Levyarvio: Gong – Gazeuse! (1976)

Gazeuse! on Gongin seitsemäs albumi, mutta sitä voidaan pitää myös ensimmäisenä Pierre Moerlen’s Gongin levynä vaikkei sitä virallisesti tuolla nimellä kutsuttukaan. Amerikassa Gazeuse! (sana ”gazeuse” on ranskaa ja tarkoittaa suomeksi suurinpiirtein ”pirskahtelevaa” tai ”kuplivaa”) julkaisiin nimellä Expresso.

Gongin edellinen levy Shamal oli loistava siirtymävaiheen levy joka tasapainoili kiinnostavasti Gongin aiemman tyylin ja Gazeusen!:n jatkaman linjan välillä. Shamalin kokoonpano ei kuitenkaan kestänyt musiikillisia ristiriitoja jotka olivat kuplineet yhtyeessä jo muutaman vuoden ajan alkaen You -levyn (1974) sessioista. Kitaristi Steve Hillage oli ollut mukana Shamalilla vain vierailijan roolissa ja nyt hän jättäytyi kokonaan pois. Basisti Mike Howlett, joka oli ollut vielä Shamalilla tärkeä sidos vanhaan Gong-soundiin, päätti lopulta myös jättää bändin. Tai oikeastaan hänet pakotettiin siihen. Howlett olisi halunnut tehdä jatkossa enemmän laulettua musiikkia kun taas rumpali Pierre Moerlen halusi keskittyä puhtaasti instrumentaaliseen musiikkiin. Ristiriita äityi niin pahaksi että ratkaisu jäi lopulta levy-yhtiö Virginin käsiin. Virgin valitsi yllättäen (Levy-yhtiö valitsee instrumentaalimusiikin lauletun sijasta? Häh?) Moerlenin instrumentaalisen linjan. Howlett jätti bändin ja alkoi tekemään uraa tuottajana. Howlettin tilalle värvättiin Magmassa aiemmin soittanut Francis Moze. Vanhasta Gong-kaartista mukaan jäi kuitenkin vielä puhallinsoittaja Didier Malherber joka tosin soittaa Gazeuse!:lla vain kolmessa kappaleessa.

Gazeuse! irrottautuu selkeästi aiempien Gong-levyjen spacerockmaisesta progeilusta ja siirtyy 70-luvun puolivälissä kovassa nosteessa olleen jazz-rockin suuntaan. Koska Moerlen oli opiskellut korkealla tasolla perkussio-instrumenttien soittoa ja niille säveltämistä ei ole ihme että erilaisia perkussio-instrumenteille ja etenkin vibrafonilla ja marimballa on levyllä suuri rooli nyt kun hän pääsi ohjaamaan yhtyeen linjaa Vibrafonia soittamaan pestattiin Pierren veli Benoit Moerlen joka onkin selkeä virtuoosi tuon instrumentin parissa. Benoitin lisäksi viritettyjä perkussioita soittaa myös Mireille Bauer ja Mino Cinelou kilkuttelee sekalaista settiä muita lyömäsoittimia. Pierre Moerlen mukaan lukien (joka soittaa myös rumpujen ohella vibrafonia, marimbaa ja kellopeliä) yhtyeessä on siis peräti neljä pelkästään perkussioihin keskittynyttä soittajaa. Tämä erottaakin levyä mukavasti tavanomaisesta jazz-rock -massasta ja niiden kitara – ja syntetisaattorisooloisa. Gazeusella! ei käytetä lainkaan kosketinsoittimia viimeisen biisin sähköpianoa lukuunottamatta vaan tuo vapautunut solistinen tila annetaan melodioita soittamaan kykeneville marimboille ja vibrafoneille. Ja tietenkin myös yhtyeen uudelle kitaravirtuuosille.

Steve Hillage ei ole kitaristina todellakaan  sieltä kömpelöimmistä päästä, mutta hänen tilalleen saatiin todellinen kitaravirtuoosi. Hillagen nimittäin korvasi aiemmin mm. Nucleuksessa ja Soft Machinessa käväissyt Allan Holdsworth. ”Kitaran John Coltraneksi” kutsuttu Holdsworth on yksi maailman juhlituimmista ja eittämättä teknisesti taitavimmista kitaristeista, mutta mielestäni hän on ollut aina parhaimmillaan silloin kun hän on ollut vain osa jotain yhtyettä eikä vastuussa koko showsta kuten soolourallaan. Gazeuze!’lla kuullaankin joitakin miehen tyylikkäimmistä sooloista kuten elohopeamaisesti liitävä merkillinen, mutta silti melodinen soolo kappaleessa ”Night Illusion”. Joka muuten sattuu olemaan myös Holdsworthin oma sävellys.

Vaikka Moerlen ottaa hiljalleen yhtyeen johtajan roolia harteilleen on Gazeuse!:lla sävellysvastuuta jaettu kuitenkin varsin tasa-arvoisesti myös muille jäsenille. Neljä kappaleista on Moerlenin käsialaa, kaksi Holdsworthin ja yksi Francis Mozen.

Gazeuse! alkaa sen ehkäpä tehokkaimmailla kappaleella eli Moerlenin sävellyksellä ”Espresso”. Se esittelee levyn parhaat puolet olleen samalla tehokkaan rytmikäs, mutta myös miellyttävän melodinen. Mozen nauhaton bassottelu on upeaa kuultavaa ja Holdsworth soittaa taitavan, mutta samaan aikaan hillityn tyylikkään kitarasoolon. Perkussioilla on toki tässäkin kappaleesa merkittävä rooli mutta enemmänkin säestävässä roolissa. Pierre Moerlen ei myöskään egoile rummuissa missään vaiheessa vaan tyyty palvelemaan kappaletta. Myös Malherbe pääsee tuuttailemaan pehmeästi. Upea kappale!

Holdsworthin mainion ”Night Illusionin” jälkeen seuraa levyn perkussio-instrumenttien suoranainen tour de forcen kymmenen minuuttisen ja kahteen osaan jaetun ”Percolations” -kappaleen myötä. Kyseisessä sävellyksessä kaikki musiikki on soitettu perkussioilla ja kappaleessa kuullaankin todella virtuoosimaista vibrafonien ja marimbojen soittoa joiden sykliset teemat tuovat välillä mieleen Steve Reichin tai Philip Glassin musiikin. Kappale huipentuu Pierre Moerlenin soittamaan  eeppisen rumpusoolon (tulihan se ego sieltä). Tämä rumpusoolo on yksi niistä harvoista jotka ovat olleet studiolevylle taltioimisen arvoisia. On kuitenkin sanottava että vaikka ”Percolations” rumpusooloineen on oman sarjansa hienoimpia suorituksia haukkaa se silti levystä ehkä aavistuksen liian suuren viipaleen.

Moerlenin rumpuiloittelusta siirrytään Holdworthin kahdeksan minuuttiseen sävellykseen ”Shadows Of” jonka hän levytti myöhemmin myös soolourallaan nimellä ”Velvet Darkness” (samannimiellä esikoislevyllä). Kappaletta kannattelee Holdsworthin ainutlaatuinen kitarointi joka kuulostaa hetkittäin samaan aikaan kaihoisalta ja lähes voitonriemuiselta. Myös Moerlenin rumpalointi on kappaleessa väkevää ja Malherbe soittaa hienon hieman etnisiä tunnelmia mukaan tuovan huilusoolon. Kappaleen keskivaiheilla Holdsworth yltyy melkoiseen kitaratilutteluun joka on varmasti loksauttanut leukoja useammaltakin aikalaiskitaristilta. Loppupuolellla kuullaan myös lyhyt pätkä varsin hämmästyttävää akustista kitarointia. Mikä harmi että Holdsworth ei soittanut instrumenttia useammin!

”Esnuria” on Moerlenin sävellys ja jälleen varsin vahva perkussioiltaan joissa on hieman latino-fiilistä. Kappaleessa kuullaan myös yllättävän raskasta ja rosoista riffittelyä Holdswortilla jonka taustalla Malherbe tuuttailee tyylikkääsi saksofonillaan. Malherben rooli onkin ”Esnurialla” suurimmillaan ja kappale mustuttaa tyylillisesti Gazeusen!:n kappaleista ehkä eniten edeltäjänsä Shamalin tyyliä. Moerlen suorastaan vyöryttää erilaisia rumpufillejä ”Esnurian” loppupuoliskolla, mutta sellaisella taidolla ja hyvällä maulla ettei sitä voi kuin ihailla. Hiemankin vähäisemmän rumpalin soittamana samat osiot olisivat kuulostaneet luultavasti vain naurettavalta.

Levy päättyy Mozen pienimuotoiseen ”Mireilleen” joka on duetto Holdsworthin vikkelästi soivan akustisen kitaran ja Mozen impressionistisesti soivan pianon/sähköpianon välillä. Ei ehkä irralllan kovin merkittävä kappale, mutta miellyttävänä jälkisoittona osana levykokonaisuutta.

Gazeuse!:n kruunaa upeat soundit jotka olivat yhden 70-luvun parhaan tuottaja/äänittäjä parivaljakon Dennis Mackayn ja Stephen W. Taylorin käsialaa. Levy soi kristallinkirkkaasti, mutta silti tuhdin tasapainoisesti.

Gazeuse! oli rohkea tyylillinen irtiotto Gongille. Ratkaisu jakoi ja jakaa yhä tänä päivänä vahvasti mielipiteitä. Osalle faneista spacerock-huuruilun taaksejättäminen oli suoranainen petos ja toisaalta osa jazz-rock -Gongin ystävistä ei voi sietää alkuperäistä huuruisesti hassuttelevaa Daevid Allenin Gongia. Itse arvostan suuresti molempien leirien parhaita levyjä ja Gazeuse! on ehdottomasti Moerlenin johtaman Gongin paras albumi. Uskaltaisin myös väittää että Gazeuse! pärjää suotuisasti vertailussa melkein mille tahansa 70-luvun jälkimmäisen puoliskon jazz-rock -levylle ja päihittää monet kuuluisempien yhtyeiden kuten Weather Reportin tai Return To Foreverin julkaisut.

Gong palasi Moerlenin johtamana vuonna 1978 Expesso II levyn myötä minkä jälkeen yhtyeen nimi muuttui muotoon Pierre Moerlen’s Gong. Nimimuutos liittyi ilmeisesti levy-yhtiön vaihtumiseen (Virginista Aristaan), mutta erotti yhtyeettä myös kätevästi muista Gong-versioista joita tuohon aikaan alkoi nousemaan esiin.

Parhaat biisit: ”Espresso”, ”Shadows Of”, ”Esnuria”

Arvosana: ****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet:

A-puoli

1. ”Expresso” (Pierre Moerlen) – 5:58
2. ”Night Illusion” (Allan Holdsworth) – 3:42
3. ”Percolations (Part I & II)” (Moerlen) – 10:00

B-puoli

4. ”Shadows Of” (Holdsworth) – 7:48
5. ”Esnuria” (Moerlen) – 8:00
6. ”Mireille” (Francis Moze) – 4:10

Pierre Moerlen: rummut, vibrafoni, marimba, patarummut, kellopeli Didier Malherbe: tenorisaksofoni (1,5), huilu (4) Allan Holdsworth: kitarat, viulu, pedal steel Mireille Bauer: vibrafoni, marimba, kellopeli, tom-rummut Benoît Moerlen: vibrafoni Francis Moze: nauhaton basso, gong, piano, sähköpiano Mino Cinelu: perkussiot

Tuottaja: Dennis MacKay

Levy-yhtiö: Virgin


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: