Kahden vuosikymmenen ajan Rush oli julkaissut albumeja lähes joka vuosi. Vuonna 1993 julkaistun Counterpartsin jälkeen seuraavaa albumia saatiin kuitenkin odotella totuttua pidempään, peräti kolme vuotta. Tuon tauon aikana Neil Peart oli kierrellyt moottoripyörällään Kanadan luoteisosissa, nähnyt inuksukin ja lähettänyt Hugh Symelle postikortin, johon sellainen oli kuvattu. Syme suunnitteli ja toteutti tuon postikortin pohjalta Rushin kuudennentoista studioalbumin kannen. Ei hän sentään lähtenyt etsimään mahdollisimman fotogeenistä inuksukia, vaan rakensi kansikuvaa varten vaahtomuovista noin puolimetrisen pienoismallin.
Inuksuk on kivihahmo, jollaisilla Kanadan inuitit merkitsivät tärkeitä paikkoja ja reittejä. ”Test For Echo is all about finding your way”, kertoi Syme, kun häneltä kysyttiin kannen kuvan merkitystä. Ehkäpä Rushin jäsenet joutuivat todellakin etsiskelemään oikeaa reittiä tavallista pidemmän levytystauon jälkeen.
Tärkeimpänä syynä Rushin levytystaukoon taisi olla Geddy Leelle keväällä 1994 syntynyt tytär Kyla. Alex Lifeson ja Neil Peart eivät tietenkään olleet jouten Rushin tauon aikana. Lifeson äänitti Victor-projektin kanssa nimettömän albumin, joka julkaistiin tammikuussa 1996. Peart tuotti tribuuttialbumin Burning for Buddy: A Tribute to the Music of Buddy Rich, jolla tuoreemmat rumpalit soittivat rumpalilegenda Buddy Richin yhtyeen jäsenten kanssa. Peart itse tuntui pitäneen välivuosien tärkeimpänä antina sitä, että hän uudisti soittotyylinsä rummunsoiton opettaja Freddie Gruberin opastuksella. Trion palatessa tauon jälkeen yhteen äänittämään tulevan albumin demoja, ei Peartin soitto aluksi tuntunut muiden mielestä juurikaan muuttuneen. Rummutuksen kellotus oli kuitenkin muuttunut sen verran, että myös Lee ja Lifeson joutuivat säätämään omaa soittoaan.
Miten tavallista pidempi tauko sitten vaikutti Rushin musiikkiin? Test For Echo kuulostaa siltä kuin trion jäsenet olisivat olleet tuon ajan jossain ihmeellisessä paikassa, jossa aika ei kulu. Rushilla oli ennenkin ollut peräkkäisiä albumeita, joiden tunnelma tuntuu varsin samankaltaiselta ja Counterparts ja Test For Echo tuntuvat muodostavan jälleen tuollaisen parin. Vuonna 1993 julkaistulla Counterpartsilla oli luovuttu kosketinsoittimista ja sen suoraviivaisissa ja raskaissakin kappaleissa saattoi kuulla tuon ajan grungen vaikutusta. Test For Echo jatkaa samankaltaisissa tunnelmissa, mutta Rush-mittapuulla arvioituna yllätyksettömämpänä. Toki kappaleissa kuuluu edelleen kunnianhimoisuus, mutta albumin epätasaisuus syö sen tehoja ja lopputulos jättää toivomisen varaa.
Ennen levyn suunnittelun alkamista Lifeson pohdiskeli, jäisikö tämä levy yhtyeen viimeiseksi tai lähtisivätkö he kiertueelle levyn julkaisun jälkeen. Pidemmän tauon ja oman sooloprojektin jälkeen paluu demokraattisempaan työskentelyyn taisi tuntua hänestä vaikealta. Kirjoitussessioissa luomisvire ja positiivisempi mieliala kuitenkin palasivat. Martin Popoffin kirjassa Rush – 30 vuotta huipulla Rushin jäsenet tuntuivat jälkeenpäin olleen yllättävän tyytyväisiä albumiin. Lifesonin mukaan ”sitä levyä oli erittäin mukava tehdä. Sen teossa oli miellyttävää, tasaista ja levollista energiaa, hyvin samankaltaista kuin Moving Pictures -levytyksessä.” Ehkäpä tuo tunnelma levyä tehdessä olikin yhtyeen jäsenille se pääasiallinen syy levystä pitämiseen. Yhtyeen faneilta kysyttäessä Test For Echo ei nimittäin yleensä nouse suosikkialbumien joukkoon.
Lue myös:
- Levyarvio: Rush – Test For Echo (1996)
- Review: Steven Wilson – Requiem For A Village (2026)
- Levyarvio: Steven Wilson – Requiem For A Village (2026)
- Review: Van Der Graaf – Vital (1978)
- Levyarvio: The Tangent – The Music That Died Alone (2003)
- Year by Year : Best Albums of 1978 – 21-34
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1978 – Sijat 21-34
- Review: The Muffins – Manna/Mirage (1978)
- Levyarvio: The Muffins – Manna/Mirage (1978)
Kitaralla alkava nimikappale käynnistää albumin periaatteessa lupaavasti. Musiikki vaihtelee onnistuneesti leppoisasta aggressiiviseen ja takaisin. Neil Peartin rumpusoundit ovat komean muhkeat. ”Test For Echo” ei kuitenkaan kohoa aivan sille tasolle kuin avausraidan toivoisi nousevan, mutta toisaalta Peartin ja Pye Dubois’n kirjoittamien sanoitusten ”kuuleeko kukaan, vastaako kukaan” -symboliikka toimii mukavasti. Säkeistöjen aikana mielenkiintoisesti soittavan Lifesonin kitarasoolosta en tällä kappaleella ole innostunut.
Alkuaikojen hevimmän Rushin mieleen tuovalla koukeroisella kitarariffillä käynnistyvä ”Driven” on minusta yksi yhtyeen 1990-luvun tuotannon hienoimmista kappaleista. Kaihoisa laulumelodia on kaunis ja kepeästi keikkuva mutta mielenkiintoisesti vaihteleva rytmi vie ajatukset Rushin ”vanhoihin hyviin aikoihin”. Myös kappaleen dynamiikka toimii loistavasti ja Geddyn bassottelua on ilo kuunnella.
”Half The World” pudottaa levyn tasoa, sillä vastaavanlaisia aika keveitä poplauluja oli kuultu parilla edellisellä albumilla riittämiin. Rakenteeltaan melko yksinkertaisella ja pitkälti akustiselta kuulostavalla kappaleella Lifeson soittaa kymmenkielistä mandolaa. Peartin sanoitukset ovat periaatteessa yksinkertaiset, mutta samalla hienosti ajatuksia herättävät. Kappale julkaistiin myös singlenä ja se nousi Billboardin Mainstream Rock Tracks -listalla kuudenneksi.
Sama edellisiltä albumeilta tutuksi tullut tyyli jatkuu myös kappaleella ”The Color Of Right”. Monista kuuntelukerroista huolimatta en ole saanut kappaleesta kunnollista otetta. Musiikkinsa osalta tämä kappale lipuu sujuvasti, mutta ei tunnu jättävän pysyviä muistijälkiä. Jos joku olisi kertonut 1980-luvun puolivälissä Rushin musiikin muuttuvan seuraavan vuosikymmenen aikana verrattain yllätyksettömäksi, niin kuinka moni fani olisi tuota uskonut?
”Time And Motion” palauttaa tyylin raskaammaksi ja progressiivisemmaksi – ja samalla mielenkiintoisemmaksi. Kappaletta oli Leen mukaan koetettu kirjoittaa jo vuosia aiemmin, mutta vasta Test For Echolla se saatiin toimimaan. Kieltämättä ”Time And Motionilla” on joitakin elementtejä, joita Rushin kappaleilta oli löytynyt reilua vuosikymmentä aiemmin. Olisiko Permanent Waves kuulostanut 1990-luvun puolivälissä tuottaja Peter Collinsin valvomana tältä?
”Totem” on jälleen kappale, joka keveästi kulkevan musiikkinsa puolesta olisi voinut olla muutamalla aiemmallakin Rush-levyllä. Peartin sanoitukset liikkuvat uskonnon tai uskontojen parissa. Mutta ei, tämänkään kappaleen musiikki ei innosta vanhaan tapaan.
Tehokkaan punkhenkisellä riffillä alkava ”Dog Years” muuttuu nopeasti ehkä hivenen keskimääräistä raskaammaksi, mutta muuten tyyliltään melko tyypilliseksi tämän aikakauden Rush-kappaleeksi. Se on sinänsä harmi, sillä riffi lupailee aggressiivisempaa ja anarkistisempaa menoa. Peartin mukaan ”Dog Years” oli ensimmäinen kappale, jonka sanoitukset hän kirjoitti Rushin kokoonnuttua yhteen parin vuoden tauon jälkeen. Edellisenä iltana trio oli juhlinut jälleennäkemistä ja Peart on kertonut pakottaneensa itsensä kirjoittamaan sanoitukset dagen efteristä huolimatta.
Tylyn raskaasti etenevä ”Virtuality” ei sanoitustensa osalta ole kestänyt aikaa. ”I can save the universe in a grain of sand / I can hold the future in my virtual hand.” 30 vuotta myöhemmin on helppo huomata, ettei siinä ihan niin käynytkään. Pitää kuitenkin muistaa, kuinka erilainen modeemien yhdistämä neitseellinen internetin maailma tuolloin olikaan. Tuona vuonna esimerkiksi David Bowie oli yksi ensimmäisistä isommista artisteista, joka julkaisi vain netistä lataamalla saatavan kappaleen. ”Virtualityn ” raskaassa riffissä on selvästi vaikutteita grungesta ja rumpusoundeista on tälläkin kappaleella saatu tyylikkään tuhdit.
Edellisten kappaleiden jälkeen tervetulleen hengähdystauon tarjoava ”Resist” on tiettävästi yksi Geddyn suosikkikappaleista Rushin tuotannossa. Kieltämättä laulumelodia ja taustalla leijailevat Lifesonin eteeriset kitaraosuudet ovat kauniita ja kyllähän tämä konstailematon kappale kasvaa loppua kohti tyylikkäästi. Edellisten kappaleiden jälkeen ”Resist” tuntuu kuitenkin päätyneen levyllä väärään paikkaan.
Aiemmin käyttämättä jääneistä ideoista kokonaisuudeksi yhdistelty ”Limbo” on virkistävä instrumentaali. Ei se tietenkään nouse samalle tasolle ”La Villa Strangiaton” kanssa, mutta silti ”Limbo” poukkoilee hauskasti ja yllättävästi – tai katsantokannasta riippuen sekavasti – osasta toiseen. Kappaleen nimi on vitsi – se viittaa yhdysvaltalaiseen Rush Limbaughiin, joka oli Test For Echon julkaisun aikoihin ehkä uransa huipulla ollut konservatiivinen radio- ja tv-kommentaattori.
Päätösraita ”Carve Away The Stone” tuntuu tarjoavan positiivista sanomaa sinnikkyydestä. Se ei kuitenkaan musiikillaan nouse sellaiseksi mieleenjääväksi kappaleeksi, jonka vuoksi levyn haluaisi kuunnella nopeasti uudelleen. Pikemminkin siitä tulee vaikutelma, että levyllä oli jo ennestäänkin samoista aineksista rakennettuja kappaleita, eikä tätä ole osattu rakentaa ihan valmiiksi asti.
Uutta Rush-levyä oli kuitenkin selvästikin odotettu. Test For Echo otettiin avosylin vastaan. Kanadassa se nousi albumilistan kolmanneksi, Yhdysvalloissa Billboardin listalla viidenneksi ja Suomessa yhdeksänneksi. Tosin listasijoitukset kertonevat enemmän vanhojen fanien uskollisuudesta kuin kuulijakunnan kasvusta.
Vaikka albumin yleissoundi tuntuu kertovan levyn olevan 1990-luvun puolivälistä, tuntuvat tuottaja Peter Collinsin ja miksaaja Andy Wallacen ratkaisut edelleen toimivilta. Wallace miksasi albumin yksin ja Rushin jäsenet olivat valmiit kappaleet kuullessaan yllättyneitä joistakin niille päätyneistä yksityiskohdista. Vaikka äänimaisema tuntuu välillä painostavalta ja ehkä hivenen liian täyteen ahdetulta, erottuvat instrumentit hyvin. Neil Peartin rumpusoundeihin on saatu tehokasta uhkeutta. Harmillisesti albumilla tuntuu olevan liikaa yllätyksettömiä kappaleita.
Rushin säännöllisen rytmin tuntien vaikutti selvältä, että Presto – Roll The Bones – Counterparts – Test For Echo -nelikon jälkeen vuorossa olisi livelevy ja sen jälkeen jokin selvä muutos. Tällä kertaa kohtalo kuitenkin määräsi asiat tapahtumaan päinvastaisessa järjestyksessä. Neil Peartin tytär Selena Taylor kuoli elokuussa 1997 auto-onnettomuudessa ja vain vajaata vuotta myöhemmin vaimo Jackie, joka ei koskaan toipunut surusta, kuoli syöpään. Rush pantiin telakalle määrittelemättömäksi ajaksi, ehkä jopa lopullisesti. Suunnitelmia ei tehty sen paremmin jatkamisesta kuin lopettamisestakaan. Different Stages / Live, jolla kuultiin tuoreimpien levyjen materiaalin lisäksi Lontoossa vuonna 1978 äänitetty keikka, julkaistiin loppuvuodesta 1998. Seuraavat Rush-uutiset kuultiin vasta vuosituhannen vaihduttua.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Levyarvio: Rush – Grace Under Pressure (1984)
Tuottaja: Peter Collins, Rush
Levy-yhtiö: Anthem
Vastaa