Sarja: Camel – The Single Factor (1982)

Brittiläisen progeryhmä Camelin kahdeksannen levyn Nuden promootiokiertuetta seuranneiden surullisten tapahtumien, Andy Wardin hermoromahduksen ja itsemurhayrityksen, jälkeen rumpalin ranne ja pää olivat niin päreinä, että yhtye oli pakko pistää tauolle miehen toipumista odotellessa. Kuukausien kova työ kantoikin hedelmää, ja jouluna 1981 toipilas pääsi ulos laitoksesta, käsi auttavasti kasaan leikattuna sekä fysioterapoituna ja omien sanojensa mukaan edelleen kahjona, muttei enää itsetuhoisena. Toipumisprosessin aikana bändin julkaisutoiminnasta vastannut Decca oli kuitenkin paukuttanut levytyssopimusnivaskaa pöytään, ja pääasiallisella kamelikuski Andy Latimerilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin käynnistää seuraavan levyn valmistelut ilman alkuperäiskumppaniaan Wardia.

Hittisinglevaatimuksia niskaan hönkivän levyfirman ahdistamat biisisessiot eivät varsinaisesti olleet kovin inspiroituneita, ja asiaan toi omia mutkiaan se, että Wardin lisäksi myös tauon aikana ulkomaille muuttanut basisti-laulaja Colin Bass oli poissa pelistä. Kosketinkioskikin oli alkuperäisjäsen Peter Bardensin eron jälkeen ollut tuulinen spotti, eikä sieltäkään enää löytynyt ketään biisinkirjoitustaakkaa jakamaan Jan Schelhaasin ja Kit Watkinsin lähdettyä jälleen omille teilleen. Ainoa jäljelle jäänyt toveri oli Latimerin puoliso Susan Hoover, joka oli visioinut Nuden konseptin, ja edellislevyn tapaan kirjoittaisi taas ison osan sanoituksista.

Henkilöstöongelmien ratkaisun juuret löytyivät Nude-albumin sessioiden aikaisesta tapauksesta, kun viereisissä tiloissa Abbey Roadilla The Alan Parsons Projectin sessioissa puuhaillut utelias kaksikko David Paton ja Chris Rainbow tulivat vilkaisemaan, mitä naapurissa tapahtuu. Tuolloin solmittu ystävyyssuhde muuttui yhtyesuhteeksi, ja heidän lisäkseen kortensa kantoi kekoon iso porukka ystäviä ja kylänmiehiä, kuten Genesiksen alkuperäiskitaristi Ant Phillips, Nudella kiipparoinut Duncan Mackay, hanuristi Jack Emblow ja iso kasa rumpaleita, eli mm. Cliff Richardin kanssa soittanut sessiohakkaaja Graham Jarvis, Fairport Conventionista ja ties mistä folkkihommista tuttu Dave Mattacks ja esimerkiksi Brian Enon, Jeff Beckin, Pete Townshendin ja sittemmin satojen muidenkin sessioiden veteraani Simon Phillips. Latimerin kanssa tuottajavastuun jakoivat edellislevyn tapaan Haydn Bendall ja Tony Clarke, ja edellislevyn tapaan herrat toivat taas muassaan kavereitaan Sky-yhtyeestä, kun Francis Monkman istahti Synclavierin ääreen ja Tristan Fry glockenspielin. Tämä sekalainen joukko pisti Abbey Roadilla narulle hyvin sekalaisen joukon kappaleita, ja albumi nimeltä The Single Factor julkaistiin lopulta huhtikuussa 1982.

camel_1982

Jos joku vanhempi fani ehkä odotteli laajalti instrumentaalisen konseptilevy Nuden jälkeen jonkinmoista paluuta progempaan suuntaan, avausbiisi ”No Easy Answer” heittää heti kahvit naamalle ja vetää maton alta. Ilman mitään turhia introja paukataan heti kimmoisasti pomppivan basson kepeään kyytiin… laulamaan aika ikävistä asioista. Biisi on aika samantyylinen edellislevyn aloittaneen ”City Lifen” kanssa siinä, että hilpeän humpan päälle lauletaan hymyssä suin, lalalaaa-väliosin ja handclapsein vieläpä, vaikeista tunteista nousevaa sanoitusta, tässä tapauksessa tietysti palasiksi hajonneen bändin tilanteesta – useasti levyn aikana esiin nouseva teema, ymmärrettävästi. ”No Easy Answer” on laskujeni mukaan neljäs Camelin single, joka luottaa samantyyppiseen suoraviivaisesti pumppaavaan bassolinjaan, eikä tästä tullut yhtään sen menestyksekkäämpää kuin edellisistäkään.

Kivan pienen värittömän poppipalan jälkeen seuraa hivenen moniulotteisempi tapaus. ”You Are the One” lähtee hyvällä hidastempoisella bassoriffillä ja melankolisilla synamatoilla varustetulla säkeistöllä, jossa raskaasta virvelisoundista viimeistään huomaa rumpujakkaralla tapahtuneen muutoksen. Vähän hölmön siirtymän kautta kiihdytetään tuplatemposeen kertsiin, jonka jälkeen fiilistellään vielä oikein maukkaan säröisen kitarakuvion parissa. Sessioiden kolmanneksi paras laulaja Andy Latimer on mikin ääressä kahdessa ekassa biisissä, ja kuvio taitaa mennä niin, että mies hoitelee kaikki suoraan bändistä kertovat tai muuten henkilökohtaiset biisit, ja kaksi muuta keuhkoajaa hoitavat sitten ne vähemmän henkilökohtaiset. Soitteleepa Latimer myös kaikki koskettimetkin avauskaksikkoon, vaikka kiipparisteja piipahti studiolla kaikkiaan viisi muutakin.

Pääosin kitaristina yleisesti tunnettu Anthony Phillips esiintyy tällä levyllä myös laajasti kosketintaitajana, ensimmäistä kertaa flyygelin ja urkujen ääressä kolmosbiisissä ”Heroes”. Levyn eka varsinainen kaiku wanhasta cunnon Camelista kuullaan Latimerin ottaessa huilunsa esiin kauniin, joskin lyhyen, melodian merkeissä Phillipsin flyygelin ja Patonin nauhattoman basson antaessa rauhallista taustatukea. Mahtipontisuusmittaria väännetään kuitenkin kaakkoon päin jo ennen säkeistöjä, kun hyvin trainingmontagemaiset synapaisutukset valavat uljasta henkeä mikkiä lähestyvään basistiin. Liekö Vince DiCola kuunnellut ”Heroesia” säveltäessään Rocky IV:n tunnelmapaloja muutamaa vuotta myöhemmin, ehkei, mutta mielleyhtymä on ilmeinen. Toinen ilmeinen mielleyhtymä muodostuu Yesin suuntaan kertosäettä edeltävistä hienoista vokaalikoristuksista, joissa Chris Rainbow kuulostaa hyvin paljon kaimaltaan Squirelta. Sankarimyyttien tyhjyyttä jokseenkin pönäkästi käsittelevä ”Heroes” on levyn ensimmäinen huippubiisi, jossa pateettinen tunnelma vetoaa ja Paton laulaa huomattavasti pomoaan paremmin.

Epäilen toisenkin leffasäveltäjän keskenään pyöritelleen The Single Factoria inspiraatiota hakiessaan, sillä nelosraita ”Selvan” Duncan Mackay -synamaisemat tuovat itselleni vahvoja tuntemuksia kahdeksan vuotta myöhemmästä Angelo Badalamentin ”Laura Palmer’s Themestä”, vaikka päälle sähkökitarallaan runoilevan Andy Latimerin mietteistä ei löydykään minkäänlaista uhkan tunnetta. Olen usein unohtanut koko biisin olemassaolon, mutta kyseessä on kuitenkin melkoisen miellyttävä, ellei sitten kuitenkin aika, noh, unohdettava instrumentaalivälifiilistely. Ennen toista välifiilistelyä A-puolen loppuun, eli A. Latimerin kokonaan kirjoittamaa ja esittämää pikkuruista pianosäesteistä tuutulaulua ”Lullabye”, joka jännittävästi kuuluu täysin vasemmasta kanavasta. Kuulokuvassa on ehkä tavoiteltu sänkyyn kaivautunutta lauleskelun kohdetta, mutta etenkin luureilla vaikutus on lähinnä ikävä.

Biisinkirjoitusvaiheessa bänditön bändiliideri visioi yhtenä mahdollisuutena sellaista levyä, jolle oman panoksensa toisivat erinäiset vierailevat tähdet Camelin historiasta, esim. Richard Sinclair laulamassa jonkun biisin ja Peter Bardens vetämässä synasoolon. Suuremmassa mittakaavassa idea kuivui kokoon, mutta Bardens käy kuin käykin tyylittelemässä kakkospuolen aloittavassa, Latimerin kanootin kokoisten koipien mukaan nimetyssä, instrumentaalissa ”Sasquatch”. Ant Phillipsin 12-kielisellä soittaman kovin neverletgomaisen kitarakuvion aloittama biisi on pirteätempoinen irtipäästö kitaristi-Latimerille, joka vetelee hunajaisella soundillaan melodiaa jos jonkunlaista, joiden välissä Bardens palaa kehiin kuulaan Mini-Moog-soolon puitteissa. Kyllä miehen tyyliin vanhastaan tunnistaa. Erinomainen instrumentaali, ja ainoa kohtalaisen vakiona keikkasetissä näihin päiviin asti säilynyt tapaus.

Sitten seuraakin kolme biisiä, joista ei ole paljon puhuttu kohta neljäänkymmeneen vuoteen. Nimensä mukaan kiivaasti ja kirskuvan uhkaavana, Camel-standardeilla ainakin, etenevä ”Manic” on toinen suoraan bändin saagaa kommentoiva biisi, ja nyt puhutaan nimenomaan Andy Wardin elintapojen ja mielenterveyden yhteentörmäyksestä. Tillin-tallin-kellopeliosio ja A. Phillipsin massiiviset koskettimet lopettavat biisin soveliaan pimeissä sävyissä. Vaikka tällä kertaa sanoitus, sävellys ja sovitus lyövät kättä esimerkillisesti, kyseessä on kuitenkin kovin väritön junttaus ilman erityisen mieleenpainuvia melodioita tai riffejä. Huomattavasti leppoisampaa meininkiä tarjoaa ”Camelogue”, joka on, kappas, taas yksi pohdiskelu vuosien saatossa pirstaloituneesta yhtyeestä ja Andy L:n harteille laskeutuneesta taakasta. Avausbiisi ”No Easy Answer” käsitteli periaatteessa aivan samaa aihetta, mutta siinä missä se oli laulajan itsensä kynästä, tämä näkemys on peräisin Hooverilta. Itse biisi on sellaista laiskanpulskeaa keskitemposoittelua, mutta jostain syystä kertsi vetoaa minuun yllättävänkin paljon, ehkei vähiten Patonin ja Rainbown tausta-aaa-aaan ansiosta. Myös säkeistöt hivenen odottamattomaan suuntaan vievä käännös on aika kiva. Mukavasti kertsiä kohti kasvavasta pitkästä säkeistöparista ja taas hienoa Paton/Rainbow-taustaa sisältävästä ”Today’s Goodbyestä” voi välirikkoteemansa kautta taas vetää löyhän yhteyden bändinarratiiviin, mutta ihan syystä tätäkään teosta ei konsertissa ole kuultu sitten levyn promokiertueen, eikä silloinkaan kovin usein.

Pidemmän suvantovaiheen jälkeen loppuun on onneksi säästetty suurin helmi, jossa Latimerin piano säestää Chris Rainbow’n herkästi laulamaa polveilevaa melodiaa päättyvästä elämästä. Jack Emblow tuo harmonikallaan mukavaa sävykkyyttä, ja kolmen lyhyen säkeistön jälkeen ”A Heart’s Desire” etenee saumatta ”End Peaceen”, jossa Latimer elaboroi äskeistä laulumelodiaa sähkökitaralla säveltäjäkrediitin myös saavan Ant Phillipsin operoidessa useammankin kosketinsoittimen ääressä rakentaen rikkaan kasvavan kudelman. Rainbow palaa tuomaan sanattomilla taustalauluillaan taas vähän Yes-henkeä, ja liekö sattumaa, että juuri silloin Latimer heittää pienen stevehowemaisen juoksutuksen. Lopulta biisi haipuu tyhjyyteen kuin rauhallisesti hidastuvat viimeiset hengenvedot. ”A Heart’s Desire/End Peace” on upea finaali jyrkän epätasaiselle, mutta mainettaan paremmalle levylle.

fb_cta

Kiertueelle lähtiessä levyttäjäretkueesta valikoituivat mukaan mikrofonin ääreen bassoineen asettunut Paton ja niin ikään lauluhommia hoidellut Rainbow, joka myös siinä sivussa kilkutteli taustakiippareita samalla kuin tuhlaajapoika Kit Watkins palasi jo kolmannelle kierrokselleen kosketinkompleksin komentajana. Patonin kaveri Pilot-yhtyeestä, myös 10cc:ssä vaikuttanut Stuart Tosh istahti rumpuihin, ja poikkeuksellisesti mukaan otettiin myös kakkoskitaristi Andy Dalby, joka oli peräisin Arthur Brown’s Kingdom Comesta. Levysessioita edeltäneen tuskallisen jakson jälkeen itse kiertue olikin sitten Latimerille todella riemukasta aikaa, kun skottilainen koomikkokolmikko Rainbow, Paton ja Tosh pitivät omaa stand up -showtaan läpi turneen.

Kuten melkein kaikki muutkin, myös tämä 10th Anniversary Touriksi otsikoitu kiertue dokumentoitiin jälkipolville. Camel Productionsin vuonna 1994 julkaisemalla On the Road 1982 -levyllä kuullaan kesäkuun kolmantenatoista Hollannin Den Haagin Congresgebouw-areenalla taltioitu esitys. Hollantilaisen radiokanavan tekemät nauhoitukset olivat vuosien varrella tuhoutuneet, mutta ääniteknikko Pete Wardin, ei sukua, miksauspöydästä ottama nauha restauroitiin kuntoon ja julkaistiin, vaikka Latimer julkisestikin hivenen kritisoi saavutettua soundia ja sen ohkaista alapäätä. Herra kuitenkin maireana muisteli keikan erinomaista meininkiä, mikä oli riittävän painava syy julkaisulle.

Popahtavan levyn viitoittamana keikkasettikin oli suoraviivaiseen materiaaliin kallellaan. Vitoslevy Rain Dancesin aallonpohja ”Highways of the Sun” tuntuu kaltaistensa joukossa heti paljon paremmalta biisiltä, mitä myös auttaa läpi levyn hienosti laulavan Chris Rainbow’n suoritus. Andy Latimerin hoilaus menee usein aika mölinäksi, ja Patonin ainoa lead-laulu ”Heroes” on todella tukkoinen ja kalpenee levyversiolle pahasti. Yksi kolmesta vokalistista oli kuitenkin onneksi vedossa, ja muuten bändi vetää oivasti. Andy Dalby tuo mukavaa syvyyttä soundiin kakkoskitarallaan, ja pääsee vetelemään myös parit soolot. Levy ei kuitenkaan lopulta pysynyt tuotannossa kuin viitisen vuotta, kunnes se Rajazin julkaisun lähestyessä vuonna 1999 poistettiin valikoimista hyllymetreihin vedoten. Liekö lafka sittemmin hankkinut isommat varastotilat, sillä joka ikinen muu CP-julkaisu on edelleen saatavilla.

Kolmen biisin osalta lähdenauhat olivat niin pahassa kunnossa, ettei niistä julkaisukelpoista jälkeä saanut millään. Kymmenen päivää aiemmin Lontoon Hammersmith Odeonissa nauhoitettu radiobootleg sisältää näistä kaksi, eli kalvakan ”No Easy Answerin” ja klassisen ”Rhayader/Rhayader Goes to Town” -kaksikon. Jälkimmäinen on ihan kiinnostavaa kuultavaa uusittuine sovituksineen, kun huilumelodian alkuun Tosh himmailee virveliin kanttinakutuksia, ja vaihtaa puolivälissä raskaskätisempään paukkeeseen. Watkinsin viiltävä teknosyntsa tosin on aika eri paria Latimerin huilun kanssa, eikä kokonaisuus ole mitään parhaita versiointeja ollenkaan. On the Road 1982:lta kolmantena puuttunutta ”Remote Romancea” ei tältäkään nauhalta löydy, mikä on oikein ja armollista.


Lue myös: Levyarvio: Camel – The Snow Goose (1975)

Myönteisen kiertuekokemuksen jälkeen olikin taas aika palata pohjamutiin. Lokakuun lopulla ensilevystä asti mukana kulkenut manageri Max Hole sai tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä, ja siirtyi WEA-levy-yhtiöjättiläisen palkkalistoille jättäen bändin ilman asioidenhoitajaa. Toinen ennalta-arvattavampi ja lopullinen viilto napanuoraan liittyi tietenkin Andy Wardiin. The Single Factorin kansiteksteissä rumpalin poissaolo kuitattiin maininnalla ”vakavasta käsivammasta”, mikä oli sinänsä täysin totta sillä vamman syntyperä tuli esille vasta paljon myöhemmin, mutta vaikka Ward oli jälleen siviilissä ja tolpillaan, oli käynyt selväksi, ettei miehen vointi enää sallisi paluuta Camelin kyytiin. Tammikuisena päivänä 1983, lähes tarkalleen 13 vuotta sen jälkeen kun Doug Ferguson esitteli nuoren rumpalikaverinsa Andy Latimerille, Ward allekirjoitti eropaperinsa. Viimeisenkin alkuperäiskumppanin jäätyä virallisesti syrjään oli Camel tästä lähtien täysin Latimerin oma projekti.

Kirjoittaja: PEKKA TURUNEN

Camel -sarjan muut osat löydä täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: