Allekirjoittaneen valinnat vuoden 2002 parhaiksi levyiksi.
- Absoluuttinen Nollapiste: Nimi muutettu (FI) *****
- Echolyn: Mei (US) *****
- Uzva: Niittoaika (FI) *****
- Peter Gabriel: Up (UK) ****½
- Porcupine Tree: In Absentia (UK) ****½
- Kuusumun Profeetta: Jatkuvasti maailmaa pelastamaan kyllästynyt supersankari (FI) ****½
- Paatos: Timeloss (SE) ****½
- Fred Frith: Prints (UK) ****
- Univers Zero: Rhythmix (BE) ****
- Opeth: Deliverance (SE) ****
- David Bowie: Heathen (UK) ****
- System Of A Down : Steal This Album! (US) ****
- Beth Gibbons & Rustin Man : Out Of Season (UK) ****
- California Guitar Trio with Tony Levin and Pat Mastelotto: CG3 + 2 (UK) ****
- Spock’s Beard: Snow (US) ****
Katso vuoden 2025 parhaat levyt täältä
1. Absoluuttinen Nollapiste: Nimi muutettu

Nimi muutettu on Absoluuttisen Nollapisteen kuudes studioalbumi
Rovaniemeltä lähtöisin olevan Absoluuttisen Nollapisteen musiikissa on aina yhdistynyt tarttuvat melodiat, vinot rytmit, yllättävät rakenteet ja Tommi Liimatan omintakeiset sanoitukset, mutta Nimi muutetulla kaikki tämä tuntuu yhdistyvän luontevammin kuin koskaan aiemmin. Levy on täynnä hyviä ja vielä parempia kappaleita, eikä sen viehätys ole vähentynyt, vaikka olen kuunnellut sitä vuosikymmenien ajan.
Nimi muutettu on luonteva fuusio kahden edellisen levyn tyylistä. Suljetulla (1999) Absot lähestyi omasta kulmastaan Wigwamin vintage-progea kun taas vuosituhannen vaihteessa ilmestynyt Olos vei musiikkia lähemmäs oman aikansa modernia suomirokkia ja esitteli yhtyeen toistaiseksi tarttuvimmat kertosäkeet. Nimi muutettu poimii Suljetun vintage-soundin jalostaen sitä ajattomampaan suuntaan, oikoo hieman progemutkia, mutta säilyttää hyvin yksityiskohtaiset sovitukset ja yhdistää tämän kaiken Oloksen herkulliseen helposti lähestyttävyyteen ja koukuttaviin kertseihin…
2. Echolyn: Mei

Mei on Echolynin viides studioalbumi.
Vuonna 1991 perustettu amerikkalainen Echolyn koostui intoa puhkuvista nuorista muusikoista, jotka tekivät kaksi kiinnostavaa, mutta hieman raakilemaista omakustannelevyä, kunnes saivat mahdollisuuden levyttää yhdelle maailman suurimmista levy-yhtiöistä. Yhtye onnistui säilyttämään tinkimättömän omaleimaisen progeotteensa myös Sonyn Epic-levymerkille tehdyllä As The World -levyllä. Vuonna 1995 ilmestynyt levy oli kuitenkin valtava taloudellinen floppi. Tämän jälkeen tie tuntui nousevan pystyyn ja pettymys melkein murskasi Echolynin. Väliaikaisesti niin kävikin. Bändi julkaisi seuraavana vuonna omakustanteena ylijäämäbiiseistä ja livekappaleista koostuvan When The Sweet Turns Sour -levyn, minkä jälkeen homma oli ohi.
Ja hetken aikaa siltä tosiaan näytti…
3. Uzva: Niittoaika

Niittoaika on Uzvan toinen studioalbumi.
Debyyttilevyllään Tammikuinen Tammela vuonna 1994 perustettu Uzva yhdisteli hyvin suomalaisen kuuloiseen jazz-rockiin leikkisästi kansanmusiikin ja kamarimusiikin vaikutteita. Musiikki oli valoisan romanttista ja hienovaraisen haikeaa, verkkaisesti pohdiskelevaa mutta ajoittain riehakkaasti liikehtivää.
Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Niittoaika jatkaa pitkälti esikoisen jalanjäljissä, mutta onnistuu petraamaan lähes kaikilla sektoreilla. Nyt Uzvan musiikissa on enemmän tilaa, kunnianhimoa ja sävellyksellistä painoa. Kyseessä on hienossa, positiivisessa mielessä vanhanaikainen progelevy. Pitkiä, koukeroisia ja suuntaan jos toiseenkin polveilevia sävellyksiä, joiden aikana yhtye ehtii käydä läpi hämmästyttävän määrän erilaisia tunnelmia ja tyylejä.
Musiikki on edelleen täysin instrumentaalista, mutta perinteisen rock-kokoonpanon rinnalle on nostettu kokonainen arsenaali akustisia soittimia. Viulu, sello, huilu, klarinetti, marimba ja vibrafoni laajentavat yhtyeen äänikuvaa jatkuvasti uusiin suuntiin. Levyllä vierailee myös yksi Suomen tunnetuimmista haitaristeista, Kimmo Pohjonen. Lopputuloksena on poikkeuksellisen värikäs ja orkestraalinen progesoundi, jossa rockbändi tuntuu välillä enemmän sähköiseltä kamariorkesterilta kuin tavalliselta rock- tai edes progebändiltä.
Tällä kertaa tarjolla on vain kolme pitkää, 13–17-minuuttista sävellystä, jotka ovat kaikki kitaristi Heikki Puskan (1978–2025) käsialaa. Pitkä formaatti antaa säveltäjälle runsaasti tilaa huolelliselle kehittelylle ja tyylillisille vastakkaisuuksille. Aloitusraita ”Soft Machine” käynnistyy kauniisti hitaasti etenevänä pastoraalisena jaksona, joka vasta viiden minuutin kohdalla lyhyen avantgardistisen välikkeen kautta siirtyy rokkaavampaan ja rytmisesti groovaavaan osioon. Muutos ei tunnu päälle liimatulta, vaan kuuluu olennaisena osana sävellyksen dramaturgiaan. Siirtymät osiosta toiseen ovatkin kautta levyn poikkeuksellisen sujuvia.
Vaikutteita Niittoajalla on kuultavissa selvästi vanhoilta proge- ja jazzrockin mestareilta. Mike Oldfieldin, Tasavallan Presidentin, Soft Machinen ja Frank Zappan musiikki tarjoavat tunnistettavia vertailukohtia, mutta vaikutteista on rakennettu omaperäinen keitos, joka kuulostaa ennen kaikkea Uzvalta. Erityisesti yhtyeen jazzahtavan orkestraalinen sointi on viehättävää kuultavaa. Paikoin musiikin voisi yhdistää jopa Canterbury-skeneen, vaikka Uzvan suomalainen, akustinen ja hieman kansanmusiikillinen pohjavire tekee kokonaisuudesta aivan omanlaisensa.
Levyn hienoin kappale on eeppinen yli 17-minuuttinen ”Drontti”, jossa Uzvan monipuolinen soitinarsenaali ja Puskan pitkäjänteinen sävellystyö pääsevät ehkä kaikkein täydellisimmin oikeuksiinsa. Pitkän teoksen aikana hetkittäin hyvin vimmaisesti soiva musiikki ehtii vaihtaa muotoa useaan otteeseen, mutta kokonaisuus pysyy koossa. Kaikki tuntuu perustellulta, ja Niittoaika vaikuttaakin nimenomaan huolellisesti sävelletyltä musiikilta, ei treenikämpällä sattumanvaraisesti kokoon kyhätyltä. “Drontin” vaikutteet Oldfieldin Incantationsista (1978) ovat hetkittäin ehkä liiankin ilmeisiä, mutta en jaksa välittää sillä kyseistä mestariteosta ei ole tietääkseni kukaan muu aiemmin vaivautunut jäljittelemään.
Myös levyn tuotanto tukee musiikkia erinomaisesti. Soundi on lämmin, dynaaminen ja orgaaninen, mutta samalla riittävän erotteleva, jotta suuren kokoonpanon lukuisat soittimet eivät puuroudu yhdeksi massaksi. Tuotannossa on ollut mukana vanha Wigwam-mies Måns Groundstroem, ja lopputuloksessa on sopivasti juuri hengittävyyttä ja fyysisyyttä.
Niittoaika on Uzvan paras levy ja samalla yksi 2000-luvun kiinnostavimmista suomalaisista progelevyistä. Se osoittaa, kuinka pitkälle Heikki Puskan sävellyksellinen ajattelu oli jo kehittynyt. Uzva ottaa vanhan progressiivisen rockin pitkät muodot, jazzrockin vapauden ja kamarimusiikillisen soitinnuksen ja rakentaa niistä jotain, mikä ei kuulosta menneisyyden toisinnolta vaan aidosti itsenäiseltä musiikilliselta ajattelulta.
Parhaat biisit: ”Soft Machine”, ”Drontti”
4. Peter Gabriel: Up

Up on Peter Gabrielin seitsemäs studioalbumi.
Vuonna 1975 Genesiksestä eronnut Peter Gabriel aloitti soolouransa vuonna 1977 nimettömällä debyyttialbumillaan. Gabriel edisti uraansa nälkäisen energisesti seuraavina vuosina: seuraavan neljän vuoden aikana syntyi kolme studioalbumia lisää. Myös nämä kaikki olivat vailla erillistä nimeä. Tämän jälkeen vauhti alkoi hieman hidastua.
Vuonna 1983 ilmestyi livelevy Plays Live, ja seuraavana vuonna Gabriel työsti musiikkia Alan Parkerin elokuvaan Birdy. Seuraavaa varsinaista studioalbumia saatiin kuitenkin odottaa vuoteen 1986. Tuolloin ilmestynyt So vei Gabrielin musiikkia kohti valtavirtaa ja teki entisestä taiderokkarista todellisen supertähden.
So vapautti Gabrielin taloudellisista huolista ja uuden musiikin julkaisemiseen liittyvistä paineista. Tauko studioalbumien välillä sen sijaan vain kasvoi: So:n ja vuonna 1992 ilmestyneen Us:in väliin jäi peräti kuusi vuotta…
5. Porcupine Tree: In Absentia

In Absentia on Porcupine Treen seitsemäs studioalbumi.
2000-luvun alussa ulkoapäin katsottuna kaikki vaikutti olevan kunnossa. Yhtye oli tehnyt vakiintuneella kokoonpanolla, Steven Wilson (laulu, kitara), Richard Barbieri (koskettimet), Colin Edwin (basso) ja Chris Maitland (rummut), kolme uransa siihen asti vahvinta albumia. Vuonna 1996 ilmestynyttä Signifya seurasivat nopeassa tahdissa Stupid Dream ja Lightbulb Sun. Wilson oli erinomaisessa sävellysvireessä, yhtye soitti saumattomasti yhteen ja levyjen myynti kasvoi julkaisusta toiseen, vaikkakin maltillisesti.
Kulissien takana tilanne oli kuitenkin toinen.
Suosion ja kunnianhimon kasvaessa Porcupine Treestä oli tullut aiempaa ammattimaisempi ja enemmän sitoutumista vaativa yhtye. Uusi levytyssopimus suuren Atlantic Recordsin alaisuudessa toimineen Lava Recordsin kanssa kasvatti odotuksia entisestään ja toi mukanaan uudenlaisia paineita. Samaan aikaan Wilsonin ja Maitlandin välit alkoivat kiristyä…
6. Kuusumun Profeetta: Jatkuvasti maailmaa pelastamaan kyllästynyt supersankari

Jatkuvasti maailmaa pelastamaan kyllästynyt supersankari on Kuusumun profeetan viides studioalbumi.
Alun perin Moon Fog Prophet -nimellä levyttämisen aloittanut Kuusumun profeetta vaihtoi suomen kieleen vuonna 2001 levyllä Kukin kaappiaan selässään kantaa. Kieli ei suinkaan ollut ainoa muutos, sillä samalla aiempien levyjen melko väkinäinen progerokki vaihtui huomattavasti folkahtavampaan tyyliin. Yhtyeen ilmaisu tuntui vapautuneen jonkinlaisesta pakkopaidasta.
Supersankari käyttää edellisen levyn lunastamaa vapautta hyväkseen ja jatkaa luontevasti sen raivaamalla linjalla. Vokalisti ja kosketinsoittaja Mika Rätön ohjastamana Kuusumun profeetta sukeltaa Supersankarilla entistä syvemmälle psykedeelisen folkin maailmaan.
Musiikki on nyt pääosin akustista ja hyvin kevyttä. Akustiset kitarat ovat pääosassa, mutta niitä maustetaan välillä mukavasti paitsi muilla perusrockbändin instrumenteilla myös muun muassa jousilla, saksofonilla ja trumpetilla. Myös kolmen naisvokalistin taustalaulut toimivat hienosti. Kappaleissa on ihastuttava eteerinen ja leijaileva fiilis ilman, että ne hyytyvät tyhjänpäiväiseksi haahuiluksi. Edellisen levyn hetkittäin hieman tyhjänpäiväisiin jammailuihin ei nyt sorruta vaan nyt musiikki tuntuu huomattavasti tarkemmin sävelletyltä.
Levy käyttää erilaisia orkestraation tasoja säästellen, ja vasta yli seitsemänminuuttisessa päätösraidassa ”Supersankari koko maailman” useimmat näistä elementeistä isketään ensimmäistä kertaa samaan aikaan tiskiin. Lopputuloksena onkin oikein uljasta paatosta ja hieno finaali mainiolle levylle.
Rättö nousee myös sanoittajana Supersankarilla uudelle tasolle. Sanoitukset ovat oivaltavia, ja niiden kuunteluun tuo oman pikantin lisäsävynsä se, että koko ajan saa arvuutella, onko kaveri aivan tosissaan vai onko koko juttu tehty kieli poskessa. Ehkä totuus on jossain puolitiessä. Haluan painottaa myös sitä, että vaikka hetkittäin sanoitukset ja Rätön omalaatuinen, värisevä, puoliksi puhuttu ja puoliksi lauletut hyvin pintaan paljaana miksatut vokaalit herättävät minussa hyväntuulista WTF-hymähtelyä, mukana on myös aidosti koskettavia hetkiä.
Koskettavuus korostuu nimenomaan päätöraidassa ”Supersankari koko maailman” joka kertoo hommiinsa väsyneestä supersankarista. Sanoitusten supersankari ei suinkaan ole mikään Marvel-tyyppinen voittamaton sankari. Vaan tavallinen ihminen, joka haluaisi korjata koko maailman, koska ei kestä sen rikkinäisyyttä. Supersankari ei ole kyllästynyt sankaruuteen siksi, että maailman pelastaminen olisi liian helppoa tai liian vaarallista, vaan siksi, että tehtävä on loputon ja suorastaan mahdoton. Sankaruus muuttuu absurdiksi ja sydäntä särkeväksi velvollisuudeksi.
Supersankari on ainutlaatuinen albumi, jolle on vaikea keksiä selvää verrokkia. Se on itsessään jo melkoinen saavutus, mutta mikä parasta, levy ei yllä tähän pelkällä outoilulla, vaan on aidosti koukuttava ja lopulta varsin helposti lähestyttävää kuunneltavaa, kunhan on valmis antautumaan Rätön kummalliselle laulutyylille.
Supersankari onnistui herättämään myös kotimaisen valtavirtamusiikkilehdistön huomion ja sai ylistäviä arvioita. Kuusumun profeetta sai näin nimeä ensimmäistä kertaa syvimpien underground-piirien ulkopuolella. Jatkossa yhtyeen profiili nousi entisestään, mutta mielestäni yksikään myöhemmistä levyistä ei ole onnistunut ylittämään Jatkuvasti maailmaa pelastamaan kyllästynyt supersankari -levyn maagista tunnelmaa. Minusta se on edelleen Kuusumun profeetan paras levy.
Parhaat biisit: ”Ei aurinko milloinkaan laske”, ”Onnellisen valkoinen”, ”Suunnaton seikkailu läpi avaruuden” ja ”Supersankari koko maailman”
Lue Erik Suomen arvostelu levystä >
Lue myös:
- Review: Kate Bush – The Kick Inside (1978)
- Levyarvio: Rush – Test For Echo (1996)
- Review: Steven Wilson – Requiem For A Village (2026)
- Levyarvio: Steven Wilson – Requiem For A Village (2026)
- Review: Van Der Graaf – Vital (1978)
- Levyarvio: The Tangent – The Music That Died Alone (2003)
- Year by Year : Best Albums of 1978 – 21-34
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1978 – Sijat 21-34
- Review: The Muffins – Manna/Mirage (1978)
7. Paatos: Timeloss

Timeloss on Paatoksen debyyttialbumi.
Tukholmassa vuonna 1999 perustettu Paatos on ikään kuin kahden ruotsalaisen progebändin, Landberkin ja Äggin, yhteenliittymä. Kitaristi Reine Fiske ja basisti Stefan Dimle vaikuttivat ensin mainitussa, rumpali Ricard ”Huxflux” Nettermalm sekä kosketinsoittaja Johan Wallén jälkimmäisessä. Kokoonpanon täydensi hieman myöhemmin mukaan liittynyt vokalisti ja sellisti Petronella Nettermalm.
Paatoksen esikoislevy Timeloss tarjoilee napakat 39 minuuttia retrohenkistä melankolista progea, johon tuo ainutlaatuista sävyä selvä triphop-vaikutteiden läsnäolo. Suht osuva ja yksinkertainen tapa kuvata Paatoksen soundia onkin: 70-luvun King Crimson kohtaa 90-luvun Portisheadin. Melko erikoinen ja kiinnostava yhdistelmä, eikö totta?
Levyn kappaleiden tyyli vaihtelee varsin riehakkaasta progerevittelystä hitaampiin tunnelmointeihin. Erityisen viehättäviä ovat hetket, joissa käsin soitetut triphop-rytmit törmäytetään perinteisempään progerumpalointiin ja yhdistetään vielä 70-luvun alun Crimson-tyyliin sekä rikkaasti orkestroituihin sovituksiin, joissa rockkvartettia säestävät sello sekä vierailevien muusikoiden huilut, klarinetit ja muut puhaltimet. Myös ruotsalaiselle retroprogelevylle pakollisella Mellotronilla on toki usein suuri rooli. Petronella Nettermalmin melankolisesti henkäilevät vokaalit puolestaan ovat varsin mallikas korvike Beth Gibbonsille.
Materiaaliltaan kauttaaltaan tasokkaan levyn ehdoton kohokohta on 12-minuuttinen ”Quits”, jossa utuisesti surisevasta, Portishead-henkisestä triphop-tunnelmoinnista musiikkia kasvatetaan pikkuhiljaa kohti lopun todella riehakasta proge-crescendoa. Lopulta puhaltimet ja Nettermalmin vimmaisesti takovat rummut räjäyttävät musiikin orgastiseen, free jazzin mieleen tuovaan kakofoniaan. Rakenteeltaan samankaltainen King Crimsonin legendaarinen ”Starless” lienee kappaleen keskeinen esikuva.
Paatos ei vaikutteitaan juuri Timelossilla piilottele, mutta suoraan kopiointiin ei missään vaiheessa sorruta. Lopullisesti voiton puolelle kokonaisuuden vie se, että vaikutteet tulevat kahdesta niin eri suunnasta, että niiden välisestä jännitteestä syntyy taitavien muusikoiden käsissä lähes automaattisen oloisesti jotain hyvin kiinnostavaa ja lopulta jopa omaperäistä.
Paatos teki Timelossin jälkeen ilman Dungeniin loikannutta Fiskea vielä useita studiolevyjä, mutta valitettavasti yksikään niistä ei ole tavoittanut esikoisen omintakeista taikaa.
Parhaat biisit: “Sensor”, ”Hypnotique”, ”Quits”
8. Fred Frith: Prints

Avantgarde-kitaristi ja säveltäjä Fred Frith tunnetaan useista avantprogen keskeisistä yhtyeistä, kuten Henry Cow’sta ja Massacresta. Hänen soolouransa on puolestaan keskittynyt pääasiassa monimutkaiseen, tiukasti sävellettyyn ja modernia taidemusiikkia lähestyvään musiikkiin, vapaaseen improvisaatioon tai näiden jonkinlaisiin hybrideihin. Popmusiikkiin Frith ei ole juuri kajonnut. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.
Yksi näistä poikkeuksista oli vuonna 1983 ilmestynyt Cheap At Half The Price, jossa Frith leikkii tietoisesti pop-formaatilla. Vaikka levy kurkotti popin suuntaan, se oli lopulta hyvin outo ja avantgardistinen teos, jossa Frith suhtautui varsin välinpitämättömästi genrerajoihin, imagoihin ja kohderyhmiin. Hänen vapaamielistä lähestymistapaansa voisi jopa kutsua Pop In Oppositioniksi. Prints jatkaa osittain samalla akselilla. Oleellista on kuitenkin ymmärtää, ettei Prints ole levy, jolla Frith pyrkisi sinkkulistoille tai radiosoittoon. Pikemminkin se on hänen omalaatuinen näkemyksensä siitä, mitä popkappaleella voi tehdä, kun sen rakenteita lähestyy avantgardistin näkökulmasta.
Frith on soittanut, laulanut ja ohjelmoinut suurimman osan musiikista. Kyllä, mukana on myös ohjelmoituja rytmilooppeja. Vierailijat jäävät enimmäkseen cameo-rooleihin, mutta ainakin yhdessä tapauksessa vierailu on ikimuistoinen. ”Stones”-kappaleessa Bernd Lehmann tuuttaa raastavan saksofonisoolon muuten varsin ystävällisen äänimaiseman sekaan. Kontrasti on raju ja samalla hyvin frithmäinen: Prints tarjoilee jatkuvasti tällaisia pieniä törmäyksiä, joissa musiikillinen idylli voi hetkessä saada särön.
Kaksitoista lyhyttä kappaletta kattavan levyn sisältö on yllättävän monipuolista. Frithin omien luonnosmaisten sävellysten joukossa on myös pari odottamatonta coveria, Burt Bacharachin ”Trains & Boats & Planes” ja Serge Gainsbourgin ”The Ballad of Melody Nelson”, jotka Frith muovaa perusteellisesti uuteen uskoon. Suurin osa kappaleista on laulettuja, mutta joukkoon mahtuu myös hieno instrumentaalinen kitaraimprovisaatio ”Spot”.
Levyn kohokohdaksi nousee itsepintaisen viuluostinaton ja teatraalisten vokaalien varaan rakennettu absurdistinen ”Life of a Detective”. Se kuulostaa paikoin siltä kuin Frith yrittäisi säveltää jälkikäteen musiikkia Kate Bushin kokeellisimmalle levylle The Dreaming. Kappale kuultiin alun perin albumilla Place of General Happiness (1991), jolla joukko taiderockin ja vaihtoehtomusiikin tekijöitä tulkitsi Ernest Noyes Brookingsin runoja.
Erityisen koherentiksi kokonaisuudeksi Printsiä ei voi väittää. Tunnelmat vaihtelevat kevyestä hassuttelusta painostavaan, mutta eri suuntiin vetävät miniatyyrit tuntuvat silti tukevan toisiaan juuri siksi, etteivät ne yritä pakottaa levyä yhdenmukaiseksi. Niiden kautta hahmottuu kuva Frithistä muusikkona, joka osaa suhtautua popmusiikin rakennuspalikoihin aivan yhtä uteliaasti kuin avantgardemusiikin materiaaliin. Lopputulos on omituinen, leikittelevä ja paikoin todella kekseliäs kokoelma pieniä, kummallisia ja Frithin näköisiä popkappaleita.
Parhaat biisit: “Trains & Boats & Planes”, “Fingerprints”, “Life Of A Detective”, “Trocosi”, “Reduce Me”, “True Love”, “I Want It To Over”
9. Univers Zero: Rhythmix

Rhythmix on Univers Zeron seitsemäs studioalbumi.
Vuonna 1999 ilmestynyt The Hard Quest oli kevyempi, ilmavampi ja elokuvallisempi paluu pitkän tauon jälkeen. Belgialaisen rumpali Daniel Denisin johtama yhtye oli vaihtanut alkuaikojensa klaustrofobisen pimeyden keskiaikaisiin sävyihin, karnevalistiseen ironiaan ja hienovaraiseen dynamiikkaan.
Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Rhythmix jatkaa pitkälti edeltäjänsä linjoilla. Kuten albumin nimestä voi päätellä, rytmisyys korostuu entisestään. Levy on täynnä Denisin hienovaraisen nokkelaa rytmiikkaa, jossa poikkeusjakoiset tahtilajit ja yllättävät aksentit pitävät musiikin jatkuvasti liikkeessä.
Kappaleiden kestot ovat yhtyeen varhaistuotantoon verrattuna maltillisia, noin minuutista kuuteen minuuttiin. Sävellykset ovat napakoita ja tiukasti soitettuja, eikä musiikki jää tarpeettomasti kiertämään kehää. Kaikki ideat eivät silti kanna yhtä hyvin, ja osa kappaleista jää kokonaisuuden kannalta hieman yhdentekeviksi.
Tuotanto on hienostuneen hiottu, mutta samalla aavistuksen steriili. Myös kosketinsoitinten soundeissa on hetkittäin liikaa pimpelipompelimaista kepeyttä, joka syö musiikin terävyyttä. Sen sijaan Eric Plantainin bassokitara on usein vaikuttavaa kuultavaa. Plaintinin kuiva soundi ja tarkka artikulaatio nostavat bassolinjat keskeiseksi osaksi yhtyeen rytmistä kudosta. Sähkökitaraa levyllä ei kuulla lainkaan, mutta Christophe Ponsin akustinen kitara värittää muutamaa kappaletta. Bart Quartierin marimba soi usein viehättävästi vaikka sekoittuukin hieman koskettimien soundeihin ja puhallinsoittaja Michel Berckmans on tietysti aina mies paikallaan ja hänen koukeroiset, usein hieman etnisen kuuloiset, melodiat muodostavat erinomaisen vastinparin Denisin rytmeille. Sello ja trumpetti rikastuttavat levyn sointia muutamilla raidoilla.
Parhaimmillaan Rhythmix on erinomainen levy. ”Terres Noires (Blacklands)” ja ”Phobia” osoittavat yhtyeen kykenevän yhdistämään rytmisen monimutkaisuuden tiukkaan rakenteeseen ja ”The Fly-Toxmen’s Landissa” Denis päästää irti todellisen rumpumyrskyn. Kappaleen energia on vaikuttavaa, mutta muuten hieno raita päättyy turhauttavasti feidaukseen.
Rhythmix on jäänyt valitettavan vähälle huomiolle. Yhtyeen alkuvaiheen synkkyyteen kiinnittyneet fanit saattavat sivuuttaa levyn lähes automaattisena refleksinä, ja laajemmalle progressiivisen rockin yleisölle se on jäänyt suurelta osin tuntemattomaksi. Se on sääli, sillä Univers Zero osoittaa tälläkin albumilla kykynsä uudistua menettämättä omaleimaisuuttaan. Rhythmix ei yllä yhtyeen varhaisimpien klassikoiden tasolle, mutta sen rytminen kekseliäisyys tekee siitä tutustumisen arvoisen levyn.
Parhaat biisit: “Terres Noires (Blacklands)”, “Phobia”, “Shanghaï’s Digital Talks”, ”The Fly-Toxmen’s Land”
10. Opeth: Deliverance

Deliverance on Opethin kuudes studiolevy.
Vuonna 1990 Tukholmassa perustettu Opeth oli Blackwater Parkin ilmestyessä noussut asemaan, jossa death metallin raskautta, 1970-luvun progressiivisen rockin kunnianhimoa sekä akustista herkkyyttä ja melankoliaa yhdistelevä tyyli oli hioutunut poikkeuksellisen omaleimaiseksi. Deliverance jatkaa samoista lähtökohdista, mutta painottaa nyt selkeämmin metallisempaa puolta.
Metallin korostumiseen syntyy myös selkeä syy. Yhtyeellä oli suuri määrä materiaalia ja alunperin harkinnassa oli tupla-albumi, mutta lopulta kevyemmät biisit päätettiin erottaa omaksi julkaisukseen. Samoissa sessioissa äänittty Damnation julkaistiin seuraavana vuonna ja se ikään kuin pehmeä vastinpari ankaralle Deliverancelle. Steven Wilson toimi jälleen tuottajana kitaristi/vokalisti Mikael Åkerfeldtin rinnalla sekä Deliverancella että Damnationilla, mutta Porcupine Tree -miehen kädenjälko korostuu enemmän jälkimmäisellä levyllä.
Deliverance keskittyy siis Opethin musiikin rankempaan puoleen. Se onkin raskaampi, synkempi ja aggressiivisempi kuin edeltäjänsä. Tämä kuuluu heti levyn aloituksessa. Yli 11 minuuttinen “Wreath” on brutaalimpi kappale kuin Blackwater Parkin tunnetuimmat metalliosuudet, ja sama aggressiivisuus kulkee läpi lähes koko albumin.
Rauhalliset jaksot ja puhtaan laulun osuudet ovat edelleen olennaisia, mutta ne eivät muodosta yhtä selkeää vastavoimaa murinalaululle ja murskaaville kitarariffeille. Kontrastit ovat paikoin jopa jyrkempiä kuin Blackwater Parkilla. Levyn yli 13 minuuttiin venyvä eeppinen nimiraita sekoittelee kuitenkin luontevasti yhtyeen ääripäitä ja se onkin eniten sukua Blackwater Parkin parhaille raidoille. Ja ai että miten komeaa rumpali Martin Lopezin työskentely on kappaleen loppumetreillä!
Blackwater Parkin kohdalla valitin levyn ylipituudesta ja valitettavasti minun on toistettava sama virsi myös Deliverancen kohdalla. Jos 61 minuuttisesta levystä olisi napsaissut kymmenisen minuuttia pois uskon, että se olisi toiminut huomattavasti tehokkaammin. Epäilemättä Opethin innokkaimmat fanit viittaavat kuitenkin keskisormella tälle väitteelle.
Parhaat biisit: “Wreath”, “Deliverance”
Katso vuoden 2001 parhaat levyt täältä
11. David Bowie: Heathen

Heathen on David Bowien 23. studioalbumi.
David Bowien ura saavutti kaupallisen huipentumansa mainion popalbumin Let’s Dance myötä vuonna 1983. Menestys tuntui kuitenkin vievän Bowien taiteellisesti raiteiltaan. Let’s Dancea seurasi muutama surkea, sitä jäljittelevä poplevy, joiden ainoaksi tarkoitukseksi tuntui jääneen takoa lisää dollareita entiselle rockin kameleontille.
1990-luvun alussa Bowien ura otti epätasaisemman suunnan. Hirvittävien Tin Machine -levyjen jälkeen The Buddha Of Suburbia kuulosti valjulta ja väsyneeltä ja Black Tie White Noise poukkoili epävarmasti tyylistä toiseeen mutta vuosikymmenen lopulla ilmestyneet 1. Outside ja Earthling olivat varsin onnistuneita ja energisiä kokeiluja. Niissäkin oli tosin jotain hieman väkinäistä. Aivan kuin entinen suunnannäyttäjä olisi epätoivoisesti etsinyt inspiraatiota trendikkäistä uusista musiikkityyleistä.
Vuonna 2002 ilmestyneelle Heathenille Bowie palkkasi tuottajakseen vanhan luottomiehensä Tony Viscontin, ja lopputulos on, jos ei nyt sentään mestariteos, niin ainakin tasavahvinta Bowieta sitten vuoden 1983. Viscontin tuotanto on karsinut musiikin perusasioihin, ja soundi on ajaton, pelkistetty ja kikkailematon. Nyt ei enää jahdata viimeisimpiä trendejä.
Levyn taustalla on hieno joukko muusikoita. Mukana on Bowien levyiltä tuttua väkeä, kuten Carlos Alomar, mutta myös hänen albumeillaan aiemmin vierailemattomia muusikoita, kuten kitaristi David Torn, rumpali Matt Chamberlain, kosketinsoittaja Jordan Rudess ja basisti Tony Levin.
Heathen on tunnelmaltaan seesteinen ja vapautunut. Se on positiivisella tavalla ”keski-ikäinen” kokonaisuus, jonka ei tarvitse turvautua tyhjänpäiväiseen rokkaukseen tai väkinäiseen kokeiluun. Albumin materiaali on kauttaaltaan laadukasta ja miellyttävää. Ja on mukana onneksi muutama vauhtipalakin.
Pieneksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että todelliset huippuhetket ja timantit jäävät puuttumaan. Poikkeuksena on ehkä Levinin pehmeän melodisen bassokuvion kuljettama tunnelmallinen ”Slip Away”, joka tuo mieleeni hieman epämääräisellä tavalla Pink Floydin. Kerrassaan upea kappale jonka ainakin itse nostan tasaveroiseksi melkein minkä tahansa Bowien klassikon rinnalle.
Heathenilla Bowie kampesi lopullisesti itsensä ylös kuopasta. Levyn voi myös ajatella aloittavan hänen uransa viimeisen vaiheen, joka ei tuottanut enää kovin montaa julkaisua mutta ei myöskään yhtään varsinaista notkahdusta. Heathen ei ole erityisen kokeellinen tai haastava levy, mutta se on tasaisen tyylikäs ja itsevarman kuuloinen aikuisen miehen tekemä taiteellinen poprock-albumi.
Parhaat biisit: “Sunday”, “Slip Away”, “I Took A Trip On A Gemini Spaceship”
Lue Heikki Heinon arvostelu levystä >
12. System Of A Down : Steal This Album!

Steal This Album! on System Of A Downin kolmas studioalbumi.
Vuonna 1994 perustetun armenialais-amerikkalaisen yhtyeen toinen albumi Toxicity oli valtava menestys. Yli kymmenen miljoonaa kappaletta myynyt levy oli synnyttänyt intohimoisen kuulijakunnan, joka ahmi innokkaasti internetiin vuotanutta Toxicityn ylijäämämateriaalia. Vertaisverkoissa kappaleet tunnettiin nimellä Toxicity II.
Yhtye oli tietoinen vuodosta ja pahoillaan lähinnä siitä, että materiaali päätyi fanien kuultavaksi heikkolaatuisina ja viimeistelemättöminä versioina. Niinpä se palasi studioon viimeistelemään kappaleet ja julkaisi ne alle vuosi Toxicityn ilmestymisen jälkeen.
Karuun, minimalistiseen valkoiseen kanteen on tussilla sutaistu ainoastaan levyn nimi. Steal This Album! perustuu samoihin sessioihin, joissa Toxicity äänitettiin keväällä 2001. Ne olivat niin hedelmälliset, että materiaalia syntyi yli 30 kappaleen verran. Yhtye on vakuuttanut, etteivät albumille valikoituneet 16 raitaa olleet laadullisesti varsinaisen albumin kappaleita heikompia, vaan ne eivät yksinkertaisesti sopineet sen kokonaisuuteen. Väite olisi helppo kuitata myynninedistämispuheeksi, ellei Steal This Album! todistaisi sitä niin vakuuttavasti. Kappaleet tosiaan ovat kauttaaltaan laadukkaita.
Tyylillisesti Steal This Album! jatkaa Toxicityn linjatonta linjaa. Lyhyet kappaleet poukkoilevat vallattomasti thrash metalista punkkiin, progeen ja armenialaisiin kansanmusiikkivaikutteisiin, usein saman kappaleen sisällä. Yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneet äkkikäännökset, kontrastit ja absurdi huumori ovat edelleen keskeisessä osassa. Pienet yksityiskohdat ilahduttavat: ”I-E-A-I-A-I-O” leikittelee jopa Ritari Ässän tunnusmusiikilla.
Erityisesti levyn alkupuoli on yhtä juhlaa. ”Chic ’n’ Stu”, ”Innervision”, ”Bubbles” ja ”Boom!” osoittavat, ettei materiaali kalpene lainkaan Toxicitylla kuullun rinnalla. Yhtye pystyy yhdistämään aggressiiviset riffit tarttuviin melodioihin ja arvaamattomiin rakenteisiin tavalla, joka kuulostaa vain siltä itseltään.
Toisella puoliskolla taso hieman laskee. Riffien samankaltaisuus alkaa paikoin vaivata, eikä kappaleiden yllätyksellisyys säily aivan alun veroisena. Mukaan mahtuu silti hienoja hetkiä.
Steal This Album! ei ole yhtä ehjä kokonaisuus kuin Toxicity, mutta sen heikkoudet ovat ennen kaikkea kokonaisuuden tasolla. Se, että näin vahvat kappaleet jäivät edellisen albumin ulkopuolelle, kertoo poikkeuksellisen luovasta vaiheesta. Steal This Album! on paljon enemmän kuin kokoelma ylijäämäraitoja.
Parhaat biisit: “Chic’n Stu”, “Innervision”, “Bubbles”, “Boom!”, “Nüguns”, “A.D.D. (American Dream Denial)”, “Mr. Jack”, “F*** The System”, “Streamline”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
13. Beth Gibbons & Rustin Man : Out Of Season

Out Of Season tuo yhteen kaksi vaihtoehtorockin suurta yhtyettä. Beth Gibbons tunnetaan 1990-luvulla suurta suosiota nauttineesta triphopin pioneeriyhtyeestä Portisheadista, kun taas Rustin Man eli Paul Webb soitti bassoa Talk Talkissa, joka aloitti 1980-luvun alussa syntsapopilla mutta päätyi viimeisillä levyillään omalaatuiseen avantgardistiseen taiderockiin. Kahden muusikon yhteinen levy ei kuitenkaan ole mikään näiden yhtyeiden yhdistelmä, vaan niiden musiikillisesta perinnöstä omanlaiseksi teokseksi irtautuva pikku helmi.
Out Of Season rakentuu englantilaisen folk-rockin, jazzin ja soulin ympärille. Vaikutteita on haettu esimerkiksi Billie Holidayn ja Nick Draken suunnalta, ja hetkittäin myös klassisen musiikin vaikutus kuuluu orkestraalisiksi paisuvissa sovituksissa. Soittimia käytetään runsaasti, mutta musiikki itsessään on yleensä hiljaista ja herkkää. Vaikka joissakin kappaleissa kuullaan suuri joukko muusikoita, sovitukset täyttävät tilaa hienovaraisesti. Tunnelma on usein suorastaan harras. Ja erittäin melankolinen.
Levyn tärkein instrumentti on tietenkin Gibbonsin ääni. Gibbons laulaa usein hiljaa ja lähellä kuulijaa, hieman hengittävästi, hetkittäin hauraasti, mutta tarvittaessa myös hyvin painokkaasti. Äänessä on tummaa lämpöä ja poikkeuksellista tunnevoimaa. Hän ei pyri virtuoosimaiseen ilmaisuun, vaan antaa äänen säröillä ja taipua melodian mukana. Jazzahtava fraseeraus ja toisaalta folkille ominainen suoraviivaisuus kohtaavat tavalla, joka tekee laulusta yhtä aikaa viehättävällä tavalla vanhahtavan ja kuitenkin hyvin henkilökohtaiselta kuulostavan.
Out Of Seasonin musiikissa on jotain jatkuvasti hieman epämääräistä. Hieman samaan tyyliin kuin Talk Talkin arvaamattomasti kaartelevat viimeiset levyt. Levyn maailma tuntuu syksyiseltä metsältä, jonka tuuli on puhaltanut oksat paljaiksi. Siellä täällä roikkuu vielä ruskaan kallistuneita lehtiä, ja ilmassa on muisto jo taakse jääneestä kesästä. Välillä musiikki kasvaa pieneksi syysmyrskyksi, joka riepottaa irti viimeisetkin oksiin takertuneet lehdet, ennen kuin hiljaisuus jälleen palaa.
Triphop jää syrjään enimmäkseen akustisesti soivalla Out Of Seasonilla, mutta Portisheadin vaikutus ei silti ole kokonaan poissa. Selkeimmin se nousee esiin jazzballadissa ”Romance”, jonka taustalla suhiseva ja utuinen ostinato rakentaa kappaleeseen kummallisen kelluvan tunnelman. Pinnan alla kuultava äänellinen epämääräisyys on lähempänä Portisheadia kuin levyn folk- ja jazzvaikutteet ensi kuulemalta antaisivat ymmärtää. Mystistä tunnelmaa rakentava ”Spider Monkey” ja levyä sähköisempään soundiin kuljettava puolestaan tuo kokonaisuuteen hieman enemmän liikettä, kun taas ”Tom The Model” ja muutamat muut kappaleet tarjoavat vimmaisempia vastakohtia levyn pääosin hillitylle ilmaisulle. Levyn päättävä “Rustin Man” sukeltaa syvimmälle Talk Talk -henkiseen abstraktiuteen.
Out Of Season on hieno levy, mutta ei silti aivan yllä suuruuteen. Sen viehätys piilee juuri herkkyydessä ja hienovaraisuudessa, mutta kokonaisuus tuntuu paikoin enemmän mahdollisuuksien avaamiselta kuin niiden täydelliseltä toteuttamiselta. Tässä mielessä levy näyttäytyy kiinnostavasti eräänlaisena prototyyppinä yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneelle Lives Outgrownille (2024) jonka Gibbons teki toisen Talk Talk -miehen Lee Harrisin kanssa. Siinä Gibbons palaa osittain samanlaisten akustisen, folk-vaikutteisen tumman melankolian äärelle, mutta tällä kertaa lopputulos on kaikin puolin astettava terävämpi. Out Of Season on hieno ensimmäinen askel ja Lives Outgrown Gibbonsin todellinen mestariteos.
Parhaat biisit: “Mysteries”, “Tom The Model”, “Show”, “Spider Monkey”, “Funny Time Of Year”
14. California Guitar Trio with Tony Levin and Pat Mastelotto: CG3 + 2

CG3 + 2 on California Guitar Trion kuudes studioalbumi.
California Guitar Trio on amerikkalaisen Paul Richardsin, belgialaisen Bert Lamsin ja japanilaisen Hideyo Moriyan vuonna 1991 perustama trio, joka soittaa varsin kompleksista akustista kitaramusiikkia. Kolmikko tapasi alun perin Robert Frippin Guitar Craft -kursseilla, ja he olivat myös osa Robert Fripp And The League Of Crafty Guitarists -yhtyettä.
California Guitar Trion tyyli onkin paljon velkaa Frippille. Musiikissa kuuluu usein tälle tyypillinen tapa näppäillä nopeassa tempossa selkeästi artikuloituja, toistuvia ja kompleksisia kuvioita, jotka pikkuhiljaa muuttavat muotoaan. He soittavat myös Frippin kehittämällä kitaravirityksellä, The New Standard Tuningilla (C, G, D, A, E, G).
CG3 + 2 on poikkeuksellinen levy California Guitar Trion katalogissa. Kaikki aiemmat levyt olivat trion kolmistaan soittamia, enemmän tai vähemmän täysin akustisia kokonaisuuksia. Myöhemmilläkään levyillä vierailijoita ei juuri ole. CG3 + 2 lisää yhtälöön kaksi muusikkoa, jotka olivat niin ikään hyvin marinoituneita Frippin opissa. Rumpali Pat Mastelotto sekä bassoa ja Stickiä soittava Tony Levin olivat molemmat King Crimson -veteraaneja.
Siinä missä yhtyeen puhtaasti kolmen akustisen kitaran varaan rakentuvat levyt käyvät välillä hieman tylsiksi omaan makuuni, tällä levyllä samaa ongelmaa ei ole, sillä rummut ja basso tuovat musiikkiin uudenlaista dynamiikkaa. Tavanomaiseksi rockbändiksi ei silti taannuta, vaan trion musiikki kulkee edelleen vahvasti nimenomaan akustisten kitaroiden johdattamana, vaikka Mastelotto ja Levin tuovatkin mukaan enemmän bändi- ja rock-fiilistä. Paul Richards taipuu useassa biisissä soittamaan myös sähkökitaraa.
Kuten yleensäkin trion levyt, myös tämän albumin materiaali on sekoitus omia sävellyksiä ja covereita. Covereina kuullaan tiivistetty ja erittäin sähäkkä versio Yesin kappaleesta ”Heart Of The Sunrise”, Mahavishnu Orchestran ”The Dance of Maya” sekä eräänlainen King Crimson -tribuutti ”Zundoko-Bushi”, joka on vinkeä sekoitus surf rockia, japanilaista kansanmusiikkia ja ”21st Century Schizoid Mania”. Coverit ovat erittäin onnistuneita, eivätkä trion omat sävellyksetkään yhtään hassumpia ole. Erityisesti vikkeläsorminen ja erittäin nopeatempoinen avausraita ”Melrose Avenue” on vaikuttavaa kuunneltavaa.
Lievästä ylipituudesta huolimatta CG3 + 2 on mainio levy. Erityisesti kitaramusiikkiin vihkiytyneet kuulijat löytävät California Guitar Trion katalogista paljon kuunneltavaa, mutta progen ystäville tämä rytmiryhmällä vahvistettu levy on luontevin aloituspiste.
Parhaat biisit: “Melrose Avenue”, ”Zundoko-Bushi”, ”Blockhead”, ”The Dance of Maya”
15. Spock’s Beard: Snow

Snow on Spock’s Beardin kuudes studioalbumi.
Edeltäjä V (2009) on pieni mestariteos, eikä Snow yllä aivan samalle tasolle. Siihen nähden, että tuplaksi paisuneella levyllä on mittaa peräti 114 minuuttia, se on kuitenkin yllättävän laadukas kokonaisuus. Samalla se ennakoi Neal Morsen myöhemmän soolotuotannon mammuttitautia.
Snow on konseptialbumi. Sen tarina on melkoista huuhaata hylkiöstä nimeltä Snow, jolla on ihmeellisiä voimia. Lopputulos on eräänlainen The Whon Tommy-rip-off, johon sotketaan Genesiksen The Lamb Lies Down on Broadwayn absurdimpia ja esoteerisempia aineksia. Tarinankerronta ei varsinaisesti vakuuta, mutta sen hupaisassa mahtipontisuudessa on oma viehätyksensä.
Musiikki on energistä ja vauhdikasta. Tällä kertaa mukaan on hiipinyt aiempaa enemmän amerikanrockin henkeä, joka kuulostaa paikoitellen hieman epäilyttävältä. Onneksi meno ei vajoa liian usein liian juustoiseksi. Vaikka vieraileva saksofonist Jim Hoke tekee parhaansa tällä sektorilla. Onnistuneimmillaan levyn tarttuvat kertosäkeet yhdistyvät komeasti sopivan kompleksiseen progeiluun. Spock’s Beard tasapainoilee jatkuvasti akselilla Genesis kohtaa Kansasin, Yesin ja Styxin. Morsen kyky loihtia tarttuvia melodioita ja kertosäkeitä nousee toistuvasti esiin. Valitettavasti tarttuvuus ja ärsyttävyys kulkevat tällä kertaa usein käsi kädessä. Mukaan on hiipinyt myös aiempaa enemmän hieman juustoista musikaalitunnelmaa. Tämä ilmeisesti jakoi mielipiteitä myös yhtyeen sisällä. Näitä elementtejä mukaan toi Neal Morse, mutta velipoika kitaristi Alan Morse inhosi niitä. Kallistun itse tässä kitaristin puoleen.
Parhaimmillaan Snow on kuitenkin riemukasta progekliseillä herkuttelua ja paatoksella hoilattuja kertosäkeitä, jonka pöhköstä meiningistä on helppo nauttia. Silti tämä on niitä levyjä, joista on periaatteessa helppo pitää mutta joista tuntuu olevan helpompi luetella puutteita kuin varsinaisia hehkutuksen aiheita. Kokonaisuus olisi hyötynyt reippaasta tiivistämisestä. Etenkin toisella levyllä taso laskee, ja parhaatkin hetket kierrättävät usein ensimmäisellä levyllä kuultuja teemoja. 114-minuuttinen Snow onkin eräänlainen enne Morsen myöhemmästä taipumuksesta paisutella musiikkinsa eeppisiin mittoihin.
Snow jäi Morsen viimeiseksi Spock’s Beard -albumiksi. Hänen pitkään kytenyt uskonnollinen heräämisensä oli edennyt pisteeseen, jossa hän ei enää kokenut voivansa jatkaa musiikintekoa yhtyeen kaltaisessa maallisessa kokoonpanossa. Ensimmäinen uuden vaiheen soololevy Testimony (2003) olikin uskonnollista julistusta. Sittemmin Morsen valtavan tuottelias ura on vuorotellut gospelin ja eeppiseksi paisutellun möhköprogen välillä. Spock’s Beard puolestaan teki Genesikset: rumpali Nick D’Virgilio otti hoitaakseen myös laulajan tehtävät. Yhtyeen Morse-kauden jälkeinen tuotanto on vaihdellut väkinäisen geneerisestä aidosti inspiroituneeseen.
Limited Edition -painoksen kolmas CD tarjoaa kurkistuksen albumin syntyprosessiin demoineen, keskeneräisine versioineen ja akustisine live-esityksineen. Mukana on esimerkiksi varhainen demo kappaleesta ”Stranger in a Strange Land” sekä otteita Ryo Okumoton soolon ja ”I Will Go” -kappaleen työstämisestä. Levyn päättää mukiinmenevä cover Yesin kappaleesta ”South Side of the Sky”.
Parhaat biisit: ”Long Time Suffering”, ”Devil’s Got My Throat”, ”Second Overture”, ”I’m the Guy”, ”All Is Vanity”.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.

Vastaa