Levyarvio: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)

Ruth Is Stranger Than Richard on Soft Machinen ja Matching Molen perustaneen Robert Wyattin kolmas sooloalbumi.

Robert Wyatt oli ollut näkyvä ja arvostettu hahmo progressiivisen musiikin skenessä 60-luvun lopulta alkaen, mutta viimeistään vuonna 1974, hänen ensin halvaannuttua onnettomuudessa vyötäröstä alaspäin, ja sitten palattua voitokkaana mestarillisella Rock Bottom albumilla, oli hänestä tullut jonkinmoinen semi-legenda jolle Henry Cown ja Piccio Dal Pozzion kaltaiset yhtyeet omistivat jopa albumeitaan.

wyatt
Robert Wyatt

Wyatt koki ylistetyn Rock Bottomin jälkeen rimakauhua seuravaan siirtonsa suhteen. Wytt kammosi itsensä toistamista yli kaiken ja samaan aikaan hänellä oli myös jonkinmoinen blokki säveltämisen suhteen. Wyatt ei lopulta säveltänytkään itse yhtäkään uutta kappaletta Ruth Is Stranger Than Richardille. Levyn kaikista sanoitukset hän kuitenkin kirjoitti.

”Solar Flares” on ainoa Wyattille kreditoitu kappale (ja se onkin mainio), mutta sekin oli sävelletty jo pari vuotta aiemmin. Levyn sävellykset ovat peräisin lähinnä Wyattin ystäviltä ja vanhoilta kollegoilta. Aivan ensimmäiselle Canterbury-bändille Wilde Flowersille Brian Hopperin säveltämä ”Soup Song” on jazzahtava hassuttelu joka olisi sopinut hyvin vaikka Hatfield And The Northille. Trumpetisti Mongezi Fezan ”Sonia” on kulmikkaampi jazz-tuuttailu ja kitaristi Fred Frithin (Henry Cow) neliosainen ”Muddy Mouse/Muddy Mouth” kummallinen ja vähäeleinen taidelaulu. Mukana on myös kolme coveria: jazz-basisti Charlie Hadenin ”Song For Che” joka on levyllä sovitettu hartaaksi hautajais-jazziksi sekä taidemusiikkisäveltäjä Jacques Offenbachin kokeellinen ”5 Black Notes and 1 White Note”.

Koko levyn kohokohta on Roxy Music -kitaristi Phil Manzaneran ja Matching Molen basisti Bill McCormickin kahdeksan minuuttinen sävellys ”Team Spirit” joka on albumin kolmas lainaraita. ”Team Spirit” on uusi versio alunperin Manzaneran ensimmäiselle soololevylle Diamond Headille (joka ilmestyi vain kuukautta Ruthia aiemmin) tehdystä kappaleesta ”Frontera”. Tuossa alkuperäisessä versiossa Wyatt oli laulanut sanoitukset itse keksimällään ”faux-espanjalla”, mutta ”Team Spiritiin” hän kirjoitti uudet synkeät englanninkieliset sanat. “Team Spirit” eroaa kyllä musiikillisesti alkuperäisestä niin paljon että en olisi yhteyttä rehellisesti sanottuna välttämättä huomannut jos itseäni viisaammat eivät asiaa olisi minulle osoittaneet. Kunnon töräyttelevää jazz-skronkkausta sisältävä kappale on levyn biiseistä se joka ehkäpä eniten muistuttaa Rock Bottomin kappaleita vaikka enemmän jazzin suuntaan meneekin. 

Vaikka Wyattin panos säveltänä levyllä oli pieni jokainen levyn kappale kuitenkin kuulostaa vahvasti nimenomaan Wyattilta niiden alkuperästä riippumatta. Tästä pitää huolen paitsi omintakeiset sovitukset, mutta tietenkin myös Wyattin omat vielä omintakeisemmat korkealta vingahtelevat vokaalit. Hyvä esimerkki wyattmaisuudesta on Frithin yksinään pianolla säestämä ”Muddy Mouth” jossa Wyatt kirjaimellisesti soittaa sammakkomaisesti suutaan (mutaista suuta?) kappaleen pari ensimmäistä minuuttia. Lopputulos on hieman kuin trumpetin harmon-sordiinolla tuotettu wah-wah-efekti.

eno-wyatt
Brian Eno ja Robert Wyatt.

Jazzia kuullaan ”Team Spiritin” ohella levyllä yllättävänkin paljon ja ilmeisesti levyn jazz-muusikot kuten saksofonistit Gary Windo ja Nisar Ahmad Khan hieman jopa kaappasivat sessiot haltuunsa siiinä määrin että Wyatt ihmetteli välillä että kenen levyä tässä oikein ollaan tekemässä. Wyatt ei varsinaisesti halunnut tehdä jazz-levyä (Wyattilla on tuntunut olevan aina ristiriitainen suhde jazziin) ja taisteli näitä impulsseja vastaan Brian Eno rinnallaan joka saikin levyn kanteen hauskan kreditoinnin ”direct inject anti-jazz ray gun”. Jazzia vastaan kamppailun lisäksi Eno soitti levyllä myös hieman kitaraa ja syntetisaattoria. 

Itseäni jazz ei levyllä haittaa. Päin vastoin. On hienoa että sitä pääsi mukaan näinkin paljon. Kaiken kaikkiaan monien eri ristivetojen muokkaama levy on kuitenkin niin eklektinen että on hyvin vaikea kiteyttää mihin genreen Ruth Is Stranger Than Richard lopulta oikeastaan kuuluu. Parhain arvaukseni on: jonnekin art rockin ja avantgarde-jazzin väliin. Tämä sekalaisuus on tavallaan myös levyn voimavara, mutta tekee levystä samalla myös varsin vaikeasti hahmotettavan.

Ruth Is Stranger Than Richardin ei ole Rock Bottomin kaltainen täysosuma (vaan harvapa levy on!), mutta hieno ja omaperäinen albumi kuitenkin. Onkin harmi että Wyatt ei jatkanut Ruth Is Stranger Than Richardin jälkeen tasaisesti musiikin tekoa vaan hän palasi levyttämään oman nimensä alla vasta 80-luvun alussa ja silloinkin vain yksittäisten kappaleiden muodossa. Osa syynä Wyattin ratkaisuun oli levysopimus Virgin Recordsin kanssa joka oli Wyattista niin epäreilu että se olisi hänen mielestään johtanut pitkällä tähtäimellä vain yhä kasvavaan velkaan Virginille. Samoista syistä Henry Cow irrottautui samoihin aikoihin Virginistä ja ryhtyi toimimaan omavaraisesti. 

Seuraavaa Wyattin koko pitkää levyä Old Rottenhatia saatiin odottaa vuoteen 1985 asti. Sitä ennen hän osallistui kuitenkin vierailijana moniin kiinnostaviin levyihin ja projekteihin laulaen mm. Henry Cown kiertueilla sekä Michael Mantlerin ja Phil Manzaneran levyillä.

Parhaat biisit: ”Solar Flares”, ”Team Spirit”, ”Soup Song”

Arvosana: ****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI


Lisää kirjoituksia vuoden 1975 musiikista täältä >

Kappaleet:

Side Richard (A-puoli)
”Muddy Mouse (a)” (Fred Frith, Robert Wyatt) – 0:49
”Solar Flares” (Robert Wyatt) – 5:36
”Muddy Mouse (b)” (Fred Frith, Robert Wyatt) – 0:50
”Black Notes and 1 White Note” (Jacques Offenbach arr. Robert Wyatt) – 5:00
”Muddy Mouse (c)” joka johtaa kappaleeseen ”Muddy Mouth” (Fred Frith, Robert Wyatt) – 6:15

Side Ruth (B-puoli)
”Soup Song” (Brian Hopper, Robert Wyatt) – 4:03
”Sonia” (Mongezi Feza) – 4:18
”Team Spirit” (Bill MacCormick, Phil Manzanera, Robert Wyatt) – 8:33
”Song for Che” (Charlie Haden) – 3:42

Muusikot:

Robert Wyatt: vokaalit, piano, sähköpiano, urut, rummut Brian Eno: kitara, syntetisaattori, direct inject anti-jazz ray gun Gary Windo: basso klarineti (Ri2, Ru2), tenorisaksofoni, alttosaksofoni Nisar Ahmad ”George” Khan: tenorisaksofoni, baritonisaksofoni Mongezi Feza:  trumpetti Fred Frith: piano Bill MacCormick: basso John Greaves:  basso Laurie Allan: rummut

Tuotanto: Robert Wyatt, Nick Mason (vain kappale ”Sonya”)

Levy-yhtiö: Virgin


 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: