Levyarvio: Camel – Stationary Traveller (1984)

Stationary Traveller on Camelin 10. studioalbumi.

70/80-luvun vaihde oli hankalaa aikaa monille progebändeille ja niin se oli myös vuonna 1973 perustetulle Camelille. Yhtye menetti 70-luvun lopulla kaksi perustajajäsentään mikä ainakin jossain määrin vaikutti myös musiikin laadun heikkenemiseen. Ensin lähti basisti Doug Ferguson vuonna 1977 ja heti seuraavana vuonna kosketinsoittaja Peter Bardens päätyi samaan ratkaisuun. Breathless (1978) ja I Can See Your House from Here (1979) olivat parhaimmillaankin epätasaisia ja kadonnutta suuntaan hapuillen etsiviä levyjä eikä niitä seurannut konseptialbumi Nude (1981) ollut paljon parempi. Todellinen tason romahdus koettiin vuoden 1982 The Single Factorylla. Tässä vaiheessa myös rumpali Andy Ward oli poissa kuvioista päihde – ja mielenterveysongelmien kanssa ja yksinään jäänyt kitaristi/vokalisti Andrew Latimer yritti pitää epätoivoisesti kamelin vaeltamassa ja vei yhtyettä levy-yhtiön painostamana kaupallisempaan suuntaan. Heikolla menestyksellä. Studiomuusikoiden kera rakennettu The Single Factor kuulosti enemmän b-luokan The Alan Parsons Projectilta kuin Camelilta eikä myynyt yhtään paremmin kuin yhtyeen aiemmat levyt.

The Single Factor oli kokeilu jossa menestystä lähdettiin hakemaan tekemällä levy joka koostui pelkästään sinkkupotentiaalia eli ”single factoria” sisältävistä biiseistä. Kun tämä ei onnistunut päätti Latimer viedä Camelia taas aavistuksen verran kunnianhimoisempaan suuntaan ja Stationary Travellerista rakennettiin, monen aiemman bändin levyn lailla, konseptialbumi. Levyn teema luotaa Berliinin muurin pystyttämisen aiheuttamaa vapauden menetystä sekä autoritäärisessä Itä-Saksassa kylmän sodan aikaan vallinnutta paranoiaa. Sanoituksista vastaa pääosin tässä vaiheessa bändin ainoan mukana olleen alkuperäisjäsenen kitaristiLatimerin tyttöystävä Susan Hoover

Kuten The Single Factory (1982) on myös Stationary Traveller suurimmaksi osaksi puhtaasti poplevy joka vain hetkittäin koukkaa progressiivisen rockin puolelle, mutta tällä kertaa biisimateriaali on laadukkaampaa ja popvivahteet sulautuvat luontevammin tuttuun Camel-tyyliin. Kappaleita yhdistävä teema tuo hommaan myös tietynlaista ryhtiä ja punaista lankaa.


Lue myös: Levyarvio: Camel – Moonmadness (1976)

The Single Factorin biisit tehtiin vaihtelevilla kokoonpanoilla osittain studiomuusikoiden voimin, mutta Stationary Travellerille Latimer kokosi oikean bändin muutaman vierailijan kera. Syntetisaattoreista vastaa Haydn Bendall (joka operoi Kate Bushilta lainattua Fairlight CMI:tä) ja hollantilaisessa progebändi Kayakisssa aiemmin soittanut Ton Scherpenzeel. Rytmiryhmänä toimii basisti soittaa David Paton ja rumpali Paul Burgess. Virallisesti bändiin tässä vaiheessa Latimerin ohella kuului vain Scherpenzeel ja Burgess.

Lisäksi Stationary Travellerilla kuullaan vierailijoina Mel Collinsia saksofonissa sekä vokalisti Chris Rainbowia. Rainbow laulaa ne  muutamat kappaleet johon Latimerilla itsellään ei rahkeet riittäneet. 

Stationary Travellerin tunnelma on, aihepiiriin sopien, varsin tummasävyinen ja melankolinen, mutta synkäksi sitä ei voi kuitenkaan luonnehtia. Merkittävä osa kappaleista on varsin vauhdikkaita ja hyvin 80-lukulaiset soundit tuovat mukanaan pirteää keveyttä. Välillä huumoriakin. Tahatonta lähinnä. Jos kärsii vakavasta allergiasta kasarisoundeja kohtaan Stationary Traveller voi tökkiä pahasti, mutta minusta soundit toimivat kontekstissaan yllättävän hyvin. Meininki on kyllä välillä kornia, mutta lähes aina viihdyttävällä tavalla. Soundia hallitsee yleensä Scherpenzeelin syntetisaattorit, Latimerin melodisesti soiva kitara, kuivakkaan toteavat vokaalit sekä tasaista rytmiä kuolleella soundilla nakuttavat rummut. Kuvaus ei ehkä kuulosta erityisen houkuttelevalta, mutta jotenkin yhdistelmä toimii Stationary Travellerin tapauksessa ja levyn tunnelma on suht ainutlaatuinen vaikka se osittain koostuukin varsin kliseisistä 80-luvun tuotantoteknisistä ratkaisuista.

Stationary Traveller tasapainoilee onnistuneesti jossain progressiivisen rockin ja syntikkapopin välimaastossa kallistuen kuitenkin enemmän jälkimmäisen suuntaan. Levyn onnistuneimmat hetket ovatkin kappaleita joissa liikutaan selkeiten popin puolella.

Pop-kappaleista etenkin ”Refugee”, ”Clock And Dagger Man” sekä ”West Berlin” toimivat komeasti.

”Refugee” on tyylikäs keskitempoinen biisi joka kitaranäppäilyineen kuulostaa hieman Dire Straitsilta. Tätä vaikutelmaa ei yhtään vähennä Latimerin lakoninen laulutyyli.

”Cloak And Dagger Man” puolestaan edustaa levyn railakkainta antia. Kyseessä on todella viihdyttävä synteettisesti tykyttävä ralli jossa Scherpenzeelin villit syntetisaattorirevittelyn kappaleen loppupuolella ovat kerrassaan mahtavaa kuultavaa kaikessa irvokkuudessaan. Chris Rainbowin laajempi ääniala tuo ”Cloak And Dagger Manissa” mukavasti vaihtelua Latimerin toteavaan tyyliin joka pitkälti hallitsee muuta levyä.

”West Berlin” on Stationary Travellerin ehdoton kohokohta. Mainio biisi onnistuu kuvaamaan innostavasti tarinan protagonistin uhmakasta ja kaihomielistä haaveilua vapaudesta joka koittaa kun hän lopulta onnistuu loikkaamaan muurin toiselle puolelle Länsi-Berliiniin. Tasaisesti synteettisesti soivien rumpujen kera tamppaava biisi sisältää todella sykähdyttävän kertosäkeen. Latimer laulaa jälleen intohimottoman toteavasti minkä voisi kuvitella olevan juuri väärä ratkaisu tämän tarinan tapauksessa mutta jotenkin kummasti lopputulos toimii. ”West Berlinissä” on outoa lumoa jota en osaa selittää koska kaikessa yksinkertaisuudessaan yleensä tällainen musiikki ei yleensä vetoa minuun.

And I’m looking out over West Berlin
Feeling freer now than I’ve ever been
When the sun sets over West Berlin
I’ll be leaving, I can’t come back again
And I’m looking out over West Berlin
West Berlin

”West Berlinia” seuraava kappale ”Fingertrips” on myös mainio tapaus todella ankeasti putkuttavasta rytmiraidastaan huolimatta. Kappaleen kaihoisa melodia ja Patonin maukkaasti soiva nauhaton basso kompensoivat kuitenkin riittävästi ja tämänkin biisin kertosäe on upea. Collinsin taitava saksofonisoolo on hieman imelä, mutta pysyy juuri ja juuri hyvän maun puolella.


Lue myös

Levyä rytmittää myös laulettujen kappaleiden väliin ripotellut neljä instrumentaalista biisiä. Näistä herkullisin on herkkä ja hieman new age -henkinen nimibiisi jossa kuullaan syntetisaattoritaustan päällä Latimerin akustisen kitaran näppäilyä, vienoa panhuilun puhaltelua ja lopussa määrätietoisesti soiva sähkökitarasoolo. Albumin avaava kuulas ja ilmavasti soiva ”Pressure Points” puolestaan toimii tyylikkäästi introna kaikelle tulevalle, mutta levyn loppupuolella kuultava ”Missing” ja ”After Words” jäävät hieman yhdentekeväksi taustamusiikiksi.

Kaikki Stationary Travellerin biisit eivät todellakaan ole mitään täysosumia vaan välillä jämähdetään tunnelmoimaan hieman pökkelösti. Levyn suurin heikkous on sen äärimmäisen pelkistetyt rumpuraidat jotka kyllä toimivat osassa biisejä, mutta toisinaan kahlitsevat musiikin junnaavan yksitoikkoiseksi. Tästä huolimatta levy on varsin miellyttävää kuunneltavaa koko kestonsa ajan. Itseasiassa Stationary Traveller on mielestäni kevyesti paras Camelin levy sitten vuonna 1976 ilmestyneen Moonmadnessin

Kaupaksi tyylikkäisiin seepia sävyisiin kansiin käärittyä Stationary Travelleria ei pophenkisyydestään huolimatta saatu ja Latimer pistikin sitten enemmän tai vähemmän pakon edessä bändin jäihin 90-luvulle asti. Tuolloin levysopimuksensa menettänyt bändi palasi kotikutoisena omakustanneprojektina melko ankein lopputuloksin.

Parhaat biisit: ”Refugee”, ”Vopos”, ”West Berlin”, ”Stationary Traveller”, ”Cloak And Dagger Man”, ”Fingertips”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Rating: 4 out of 5.

Lue myös: Levyarvio: Camel – A Live Record (1978)

Kappaleet

  1. Pressure Points 2:09
  2. Refugee 3:47
  3. Vopos 5:32
  4. Cloak and Dagger Man 3:55
  5. Stationary Traveller 5:34
  6. West Berlin 5:10
  7. Fingertips 4:29
  8. Missing 4:22
  9. After Words 2:01
  10. Long Goodbyes 5:14

Camel:

Andy Latimer: sähkökitara, akustinen kitara, 12-kielinen kitara, bassokitara, syntetisaattorit, piano, rumpusyntetisaattori, panhuilu, vokaalit Ton Scherpenzeel: urut, flyygeli, Prophet -syntetisaattori, Yamaha CS-80, Juno 60, Korg, PPG, harmonikka Paul Burgess: rummut

Vieralijat:

David Paton: bassokitara (3, 4), nauhaton bassokitara (7, 10), taustavokaalit Chris Rainbow: vokaalit (A 4, 10) Mel Collins: saksofoni (7) Haydn Bendall: Fairlight CMI (1, 3), PPG syntetisaattori (8)

Tuottaja: Andrew Latimer
Levy-yhtiö: Decca

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: