Levyarvio: Steven Wilson – Requiem For A Village (2026)

Requiem For A Village on Steven Wilsonin yhdeksäs studioalbumi.

Edellisellä soololevyllään The Overview (2025) Wilson suuntasi katseensa kosmokseen. Suunnanmuutoksilla ylpeilevä muusikko kääntää nyt katseensa avaruuden loputtomuudesta huomattavasti pienempiin kuvioihin. Konseptialbumi Requiem For A Village sijoittuu nimittäin kuvitteelliseen englantilaiseen kyläyhteisöön kaukana metropolien sykkeestä.

Black Sabbathin debyyttilevyn kansitaiteen värimaailmaa ja goottilaista tunnelmaa mukailevaan kanteen kääritty Requiem For A Village (”Sielunmessu kylälle”) on konseptialbumi, jonka Wilson on kertonut saaneen vaikutteita samannimisestä vuonna 1975 ilmestyneestä brittiläiselokuvasta, samoihin aikoihin esitetystä The Prisoner -televisiosarjasta sekä kauhuelokuvasta The Wicker Man. Koska inspiraation lähteet löytyvät vahvasti visuaalisen kulttuurin puolelta, onkin luontevaa, että Wilson kuvailee levyn pyrkivän olemaan eräänlainen ”elokuva korville”. Musiikilliset vaikutteet puolestaan tulevat pääosin brittiläisen progressiivisen folkin suunnalta. Inspiraatiota on haettu muun muassa Comuksen, Magna Cartan ja The Incredible String Bandin tuotannosta.

Outoja yhteisöjä luotaavat kauhuelokuvat ja hieman nyrjähtänyt näkemys kansanmusiikista muodostavatkin osuvan yhdistelmän albumin lähtökohdiksi. Wilsonin tarina keskittyy eristäytyneeseen kyläyhteisöön, joka elää modernin maailman ulkopuolella. Näennäisen idyllisen kulissin takaa paljastuu tietenkin pahaenteisiä ja suorastaan pahantahtoisia tapahtumia. Albumi pyrkii rakentamaan kokonaisen kuvitteellisen maailman, jolla on oma historiansa, mytologiansa ja luonnonlakinsa. Kylää ei löydy kartalta, eikä sinne saapunut välttämättä enää pääse pois. Kylään voi matkustaa junalla (junat toistuvat usein Wilsonin teksteissä), mutta poispäin johtavat raiteet palauttavat matkustajan aina takaisin lähtöpisteeseensä. Asetelma muistuttaa Eaglesin ”Hotel Californiaa”, mutta kokonaisen kylän mittakaavassa: tervetuloa, mutta tänne jäät.

Wilson ei ole rakentanut kylälleen lineaarista narratiivia tai selkeää draaman kaarta, vaan 54-minuuttisen levyn 12 kappaletta tarjoavat siitä yksittäisiä, sirpaleisia välähdyksiä. Niiden väliin on punottu parhaiten Doctor Who -televisiosarjasta tunnetun David Tennantin paksulla skottiaksentilla lausumaa kerrontaa. XTCä tutun Andy Partridgen, joka avusti tekstien kirjoittamisessa myös edellisellä Wilsonin levyllä, Tennantille laatimat monologit ovat nekin varsin irrallisia runoelmia, jotka eivät juuri valota kokonaiskuvaa. En ole suuri kertojaäänen ystävä musiikkilevyillä, mutta Tennantin höpinät on onneksi ymmärretty pitää lyhyinä ja ne on punottu osaksi musiikkia niin luontevasti, etteivät ne erityisemmin häiritse. En tosin jäisi niitä kaipaamaankaan…

Aiemmilla sooloalbumeillaan Wilsonilla on usein ollut tukenaan laaja kaarti huippumuusikoita, mutta Requiem For A Village on toteutettu varsin pienellä kokoonpanolla. Keskeinen yhteistyökumppani on myös The Overview -albumilla musisoinut virtuoosikitaristi ja multi-instrumentalisti Randy McStine, joka sävelsi Wilsonin kanssa myös osan levyn musiikista. Rummuissa kuullaan aiemmin Wilsonin kanssa paljon soittaneen kosketinsoittaja Adam Holzmanin poikaa Russell Holzmania. Hän on erinomainen muusikko, jonka erikoisosaamista ovat käsin soitetut, hyvinkin monimutkaiset drum’n’bass-tyyppiset rytmit. Yksittäisissä kappaleissa kuullaan myös Katherine Priddyn harppua, Lee Harrisin ”psykedeelistä” kitaraa ja isä-Holzmanin modulaarista syntetisaattoria.

Wilsonin oma rooli multi-instrumentalistina on suurempi kuin koskaan aiemmin. Kitaran, bassokitaran, pianon ja lukuisten vintage-koskettimien lisäksi hän on The Incredible String Bandin innoittamana ottanut repertuaariinsa myös viulun ja oboen kaltaisia soittimia, joita hän ei varsinaisesti osaa soittaa. Näistäkin instrumenteista irtoaa Wilsonin käsissä ainakin kiinnostavia tekstuureita.

Wilson tunnetaan studioteknisesti viimeistellyistä tuotannoista, joita on hiottu huolellisesti pienimpiäkin yksityiskohtia myöten, toisinaan jopa kliinisyyteen asti. Requiem For A Villagen kohdalla hän pyrkii kokeilemaan uutta suuntaa. Wilson on kertonut tavoitelleensa tietoisesti viimeistelemättömyyttä ja yllätyksellisyyttä vastapainona täydelliselle kontrollille. Näin AI-aikana kyseessä on varsin luonteva siirto: inhimillisestä rosoisuudesta tulee varmasti myyntivaltti tiettyjen kuuntelijaryhmien keskuudessa. Wilson halusi välttää tavanomaista studiossa tapahtuvaa hiomista ja jopa kannusti muusikoita soittamaan hieman epävireisesti tai tekemään asioita tarkoituksellisen kömpelösti. Sattumanvaraisen epävireisyyden (jota en itse levyllä juurikaan huomaa) lisäksi muutamissa kohdissa hyödynnetään myös mikrotonaalisuutta. Tämä elementti jää kuitenkin hyvin pieneen rooliin, joten Wilsonia ei voi syyttää Angine de Poitrinen kelkkaan hyppäämisestä.

Selin kuvattu henkilö kävelee mustassa takissa punaisten niittyjen halki.

Lue myös: Levyarvio: Porcupine Tree – Closure / Continuation (2022)

Ensimmäisillä kuunteluilla albumilta erottuu etenkin sen pisin kappale, lähes kahdeksanminuuttinen ja singlenäkin julkaistu nimiraita ”Requiem For A Village”. Se nousee esiin energisyytensä ja Russell Holzmanin käsin soittaman drum’n’bass-rytmiikan ansiosta. Kappale osoittautuu kuitenkin varsin perinteiseksi Wilsoniksi. Sen riffivetoinen progressiivinen rock muistuttaa monia hänen aiempia energiapalojaan niin Porcupine Treen kuin soolourankin varrelta. Esimerkiksi ”Luminol”, ”Harridan” ja ”Vermillioncore” ovat ilmeisiä vertailukohtia. Yksinkertaisen staattisen harmonian varaan rakentuva kappale yhdistelee raskaita kitarariffejä, falsetti-laulua, rytmikkäästi huudettuja vokaaliosuuksia ja abstraktia, riitasointuista kitarasooloilua. Perustuntuma on tuttu, mutta yksittäiset ainekset pitävät kokonaisuuden riittävän tuoreena, jotta kyse ei ole pelkästä itseimitaatiosta.

Kappaleen vetovoima syntyy pitkälti muusikoiden suorituskyvystä ja pienistä, mutta tehokkaista yksityiskohdista. Wilsonin bassokitarointi on jälleen nautinnollisen jämäkkää, ja McStinen kitarasoolo sylkee ilmoille lasersäteitä ja dissonanssia. Holzman puolestaan tuntuu toimivan kuin elävä, jungle-biittiä naputtava superrumpukone. Hänen käsin soittamansa nopeat rytmit tuovat kappaleeseen kiinnostavan yhdistelmän elektronisen tanssimusiikin mekaanisuutta ja orgaanista soittamista. Kappaleen dystooppisen mekaaninen tunnelma ei tosin täysin istu omaan mielikuvaani menneeseen juuttuneesta englantilaisesta maalaiskylästä. Kuvittelen Wilsonin kylän elävän jossakin 1950- tai 1960-luvulla, mutta ehkä olenkin väärässä ja kyse onkin 1990-luvusta, jolloin jungle-rytmit ja Tool-henkiset progemetalliriffit olivat kuuminta hottia.

Nimiraita on siis tuttua ja turvallista Wilsonia, mutta onneksi levyltä löytyy kiinnostavampiakin hetkiä.

Yksi niistä on levyn toinen single ”On Chapel Slope”, joka edustaa enemmän sitä, mistä Wilson puhui albumia puffaavissa ennakkohaastatteluissa: hieman vinksahtanutta elokuvaa korville. Tavanomaiset kappalerakenteet unohtava, mutta Wilsonin levyn parhaan laulusuorituksen sisältävä ”On Chapel Slope” on pikemminkin kokeellinen ääniveistos kuin tavallinen rocklaulu. Hieman huuruisesti haahuileva kappale on täynnä kiinnostavia pieniä yksityiskohtia ja edustaa erinomaista musiikillista, epälineaarista tarinankerrontaa. Sanoitukset kertovat siitä, kuinka kylän miehet muuttuvat kuoltuaan kivipaasiksi kappelin mäelle vartioimaan kylää ikuisesti.

Musiikissa keskeiseen rooliin nousee sahaava viuluborduna. Tässä kuullaan Wilsonin soittavan instrumenttia, jota hän ei perinteisessä mielessä osaa soittaa, mutta josta hän saa silti kiinnostavan efektin aikaiseksi. Nykyteknologialla olisi ollut helppoa luoda vastaavaa virkaa toimittava sekvenssi, mutta Wilsonin ratkaisu tuo musiikkiin oman viehättävän käsityöläishenkensä, joka sopii myös erinomaisesti levyn teemaan. Arvostan.

Innostavaksi tapaukseksi nousee myös rakenteeltaan ehkä levyn monimutkaisin raita ”Now Departing”. Osittain pianovetoinen kappale on instrumentaatioltaan ja vokaalityyleiltään poikkeuksellisen monipuolinen. Harmonikan ja surisevien analogisyntetisaattorien ohessa kuullaan maukkaasti pomppiva kitarariffi, McStinelle tyypillinen omalaatuinen sähkökitarasoolo, ja ne mikrotonaaliset kitaratkin pääsevät pieneen cameorooliin.

Levyn kolmas singlejulkaisu ”A Basket Of Bees” toimii myös komeasti. Vauhdikkaiden akustisen kitaran murtosointujen alussa kannattelema kappale muuttaa lopussa tuhdimmin jytiseväksi progeiluksi. Kappale kuvaa luonnon heräämistä ja kevään pakanallisia riittejä ja juhlistaa niitä kulkemalla poikkeuksellisesti duurissa. Samalla se vaihtelee kiivaaseen tahtiin paitsi sointukulkujaan myös tahtilajejaan.

Lue myös:

Wilsonilla on haastatteluissa usein kovat puheet siitä, kuinka uusin levy on jälleen jotain aivan uutta. Lopulta kuulijana joutuu kuitenkin toteamaan, että no joo… itse asiassa tämäkin kuulostaa varsin tutulta Steven Wilsonilta. Entäs tällä kertaa? Onko Requiem For A Village vallankumous vai hillitty evoluutio? Kallistun jälkimmäiseen. Tyylillisesti levy sijoittuu jonnekin Grace For Drowningin (2011) ja Mikael Åkerfeldtin kanssa tehdyn Storm Corrosion -albumin (2012) välimaastoon, poimien samalla elementtejä sieltä täältä Wilsonin aiemmalta uralta. Aiemmin korostuneempi käsityöläishenki, akustisine ja analogisine instrumentteineen, tuo kuitenkin riittävästi uutta kulmaa kokonaisuuteen.

Konseptialbumina Requiem For A Village ei täysin vakuuta. Sen teema ei onnistu ainakaan itseäni tempaamaan mukaansa sirpaleisen tarinankerronnan vuoksi, eikä musiikki tunnu kaikilta osin tukevan konseptia. Se ei yksinkertaisesti ole riittävän outoa ja nyrjähtänyttä. Ainakin itse olisin kaivannut sisäsiittoisesta, menneisyyteen juuttuneesta maalaiskylästä kertovalle levylle enemmän aidosti epämukavan kuuloista musiikkia.

Wilsonin puheet epävireisyydestä ja tahallisesta huolimattomuudesta tuntuvat myös hieman liioitelluilta. Tämäkin levy on soundeiltaan erittäin huoliteltua työtä. Ehkä ammattimuusikoilta, jotka eivät sekoile päihteiden kanssa studiossa, on liikaa vaadittu, että he päästäisivät todella irti lähes automaatioksi muodostuneesta perfektionismistaan.

Wilsonin soolotuotannon laatu lähti jyrkkään laskuun vuoden 2015 Hand. Cannot. Erase. -albumin jälkeen. To The Bone (2017) oli keskinkertainen kumarrus 1980-luvun taidepopille ja sitä seurannut The Future Bites (2021) steriili ja umpitylsä syntsapoppastissi. Vuoden 2023 The Harmony Codex nosti tasoa, mutta jäi kokonaisuutena sekavaksi kurkotellessaan moneen eri suuntaan. Konseptuaalinen The Overview oli koherentimpi paluu progressiivisen rockin pariin, mutta todelliset huippuhetket jäivät vähiin.

Hieman väkisin puserrettujen edeltäjiensä jälkeen Requiem For A Village tuntuu jotenkin vapautuneelta levyltä. Wilson ei kurkota kovin kauas mukavuusalueeltaan, mutta onnistuu silti loihtimaan kokonaisuuteen varsin ainutlaatuisen tunnelman. Yksittäisten kappaleiden tasolla en ole vielä vakuuttunut siitä, että levy tarjoaisi erityisiä helmiä, joita muisteltaisiin lämmöllä vuosikymmentenkin päästä. Kokonaisuutena se on kuitenkin kiinnostava musiikillinen matka. Requiem For A Village on paras Wilsonin soololevy yli kymmeneen vuoteen.

Parhaat biisit: ”Requiem For A Village”, “On Chapel Slope”, “Now Departing”, “A Basket Of Bees”, “Wheel”

Rating: 4 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: Porcupine Tree – Signify (1996)

Kappaleet:

  1. ”Swirl In A Lark’s Eye” 2:41
  2. ”Requiem For A Village” 7:56
  3. ”The Same River Twice” 3:23
  4. ”Now Departing” 7:20
  5. ”Hireath” 2:24
  6. ”On Chapel Slope” 4:53
  7. ”Murmuration” 7:16
  8. ”Cursus Fingerprint” 2:42
  9. ”A Basket Of Bees” 4:33
  10. ”Great Green Map” 5:08
  11. ”Wheel” 3:54
  12. The Old God Is Buried” 2:00

Muusikot:

Steven Wilson: koskettimet (kappaleet 1–7, 9–12), lyömäsoittimet (1, 2, 4, 6, 7, 9, 11, 12), syntetisaattori (1, 4, 6, 7, 11), harmonium (1, 7, 8), akustinen kitara (1, 7, 9–11), autoharppi (1, 7, 9, 11), piano (2–11), Mellotron (2–5, 8–10), päälaulu (2–4, 6–11), bassokitara (2, 4–7, 9–11), kitarat (2, 4, 8); lyyra, oboe (2); kellopeli (3, 8, 10), nylonkielinen kitara (4, 8), sähköpiano (4, 9), rummut (6–8, 11), viulu (6, 7, 12), laulu (6, 12); melodika, nokkahuilu (6); Wurlitzer (7, 9, 11), banjo (7), harppu (8), sähkökitara (9, 11), käyrätorvi (10), rumpukone (12) Randy McStine: syntetisaattori (2, 4, 5, 11), taustalaulu (2, 4, 7, 9, 11), Mellotron (2, 4, 11), kitarat (2, 8, 12), lyyra (2, 7), harmonikka (4, 5), perkussiot (4, 6, 7, 9), sähkökitara (4, 7, 10, 11), lelupiano (4, 11), koskettimet (4), slide-kitara (5), akustinen kitara (6, 7, 10), laulu (6, 12); bassorumpu, symbaalit, sähköpiano, theremin (7); 12-kielinen sähkökitara, 6-kielinen kitara (9); rummut, laulu (10) David Tennant: kerronta (1, 3, 7, 8, 10, 12) Russell Holzman: rummut (2, 4, 9, 11) Adam Holzman: modulaarinen syntetisaattori (4) Katherine Priddy: harppu (7), nimetön laulu (7) Lee Harris: psykedeeliset kitarat (8)

Tuottaja: Steven Wilson
Levy-yhtiö: Fiction

Vastaa

WordPress.com.

Up ↑