Levyarvio: Scott Walker – Climate Of Hunter (1984)

Climate Of Hunter on Scott Walkerin 12. studioalbumi.

Noel Scott Engelilla (1943-2019) eli Scott Walkerilla on ollut kiinnostava ura. Hän aloitti 60-luvulla poikapop-bändi The Walker Brothersissa (kolmikko ei oikeasti ollut veljeksiä) siirtyi sitten 60-luvun lopulla soolourallle ja  kunnianhimoisemman ”barokkipopin” pariin. Tämän jälkeen seurasi uran pahin alamäki johon kuului vasemmalla kädellä tehtyjä soololevyjä ja paluu The Walker Brothersin riveihin.

Lue lisää The Walker Brothersista ja Scott Walkerin uran alkuvaiheista

Vuonna 1984 ilmestynyttä Climate Of Hunteria pidetään usein tuolloin 41-vuotiaan Walkerin uran merkittävänä käännekohteena ja osittain se sitä onkin, mutta musiikillisesti se ei kuitenkaan ole aivan niin mullistava kuin välillä annetaan ymmärtää. The Walker Brothersin viimeiseksi jäänyt levy Nite Flights (1978) nimittäin viitoitti suuntaa jo selkeästi kohti Walkerin uutta aikakautta. Erityisesti hyytävä ja kokeellinen sävellys ”Electrician” piirsi selvät askelmerkit tälle vuoden 1984 soolopaluulle. 

Kaupallisesti flopanneen Nite Flightsin ja Climate Of Hunterin väliin mahtui kuitenkin kuusi pitkää vuotta. Vuotta jotka taisivat olla Walkerille vaikeita. Kysyttäessä mitä hän teki nuo kadonneet vuodet hän on vastannut ilkikurisesti ”istuneensa transsissa”, ”katsoneensa ihmisten heittävän tikkaa” ja ”juoneensa!”. Käytännössä hän kuitenkin eli ilmeisesti nuo välivuodet melko tavanomaista pienen budjetin elämää. 60-luvun lopun menestysvuodet eivät olleet tehneet hänestä rikasta miestä. Walkerilla ei myöskään ollut levysopimusta Nite Flightsin ja Climate Of Hunterin välisinä vuosina ja hän onkin verrannut itseään Orson Wellesiin ”miehenä jonka kaikki haluavat tavata, mutta jonka seuraavaa projektia kukaan ei halua rahoittaa”. Käytännössä paluuta hidasti kuitenkin myös Walkerin oma epäröinti ja itseluottamuksen puute. Ehkäpä myös jonkinlainen valkoisen paperin kammo.


Lue myös: David Bowie – Station To Station (1976)

Walkerilla oli kulmassaan kuitenkin pyytämättä muutama varsin vaikutusvaltainen tukija. David Bowie olisi tahtonut tuottaa hänen seuraavan levyn, mutta Walker väisti asian. Myös Bowien yhteistyökumppani Brian Eno tavoitteli tuottajan pestiä itselleen, mutta Walkeri suostunut edes tapaamaan häntä. Oli kuitenkin välillisesti Enon ansiota että Walker sai uuden levysopimuksen Virginilta. Eno oli ylistänyt Walkerin biisiä ”Electrician” Melody Maker -lehdessä mikä puolestaan oli saanut Virginin A&R -johtaja Simon Draperin kiinnostumaan asiasta. Draper tarjosi Walkerille sopimusta vuoden 1979 lopussa. Nimet laitettiin papereihin lopulta helmikuussa 1980. Virgin sai kuitenkin odottaa vielä neljä vuotta että sopimus tuotti hedelmää.

Lopulta monien väärien hälytysten jälkeen Climate Of The Hunter kuitenkin saatiin valmiiksi. Se äänitettiin 75 000 punnan hinnalla Town House ja Sarm West studioilla Peter Walshin tuottamana. Walsh oli uransa alussa oleva äänittäjä/tuottaja joka tunnettiin tässä vaiheessa lähinnä Simple Mindsin studiolevystä New Gold Dream (81–82–83–84) ja Peter Gabrielin livealbumista Plays Live. Walshista tuli Walkerin luottotuottaja hänen elämänsä loppuun asti.

Climate Of Hunterin musiikki on jossain määrin sukua David Bowien Berliini-trilogialle ja tuo mieleen erityisesti levyn Low. Molemmat levyn ovat tavallaan anti-rokkia ja niissä tekstuurit, soundit ja tietynlainen hypnoottisuus on keskeisemmässä roolissa kuin melodiat tai tarttuvat kertosäkeet. Myös David Sylvian liikkui 80-luvulla hieman samoissa tunnelmissa. Luultavasti ainakin osittain Scott Walkerin inspiroimana. Sylvian olisikin ollut kiinnostunut yhteistyöstä Walkerin kanssa Climate Of Hunterin jälkeen, mutta vähemmän yllättäen tämäkin hanke kariutui Walkerin epäröintiin.

Levyllä soittaa mm.  jazz-muusikot Mark Isham (trumpetti), Evan Parker (saksofonit) ja Dire Straitsista tuttu Mark Knopfler kitaroi yhdessä kappaleessa. Sähkökitaraa kuullaan muuten levyllä Knopferin vierailun ohella niukasti; Phil Palmer soittaa yhden lyhyen soolon ja Ray Russell soittaa kahdessa biisissä.

Äänitykset olivat muusikoille hämmentävä kokemus sillä Walker ei suostunut paljastamaan mitään kappaleiden melodioita pohjaäänityksiä soittaville instrumentalisteille. Hän tahtoi myös välttää kaikenlaisen grooven syntymistä hokien että ”nämä eivät ole mitkään funk-sessiot”. Tässä ei ehkä kuitenkaan ihan onnistuttu sillä kyllä Mo Fosterin nauhattoman basson paksut linjat sekä Peter Van Hookin (joka onneksi soittaa hieman paremmin kuin Nite Flightsilla…) painokkaasti soivat rummut ajoittain saavat aikaiseksi jotain grooven kaltaista. Tai ainakin positiivista liike-energiaa.

Hieman hämmentävästi levyn kahdeksasta biisistä neljä ei ole saanut lainkaan nimeä vaan ne on nimetty tyyliin ”Track 3”, ”Track 5” jne. Walker on selittänyt asiaa niin ettei hän ole halunnut lukita kappaleen sanomaa tai merkitystä niiden nimien kautta. Tavallaan ymmärrettävää, mutta miksi puolet levyn biiseistä on kuitenkin nimillä raskautettu. No eksentrikoille sallittakoon eksentriset ratkaisut.

Lehmän kelloilla tai jollain vastaavilla kilkuttimilla mystisesti alkava ”Rawhide” kiteyttää paljon levystä. Kappale jatkuu notkeasti soivan nauhattoman basson johdattelemana ja pian rummut tulevat mukaan lyöden tasaisesti. Walkerin samaan majesteettisen kuuloinen ja emotionaalisesti etäännytetysti soiva ääni, joka on kuin sulaa kultaa, ilmoittaa ”this is how you disappear” kuin aloittaakseen selityksen siitä missä hän on ollut kaikki välivuodet. Selitystä ei kuitenkaan seuraa vaan sanoitukset muuttuvat kryptisemmiksi. Varsinaista kertosäettä ei ole kuten ei juuri levyn muissakaan kappaleissa eikä biisin nimen viittaukselle vanhaan länkkäri-tv-sarjaan löydy selitystä. ”Rawhide” voi toki viitata myös suoraan sanaan ”raakanahka”. Biisin monitulkintaiset sanoitukset antavat loputtomasti mahdollisuuksia.

Cro-magnon herders
Will stand in the wind,
Sweeping tails shining,
And scaled to begin,

Shutting down here
Shutting down here

Kappaleen tempo kiihtyy ja mukaan tulee tonaalisuuden rajoja koettelevat ampiasmaisesti surisevat jouset kunnes kappale jälleen hidastaa vauhtia ja lopulta hiipuu pois. ”Rawhide” on hieno ja kevyesti vinksahtanut kappale jonka on kuitenkin helposti lähestyttävää vähemmän avantgardistiseen musiikkiin perehtyneellekin. Sama pätee pitkälti koko levyyn.

Muutama levyn biiseistä lähestyy edes hieman tavallista rock-musiikkia. Näistä kappaleista onnistuu parhaiten vetävästi soiva kolmas kappale ”Track 3” (joka tunnetaan myös epävirallisella nimellä ”Delayed”) jossa kuullaan harmoniavokaaleissa Billy Oceanin vierailu ja lyhyt mutta tehokas kitarasoolo Palmerilta. Fosterin paksusti, mutta jouhevasti soiva basso pumppaa tehokkaasti ja Van Hookin päälle käyvät rummutkin toimivat varsin hyvin. 

Yleisesti ottaen rummut ovatkin levyn selkein harha-askel; niiden tasainen pauke lukitsee osan biiseistä liikaa normatiivisen populaarimusiikin piiriin. Etenkin kun rumpujen soundi on 80-lukulaisen kuollut eikä Van Hook todellakaan ole erityisen kiinnostava rumpali. On tosin mahdollista ja ehkä todennäkäistäkin että hän soitti juuri kuten Walker tahtoi. Jatkossa Walker hankkiutui rumpusetistä eroon lähes kokonaan ja musiikista tuli rytmisesti vapaampaa. 

Toisaalta ei Climate Of Hunterillakaan rummut koko ajan pauhaa. Esimerkiksi eteerisesti soiva ja suorastaan harras ”Sleepwalkers Woman” kulkee vain minimaalisesti soivan syntetisaattorin ja jousien taustoittamana. Walkerin ääni soi kappaleessa niin taianomaisen upeasti hänen kannatellessaan polveilevaa melodiaa ettei se välttämättä olisi tarvinnut taustalleen mitään instrumentteja.


Lue myös

Vain hädin tuskin 30 minuuttia kestävä Climate Of Hunter, joka on tähän mennessä ollut varsinaista anti-bluesia, päättyy yllättäen Knopflerin akustisen blues-kitaroinnin kyllästämään vähäeleiseen cover-biisiin. ”Blanket Roll Blues” on näytelmäkirjailija Tennessee Williamsin ainoa sävellys ja sen lauloi alunperin Marlon Brando elokuvassa The Fugitive Kind (1959). Knopfler ja Walker soittivat kappaleen livenä yhdellä otolla sisään. Knopflerin country-henkisen teräskielisellä kitaralla soitetun intron jälkeen Walkerin pehmeä, mutta suuri baritoni-ääni täyttää kuulokuvan vaikuttavasti ja onkin kerrottu että Knopfler hätkähti ääntä niin paljon että hänellä meni pasmat sekaisin lyhyeksi hetkeksi kitaraa soittaessaan. Pienimuotoinen ”Blanket Roll Blues” ei ehkä ole yksittäisenä biisinä erityisen kiinnostava, mutta se toimii yllättävän hyvin kummallisena pikku-koodana muuten hyvin tasavahvalle art rock -levylle.

Climate Of Hunter sai ilmestyessään kriitikoilta pääosin ylistävän vastaanoton, mutta ostava yleisö ei Walkerin omituisesta levystä innostunut. Myyntiluvut jäivät lopulta niin pieniksi että ainakin joidenkin lähteiden mukaan Climate Of Hunter nappasi kyseenalaisen kunnian olla Virginin historian heikoiten myynyt levy. Ilmeisesti tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa sillä levyä myytiin noin 10 000 kappaletta joka on määrä johon kaikki Virginin 70-luvulla julkaisemat obskuureimmat proge-levyt eivät varmasti yltäneet.

Heikosta kaupallisesta menestyksestä huolimatta Climate Of Hunterille ryhdyttiin suunnittelemaan pian jatkoa. Draper pestasi seuraavaa levyä tuottamaan Brian Enon ja Daniel Lanoisin ja kitaristiksi Robert Frippin. Paperilla kasassa oli aikamoinen taiderockin dreamteam, mutta lopulta sessiot kuitenkin keskeytettiin parin viikon jälkeen kun kävi ilmi että Walker ei tullut lainkaan toimeen Lanoisin kanssa. Lanois sai potkut eikä Eno ollut kiinnostunut jatkamaan kahdestaan ailahtelevasti käyttäytyvän Walkerin kanssa. Sessioiden lopputuloksena syntyi vain viiden kappaleen pohjaraidat joita on kuvailtu upeaksi materiaaliksi. Yleiseen levitykseen äänitykset eivät ole koskaan päätyneet. On huhuttu että Walker paiskasi nauhat jokeen, mutta ainakin Eno on epäillyt ettei tämä, kuten ei moni muukaan Walkeriin liittyvä huhu, pidä paikkaansa.

Walker tahtoi jatkaa levyn tekemistä ilman Enoa, mutta lopulta koko projekti kaatui kun Virgin olisi suostunut maksamaan vain 3 tunnin edestä orkestraalisia äänityksiä mitä Walker, ymmärrettävästi, piti liian tiukkana aikatauluna. Walker totesi että jos levyä ei tehdä hänen tahtonsa mukaan sitä ei tehdä ollenkaan. Draperin kärsivällisyys oli tässä vaiheessa lopussa. Walkerin levysopimus Virginin kanssa katkaistiin.

Walker katosi jälleen vuosiksi muusiikkibisneksestä lähes täysin. Hän keskittyi taideopintoihin ja toisaalta elätti ainakin joidenkin lähteiden mukaan itseään maalaamalla taloja. Toisaalta taloudellisia paineita vähensi useat varsin hyvin menestyneet Walker ja The Walker Brothers -kokoelmat joita ilmestyi pitkin 80-lukua. 90-luvun alussa alkoi kuulumaan huhuja seuraavasta Walkerin levystä. Hänen faninsa joutuivat pettymään kuitenkin vielä useiden vuosien ajan kunnes lopulta vuonna 1995 Walker julkaisi suorastaan monumentaalisen ja käänteen tekevän albumin Tilt. Välillä hyvää kannattaa odottaa.

Parhaat biisit: “Rawhide”, “Track 3”, ”Sleepwalkers Woman”, “Track 5”, ”Track 7”


Lue myös: David Bowie – Low (1977)

Rating: 4 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

  1. ”Rawhide” 3:55
  2. ”Dealer” 5:12
  3. ”Track Three” (”Delayed”) 3:50
  4. ”Sleepwalkers Woman” 4:11
  5. ”Track Five” (”It’s a Starving”) 3:35
  6. ”Track Six” (”Say It”) 3:12
  7. ”Track Seven” (”Stump of a Drowner”) 3:46
  8. ”Blanket Roll Blues” 3:16

Mo Foster: bassokitara Brian Gascoigne: koskettimet ( 2, 3 & 5) Peter Van Hooke: rummut Mark Isham: vokaalit ( 2 & 3) Gary Kettel: percussion ( 5 & 7) Billy Ocean: harmoniavokaalit (3) Phil Palmer: kitarat (3) Evan Parker: tenori- ja sopraanosaksofoni (2 & 6) Ray Russell: kitarat (3 & 7) Mark Knopfler: kitarat (8)

Tuottaja: Peter Walsh ja Scott Walker
Levy-yhtiö: Virgin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: