Uusi vuosituhat alkoi Deep Purplen osalta tyylikkäästi. Lokakuussa 1999 esitetty ”Concerto For Group And Orchestra” alkoikin kiinnostaa yleisöä ja Deep Purple vastasi kysyntään esittämällä ”Concertoa” kiertueella. Tämä tietysti vaikutti Jon Lordin suunnitelmiin – lähtö Deep Purplesta lykkääntyi jälleen, vaikkei kukaan Lordin suunnitelmista vielä tiennytkään.
Kesällä 2001 saatiin kuitenkin todiste siitä, ettei tuolloin 60-vuotias Lord jatka yhtyeessä ikuisesti. Lord joutui polvileikkaukseen ja kiertueen 21 viimeisellä keikalla koskettimia soittikin Don Airey. Ensimmäisenä tuuraajaehdokkaana oli Lordin kosketinteknikko Mickey Lee Soule, mutta lopulta päädyttiin todella vaikuttavan CV:n omistavaan Aireyyn. Jälkeenpäin ajateltuna nämä kesäkeikat olivat varmaankin testi, jolla toisaalta katsottiin yleisön reaktioita, toisaalta Aireyn sopivuutta Deep Purpleen.
Syksy 2001 alkoi keikkatauolla, jonka aikana Roger Glover äänitti pitkästä aikaa sooloalbumin. Snapshot olikin onnistunut julkaisu, joka tosin taitaa löytyä vain Gloverin innokkaimpien fanien levyhyllystä. Myös uuden Purplealbumin äänittämistä suunniteltiin, mutta lopulta keikkakalenterista ei löytynyt sopivasti tyhjää tilaa. Tässä välissä Jon Lord oli vihdoinkin saanut päätettyä lähtönsä ajankohdan. Helmikuussa 2002 Deep Purplelle oli pitkästä aikaa järjestetty täysmittainen Englanninkiertue. Sen aikana Lord saisi hyvästeltyä faninsa. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin – yhtyeen jäsenet sairastuivat ja kiertue jouduttiin keskeyttämään. Kun yhtye palasi maaliskuussa keikkalavoille, oli Don Airey kosketinsoittajana. Alussa tosin ei kerrottu muuta kuin se, että Airey on kosketinsoittajana ainakin yhtyeen soittaessa Venäjällä. Hämmentävää, mutta toisaalta Jon Lordin eroamisestä ei vielä tuolloin kerrottu julkisesti.
Don Airey on tuttu mies brittiläisen raskaamman rockin ystäville. Taitavan kosketinsoittajan soittoa on kuultu mm. Colosseum II:n, Ozzy Osbournen, Rainbow’n ja Gary Mooren levyillä. Airey on ollut myös kysytty sessiomuusikko, jonka ansiosta hänen monipuolinen diskografiansa on reilun 200 albumin mittainen. Uskomattominta taitaa kuitenkin olla se, että hän toimi vuoden 1997 Euroviisuissa orkesterinjohtajana, kun Katrina And The Waves edusti voitokkaasti Britanniaa.
Huhujen mukaan Deep Purpleen kaavailtiin jotakuta erittäin kuuluisaa kosketinsoittajaa Jon Lordin tilalle, mutta onneksi Steve Morse sai vakuutettua muut Aireyn sopivuudesta yhtyeeseen. Aireyhan oli heti tosissaan mukana leikissä – hän on kertonut opetelleensa kaikkiaan 60 Deep Purplen esittämää kappaletta ennen kuin hän hyppäsi Jon Lordin suuriin saappaisiin. Jälkeenpäin Airey on kertonut pohdiskelleensa jo muutamaa vuotta aikaisemmin, mahtaisiko joku ottaa häneen yhteyttä mikäli Jon Lord päättäisi jäädä eläkkeelle.
Vaikka Don Aireyn liittyminen Deep Purpleen sujuikin ongelmitta, kertoi Steve Morse vuosia myöhemmin yhden asian harmittaneen häntä. Lähes kahdeksan vuoden ajan hän oli ollut yhtyeessä ”uusi kaveri” ja hän toivoi tilanteen muuttuvan uuden soittajan tulon myötä. Mutta Don Airey olikin muille vanha tuttu soittokaveri, jonka kanssa toiset pystyivät juttelemaan jalkapallosta tai vanhoista britti-tv-sarjoista.
Ian Gillanin mukaan Jon Lordin lähtö yhtyeestä oli ensimmäinen kerta kun Deep Purplen kokoonpano vaihtui ystävällisissä merkeissä. Vaikka Lordin suunnitelmia olikin jo aavisteltu, niin Aireyn mukaan Deep Purple ei kuitenkaan ollut henkisesti valmis perustajajäsenen lähtöön yhtyeestä. ”He olivat shokissa”, kertoi Airey myöhemmin. Olo taisi kuitenkin helpottaa, kun yhtye järjesti Jon Lordille mahdollisuuden hyvästellä brittifaninsa Englanninkiertueella syyskuussa 2002. Noilla keikoilla Don Airey soitti keikkojen alkuosan, Jon Lord tuli lavalle soittamaan ”Perfect Strangersista” lähtien ja osalla kappaleista kuultiin molempia kosketinsoittajia. Yksi näistä keikoista on julkaistu dvd:llä nimellä Live At The NEC.
Uuden studioalbumin äänitykset alkoivat Los Angelesissa tammikuussa 2003. Jon Lordiakin pyydettiin mukaan soittamaan, mutta hänestä oli tärkeää antaa Don Aireyn olla heti tältä albumilta lähtien yhtyeen ainoa kosketinsoittaja. Rumpali Ian Paice oli tästedes ainoa Deep Purplen jäsen, jonka soittoa kuultiin kaikilla Deep Purplen albumeilla. Levyllä oli pitkästä aikaa ulkopuolinen tuottaja, Michael Bradford, jonka aiemmat musiikilliset saavutukset saivat monet fanit säpsähtämään: Bradford oli mm. tuottanut Kid Rockia, tehnyt ohjelmointeja Madonnan Ray Of Lightille ja tuottanut soundtrackeja. Bradfordin tuottamistapa, jossa esituotantovaiheessa kappaleet tehdään mahdollisimman valmiiksi ja äänitykset pyritään tekemään nopeasti ja spontaanisti, tuntui sopivan Deep Purplelle. Tulevasta albumista ei etukäteen paljoa kerrottu. Ehkä mieleenjäävin paljastus oli Ian Gillanin ja Roger Gloverin ilmoitus, että albumista tulee heidän Sgt. Pepperinsä. No ehkei siitä Deep Purplen kannalta ihan niin merkittävää levyä tullut.
Lue myös:
- Review: Pink Floyd – A Momentary Lapse Of Reason (1987)
- Review: Yes – Mirror To The Sky (2023)
- Levyarvio: Yes – Mirror To The Sky (2023)
- Sarja: David Bowie – ’hours…’ (1999)
- Review: Mike Oldfield – Crises (1983)
- Review: Mike Oldfield – Tubular Bells (1973)
Albumin käynnistyy räväkästi ”House Of Painilla”, joka yllättäen onkin merkitty Gillanin ja Bradfordin tekemäksi. Menevä kappale antaa kyllä selvän signaalin siitä, ettei Deep Purple kaatunut Jon Lordin lähtöön. Ei kappaletta sentään klassikoksi voi väittää, mutta on ilo kuulla Purplea soittamassa periaatteessa melko suoraviivaista rokkibiisiä. Ja tärkeä yksityiskohta tulee selväksi heti tällä kappaleella – Hammondeilla on edelleen tärkeä rooli Deep Purplen soundissa. Mielenkiintoista on myös huomata, että kappaleelle on laitettu yhteislaulutunnelmaa luovaa taustalaulua. Deep Purplehan on kuitenkin ollut yhden laulajan yhtye lukuun ottamatta 1970-luvun puoliväliä, jolloin David Coverdale ja Glenn Hughes lauloivat yhdessä.
”Sun Goes Down” on tyylikkäästi painostava kappale, jolla on hieman samankaltaisia progressiivisia sävyjä kuin Abandonin kappaleella ”Watching The Sky”. Valitettavasti vain kappale häivytetään jo neljän minuutin kohdalla kesken Aireyn ja Morsen kisailua – tällaista olisi kuunnellut mieluusti pidempäänkin. Sama kappaleen loppuminen kesken kaiken vaivaa valitettavasti paria muutakin Bananasin kappaletta.
Singlenäkin julkaistu ”Haunted” on miellyttävän rauhallinen balladi, jolle Paul Buckmaster on tehnyt tyylikkäät jousisovitukset. Varsinkin kitarasoolon aikana jouset tukevat kokonaisuutta upeasti. Buckmaster ja Bradford olivat tehneet jo vuosien ajan yhteistyötä ja ystävystyneet, joten Buckmasterin kutsuminen avustamaan ei ollut mikään suunnaton ihme. Kappaleella kuullaan taustalaulajana Beth Hartia, jonka Leave The Light On -albumilla Bradford oli toiminut soittajana ja tuottajana.
”Razzle Dazzle” on tarttuvan kitarariffin ympärille ympärille koottu kappale, jolla Don Airey soittaa pianoa. Tämänkin kappale näyttää, että Deep Purple testaili ideoita ja mahdollisia uusia tyylejä Bananasia äänitettäessä varsin vapaamielisesti. ”Razzle Dazzle” kyllä toimii, mutta Deep Purplen kappaleeksi se on ehkä kuitenkin turhan tavallinen rockbiisi.
”Silver Tongue” on jälleen energinen kappale, jota komppiryhmä kuljettaa vastustamattomalla voimalla. Don Aireyn perkussiivinen ote tukee kappaletta onnistuneesti ja vaikka Airey käyttikin samoja perinteisiä kosketinsoittimia kuin Jon Lord, on hän onnistunut uudistamaan yhtyeen soundia sopivan tyylitietoisesti. ”Silver Tongue” oli seuraavalla kiertueella välillä keikkojen avauskappale ja kyllähän se käynnisti illan tehokkaasti.
Michael Bradfordin ja Ian Gillanin kirjoittama ”Walk On” kuuluu levyn rauhallisempaan osastoon. Sen ilmava tunnelma on hieman samankaltainen kuin Machine Headin sessioissa äänitetyllä ”When A Blind Man Criesilla”. Bluesahtavalla kappaleella kuullaan myös Bradfordin kitaransoittoa. Steve Morsen soolo on uljas ja osoittaa kitaristin tyylin muuttuneen Deep Purplessa vietettyjen vuosien aikana seesteisempään suuntaan.
”Picture Of Innocence” on vanhempaa perua ja Jon Lord onkin merkitty yhdeksi sen tekijöistä. Rauhallisena alkavalla kappaleella on musiikillisia yksityiskohtia, jollaisia kuultiin Abandonillakin. ”Picture Of Innocence” kasvaa hienosti vähän kerrallaan ja kertosäkeisiin on ladattu voimaa.
Jo ennen studioon menoa keikoilla ”Up The Wall” -nimisenä testattu ”I Got Your Number” löysi lopullisen muotonsa vasta Bradfordin ohjauksessa. Lopputuloksena on mukavasti tarttuva pikku rockbiisi, jossa luonnollisesti on purplemaisia koukkuja. Tyylillisesti ”I Got Your Number” kuulostaa jälleen hieman Abandonin kappaleilta ja Jon Lord onkin yksi kappaleen tekijöistä.
Rauhallinen ”Never A Word” osoittaa jälleen kerran Deep Purplen musiikillisen monipuolisuuden. Pelkistetty kappale kuulostaa siltä kuin sitä soitettaisiin avarassa tilassa ja tunnelma on lähes harras.
”Bananas” sai sanoituksellisen alkunsa siitä, että joidenkin soolojensa aikana Steve Morse kuulemma ”went bananas” eli meni banaaneiksi – mitä se sitten tarkoittaakaan. Deep Purplen kappaleeksi varsin progressiivinen ”Bananas” keikkuu säkeistöjen aikana 7/4-tahtilajissa ja kertosäkeissä 5/4-tahtilajissa. Don Airey soittaa asiaankuuluvan soolon, jossa on selvästi vaikutteita Keith Emersonin tyylistä.
Bananasilta olisi voinut hyvinkin jättää pois kappaleen tai pari. ”Doing It Tonightin” Deep Purplelle epätavallinen rytmi ja tunnelma tuntuvat rikkovan albumikokonaisuutta. Tietysti on ollut hyvä, että uusi kokoonpano on testaillut uusia asioita, mutta tämän kokeilun kohdalla tuottaja olisi voinut sanoa, ettei sitä ehkä sittenkään kannata ottaa albumille.
Levyn päättää Steve Morsen kirjoittama puolitoistaminuuttinen instrumentaali ”Contact Lost”. Morse kirjoitti ja äänitti tunnelmallisen kappaleen saatuaan tiedon avaruussukkula Columbian tuhoutumisesta 1.2.2003. Yhtyeen jäsenet olivat tutustuneet lennolla mukana olleeseen Kalpana Chawla -nimiseen astronauttiin, joten onnettomuus kosketti koko yhtyettä henkilökohtaisella tasolla. Riipaisevan kaunis melodia tuntuu päättyvän aivan liian nopeasti. Se tuntuu huomauttavan musiikin keinoin, ettemme koskaan voi tietää mitä huominen tuo tullessaan.
Bananas oli vakuuttava näyttö siitä, että Deep Purple pystyi jatkamaan musiikin tekemistä ilman Jon Lordia. Gillan oli loistokunnossa, Gloverin ja Paicen soitto groovasi ja tuki kappaleita ja Morse ja Airey olivat löytäneet soitossaan lähes telepaattisen yhtyden. Albumi on edellistä levyä pirteämpi ja luonnollisesti muutoksen olettaa liittyvän uuteen muusikkoon. Don Airey ei ehkä tuonut soitossaan omaa persoonaansa esiin aivan niin rohkeasti kuin olisi voinut, mutta kyllä hänen Purpledebyyttinsä oli silti onnistunut. Aireyn mukaan Lord oli antanut hänelle neuvon, että kopioimisen sijaan hänen pitää vain soittaa omalla tyylillään.
Fanit ottivat Bananasin positiivisesti vastaan. Albumi nousi muutamissa maissa peräti kymmenen myydyimmän albumin listalle – Suomessa sijoitus oli kuudes, Saksassa kolmas. Britanniassa sijoitus oli huomattavasti vaatimattomampi 85., josta yhtyeen jäsenet syyttivät varsin avoimesti levy-yhtiö EMI:n julkaisupolitiikkaa. Britannian markkinoille laskettavan painoksen määrä päätettiin etukäteen, eikä lisäpainosta otettu kysynnästä huolimatta. Vastikään sata vuotta täyttäneen EMI:n taloudellisilla vaikeuksilla saattoi toki olla osuutta asiaan, mutta joka tapauksessa EMI:n ja Deep Purplen tiet erosivat Bananas-albumin jälkeen. Yhtyeen jäsenten mukaan jo EMI:n päätös olla julkaisematta vuoden 1999 ”Concerto For Group And Orchestran” tallennetta oli antanut aiheen epäillä, ettei EMI ehkä ollutkaan paras mahdollinen yhteistyökumppani.
Deep Purple oli jatkanut Abandon-kiertuetta vielä uuden albumin äänitysten jälkeen. Uuden albumin kappaleet pääsivät settiin vasta albumin ilmestyttyä. Bananas-kiertueella – josta ei toistaiseksi ole julkaistu virallisesti yhtäkään tallennetta – Deep Purple soitti melko runsaasti uuden albumin materiaalia. Valitettavasti vain yhtä albumin kappaleista on kuultu myöhemmilläkin kiertueilla. Hieno ”Contact Lost” kuului pitkään Steve Morsen soolo-osuuteen.
Kun Steve Morse liittyi Deep Purpleen, alkoi yhtyeen historiassa pitkä, tasapainoinen kausi. Kokoonpano pysyi samana kahdeksan vuotta. Mutta tuskinpa kukaan osasi aavistaa, että Don Aireyn liittymisen jälkeen Deep Purplen kokoonpano ei muuttuisi kahteenkymmeneen vuoteen.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Deep Purple – Purpendicular (1996)
Tuottaja: Michael Bradford
Levy-yhtiö: EMI
Pienemmät Purot 
Vastaa