Allekirjoittaneen valinnat vuoden 2001 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 1-10.
- Present: High Infidelity (BE) *****
- Tool: Lateralus (US) *****
- Yes: Magnification (UK) ****½
- Pekka Pohjola: Views (FI) ****½
- Magma: Theusz Hamtaahk – Trilogie au Trianon (FR) ****½
- System Of A Down: Toxicity (US) ****½
- John Adams : Century Rolls (US) ****½
- King Crimson: VROOOM VROOOM (UK) ****½
- Marillion: Anoraknophobia (UK) ****
- Radiohead: Amnesiac (UK) ****
Katso vuoden 2025 parhaat levyt täältä
1. Present: High Infidelity
High Infidelity on Presentin viides studioalbumi.
Belgialaisen Presentin High Infidelity on yksi niistä levyistä, joiden edessä sanat alkavat helposti tuntua riittämättömiltä. Se on yhtä aikaa armoton, monimutkainen ja vangitseva kokonaisuus, joka kuuluu kiistatta 2000-luvun avantprogen merkittävimpiin saavutuksiin.
Kitaristi Roger Trigaux ja rumpali Daniel Denis perustivat vuonna 1974 Univers Zeron, josta kasvoi yksi avantprogen merkittävimmistä pioneeriyhtyeistä. Trigaux jätti yhtyeen vuonna 1979 ilmestyneen Hérésie-albumin jälkeen ja perusti samana vuonna Presentin. Yhtye kulki pitkään rinnakkain Denisin johtamaksi jääneen Univers Zeron kanssa, mutta oli alusta asti hieman raskaampi ja suoraviivaisemmin rockiin nojaava kokoonpano. Vielä 1980-luvulla erot eivät olleet erityisen suuria, mutta 1990-luvun lopulla yhtyeiden tiet alkoivat erota selvästi. Siinä missä Univers Zero pehmensi ilmaisuaan ja toi musiikkiinsa aiempaa enemmän melodisuutta, etnisiä vaikutteita ja kamarimusiikillista herkkyyttä, Present kulki määrätietoisesti päinvastaiseen suuntaan. High Infidelity on tämän kehityksen huipentuma…
2. Tool: Lateralus
Lateralus on Toolin kolmas kokopitkä studiolevy.
1996 ilmestynyt Ænima nosti vuonna 1990 Los Angelesissa perustetun Toolin lopullisesti vaihtoehtometallin ulkopuolelle omaksi ilmiökseen. Yhtye oli toki vihjaillut progressiivisista vaikutteistaan jo Opiatella EP:llä ja Undertowlla, mutta vasta kolmannella levyllään se löysi todella omaleimaisen ilmaisunsa. Justin Chancellorin korvattua Paul D’Amourin bassossa ja David Bottrillin toimiessa tuottajana Toolin ”klassinen kokoonpano” oli valmis.
Ænima yhdisti raskaan riffivetoisen metallin monimutkaisiin rytmirakenteisiin, kokeelliseen äänisuunnitteluun ja vahvaan dynamiikkaan tavalla, joka erotti Toolin lähes kaikista aikalaisistaan. Siinä missä monet progemetalliyhtyeet rakensivat ilmaisunsa yltiöpäisten teknisten yksilösuoritusten varaan, Tool ammensi vaikutteita esimerkiksi Pink Floydilta, King Crimsonilta ja Yesiltä, mutta muokkasi niistä synkän, raskaan, hypnoottisen ja täysin omanlaisensa soundin, joka perustui saumattoman tiukkaan bändisoittoon, jossa jokainen jäsen tukee toisiaan…
3. Yes: Magnification
Magnification on Yesin 19. studioalbumi.
Olen väsymykseen asti toistellut Yes-arvosteluissani, kuinka yhtye on marssinut vuosien varrella kriisistä toiseen. Pakko valitettavasti todeta, että sama meno jatkui myös vuosituhannen vaihteessa. Vuonna 1999 ilmestynyt The Ladder syntyi poikkeuksellisen harmonisissa tunnelmissa, osittain tuottaja Bruce Fairbairnin vahvan otteen ansiosta. Yes ja Fairbairn olivat jo ehtineet heitellä ilmaan ajatuksia yhteistyön jatkumisesta, kun tragedia iski. Fairbairn kuoli yllättäen kesken The Ladderin viimeistelyn vain 49-vuotiaana. Levy saatiin viimeisteltyä kunnialla, mutta lupaavasti alkanut yhteistyö jäi siihen.
Myös The Ladderia seurannut kiertue sujui positiivisissa tunnelmissa. Siltä äänitettiin livealbumi House Of Yes: Live From House Of Blues (2000), josta julkaistiin myös konserttielokuva DVD:llä. Vaikeudet alkoivat kesällä 2000 Masterworks-kiertueella. Erityisesti Yesin progeeepoksiin keskittynyt kiertue sai faneilta hyvän vastaanoton, mutta päättyi ikävissä tunnelmissa…
4. Pekka Pohjola: Views
Views on Pekka Pohjolan 14. studioalbumi.
Vaikuttaa siltä, että erinomaisen Pewit-levyn (1997) jälkeen tunnelmat Pohjolan ”sähköbändissä” alkoivat latistua. Haastatteluiden perusteella pitkään yhdessä soittanut kvartetti – Pohjola, Seppo Kantonen (koskettimet), Markku Kanerva (kitarat) ja Anssi Nykänen (rummut) – oli alkanut kyllästyä toisiinsa. Kantonen on jopa todennut kyllästyneensä Pohjolan musiikkiin, joka ei hänen mukaansa enää tarjonnut yllätyksiä. Maestro itsekin taisi kokea enemmän tai vähemmän samoin, sillä Pewitin seuraaja Views tuo mukanaan runsaasti uusia tuulia.
Viewsin ja edeltäjänsä Pewitin välissä ehti vierähtää neljä vuotta. Pohjolalla oli vaikeuksia päästä kiinni säveltämiseen, mutta sytykkeen uuden musiikin tekemiselle tarjosi lopulta suomalaisen jazz-instituution UMO Helsinki Jazz Orchestran eli lyhyemmin UMO:n tilaustyö. UMO tilasi Pohjolalta teoksen kontrabassolle ja big bandille. Lopputuloksena syntyi kolmiosainen ”Us” (tai ”Me”), lähes 30-minuuttinen sävellys, joka kantaesitettiin Helsingissä huhtikuussa 2000. Pohjola oli tyytyväinen teokseen ja päätti rakentaa seuraavan studiolevynsä tämän materiaalin ympärille…
5. Magma: Theusz Hamtaahk – Trilogie au Trianon
Vuonna 1969 perustetun Magman taru vaikutti päättyvän antiklimaattisesti kummalliseen soulin ja funkin kanssa flirttailevaan studioalbumiin Merci (1984), joka oli valovuosien päässä yhtyeen 1970-luvun progressiivisista ja eeppisistä mörköoopperoista.
Mercin jälkeen yhtyeen johtohahmon, rumpali, vokalisti ja säveltäjä Christian Vanderin, mielenkiinto kohdistui pienimuotoisempaan, hengelliseen ja improvisatoriseen musiikkiin, jonka ensisijaiseksi kanavaksi muodostui Offering.
Vander ei uskonut, että Magman musiikille olisi enää kysyntää. Kun progressiivinen rock alkoi 1990-luvulla osoittaa elpymisen merkkejä, hän päätti kuitenkin kokeilla kepillä jäätä. Vander antoi ystävänsä Bernard Ivanin järjestää muutaman Magma-konsertin, mutta hänen yllätyksekseen niistä kasvoikin vuonna 1996 kokonainen Ranskan-kiertue. Kysyntää riitti siis sittenkin. Vaikka Magman paluu studioon veikin vielä vuosia (vuonna 1998 julkaistiin tosin biisipari “Floë Ëssi”ja “Ëktah”), yhtye on tästä lähtien keikkaillut enemmän tai vähemmän säännöllisesti.
Yksi paluun jälkeisistä kohokohdista olivat yhtyeen 30-vuotisjuhlakonsertit, jotka järjestettiin Pariisin Trianon-teatterissa 13. ja 14. toukokuuta 2000. Esiintymisistä julkaistiin sekä DVD että kolmelle CD:lle levittäytyvä livealbumi. Julkaisulla on myös huomattava historiallinen merkitys, sillä se oli ensimmäinen kerta, kun legendaarinen Theusz Hamtaahk (“Vihan aika”) -trilogia esitettiin kokonaisuudessaan yhtenäisenä teossarjana.
Magman musiikki luokitellaan progressiiviseksi rockiksi, mutta Vanderin luoma zeuhl on käytännössä oma musiikillinen maailmansa. Se yhdistää jazzrockia, modernia klassista musiikkia, moniäänistä kuorolaulua ja hypnoottista toisteisuutta tavalla, joka muistuttaa paikoin enemmän rituaalia kuin rockkonserttia. Yhtyeen omalla Kobaïan kielellä lauletut tekstit vahvistavat omaleimaista tunnelmaa, jossa äänen soinnilla on sanojen merkitystä suurempi rooli. Theusz Hamtaahk -trilogia onkin erinomainen läpileikkaus Magman tunnistettavimmista ominaispiirteistä.
Trilogia muodostuu teoksista Theusz Hamtaahk, Ẁurdah Ïtah ja Mëkanïk Dëstruktïẁ Kömmandöh. Näistä viimeinen julkaistiin jo vuonna 1973 yhtyeen tunnetuimpana studioalbumina, kun taas Ẁurdah Ïtah ilmestyi seuraavana vuonna elokuvamusiikkina Vanderin omalla nimellä. Trilogian avausosa sen sijaan jäi aikanaan ilman varsinaista studiolevytystä, vaikka sitä esitettiin konserteissa jo 1970-luvun puolivälissä.
Yli kaksi tuntista juhlakonserttia varten koottiin kymmenhenkinen kokoonpano, jota täydennettiin vielä Mëkanïk Dëstruktïẁ Kömmandöh -teosta varten neljällä puhallinsoittajalla. Laajennettu puhallinsektio ja moniääninen kuoro antavatkin esityksille aiempia versioita monumentaalisemman soinnin. Sovituksissa otetaan muutenkin sopivasti vapauksia eikä alkuperäisiä studioversioita tyydytä toistamaan yksyhteen sellaisenaan.
Vanderin rinnalla soittaneista basisti Philippe Bussonnetista, kitaristi James Mac Gawista ja pianisti Emmanuel Borghista tuli pitkäksi aikaa Magman kantavia voimia. Eikä syyttä, sillä koko yhtye tulkitsee haastavaa materiaalia paitsi teknisesti hämmästyttävän taidokkaasti myös silminnähtävällä omistautumisella. Erityisesti 53-vuotiaan Vanderin rumpalointi on läpi konsertin suorastaan petomainen voimannäyttö. Huikeita suorituksia löytyy kuitenkin kautta kokoonpanon. Stella Vanderin laulu on uskomattoman kaunista ja Mac Gawin suorastaan hurmoksellinen kitarasooloilu hetkittäin aivan mielipuolista. Tämä ryhmä todella eli ja hengitti Magman musiikkia.
Suoratoistopalveluissa kokonaisuus on valitettavasti jaettu erillisiksi julkaisuiksi mikä hämärtää alkuperäisen ajatuksen yhdestä yhtenäisestä teossarjasta. Äänenlaatu ei varsinkaan DVD-versiossa yllä aivan huipputasolle, ja kuvakin on turhan tummasävyinen. Kokonaisuutena tämän materiaalin kokoaminen yksien kansien väliin oli kuitenkin merkittävä kulttuuriteko ja samalla esimakua Magman uudesta renessanssista, joka johti myöhemmin myös uusien studioalbumien julkaisemiseen.
Parhaat biisit “Sewolahwehn ohn zain”, “Slibendi deh theusz”, “”Zortsüng”, “”Malaẁëlëkaahm (Incantation)”, “”Bradïa da zïmehn iëgah (L’initié a parlé)”, “”Fur dï Hël Kobaïa”, ”Blüm tendiwa (L’âme du peuple)”, Sëhnntëht dros ẁurdah süms (La mort n’est rien)”, ”Ëk sün da Zëss (Qui est le maître)” “Hortz fur dëhn Štekëhn Ẁešt”, ”Da Zeuhl Ẁortz Mëkanïk”, ”Mëkanïk Kömmandöh”, Da Zeuhl Ẁortz ẁaïnsaht (Hymne de la Zeuhl Ẁortz)”
6. System Of A Down: Toxicity
Toxicity on System Of A Downin toinen studiolevy.
En ole suuri metallimusiikin ystävä, mutta silloin tällöin jokin lajityypin kokeellisempi yhtye onnistuu herättämään kiinnostukseni. Vielä harvinaisempaa on, että innostun kunnolla valtavirtaan murtautuneesta metallibändistä. Kaikkein harvinaisinta on kuitenkin se, että nämä kaksi asiaa yhdistyvät samassa yhtyeessä. Juuri tällainen poikkeus on vuonna 1992 perustettu armenialais-amerikkalainen System Of A Down.
Yhtyettä ei ehkä voi varsinaisesti kutsua avantgarde-metalliksi, mutta se tarjoaa metallille poikkeuksellisen omaperäisen ja kokeellisen näkökulman. Jo vuonna 1998 ilmestynyt nimetön debyytti osoitti, että yhtyeellä oli täysin oma äänensä, mutta Rick Rubinin tuottama Toxicity vie kaiken seuraavalle tasolle. Tuotanto on aiempaa voimakkaampi, soitto entistä tiukempaa ja kertosäkeet tarttuvampia. Samalla yhtyeen musiikillinen hulluus on kasvanut ainakin pari pykälää.
oxicity on 44 minuutin mittainen kokonaisuus, joka koostuu neljästätoista enimmäkseen kahden tai kolmen minuutin pituisesta miniatyyristä. Kappaleet syöksyvät hengästyttävällä vauhdilla tunnelmasta toiseen, eikä mikään idea ehdi kulua puhki ennen seuraavan saapumista. Musiikissa törmäytetään thrash metallia, hard rockia, punkia, progressiivista rockia, armenialaisen kansanmusiikin sävyjä ja lukemattomia muita vaikutteita tavalla, joka kuulostaa yhtä aikaa kaoottiselta ja hämmästyttävän luontevalta. Lopputulos on kuin John Zornin ja Mr. Bunglen avantgardistinen kollaasiajattelu olisi olisi heitetty keskelle rahvaanomaisempaa nu metallia.
Yhtyeen vahvuus on ennen kaikkea tavassa rakentaa kappaleensa. Ne eivät läheskään aina tyydy perinteiseen säkeistö–kertosäe-rakenteeseen, vaan etenevät kollaasimaisesti osasta toiseen. Esimerkiksi ”Needles” sisältää jaksoja, joilla ei ensi kuulemalta tunnu olevan mitään tekemistä keskenään, mutta kokonaisuus pysyy silti kasassa. Aggressiivinen riffittely voi hetkessä vaihtua melodiseen laulantaan, tempo muuttua täysin tai kappale ottaa uuden suunnan ilman minkäänlaista varoitusta.
Pelkkään kaoottiseen kaahaukseen yhtye ei kuitenkaan sorruta. Musiikissa on jatkuvasti läsnä vahva dynamiikka, tarttuvia melodioita ja pieniä yksityiskohtia, jotka palkitsevat toistuvia kuunteluita. Serj Tankian on ilmiömäinen laulaja, jonka teatraalinen ja monipuolinen äänenkäyttö venyy maanisen raivokkaasta karjunnasta lähes liturgiseen herkkyyteen. Daron Malakian puolestaan täydentää kokonaisuutta maanläheisemmällä laulullaan sekä levyn omaleimaisilla riffeillä. Myös hulluja hokemia (Bounce, pogo, pogo, pogo, pogo, pogo, pogo) viljelevät sanoitukset onnistuvat yhdistämään vasemmistolaissävytteisen yhteiskuntakritiikin ja täysin absurdin sekopäähuumorin tavalla, joka sopii täydellisesti yhtyeen arvaamattomaan estetiikkaan.
Vaikka System Of A Down onnistui myöhemmillä levyillään hiomaan tyyliään vielä pidemmälle, on Toxicity jo itsessään vaikuttava kokonaisuus. Se on yhtä aikaa kokeellinen ja helposti lähestyttävä, aggressiivinen mutta melodinen, kaoottinen mutta tarkasti hallittu. Harva bändi onnistuu kuulostamaan näin omaperäiseltä ja silti myymään miljoonia kappaleita.
Parhaat kappaleet: ”Prison Song”, ”Deer Dance”, ”X”, ”Chop Suey!”, ”Forest”, ”Science”, ”Toxicity” ja ”Aerials”
Lue myös:
- Review: Present – High Infidelity (2001)
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2001 – Sijat 1-10
- Review: Pekka Pohjola – Keesojen lehto (1977)
- Levyarvio: Present – High Infidelity (2001)
- Levyarvio: Deep Purple – Splat! (2026)
- Levyarvio: Yes – Magnification (2001)
- Review: Rick Wakeman – Criminal Record (1977)
- Review: Tool – Lateralus (2001)
- Review: John Williams – Star Wars (1977)
7. John Adams : Century Rolls
John Adams aloitti säveltäjänuransa 1970-luvun lopulla minimalistina, mutta ei suhtautunut tyylilajiin koskaan yhtä dogmaattisesti kuin Steve Reich tai Philip Glass. Viimeistään vuoden 1985 laaja sävellys Harmonielehre oli käännekohta Adamsin uralla, sillä siinä minimalistinen pulssi yhdistyi myöhäisromanttiseen orkesteriajatteluun ja aiempaa monimutkaisempaan harmoniaan.
Nonesuchin julkaisema Century Rolls kokoaa yhteen kolme Adamsin 1990-luvun loppupuoliskon sävellystä, jotka kuvastavat hyvin hänen uransa keskivaihetta. Minimalismin juuret ovat edelleen helposti kuultavissa, vaikka sävelkieli oli tässä vaiheessa jo laajentunut merkittävästi.
Levyn käynnistää vuonna 1996 sen ensiesittäjälle, pianisti Emanuel Axille, sävelletty lähes 30-minuuttinen ja kolmeen osaan jakautuva pianokonsertto ”Century Rolls”. Adams ammensi sävellykseen inspiraatiota 1900-luvun alun automaattipianojen pianorullista eli reikänauhoista, joihin tallennettiin pianonsoittoa. Mekaaniset pianot pystyivät soittamaan erittäin nopeita, tarkkoja ja monimutkaisia kuvioita ilman inhimillisiä rajoituksia. Emanuel Axin rullaava soitto tavoittelee ajoittain samaa vaikutelmaa: taukoamatonta liikettä, salamannopeita juoksutuksia ja lähes konemaisen tarkkaa artikulaatiota. ”Century Rollsin” tarkoituksellisen mekaaniseen tyyliin yhdistyy siellä täällä lähes jazzmaista energiaa. Kiehtova teos.
”Century Rolls” on energistä musiikkia, mutta seuraava raita, vuonna 1995 sävelletty orkesteriteos ”Lollapalooza”, on suorastaan pidättelemätön energianpurkaus. Vajaat seitsemän minuuttia kestävä sävellys on käytännössä yksi jatkuva crescendo, jonka kerroksittain rakentuva rytminen kudos ja jyrisevät vaskipuhallinlinjat kasvaa lopulta massiiviseksi, hallituksi kaaokseksi. Äärimmäisen intensiivisesti pauhaava ”Lollapalooza” tuo mieleeni Presentin musiikin albumilla High Infidelity (2001), vaikkei Adamsin musiikki rytmisesti aivan yhtä monimutkaista olekaan.
Levyn huipentaa vuonna 1996 sävelletty 13-minuuttinen orkesteriteos ”Slonimsky’s Earbox”, joka on kunnianosoitus musiikkitieteilijä Nicolas Slonimskylle. Teoksen nimi viittaa Slonimskyn kuuluisaan kirjaan Thesaurus of Scales and Melodic Patterns (1947), joka kokoaa yhteen satoja erilaisia asteikkoja, intervalleja ja melodisia kuvioita systemaattisesti järjestettyinä. Adams ei ymmärtääkseni lainaa suoraan kirjan melodisia malleja, mutta sen kulmikkaat melodiat, nopeat suunnanmuutokset ja jatkuva melodinen kekseliäisyys heijastavat hyvin kirjan ajatusta musiikillisesta ideapankista. ”Slonimsky’s Earbox” onkin levyn monimutkaisinta antia ja osoittaa osuvasti, kuinka kauas Adams oli tässä vaiheessa kulkenut minimalistisista juuristaan.
Komeasti äänitetty Century Rolls tarjoilee intensiivistä, rytmikästä ja energistä musiikkia, joka voisi hyvinkin vedota myös avantgardistisen rockmusiikin ystäviin. Jos siis koet kuuluvasi tähän joukkoon, anna ihmeessä Adamsille mahdollisuus.
Parhaat biisit: “Century Rolls: I. First Movement”, “Lollapalooza”, “Slonimsky’s Earbox”
8. King Crimson: VROOOM VROOOM
VROOOM VROOOM dokumentoi hetken jolloin King Crimsonin vuonna 1994 syntynyt double trio, tai suomalaisittain tupla-trio, oli parhaassa iskussa. Kokoonpanossa soittivat Robert Fripp (kitara), Adrian Belew (kitara, laulu), Tony Levin (basso, Chapman Stick), Trey Gunn (Warr Guitar), Bill Bruford (rummut) ja Pat Mastelotto (rummut).
Yhtye teki livedebyyttinsä jo ennen ensimmäistä varsinaista studioalbumiaan THRAK (1995), ja tuo varhainen vaihe dokumentoitiin levyllä B’Boom: Live In Argentina. B’Boomilla uusi ja poikkeuksellinen kokoonpano etsi vielä itseään. Soitto oli energistä, mutta myös paikoin hajanaista; kuusihenkinen jättikokoonpano ei ollut vielä täysin sinut uuden materiaalin tai edes oman identiteettinsä kanssa.
VROOOM VROOOM esittelee hyvin toisenlaisen yhtyeen. Kaksi levyllistä vuosien 1995–1996 kiertueilta koottua materiaalia tarjoaa kuvan itsevarmasti soittavasta ja paikkansa löytäneestä kokoonpanosta. 128 minuuttinen tuplalevy ei ole yhden konsertin autenttinen dokumentti vaan kahdeksasta eri keikasta koostettu kokonaisuus, mutta lopputulos on eheä.
King Crimsonille tyypillisesti repertuaari painottuu tuoreeseen materiaaliin. THRAK kuullaan lähes kokonaisuudessaan, minkä lisäksi mukana on kuusi kappaletta 80-luvun kvartetin ohjelmistosta. 70-luvun materiaalia edustavat yhdeksi intensiiviseksi kokonaisuudeksi sidotut “The Talking Drum” ja “Larks’ Tongues in Aspic (Part II)” sekä massiivisesti jyräävä “Red”.
Historiallisesti merkittävin veto on kuitenkin “21st Century Schizoid Man”, joka kaivettiin esiin ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1974 konserttien. Debyyttialbumi In The Court Of The Crimson Kingin räjähtävä avaus sopii yllättävän luontevasti tupla-trion estetiikkaan: kahden rumpalin rakentama rytminen paine ja kahden basso-/kitaralinjan raskaus tekevät kappaleesta lähes industrial-henkisen hirviön.
Mukana on myös muutamia lyhyitä improvisaatioita, rumpuduettoja sekä aikakauden kuriositeettina Belewin yksinään esittämä The Beatlesin “Free As A Bird”, joka oli keikkojen aikaan tuore julkaisu.
Kuusihenkinen virtuoosiryhmä esittää varsinaisen kappalemateriaalin melko uskollisesti alkuperäisiä sovituksia seuraten, mutta pieniä eroja ja uusia painotuksia on riittävästi pitämään kokonaisuuden elävänä. Selkein poikkeus on “THRAK”, joka hakkavaa pääteemaansa lukuun ottamatta muokataan lähes täysin uuteen uskoon. Juuri tästä kappaleesta tuli tällä kiertueella eräänlainen kollektiivisen improvisaation laboratorio, ja samoista vapaista revittelyistä koottiin myöhemmin jopa kokonainen livealbumi THRaKaTTaK (1996). VROOOM VROOOM:illa kuullaan kappaleesta kaksi keskenään hyvin erilaista versiota.
Levyltä löytyy myös useita erinomaisia yksittäisiä esityksiä. Vimmaista energiaa rätisevä “Thela Hun Ginjeet” toimii lähes täydellisenä esimerkkinä siitä, miten saumattomasti double trio pystyi yhdistämään mekaanisen tarkkuuden ja hallitun kaaoksen. Live-intensiteetti on ylipäätään valtava. Virtuoosimaisesti soittava sekstetti saa aikaiseksi todella eeppistä mekkalaa, joka tasapainoilee jatkuvasti äärimmäisen kontrollin ja täydellisen hajoamisen rajalla. King Crimsonin perimä kuuluu tässä kokoonpanossa poikkeuksellisen vahvana.
Oma suosikkini double trion livejulkaisuista on edelleen THRaKaTTaK, mutta se on enemmänkin kokeellinen sivupolku kuin realistinen kuva yhtyeen konserteista. Sellaisena dokumenttina VROOOM VROOOM on mielestäni definitiivinen tupla-trio -livelevy.
Parhaat biisit: “Vrooom Vroom”, “Dinosaur”, “THRAK”, “Neurotica”, “Red”, ”Thela Hun Ginjeet” ”Indiscipline”, ”B’Boom”
9. Marillion: Anoraknophobia
Anoraknophobia on Marillionin 12. studiolevy.
Marillionin uran synkin aika osui 1990-luvun loppuun. Levyjen myynti oli romahtanut eikä taiteellisessa tasossakaan ollut hurraamista. Etenkin vuoden 1998 suoraviivaista rokkia huonoilla soundeilla tarjoillut Radiation oli yhtyen pohjakosketus. Vuotta myöhemmin ilmestynyt marillion.com (mikä nimi!) petrasi hieman, mutta oli lopulta kuitenkin varsin epätasainen albumi.
Anoraknophobia, joka oli Marillionin kahdeksas vokalisti Steve Hogarthin kanssa tehty studiolevy, onnistuu ottamaan edeltäjänsä parhaat puolet ja koostamaan niistä yhtyeen parhaan albumin sitten Afraid Of Sunlightin (1995).
Anoraknophobialla Marillion otti kohtalonsa myös omiin käsiin millä pitkällä tähtäimellä tulisi olemaan merkittäviä etuja yhtyeen tulevaisuuden kannalta. Anoraknophobia oli nimittäin yksi ensimmäisistä fanirahoituksen avulla toteutetuista albumeista. Tuhannet fanit ennakkotilasivat levyn jo ennen sen valmistumista, mikä antoi yhtyeelle mahdollisuuden työskennellä aiempaa riippumattomammin. Ennakkorahoituksen turvin Marillion pystyi tekemään levyn juuri haluamalla tavallaan ja lisensoimalla sen sitten valmiina levy-yhtiölle levitettäväksi.
Myös musiikillisesti levy merkitsi suht selvää suunnanmuutosta: Jo marillion.comilla yhtye oli pyrkinyt uudistamaan ilmaisuaan ja tuomaan mukaan moderneja rytmejä, elektronisia elementtejä sekä aiempaa groove-painotteisempaa otetta. Siinä missä edeltäjällä tämä oli tapahtunut vielä suht pistemäisesti Anoraknophobia onnistuu modernisoinnissa luontavammin koko albumin mitassa.
Hieman hölmöön kansitaiteeseen kääritty levy sisältää kuitenkin yhä muutaman melko mitäänsanomattoman 1990-luvun stadionrockiin kallistuvan kappaleen. U2:sen ikävästi mieleen tuovat ”Between You And Me” ja ”Map Of The World” eivät koskaan ole kuuluneet omiin suosikkeihini. Ne tuntuvat hieman kaavamaisilta ja väkinäisiltä verrattuna levyn kunnianhimoisempaan materiaaliin.
Parhaimmillaan Anoraknophobia on kuitenkin todella vahva. Avausraita ”Between You And Me” saa nopeasti väistyä omaperäisemmän materiaalin tieltä, kun albumi löytää varsinaisen identiteettinsä. Sanoituksiltaan leikkisän ja kitkerän välissä tasapainoileva ”Quartz” rakentuu hienosti ja hyödyntää onnistuneesti levyn modernimpaa soundimaailmaa nyökäten kevyesti Massive Attackin suuntaan. ”When I Meet God” tarjoaa upeaa kohtalokasta draamaa ja upean tunteikkaan laulusuorituksen Hogarthilta. ”The Fruit Of The Wild Rose” sisältää Hogarth-kauden kauneimpia ja herkimpiä balladihetkiä, mutta tarjoilee myös monipuolisempaa sointia.
Levyn todellinen huipentuma on kuitenkin yli yksitoistaminuuttinen tieteen ja tunteen rajoja surumielisesti pohdiskeleva ”This Is The 21st Century”. Se on poikkeuksellisen koskettava ja hienosti rakennettu teos, jossa yhtye yhdistää modernin tuotannon, vahvan melodisuuden ja emotionaalisen intensiteetin lähes täydellisesti. Rumpulooppeja tehokkaasti hyödyntävä ja Steve Rotheryn tunteikasta sähkökitarointia tarjoileva kappale kasvaa vähitellen vaikuttavaan mittaansa ilman että se tuntuu hetkeksikään tarpeettoman pitkältä. Ehdottomasti yksi Marillionin pitkän uran parhaista biiseistä.
Myös soundillisesti levy on onnistunut. Oikeiden rumpujen ja ohjelmoitujen rytmien yhdistelmä kuulostaa edelleen yllättävän tuoreelta, eikä albumi ole vanhentunut samalla tavalla kuin moni muu vuosituhannen vaihteen rocklevy. Elektronisia elementtejä käytetään harkiten, ja ne tukevat kappaleita sen sijaan että hallitsisivat niitä.
Jälkikäteen tarkasteltuna Anoraknophobia näyttäytyy tärkeänä siltana yhtyeen uralla. Lievästä epätasaisuudesta kärsivä 63-minuuttinen levy ei ole yhtä yhtenäinen mestariteos kuin Afraid Of Sunlight eikä yhtä laajalti arvostettu kuin muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt Marbles, mutta ilman sitä jälkimmäistä levyä olisi vaikea kuvitella.
Anoraknophobia onmainio levy, joka palautti uskoni yhtyeeseen vaikeamman vaiheen jälkeen ja kuuluu selkeästi Marillionin tuotannon parhaaseen kolmannekseen.
Parhaat biisit: ”Quartz”, ”When I Meet God”, ”The Fruit Of The Wild Rose”, ”This Is The 21st Century”
10. Radiohead: Amnesiac
Amnesiac on Radioheadin viides studioalbumi.
Amnesiac ilmestyi vain kahdeksan kuukautta edeltäjänsä, mestarillisen Kid A:n, jälkeen. Molemmat levyt äänitettiin samoissa maratonsessioissa, jotka kestivät tammikuusta 1999 vuoden 2000 puoliväliin asti. Näissä sessioissa Radiohead pyrki murskaamaan vanhan tapansa tehdä musiikkia, irtautumaan tyypillisestä kitaravetoisesta bändisoitosta ja käyttämään studiota maksimaalisesti työkaluna kappaleiden säveltämisessä.
Kid A otti näistä kahdesta levystä radikaalimmin etäisyyttä “normaaliin” rockmusiikkiin, kun taas Amnesiac ottaa ikään kuin askeleen taaksepäin ja palaa piirun verran tavanomaisempaan suuntaan. Amnesiac onkin helpommin lähestyttävä levy kuin isosisarensa. Sen sointi on lämpimämpi tai ainakin luonnollisempi ja vähemmän meluisa. Kid A:lla Thom Yorken vokaalit olivat usein haudattu syvälle musiikin sekaan ja lähes jatkuvasti naamioitu erilaisilla efekteillä tai häiriöäänillä. Nyt Yorken ääni nostetaan keskiöön, ja etenkin levyn ensimmäisellä sinkkuraidalla “Pyramid Song” se liitää uljaasti, vaikkakin tutun masentuneesti, jousien ja yllättävänkin normaalisoundisten rumpujen yllä.
“Pyramid Song” onkin hyvä esimerkki siitä, kuinka Amnesiacin rockimmat, tai ainakin normaalimmat, raidat toimivat paremmin kuin abstraktimmat studiokokeilut, kun taas Kid A:lla tilanne oli täsmälleen päinvastainen.
“Pyramid Songin” ohella levyn kohokohtia on maukkaasti svengaava ja rokkaava, ja kitarat jälleen keskiöön nostava, “I Might Be Wrong”, krautrock-henkinen “Dollars And Cents”, joka editoitiin 12-minuuttisesta jamittelusta, sekä omalaatuisesti dixieland-jazzia (puhallinryhmässä mukana Canterbury-legenda Jimmy Hastings!) ja taiderockia yhdistelevä surumielinen “Life In A Glass House”.
Amnesiacin ongelma on, ettei se pysy yhtä hyvin kasassa kuin edeltäjänsä ja tuntuu enemmän kokoelmalta sekalaisia raitoja kuin todella vahvalta ja luontevalta albumikokonaisuudelta. Tässä, ei niinkään musiikin laadussa, kuuluu selvimmin se, että kyseessä ovat lopulta Kid A -sessioiden jämäpalat.
Kun Amnesiac ilmestyi, olin vielä täysin Kid A:n lumoissa, ja onkin pakko myöntää, että levy tuntui tuolloin valtavalta pettymykseltä. Vuosikymmeniä myöhemmin Amnesiacin arvo on kuitenkin noussut pikkuhiljaa, ja nykyisin lasken sen viiden parhaan Radioheadin levyn joukkoon.
Parhaat biisit: ”Packt Like Sardines In A Crushd Tin Box”, “Pyramid Song”, “I Might Be Wrong”, “Dollars And Cents”, “Life In A Glass House”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti