Sarja: Camel – Nude (1981)

Kesäkuumalla heinäkuussa 1980 Wijchen-nimisen hollantilaiskunnan Meshallenin lavalle kömpesi itsensä Big Harry & the Wandering Palms -niminen retkue. Kuulostaa lauantai-illan perusmeiningiltä pikkukaupungin baaribändiskenessä, mutta normaaliin tuoppien kilinän ja puheensorinan sijaan yleisö oli yllättävänkin hurraavalla päällä, ja kieltämättä biisit olivat esittäjänsä nimeä pääosin laadukkaampaa jälkeä. Jokunen musiikinystävä lie siis urkkinut tietoonsa, että julisteessa mainostettu sakki kulki toisinaan myös ytimekkäämmällä nimellä Camel, ja juuri tänä iltana juuri täällä oli mahdollista kuulla porukan koeajavan uutta materiaalia ennen kahdeksannen levynsä äänityssessioita.

70-luvun puolivälissä lempeän jämäkällä kädellä soitetusta linjakkaasta melodiaprogesta tunnetuksi tullut Camel oli saapunut vuosikymmenen taitteeseen vähän hämmentyneenä kompastellen, pitäen yhden jalan vahvuusalueellaan ja sohien toisella vähän sinne tänne iskelmästä väkinäiseen rock-puserrukseen ja jopa proto-elektroon. Tuotannon moniulotteisuus, näin kauniisti ilmaistuna, heijasti osuvasti miehistön parissa riehunutta mylläkkää, kun alkuperäiskokoonpanon hajoamisen jälkeen jäseniä lakosi ja uusia yrittäjiä saapui joka sessioihin. Myllerryksen jälkeen originaalinelikosta jäljelle jäänyt puolikas, kitaristi/laulaja/huilisti Andy Latimer ja rumpali Andy Ward olivat seiskalevy I Can See Your House From Heren sessioihin löytäneet pitkästä aikaa harmoniassa ja sovussa toimivan kokoonpanon, jonka täydensivät bassoa ja äänihuulia soittanut Colin Bass, sekä kosketinsoittajakaksikko Jan Schelhaas ja Kit Watkins.

Siitä huolimatta, että poppoo sopi yhteen hienosti, rakoilu alkoi jälleen ennen kuin seuraaviin nauhoituksiin päästiin ryhtymään. Schelhaasin ja etenkin omaa Happy the Man -bändiään aiemmin vetäneen Watkinsin näpit syyhysivät sooloprojektisuunnitelmien äärellä, mutta kiertueella löydetyn hyvän meiningin hengessä rakoilukin hoidettiin ilmeisesti suht sivistyneesti keskustellen, kun kiippariveikot sopivat pääjehu Latimerin kanssa, että tehdään kaikki omat soolohommamme pois alta tahoillamme ja palataan sitten takaisin yhteen. Ja koska Latimer oli tässä vaiheessa, Peter Bardensin hyvän aikaa sitten poistuttua, tosiaan bändin selkeä semi-itsevaltainen päällikkö, hänen ”soolonsa” olisi itse asiassa seuraava Camel-otsikon alainen tuotos.

Vaikka levytyksen hoitaisi lopulta siis kiipparistiton ydinkolmikko, myös soololoikkarit ehtivät osallistua kirjoituspuuhiin molempien saaden krediitin yhteen kappaleeseen per nenä, ja materiaalin ulkoilutukseen aiemmin mainitulla salaisehkolla keikalla. Osa levyn kaaresta oli hyvinkin valmiiksi mietittyä jo tuossa vaiheessa, mutta avausraita ”Life in the City” kirjoitettiin kutakuinkin kokonaan uusiksi ja pari biisiä pudotettiin jopa kokonaan pois, mikä oli erittäin viisas veto. Kukaan ei kyllä ole koskaan missään todistettavasti puhunut näistä levyttämättä jääneistä tekeleistä, joten arvailun varaan jää se, miten vakavasti niitä loppujen lopuksi mukaan harkittiinkaan.

Mutta jos miehistö hupenikin kovalla prosentilla levyn tekoa lähestyessä, mukaan saatiin myös yksi erittäin merkittäväksi vuosien varrella osoittautuva vahvistus, eli Susan Hoover. Hooverin ja Latimerin tiet olivat kohdanneet vuonna 1976 edellisen haastatellessa jälkimmäistä radio-ohjelmaansa, ja jossain vaiheessa kaksikosta muodostui sekä pariskunta että biisinkirjoitustiimi, ja vähän myöhemmin myöskin manageri/artisti-kombo. Työn alla olevan levyn neljästä lauletusta kappaleesta Hoover kirjoittaisi sanat kolmeen ja Latimer yhteen, ja koko konsepti oli myös pääosin lähtöisin Hooverin päästä. Kyllä, muutaman löyhemmän biisikokoelman jälkeen työn alla oli ensimmäinen täysiverinen konseptilevy sitten The Snow Goose -klassikon vuodelta 1975. Osin lauluin ja enimmälteen instrumentaalimusiikin keinoin toteutettu teos perustui tositarinaan Hiroo Onoda -nimisestä sotilaasta, joka sissinä syrjäisellä saarella taisteli toista maailmansotaa vielä 70-luvun puolelle asti tietämättä muiden laskeneen aseensa jo kauan sitten.

Latimer oli Camelin ekojen kaukoidän kiertueiden aikana ihastunut Japanin ihmisiin ja tunnelmaan, ja puolikas vuosikymmen aiemmin The Snow Goosea tehdessä havainnut nauttivansa erityisen paljon valmiin storylinen mukaan säveltämisestä. Nämä kaksi tekijää määrittelivätkin projektin suunnan. Reilut kymmenen kertaa uusiksi viilatun rungon ollessa vihdoin valmiina paperilla siirryttiin Abbey Roadille nauhoituspuuhiin, lähinnä Sky-nimistä instrumentaalirockbändiä ennen paimentaneiden Tony Clarkin ja Haydn Bendallin avustaessa tuotannossa. Keyboardit ansioluetteloonsa lisänneen kitaristi/laulaja/huilistin lisäksi kosketinosuuksista vastasi sessiopohjalta kolme progesta synapoppiin ja ambientiin huitelevaa soololevyä julkaissut Duncan Mackay. Wijchenissä soitetun hölmön nakuilurallin nimi ”In the Nude” jäi elämään muun teoksen lentäessä armollisesti kompostiin, ja työn lopullinen tulos julkaistiin tammikuussa 1981 päähenkilönsä nimen mukaisesti otsikolla Nude.

Vauhdikkaasta mutta värittömästä rock-palasta ”Life in the City” säilyi vieraantuneisuuden teema, mutta muuten levyn avaava ”City Life” on täysin eri biisi. Pilviverhon takaa pilkistäviä aamuauringon säteitä kuvaava ja ihanan kasarilla bassosoundilla siunattu lupaavan tunnelmallinen intro kehottaa päähenkilöä heräämään muuttuvaan maailmaan, mutta Andy Wardin biitin iskiessä sisään biisi muuttuu hassun ristiriitaiseksi kohellukseksi jossa päähenkilön etääntyneisyys yhteiskunnasta ja kanssaihmisistä sotii pirtsakan pölkkypäähumpan kanssa. Valjua Breathlessia jokaisella henkäyksellään kohottanut Mel Collins saapuu taas ulkojäsenenä sooloilemaan saksofonillaan, mutta tällä kertaa sekään ei biisiä pelasta. Yksi uudelleenkirjoitus olisi ehkä ollut vielä paikallaan. Levyn kakkosraita, eli ”nimibiisi” taas on varsin hämmentävä tapaus ilmeisesti myös julkaisija Deccalle itselleen. Vinyylipainoksella teos on erikseen nimetty, mutta omaa raitaa sille ei ole prässätty, vaan neula liikkuu suoraan ykkösbiisistä kolmoseen. Omalla cd-painoksellani ”Nude” on parikymmensekuntinen ”City Lifen” elektronisesti säksättävä fade out, kun taas myöhemmin vuonna 1981 julkaistulla Chameleon: The Best of Camel -kokoelmalla ”Drafted”-biisin puoliminuuttinen pianointro on erotettu omaksi raidakseen ja nimetty ”Nudeksi”. Ota tästä nyt selvää.

Kolmosena kuullaan siis kappale nimeltä ”Drafted”, Chris Green -nimisen sessioheebon ja hetkeksi studiolla piipahtaneen Jan Schelhaasin sellon ja pianon avaama hieno balladi, jossa päähenkilö vastahakoisesti, mutta velvollisuudentuntoisesti värväytyy sotajoukkoihin. Säkeistöjen välinen maukasta kitaramelodiaa tihkuva instrumentaaliosuus on ensimmäinen näyttö siitä vanhasta kunnon Camelista, joka oli levy levyltä vähemmissä määrin pintaan noussut. Mietteliäämpi melodia muuttuu särmikkäämmäksi päättäväisen kompin tullessa sisään ja kuvastaa hienosti hahmon mielialan kehittymistä. ”Drafted” on ylivoimaisesti levyn paras laulubiisi, ja yksi Camelin välikauden huipputeoksista. Osaansa alistunut Nude elää painostavaa käskynalaista armeija-arkeaan Kit Watkinsin osin kirjoittamassa instrumentaalibiisissä ”Docks”, ja joutuu lopulta seilaamaan sotaan. Matalalla muriseva bassoriffi ja yhtä nuottia hakkaava piano luovat tunnelmaa hienosti, kuten myös b-osan pekkapohjolamaiset symmetrisinä kuvioina nousevat melodiat. Davidgilmouriaaninen slidetyöskentely muistuttaa pään yli lipuvia lentokoneita, mutta laivan kannella päähenkilö myös vajoaa hetkeksi mietteisiinsä ennen havahtumista ahdistavaan todellisuuteen. ”Docksin” luoma jännitys purkautuu ”Beached”-biisin kaoottisessa maihinnousussa. Wardin ride-pelti ja Latimerin kitaraluodit kiihdyttävät tahtia, kun pakokauhuinen Nude juoksee kilpaa kuolemaa vastaan havaiten naamalle iskevien oksien välistä jälkiä joukko-osastostaan, kunnes taas keskittyy vain omaan selviämiseensä. Parin pienen hengähdystauon jälkeen vauhti kiihtyy entisestään ja lopulta sotilas luhistuu maahan tajunsa menettäneenä.

Kahden erinomaisen instrumentaalibiisin jälkeen levyn tekstuaalinen narratiivi ja musiikillinen esitys repeävät erilleen. Rojahdettuaan pöpelikköön Nude havahtuu lopulta yksinäisyyteen keskellä viidakkoa. Ketään ei näy missään, mitään ei kuulu, paitsi siritystä, suhinaa ja epäilyttäviä ääniä, joiden lähteiden ystävällisyydestä ei voi olla varma. Tämän kuvittelisi olevan jokseenkin ahdistavaa, mutta ”Landscapes” lähestyy tilannetta kauniin levollisissa matkailuesitetunnelmissa, kun huilu ja hellä sähköpiano pilpattavat menemään kuin jollain 80-lukulaisella rentoutuskasetilla. No, biisi on oikeasti ihan kiva asiayhteydestään irrotettuna, mutta osana juuri tätä tarinaa ei oikein toimi. ”Changing Places” jatkaa Leijonakunink… ei kun Nuden uuden arjen kuvausta, kun mies on tajunnut kaikkien lähteneen, ja opettelee elämään saaren antimilla rakentaen majansa vuoren rinteeseen. Nigeriasta Lontooseen asettuneen, äskettäin soolodebyyttinsä Ajomasén julkaisseen lyömäsoitintaitelilija Gaspar Lawalin nakuttamat kepeät viidakkoperkussiot ja Latimerin & Collinsin leppoisat huilut tekevät tästäkin biisistä enemmänkin huvipuistoajelun kuin jokapäiväisen selviytymistaistelun taustamusaa.

”Pomp & Circumstance” on lyhkäisempi, ja parempi, tunnelmakuvaus Nuden tunnollisesti kuukausittain suorittamasta seremoniasta, jossa hän kiipeää vuoren laelle tekemään kunniaa ja ampumaan yhden kallisarvoisen luodin taivaan tuulin. Huilumelodia hallitsee tätäkin kappaletta, mutta hivenen riipivät synat ja ryhdikkäät marssirummut tuovat vähän muistumaa todellisuudesta. Toisenlaisesta todellisuudesta tuo merkkejä ”Please Come Home”, pikkuinen Latimerin lyyrisoima laulubiisi, jossa saarelle pudotetaan sodan loppumisesta kertovia viestejä kotipuolesta. Tarinan käänteeseen osuva biisi on musiikillisesti harmillisen yhdentekevä kitaristin laulaessa ohuella äänellään viheltävän synan toistamia melodioita pomppivan sähköpianon päällä. Schelhaasin kynästä osin lähtenyt ”Reflections” tavoittaa tarinan tunnelman taas hyvin, kun laajalle panoroidut jotenkin vinoutuneen kuuloiset kosketinlinjat säestävät päähenkilön hämmentyneitä mietteitä omasta ja ulkomaailman väitetystä todellisuudesta. Pohdiskeleva kitaramelodia toimii kuin sisäisenä keskustelukumppanina.

Taustalta nousee vaivihkaa uhka, ja seuraavaksi onkin taas jahti päällä. Junttaava tomikomppi ja Collinsin terävä saksofonimelodia kuljettavat biisiä, kun tällä kertaa Nude puolustautuu yllättäen omiaan vastaan. Rytmiryhmä pitää vauhtia yllä Bassin vedellessä suoria linjoja ja Wardin kipittäessä ridellä ennen paluuta jykevämpään hakkaukseen. Piikki perseeseen ja päähenkilö on ”Captured”, ilman mahdollisuutta vuosikymmenien aikaisen kotiseudun hyvästelyyn. Parin paremman biisin jälkeen seuraavaksi tulee taas tarinan kannalta olennainen, mutta musiikillisesti yhdentekevä osa, eli ”The Homecoming”, joka kuvaa Nuden kotimaassaan saamaa sotasankarin vastaanottoa. Väkijoukko hurraa ja paraati etenee vasemmasta kaiuttimesta oikeaan, Sky-yhteyksistä tuottajille tutun Herbie Flowersin vastatessa tuubatörinöistä. Ylitsepursuava huomio saa kuitenkin Nuden kyynistymään ja lopulta romahtamaan parantolaan saakka. ”Lies” on Camelille aika epätyypillinen hidastempoinen blues-biisi, joka sisältää kelpoa kitarointia Latimerilta ja Duncan Mackayn oivan urkusoolon. Basso ja rummut tukevat biisiä säästeliään vähäeleisesti, mutta Latimerin keuhkoissa saisi taas olla vähän enemmän pontta ja kosketinsäestyksessä särmää. ”Draftedin” jälkeen selkeästi levyn vähiten kökkö laulu.

Levyn päättävä ”The Last Farewell” on jaettu kahteen osaan. ”The Birthday Cake” on lyhyt tunnelmakuvaus hoitokodissa järjestetystä pienestä syntymäpäiväjuhlasta, jossa saaren muotoiseksi leivottu kakku saa päähenkilön herkistymään ja vajoamaan mietteisiinsä basson, huilun ja kitaranäppäilyn säestämänä. Neulan edetessä ”Nude’s Return” -osaan näppäily muuttuu intensiivisemmiksi soinnuiksi kun tehty päätös pannaan toteen. Viimeinen havainto juhlitusta ja unohdetusta sankarista tehdään satamassa ennen vesille lähtöä, ja Latimerin uljas melodia saattelee veneen rannasta, ensin yksinään ja myöhemmin maukkaasti tuplattuna harmoniana. Marssirummut palaavat hetkittäin muistuttamaan menneisyydestä ja päämäärästä, ja Nude seilaa hymyssä suin avomerelle, taivaanrantaan ja kadoksiin. Finaali on todella onnistunut, mutta kokonaisuutena levy on sinänsä toimivasta taustatarinasta huolimatta aika hajanainen kokoelma pop-lauluja ja instrumentaalimaalausta, kummankaan osan yltämättä ihan ykkösluokkaan.

Sessioiden alla erilleen pirstaloituneet osapuolet pitivät sanansa ja Nude-kiertueelle lähti sama edellistä levyä promotoinut porukka. Watkins oli käyttänyt aikansa myöhemmin samana vuonna julkaistavan Labyrinth-albumin ideoimiseen, mutta Schelhaasin loma oli mennyt ilmeisesti lepäilyyn, sillä miehen ensimmäinen soolotuotos julkaistaisiin vasta 27 vuotta myöhemmin. Nude-turnee kesti tammikuun puolivälistä huhtikuun alkuun, ja keikkatunnelmia päästiin kuulemaan Camel Productionsin vuonna 1997 julkaisemalla On the Road 1981 -levyllä, joka taltioi kiertueen viimeisen illan Lontoon Hammersmith Odeonissa, muutaman biisin jostain syystä leikaten. Ykköslevyn klassikko ”Never Let Go” rikastuu mukavasti Schelhaasin pianotyylittelyistä ja Watkinsin maukkaasta synasooloamisesta, mutta edellisiltä kiertueilta tuttu jamitykitys rumpusooloineen on leikattu tällä kertaa pois. Parin Moonmadness-raidan, ”Lunar Seassa” etenkin on myös erityisen muhevaa synamaisemointia ja paikoin hauskaa tarkoituksellista riitasointuisuutta, lisäksi kuullaan valtaosa Nudesta levyversiolle uskollisesti toteutettuna. ”Draftedin” kohdalla Colin Bassin äänen ohkaisuus tulee paikoin ikävästi esiin, Chris Rainbow laulaisi biisin paljon vakuuttavammin paria vuotta myöhemmin, mutta Bassin bassomelodiat tuovat mukavaa lisäväriä ”Landscapesin” maisematunnelmointiin. Nimibiisin kutkuttava mysteeri ratkeaa, kun omalle raidalle on päässyt Chameleonin viitoittama intro ”Draftediin”. Bändin itse julkaisemana tämä lienee siis se alunperin ajateltu raitajako. Samat Nude-nauhoitukset lisättiin vuonna 2009 myös Esoteric Recordingsin uusintapainokselle bonuksiksi, väärän helmikuisen Odeon-päivämäärän keralla.

Kiertueen päätyttyä päättyi myös Andy Wardin maaninen kujanjuoksu. Rumpalin valmiiksi ailahtelevainen mielenterveys oli kahden viimeisimmän kiertueen aikana, osaltaan ämpärikaupalla nautittujen laillisten ja laittomien huumausaineiden vauhdittamana, pirstaloitunut siihen pisteeseen, että Nude-velvollisuuksien loputtua koitti hermoromahdus ja neljän kuukauden totaalinen masennus, jonka päätteeksi mies laittoi linkkuveitsensä ranteelleen ja… onneksi epäonnistui. Ymmärrettävästi järkyttynyt kaima nosti karavaanin telakalle odottamaan kymmenen vuotta yhteistä matkaa tehneen toverinsa paluuta, josta ei ollut lainkaan takeita miehen ollessa fyysisesti ja henkisesti säpäleinä – mutta kuitenkin sentään elossa. Loppukesä 1981 ei ollut Camel-leirissä iloista aikaa.

Kirjoittaja: PEKKA TURUNEN

Camel -sarjan muut osat löydä täältä.