Vuonna 2020 perustettu nelihenkinen Aamunkoite on julkaissut ensimmäisen pitkäsoittonsa. Yhtyeen jäsenet Juha Hämäläinen (rummut, lyömäsoittimet ja taustalaulu), Jukka Suominen (kitara, lead- ja taustalaulu), Pia Korpela (basso, lead- ja taustalaulu) sekä Tomi Korpela (kosketinsoittimet) ovat tuttuja Uriah Heepin materiaalia soittavasta Innocent Victims -yhtyeestä.
Tomi Korpelan säveltämät kappaleet olivat olemassa jo ennen Aamunkoitetta. Lukemani esittelyn mukaan kappaleiden kohtalo oli aluksi epäselvä, mutta erinäisten vaiheiden jälkeen perustettiin Aamunkoite niitä soittamaan. Kappaleiden äänittämisen kanssa ei pidetty turhaa kiirettä, neljän kappaleen äänityksiin kului yhtyeen kotiseudulla Vihdin takamailla kaikkiaan vuoden verran aikaa.
Levyn ensimmäinen kappale ”Lasinen laulu” oli melkoinen yllätys, sillä ennakkotietojen perusteella odotin jotakin progressiivista – mitä ikinä se sitten oikeastaan tarkoittaakaan. Rytmiryhmä alkaa kuitenkin soittaa aika raskaasti tyylillä, josta ensimmäiseksi tuli mieleen Black Sabbathin kaltaiset bluesista virikkeitä ammentaneet 1970-luvun jytäorkesterit. Toinen vertailukohde voisi olla amerikkalaiset happopäät, jotka saattoivat soittaa puoli tuntia samaa riffiä. Raskaahkoa, jyräävää bluesia rikkoo ilmeisesti flangerin kautta soitettu kitara, joka oikeastaan voisi olla tällaisella kappaleella raskaampi ja ilkeämpikin. Kun kitara kuitenkin kuuluu selvästi kaiken muun läpi, toisivat sopivat riitasoinnut kappaleelle lisää luonnetta.
Onko kappaleen nimen perusteella suuri yllätys, että ”Lasisen laulun” sanoituksissa kerrotaan alkoholismista? Laulaja-päähenkilö on alkoholistin kumppani, joka ilmeisesti on jo menettänyt uskonsa ja odottaa periaatteessa voimattomana sivustakatsojana tarinan seuraavaa käännettä – joko kuolemaa tai raitistumista. Melko monotonisena etenevä laulu (tai avunhuuto) on sanoitukset huomioon ottaen periaatteessa hyvä tehokeino, mutta se kyllä kaipaisi jotain räväkkää ja yllättävää, että se toimisi paremmin.
Toinen kappale ”Varjot” alkaa Hammondeilla. Nyt alkaa hämyily, joka tuo minulle mieleen Atomic Roosterin ja Van Der Graaf Generatorin, eikä tämä ole mikään moite. Olisiko tuossa introssa mukana myös hitunen Led Zeppelinin ”Your Time Is Gonna Comea” ja Uriah Heepin ”July Morningia”? Sanoitusten osalta ”Varjot” kulkee ”suomalaisten rakastamassa melankoliassa” vainajan (näin asian tulkitsin) muistellessa menneitä.
Kymmenminuuttinen ”Varjot” muuttuu vähän ennen puoliväliä vain bassolla ja koskettimilla tehdyn siirtymän kautta mukavaksi valssiksi. Sen aikana kuullaan pieni nyökkäys Jethro Tullille – ilmeisesti jollain kosketinsoittimella (Moog?) on tehty huilua muistuttavia ääniä, jotka sopivat tuohon kohtaan hyvin. Lopussa palataan vielä pienen kitarasoolon jälkeen alun teemaan. Aamunkoitetta pitää kyllä kunnioittaa siitä, että kun se progevaihde pannaan silmään, niin yhtye ei ainakaan lopeta kappaletta kesken kaiken. Ja vaikka tuo kappaleen pituus onkin erikseen mainittu, niin jokainen minuutti on käytetty hyvin.
Juha Hämäläinen, rummut, perkussiot ja taustalaulut, Pia Korpela, basso ja lead-laulut (edessä vasemmalta oikealle)
Jukka Suominen, kitarat ja lead-laulut, Tomi Korpela, koskettimet ja sävelet (takana vasemmalta oikealle)
Koskettimilla alkaa myös ”Tabernakel”, joka on hauska instrumentaali-ilottelu. Tai ei ”Tabernakel” ihan puhdas instrumentaali ole, sillä nimittäin kuullaan muutamaan otteeseen saksankielistä(!) puhelaulua. Hammondeilla ja kitaralla soitettu riffi toimii hyvin. Basistikin pääsee soittamaan tällä rivakalla kappaleella lyhyen soolon. Oikeastaan odotin rumpalinkin pääsevän hetkeksi parrasvaloihin, vaikka eihän hänkään siellä taustalla mitään perusbiittiä hakkaa.
”Tabernakelia” olisi voinut vielä pitkittääkin ja muutenkin tällaista reippaampaa menoa olisi tällä albumilla voinut olla enemmän. Kun olen maininnut muidenkin kappaleiden yhteydessä artisteja, joiden musiikki tulee kappaleesta mieleeni, niin jatketaanpa tässäkin: Deep Purplessa kosketinsoittimia soittavan Don Aireyn sooloalbumeilla on satunnaisesti kuultu samankaltaista menoa kuin ”Tabernakelilla”.
Lue myös:
- Levyarvio: Yes – Big Generator (1987)
- Review: King Crimson – Larks’ Tongues in Aspic (1973)
- Sarja: David Bowie – Earthling (1997)
- Review: Pink Floyd – The Final Cut (1983)
- Levyarvio: Makrofagi –Musta ovi (2022)
- Review: Porcupine Tree – Closure/Continuation (2022)
Albumin viimeinen kappale ”Turhaan” palaa jälleen melankolisempiin maisemiin. Rauhallinen, alussa 3/4-tahtilajissa kulkeva kappale etenee tunnelmallisesti. Jukan ja Pian esittämä rakastavaisten duetto on hyvä idea, mutta olisi ehkä kaivannut Jukalta hieman lempeämpää äänenkäyttöä. Kappaleen puolivälissä tunnelma muuttuu hämärämmäksi, välillä taustalla kuullaan oikeastaan vain epämääräisiä, melkein psykedeelisiä kosketinääniä. Kun Pia alkaa laulaa noiden äänien päälle Eino Leinon ”Velhon virttä”, hän pääsee oikeastaan ensimmäistä kertaa näyttämään taitojaan kunnolla. Aivan kappaleen lopussa saadaan kuulla Hammondien huudatusta, jollaisella Keith Emerson, Jon Lord ja Ken Hensley hemmottelivat 1970-luvulla fanejaan. Sepä oli ihan oivallinen loppuhuipennus tälle albumille.
Aamunkoitteen debyytillä kuullaan mielenkiintoinen ja ihan mukavasti toimiva sekoitus perinteisen progressiivisen rockin elementtejä. Jatkoa ajatellen – toivon, ettei tämä jää Aamunkoitteen ainoaksi julkaisuksi – kerron vielä joitain mieleeni tulleita asioita. Nämä ovat tosiaan vain omia ajatuksiani siitä, mikä levyllä mielestäni toimii ja mitä ehkä olisi voinut tehdä toisinkin.
Yhtyeellä on soittopuoli teknisesti kunnossa, mutta toivoisin siihen hieman rempseämpää otetta. Älkää nyt olettako, että Suomi on sellainen murheellisten laulujen maa, jossa lauluissakin pitää synkistellä. Ja vaikka rumpali saattaa ajatella, että eihän tällaisissa perustahtilajeissa pysty ihmeitä tekemään, niin virvelinisku tai filli vähän eksoottisempaan kohtaan Bill Brufordin tapaan piristäisi kappaleita. ”Tabernakel” oli kaikessa positiivisessa pöhköydessään todella piristävää kuultavaa! Progen peruselementteihin kuuluu soittajien näyttämisenhalu, joten ei muuta kuin antakaa palaa!
Laulumelodioihin ja sanoituksiin kannattaisi jatkossa kiinnittää enemmän huomiota. Muutamassa kohdassa sanoitusten rytmitys ei kuulostanut oikein toimivalta, sillä pelkkä tavujen määrä ja loppusoinnut eivät automaattisesti tee runosta luontevasti laulettavaa tekstiä. Kun yhtyeestä löytyy kaksi laulajaa, kannattaa sitä käyttää jatkossakin hyväksi. Duetot ja stemmalaulu eivät ole ihan jokaisen yhtyeen juttu ja huolellisesti toteutettuna ne antavat yhtyeelle persoonallisuutta. No tämänhän Uriah Heepin ystävät kyllä tietävätkin.
Etsiskelin levyä kuunnellessani myös netistä lisätietoa yhtyeestä. Yhtenä mieleenjääneenä mainintana oli, että jatkossa musiikkia voisivat säveltää muutkin yhtyeen jäsenet. Ihan kannatettava idea, vaikkei Tomi Korpelan sävellyksissä vikaa ollutkaan. Nyt albumi kuitenkin kuulosti aika korostetusti kosketinsoittajan ideoimalta albumilta. Muille soittajille – varsinkin kitaristille – olisi jatkossa hyvä antaa lisää tilaa, selkeämpi vuorottelu tekisi yhtyeen kokonaissoundille hyvää.
Levyn miksauksesta ja tuotantopuolesta huomauttaisin sen verran, että äänimaisema kuulosti usein harmillisen täyteen ahdetulta. Ilmavampi toteutus – mallia voisi ottaa niistä yhtyeen jäsenten selvästi rakkaudella kuuntelemista 1970-luvun klassikkoalbumeista – saisi kokonaisuuden kuulostamaan selkeämmältä. Samalla sellaisten moniosaisten kappaleiden kuin ”Varjot” ja ”Turhaan” dynamiikka paranisi.
Mutta hei! – pidin tästä levystä. Alun blues ei ehkä sopinut parhaalla mahdollisella tavalla kokonaisuuteen, mutta kolme viimeistä kappaletta muodostivat jo aika hyvän tyylillisen kokonaisuuden. Odottelen jatkoa mielenkiinnolla.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: progressiivinen rock, 2022, Suomi
Lue myös: Pekka Pohjola Group – Kätkävaaran lohikäärme (1980)
Tuottaja: Aamunkoite
Levy-yhtiö: Omakustenne
Pienemmät Purot 
Vastaa