on enemmänkin taidokasta artrockia tai progepoppia sliipatulla mainstream-tuotannolla siloiteltuna. Provokoivasti voisi sanoa että se kuulostaa enemmän Dire Straitsilta kuin Henry Cow’lta. Itseasiassa jos levyä kuvailisi Steely Dania soittamassa Slapp Happyn musiikkia niin väittäisin että se ei menisi kovin pahasti metsään. Oudointa levyssä on Blegvadin sanoitukset jotka ovat hänelle tyypillisen moniselitteisiä ja jopa kryptisiä. Viimeisen raidan ”Milk” sanoitukset vaikuttavan kertovan maidosta osana okkultistista rituaalia! No myönnettäköön että ”Old Man’s Moodin” tummasävyinen tivolimeininki on myös varsin outoa musiikillisesti.

The Lodgen taidokas bändi soittaa suht simppelit biisinsä tehokkaasti ja ilman sen suurempia kikkailuita. Fierin rumpufillit tosin ovat paikoin varsin aktiivisia ja menevät selvästi yli sävellysten minimivaatimusten. Jakszyk soittaa mainion Allan Holdsworth -henkisen kitarasoolon nimibiisissä.

Muutama levyn biiseistä, ”Solitary” ja ”The Song”, saivat sittemmin uudet versiot Greavesin soololevyillä. Ja pakko myöntää että ehkä nuo versiot tekevät sävellyksille paremmin kunniaa kuin The Lodgen tulkinnat.

Jos Smell Of A Friendiä erehtyy ajattelemaan ainutlaatuisen Kew. Rhone.:n jatko-osana on pettymys varma. Jos kuitenkin asettaa tavoitteet hieman matalammalle on Smell Of A Friendiä varsin miellyttävä ja riittävän omalaatuinen progepop-levy.

Parhaat biisit: ”Solitary”, ”Not All Fathers”, ”Smell Of A Friend”, ”Swelling Valley”

8. John Surman : Private City

Englantilainen saksofonisti John Surman nousi ensimmäisen kerran esiin kunnolla avantgardisti Mike Westbrookin rinnalla 60-luvun puolivälissä. Oman nimensä alla Surman on tehnyt levyjä vuodesta 1969 alkaen. 70-luvun lopusta lähtien hän on levyttänyt tiiviisti nimenomaan ECM -yhtiölle jonka julkaisema myös Private City on.

Rock-musiikin (ja käytän termiä nyt väljästi) puolella on suht runsaasti Mike Oldfieldin ja Vangeliksen kaltaisia muusikoita jotka rakentavat studiossa yksinään päällekkäinäänitysten avulla rikkaita äänimaisemia levyilleen. Jazzin puolella tämä on harvinaista mikä ei ole yllättävää perustuuhan jazz pitkälti nimenomaan muusikoiden keskinäiseen spontaaniin interaktioon. Toki jazz-muusikot ovat tehneet runsaasti levytyksiä sooloinstrumenteille kitarasta pianoon ja jopa kontrabassoon asti, mutta Surmanin Private Cityn kaltainen päällekkäin äänityksiin perustuva levytys on harvinaisuus.

Private City on siis täysin Surmanin yksinään studiossa rakentama levytys. Surmanin uurastuksen lopputuloksena syntyi utuisen herkkää ja kaunista instrumentaalimusiikkia joka liikkuu jossain jazzin ja ambientin välimaastossa. Surmanin puhaltimet ovat vakaasti pääosassa ja hän säestää niitä vähäeleisen tyylikkäästi syntetisaattoritmatoilla, ajoittaisesti pianolla ja jopa kevyillä sekvensseillä jotka ovat onneksi miksattu selkeästi taustalle.

Surmanin saksofonit punovat upeita ja usein varsin konstikkaita melodisia kuvioita jotka monesti kulkevat monissa eri tasoissa. Baritonisaksofoni ja bassoklarinetti luovat usein muhkean alustan jonka yllä sopraanosaksofoni voi liitää. Surmanin saksofonien soundi on ihastuttavan pehmeä, mutta silti elävällä tavalla rosoisa. Soinnissa on etnisiä vaikutteita ympäri planeettaa, ilman että Surman jämähtäisi tekemään pastissia jonkin tietyn alueen musiikista. No myönnettäköön että ”On Hubbard’s Hill” liikkuu ehkä turhankin selvästi irkkutunnelmissa.

Lempeän kepeästä luonteestaan johtuen Private City sopii hyvin taustamusiikiksi, mutta siinä on riittävästi tarttumapintaa myös aktiiviseen kuunteluun.

Parhaat biisit: ”Portrait of a Romantic”, ”The Wizard’s Song”

9. Last Exit: Iron Path

Iron Path on saksalais-amerikkalaisen Last Exitin ensimmäinen studioalbumi.

Vuonna 1986 eponyymillä livelevyllä debytoinyt Last Exit koostuu neljästä kovasta ja kokeneesta muusikosta. Sitä voisi melkeinpä kutsua avantgarde-jazzin supergroupiksi.

Saksofonisti Peter Brötzmann (1941-2023) tunnetaan intensiivisestä ja jopa brutaalista soittotyylistään. Brötzmannin oktetin vuonna 1968 julkaisema Machine Gun on free jazz-klassikko. Rumpali Ronald Shannon Jackson on soittanut mm. Ornette Colemanin, Cecil Taylorin ja Albert Aylerin rinnalla. Kitaristi Sonny Sharrock on puolestaan soittanut esimerkiksi Miles Davisin, Pharoah Sandersin ja Herbie Mannin kanssa. Rock/pop-maailmassa porukan tunnetuin jäsen on basisti Bill Laswell joka on tuottanut pop-artisteja mutta soittanut myös kokeellisissa rock-yhtyeissä kuten Massacressa, New York Gongissa ja Materialissa.

Iron Pathin rujossa ja intensiivisessä musiikissa kohtaakin tehokkaasti free jazz ja Laswellille tyypillinen no-wave -rock. Kaikessa raivokkuudessaan sitä voisi kutsua myös punk-jazziksi. Levyn 10 kappaletta ovat tiiviitä 2-4 minuuttisia räjähdyksiä joissa tapahtuu paljon. Musiikissa kohtaa mukaansa tempaavalla tavalla free jazzin arvaamattomuus ja rockin voima rujoimmillaan. Iron Pathista voi todeta hyvällä omalla tunnolla vanhan kliseen että se on jazzia jossa kukaan ei sooloile ja kaikki sooloilee. Eli käytännössä kaikki sooloilevat yhdessä koko ajan. Lopputulos hallittua kaaosta jonka on enimmäkseen innostavaa, hetkittäin rasittavaa. Suurin osa Iron Pathin biiseistä on nopeita ja väkivaltaisia purskeita, mutta onneksi seassa on muutama rauhallisempikin kirskuttelu. Hetkittäin musiikissa on myös jännä psykedeelinen tunnelma

Massacren Killing Time ohella Iron Path on yksi 80-luvun parhaista improvisaatioon pohjautuvista jazz/rock-levyistä.

Last Exit jatkoit toimintaansa 90-luvun alkuun asti julkaisten monta livelevyä, mutta Iron Path jäi kvartetin ainoaksi studiolevyksi.

Parhaat biisit: ”Prayer”, ”The Black Bat”, ”Detonator”, ”Devil’s Rain”

10. Pharoah Sanders : Africa

Vuonna 1965 ensimmäisen levynsä yhtyeen johtajana tehnyt saksofonisti Pharoah Sanders (1940-2022) on avantgarde-jazzin yksi keskeisistä hahmoista ja hänet tunnetaan myös ns. spiritual jazzin pioneerina. Erityisesti vuoden 1969 levy Karma on merkittävä teos tällä saralla.

Levyn kansiteksteissä kerrotaan että Africa on tribuutti saksofonisti John Coltranelle. Levyn sävellykset ovat Coltranen ”Naimaa” ja Kurt Weillin ”Speak Lowta” lukuunottomatta kuitenkin Sandersin ja yhtyeen pianisti John Hicksin käsialaa. Tyylillisesti Africa onnistuu kuitenkin mielestäni kuvittelemaan levyn jonka Coltrane olisi hyvinkin voinut tehdä 60-luvun puolivälissä A Love Supremen jälkeen jos miehen hyppy ulkoavaruuteen ei olisi ollut niin radikaali kuin oli. Siinä määrin onnistuneesti Africa sekoittelee post-bobia ja avantgarde-jazzia.

Levy on äänitetty klassisella jazz-kvartetti -kokoonpanolla eli Sandersin tenorisaksofonin tukena on piano, basso ja rummut. Erityisesti pianisti Hicksin kepeän vikkelä muttei ylipursuileva pianon soitto tekee vaikutuksen, mutta rytmiryhmä Curtis Lundy (basso) ja Idris Muhammad (rummut) hoitavat oman tonttinsa myös tyylikkäästi. Sandersin oma saksofoni rääkyy hetkittäin ihanan raastavasti, mutta pääosin hänen soittonsa on tällä kertaa varsin pehmeää. Nämä miehen kaksi puolta kohtaavat upealla tavalla levyn mukaansa tempaavassa aloitusraidassa “You’ve Got to Have Freedom”.

Yhdessä biisissä kvartetti kutistuu puoleen Sandersin ja rumpali Muhammadin revitellessä räväkästi kahdestaan osuvasti nimetyssä ”Duossa”. Kyseessä on harvinaisen onnistunut saksofonin ja rumpujen duetto! Yleisesti ottaen Africa on parhaimmillaan juuri nopeissa kappaleissa. Coltranen balladista ”Naima” ei saada irti mitään erityisen kiinnostavaa.

Africa ei ole erityisen mullistava levy, mutta kyseessä on kuitenkin vauhdikasta ja hyväntuulista, mutta myös sopivan kipakkaa jazzia jonka parissa ei aika käy pitkäksi.

Parhaat biisit: “You’ve Got to Have Freedom” ”Africa”, ”After The Morning” ”Duo”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lisää vuoden 1988 levyjä:

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.