Levyarvio: Marillion – Fugazi (1984)

Fugazi on Marillionin toinen studioalbumi.

Vuonna 1979 perustettu Marillion julkaisi ensimmäisen studioalbuminsa A Script For A Jester’s Tear vuonna 1983. Yhtyeen debyytti nousi vastoin kaikkia odotuksia (progesta oli tullut kirosana vuosikymmenen alussa) Englannissa albumilistojen top-kymppiin ja teki Marillionista samalla 80-luvun alussa syntyneen ns. neoproge-skenen kirkkaimman tähden. 

Hieman mutkia suoraksi vetäen neoproge voidaan määritellä 70-luvun sinfonisen progen yksinkertaistetuksi versioksi johon sekoittuu vaihtelevissa määrin 80-luvun alun musiikilliset trendit (etenkin britti-hevin uusi aalto ja toisaalta syntsapoppi). Siinä missä alkuperäinen progressiivinen rock oli hyvin eklektiivinen genre sen muusikoiden ammentaessa vaikutteita niin jazzista, taidemusiikista, bluesista kuin lukuisista muista genreistä oli neoprogen keskeisin vaikute nimenomaan progressiivinen rock. Myös alkuperäisen progen avantgardistisin kokeellisuus karsittiin pois ja sen monimutkaisimmat koukerot oikaistiin. 

Kaikki tämä johti selvästi aiempaa yhdenmukaisempaan ja kapeampaan tyyliin. 70-luvun progebändien tyylit saattoivat erota toisistaan kuin yö ja päivä, mutta suurimmat neoproge-bändit kuten Marillion, Pendragon ja IQ kuulostivat hyvin paljon toisiltaan. Neoprogen keskeisimmät vaikutteet tuntuivat tulevan usein hyvin suppealta ryhmältä progebändejä. Yleinen musiikillinen tyyli oli velkaa etenkin Genesikselle ja kitaristit ammentivat vaikutteita etenkin David Gilmourin ja Andrew Latimerin kaltaisilta melodisilta ja blues-pohjaisilta soittajilta. Vokalistien keskeisin esikuva oli ylivoimaisesti Peter Gabriel jolta ammennettiin paitsi äänenväriä ja tyyliä niin myös hänen teatraalista tyylittelyään.

Marillionin vanavedessä muutamat neoproge-bändit kuten IQ ja Pallas pääsivät hetkeksi isojen levy-yhtiöiden leipiin, mutta menestys jäi lopulta vaatimattomaksi ja monet näistä yhteistä hajosivat jo 80-luvulla. Suurimmat nimet kuitenkin palasivat 90-luvulla julkaisten myöhemmin levyjään itsenäisesti ja tehden usein parhaat työnsä usein vasta kymmeniä vuosia perustamisensa jälkeen.

Termiä neoproge on käytetty usein myös pilkallisesti ikään kuin kuvailemaan vesitettyä progressiivista rockia. Useat neoproge-bändit ovatkin suhtautuneet kyseiseen leimaan hyvin kielteisesti mikä on enemmän kuin vähän ironista sillä samaan tapaan myös alkuperäiset progebändit suhtautuivat yleensä nuivasti termiin proge kun taas neoproggarit olisivat mielellään syleilleet tuota nimitystä. Etenmin 80-luvun jälkeen kun termiä ei enää pidetty kirosanana ja täydellisenä kaupallisen epäonnistumisen takeena.

On hyvä muistaa että neoproge genre-nimityksenä viittaa nimenomaan tiettyjen britti-yhtyeiden luomaan tyyliin eikä kaikkia 70-luvun jälkeen perustettuja progebändejä ole suinkaan syytä kutsua neoprogeksi. Toisaalta vuonna 2022 perustettu yhtye voi hyvinkin ansaita tuon nimityksen jos se tyylillisesti muistuttaa noita 80-luvun alun britti-sankareita. Tämä tietenkin tarkoittaa toisaalta myös sitä että neoproge väkisinkin jää eräänlaiseksi ”museogenreksi” joka ei voi muuttua tai kehittyä juurikaan koska silloin ei enää olisi kyse neoprogesta.

Marillionin omasta musiikista neoproge-vaikutteet karsiutuivat pikku hiljaa vuosien varrella ja Fishin myöhemmin korvanneen vokalisti Steve Hogarthin aikakaudella yhtyeestä muovautui lähinnä art rock -yhtye jonka musiikissa on siellä täällä vahvoja progressiivisen rockin vaikutteita.


Lue myös: Levyarvio: Genesis – Selling England By The Pound (1973)

Vaan palatkaamme loppuvuoteen 1983 kun Marillion lähti rakentamaan A Script For A Jester’s Tearin seuraajaa paineistetussa tilanteessa. Yhtäkkiä levy-yhtiön taholta odotukset olivat katossa ja siinä missä debyytin materiaalia oli koottu pikku hiljaa useiden vuosien aikana piti uusien biisien säveltäminen Fugaziksi* nimetylle levylle aloittaa lähes tyhjästä. Ongelmia aiheutti myös pulmat sen suhteen kuka lopulta istuisi rumpujakkaralla levyä äänitettäessä. 

*Sana ”Fugazi” on lähinnä Vietnamin sodassa amerikkalaisten sotilaiden käyttämä tokaisu joka tarkoitti suurin piirtein ”kaikki on vituillaan”

Yhtyeen alkuperäinen rumpali ja perustajajäsen Mick Pointer oli savustettu ulos yhtyeestä koska hän ei yksinkertaisesti ollut kovinkaan hyvä rumpali. Pointerin jälkeen yhtyeessä käväisi rumpaloimassa tuntematon John Marten ja Camelista tuttu Andy Ward. Marillion oli aluksi innoissaan saadessaan ihailemansa Camelin jäsenen mukaan bändiin, mutta vaikka Wardin soittotaidot olivat yhä tallella ei yhteistyö toiminut veteraanin varsin vakavien päihdeongelmien ja reistailevan mielenterveyden takia. Seuraavaksi kokeiltiin nuorta amerikkalaista nousevaa rumpalitähteä Jonathan Moveria. Mover oli teknisesti taitava rumpali, mutta hän ja Marillionin vokalisti Fish eivät tulleet keskenään toimeen. Tai oikeastaan Fish ei tullut toimeen Moverin kanssa. Mover sai pikaiset lähtöpassit soitettuaan yhtyeessä vain muutaman keikan ajan. Lopulta mukaan saatiin Darryl Way’s Wolfissa ja Steve Hackettin yhtyeessä soittanut Ian Mosley joka muita Marillionin jäseniä iältään vanhempana oli tasainen persoona ja omasi myös enemmän kuin riittävät soittotaidot. Mosley soittaa Marillionissa yhä tänäkin päivänä.

Marillion oli ennen kaikkea TYYLIKÄS yhtye. Ian Mosley, Mark Kelly, Fish, Steve Rothery ja Pete Trewavas.

Fugazilla Marillion onnistuu petraamaan piirun verran suunnilleen joka osa-alueella verrattuna sinänsä ihan viihdyttävään debyyttiin. Musiikki ei ole enää aivan niin paljon velkaa vanhoille proge-esikuville ja bändi soittaa yhteen selvästi aiempaa tiukemmin. Instrumentaation tasolla erityisesti Mark Kellyn kosketinsoittimet on integroitu paremmin osaksi musiikkia ja hän soittaa usein maukkaita teksturaalisia osioita satunnaisten näyttävien nopeiden juoksutusten ohessa. ”She Chameleonissa” hänen synkän aavemainen urkutyöskentely on upeaa kappaleen alkupuolella. Saman kappaleen syntetisaattori-osio tosin on turhan selvä Tony Banks -pastissi. Rytmiryhmä suoriutuu tehtävistään myös aiempaa paremmin erityisesti tietenkin Mosleyn panoksen ansiosta. Muutos ei silti ole vielä järisyttävä, ehkä koska Mosley hyppäsi mukaan Marillion-junaan vasta aivan Fugazin viime hetkillä. Pientä jäykkyyttä rytmiryhmän työskentelyssä yhä on ja esimerkiksi avausraita ”Assassing” olisi hyötynyt notkeammasta ja rohkeammasta rytmiikasta. Toisaalta yhtyeen aliarvostettu basisti Pete Trewavas loistaa jo Fugazilla hetkittäin. Erityisesti napakassa ”Punch And Judyssa” hänen soittonsa on varsin maukasta kuultavaa.

Tyylillisesti Marillion kallistuu toisella levyllään piirun verran enemmän hardrockin tai jopa hevin suuntaan kuin debyytillä, mutta ero ei ole radikaali. Musiikin yleinen vaikutelma on edelleen ”mitä jos Genesis olisi aloittanut 80-luvun alussa?”. Tämä ei kuitenkaan häiritse liikaa sillä biisimateriaali on tasaisen laadukasta ja riittävän omaperäistä vaikka ”Forgotten Sonsin” kaltaiset selkeät kohokohdat jäävätkin tällä kertaa uupumaan. Levyn parhaimmaksi kappaleeksi nousee mielestäni sen viime hetkellä studiossa sävelletty 8-minuuttinen nimiraita. Pidän erityisesti levyn keskivaiheilla kuultavasta hitaasta osiossa jossa Kellyn synteetisaattorit surisevat uhkaavasti, Mosleyn rummut soivat lähes tribaalimaisesti ja Fish messua monimutkaisia sanoituksiaan korkealla lähes falsettimaisella äänellä. 

Waiting, the season of the button, the penultimate migration
Radioactive perfumes, for the fashionably, for the terminally insane, insane

Marillionin valttikortti yhtyeen ensimmäisinä vuosina olikin nimenomaan vokalisti Fish ja Fugazilla hän loistaa esikoislevyäkin kirkkaammin. Fishin sanoitukset ovat Fugazilla koukeroisimmillaan ja ne ovat varsin viihdyttävää kuultavaa kaikessa epäluonnnollisuudessaan. Eikä vähiten siksi että Fish sylkee sanoituksia suustaan varsin raivokkaasti ja antaumuksellisesti. Fishin melodramaattiset ja suorastaan labyrinttimaiset ja sivistyssanoja pursuilevat sanoitukset ovat edelleen enemmän kuin vähän velkaa suurimmalle esikuvalleen Peter Hammillille, mutta toisaalta niissä on jo enemmän Fishin omaa katupoikamaista energiaa ja röyhkeää seksuaalisuutta jota on hyvin vaikea kuvitella kultivoituneemman Hammillin teksteihin.

They know what they want, they sing your name
And glide between the sheets
I never say no, in chemical glow we’ll let our bodies meet
So was it just a fuck, was it just a fuck, just another fuck I said
Loving just for laughs, carnal autograph, lying on a lizard’s bed


Lue myös

Totesin aiemmin että Fugazi on kaikilla osa-alueilla hieman parempi kuin edeltäjänsä. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Alkuperäinen Fugazi soi hieman muovisesti ja kylmästi eikä kuulostanut yhtä hyvältä soundiensa puolesta kuin A Script For A Jester’s Tear. Onneksi vuoden 2021 Avril Mackintoshin remix parantaa Fugazin soundeja reippaasti tuoden soundiin runsaasti lisää tuhtiutta ja lämpöä. Etenkin bassokitara ja Steve Rotheryn sähkökitarat kuulostavat remiksauksen myötä huomattavasti paremmalta.

Ilmestyessään Fugazi ei lunastanut debyytin levy-yhtiölle luomia kaupallisia odotuksia. Levy kyllä nousi komeasti Englannissa peräti albumilistan viidennelle sijalle, mutta myi kuitenkin pitkässä juoksussa heikommin kuin A Script For A Jester’s Tear mikä ei ollut positiivinen merkki etenkin kun Fugazin äänittäminen oli tullut edeltäjäänsä huomattavasti kalliimmaksi. Marillionin asema EMI:n kirjoissa ei näyttänyt enää erityisen vahvalta. Seuraavan levy olisi yhtyeelle todellinen näytön paikka. Fish olisi tahtonut tehdä jo Fugazista konseptialbumin ja Misplaced Childhoodilla hän saisi tahtonsa läpi.

Parhaat biisit: ”Punch And Judy”, ”Emerald Lies”, ”She Chameleon”, ”Fugazi”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Rating: 4 out of 5.

Lue myös: Levyarvio: IQ – Resistance (2019)

Kappaleet

  1. ”Assassing” 7:03
  2. ”Punch & Judy” 3:22
  3. ”Jigsaw” 6:51
  4. ”Emerald Lies” 5:12
  5. ”She Chameleon” 6:55
  6. ”Incubus” 8:32
  7. ”Fugazi” 8:03

Marillion

Fish: vokaalit Steve Rothery: kitarat Mark Kelly: koskettimet Pete Trewavas: bassokitara Ian Mosley: rummut

Vierailijat

Sergey Nazmov: rumpukone, karjaisut Linda Pyke: taustavokaalit (”Incubus”) Chris Karan: perkussiot

Tuottaja: Nick Tauber
Levy-yhtiö: EMI

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: