Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1977 – Sijat 21-29

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1977 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 21-29.

21. Stormy Six: L’apprendista (IT) ****
22. Gong: Live Etc (UK) ****
23. Al Di Meola: Elegant Gypsy (US) ****
24. Van der Graaf: The Quiet Zone / The Pleasure Dome (UK) ****
25. Shakti With John McLaughlin: Natural Elements (UK/IN) ****
26. Gentle Giant: Playing the Fool (UK) ****
27. Tangerine Dream: Encore (DE) ****
28. Eero Koivistoinen Quartet: Labyrinth (FI) ****
29. Aksak Maboul : Onze danses pour combattre la migraine (BE) ****


Katso vuoden 1976 parhaat levyt sijoilla 11-20  täältä


21.Stormy Six: L’apprendista

apprendista

L’apprendista on italialaisen Stormy Sixin kuudes studioalbumi.

Vuonna 1966 Milanossa perustettu Stormy Six aloitti uransa soittamalla psykeelistä rokkia ja siirtyen sitten folkahtavien vasemmistolaisten protestilaulujen suuntaan. 70-luvun puolivälissä yhtyeen tyyli oli lipunut pikku hiljaa kohti progressiivista rockia.. Muutamaa vuotta myöhemmin Stormy Sixin musiikki oli jo niin monimutkaista ja kulmikasta että levyt L’apprendista ja Macchina maccheronica (1980) voidaan helposti luokitella avant-progeksi…

Lue koko arvostelu täältä >

****

22. Gong: Live Etc

live_etcLive Etc on Gongin ensimmäinen livealbumi.

On kiinnostavaa että Gongin ensimmäinen livealbumi ilmestyi vasta vuonna 1977 kun bändi oli ollut olemassa jo melkein kymmenen vuotta. Ja samana vuonna ilmestyi sitten heti myös yhtyeen toinen livelevy Gong est Mort… Vive Gong. Gong Est Mort on laadukas julkaisu sekin, mutta Live Etc on silti hieman vahvempi kokonaispakkaus.

Alunperin tupla-vinyylinä julkaistu Live Etc sisältää livetaltiointeja vuosilta 1973-1975 ja esittelee peräti kolme eri variaatiota Gongin kokoonpanosta (yhdistävänä tekijä kaikissa kitaristi Steve Hillage, basisti Mike Howlett ja puhallinsoittaja Didier Malherbe). Painopiste on kuitenkin nimenomaan Daevid Allenin Gongissa vaikka hän oli Live Etc:n julkaisuun mennessä jättänyt yhtyeen jo pari vuotta aiemmin. Vinyylin viimeisellä puoliskolla kuullaan Shamal -ajan kokoonpanoa eli Allen ei ole enää siinä osiossa matkassa mukana, mutta repertuaari on kuitenkin hänen aikakauden levyiltään. Allen itse on kautta levyn hyvässä iskussa. Hän leikittelee, elämöi ja pelleilee siellä täällä, mutta laulaa tarvittaessa myös perinteisessä mielessä varsin hyvin ja tehokkaasti.

Soitto on riehakkaan energistä ja meininki sopivan huuruista ja anarkistista. Muusikoiden suoritukset ovat taitavia, vaikkei ei soitto välttämättä aina erityisen tarkkaa olekaan. Kappeleiden sovituksissa on sopiva määrä irtiottoja studioversioihin nähden ja välillä bändi intoutuu pitkiinkin improvisaatiojaksoihin, ilman että biisien punainen lanka kuitenkaan pääsee katoamaan. Soittamisen riemu ja anarkistinen energia on Live Etc:n se juttu. Live Etc:llä Gong myös kuulostaa enemmän kuin koskaan nimenomaan rock-bändiltä. Mutta hiton taitavalta ja omalaatuiselta sellaiselta.

Sittemmin Allenin Gong-aikakaudelta on retrospektiivisesti julkaistu useampiakin livelevyjä, mutta Live Etc summaa tuon ajan yhä kaikista tehokkaimmin. Toisaalta jos tililläsi on riittävästi katetta voit tehdä Live Etc:n tarpeettomaksi ja hankkia massiivisen Love From Planet Gong -boksin (2019) joka sisältää kaikki Live Etc:llä sivutut konsertit kokonaisuudessaan ja paljon muuta.

Parhaat biisit: ”You Can’t Kill Me”, “Est-Ce Que Je Suis”, ”6/8 Tune”, ”Radiognome Invisible”, ”Oily Way”, ”Master Builder”

*****

23. Al Di Meola: Elegant Gypsy

Elegant_gypsyElegant Gypsy on kitaristi Al Di Meolan toinen sooloalbumi.

Al Di Meola nousi hetkessä yhdeksi jazz-rockin hämmästellyimmäksi kitarasankariksi liittyttyään vuonna 1974 vain 19 vuotiaana kosketinsoittaja Chick Corean perustamaan Return To Foreveriin. Al Di Meolasta tuli ensimmäinen varteenotettava kilpailija Mahavishnu Orchestran kitarajumala John McLaughlinille mitä tulee miljoona nuottia sekunnissa tyyppiseen pyrotekniikkaan. Di Meolan tekniikka ja erityisesti hänen nopeutensa oli ällistyttävää tasoa ja hänestä tulikin tärkeä inspiraation lähde myös monille heavy rock -tiluttelijoille.

Di Meola on kuitenkin McLaughlinin lailla parhaimmillaan myös varsin pätevä musiikintekijä. Di Meolan ensimmäinen soololevy Land Of The Midnight Sun (1976) oli jo oikein onnistunut jazz-rock -kiekko, mutta Elegant Gypsy onnistuu petraamaan vielä edeltäjäänsä nähden etenkin sävellysten laadussa.

Di Meola kasasi ympärilleen kovan ryhmän muusikoita jotka pysyvät hienosti hänen perässään vaikka missään vaiheessa pitkin levyä ei ole epäselvää kuka ja mikä on levyn todellinen stara. Eli Al ja hänen nuotteja tarmokkaaseen tahtiin sylkevä kitaransa. Rummuissa levyllä vuorottelee kaksi Chick Corean kanssa soittanutta lahjakasta rumpalia Steve Gadd ja Lenny White. Koskettimissa suristelee Mahavishnu Orchestrasta tuttu Jan Hammer ja bassossa hieman tuntemattomampi Anthony Jackson. Lisäapuja saadaan vielä perkussionisti Mingo Lewisiltä ja flamenco-skenen virtuoosi Paco De Lucialta joka vierailee akustisessa kitarassa.

Levyn ehdottomasti uljain hetki on kuusi minuuttinen ”Race With Devil On Spanish Highway” jonka tuliset kitarajuoksutukset ja vauhdikas tempo tosiaan maalailevat onnistuneesti värikkäitä mielikuvia paholaismaisesta kilpa-ajosta virtaviivaisilla kilpureilla pitkin pölyisiä maanteitä jossain jumalan selän takana. Kappale kiteyttää myös hyvin levyn koko tyylilajin: eli homman nimi on energinen jazz-rock jossa on vahvoja latino-vaikutteita ja aina silloin tällöin hetkittäin myös flamenco-fiilistelyä. Ihan pelkkää tykittelyä levy ei onneksi ole vaan se sisältää myös tulisemman toiminnan vastapainoksi sopivan määrän lyyrisempiä akustisia hetkiä.

Laadukkaasti äänitetty Elegant Gypsy on erittäin viihdyttävää kuunneltavaa, mutta silti hieman liikaa kiinni Di Meolan pakkomielteessä olla lännen nopein pyssysankari yltääkseen ihan mestaruussarjaan biisien laadun puolesta.

Parhaat biisit: ”Race With Devil On Spanish Highway”, ”Elegant Gypsy”

****

24. Van der Graaf: The Quiet Zone / The Pleasure Dome

quiet_zoneThe Quiet Zone / The Pleasure Dome on vuonna 1967 perustetun Van der Graaf Generatorin kahdeksas studiolevy.

Jos aivan kirjaimellisia ollaan niin kysehän ei itseasiassa ole Van der Graaf Generatorista vaan Van der Graafista. VdGG:n klassisen kokoonpanon hajottua toistamiseen World Recordin jälkeen loppuvuonna 1976 vokalisti/kitaristi Peter Hammill ja rumpali Guy Evans päättivät jatkaa yhdessä, mutta lyhensivät bändin nimen tehdäkseen pesäeroa aiempaan yhtyeeseen. 70-luvulla yhtyeen hajoamisiin ja henkilövaihdoksiin suhtauduttiin vielä kriittisemmin joten nimilyhennys oli luultavasti osittain tapa torjua kritiikkiä jota olisi voinut syntyä bändin jatkamisella vaikka puolet miehistöstä oli häipynyt omille teilleen. Nykypäinänä The Quiet Zone / The Pleasure Dome lasketaan kuitenkin osaksi VdGG:n kaanonia.

Peter Hammillilla oli muutos mielessä muutenkin kuin nimen osalta. Saksofonisti David Jackson oli jonkin aikaa mukana uudessa World Recordin jälkeisessä kokoonpanossa, mutta jättäytyi lopulta pois (hän soittaa tällä levyllä yhdessä kappaleessa vierailijana). Häntä ei suinkaan korvattu toisella puhallinsoitin-taiturilla kuten olisi voinut odottaa vaan ryhmään rekrytoitiin String Driven Thingissä soittanut klassisesti koulutettu viulisti Graham Smith. Myöskään Hugh Bantonia ei korvattu uudella kosketinsoittajalla vaan hänen tilalleen pestattiin bändissä vuosina 1969-1970 soittanut basisti Nick Potter. Yhtyeessä oli siis ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1970 jälleen bassokitaristi (Banton oli hoitanut homman tällä välin bassopedaaleilla urkujen soiton ohella. Toisaalta yhtye oli nyt ensimmäistä kertaa vailla asialle täysin omistautunutta kosketinsoittajaa. Hammill soittaa levyllä kyllä satunnaisesti koskettimia, mutta pääosin hän omistautuu vokaalien ohella sähkökitaralle.

Bändin uusi kokoonpano olisi muuttanut musiikin tyyliä jo väkisinkin erilaisen instrumentaationsa puolesta, mutta myös kappaleet ovat varsin erilaisia kuin edellisillä VdGG:n levyillä. The Quiet Zone / The Pleasure Domen biisit ovat lyhyempiä ja selvästi suoraviivaisempia kuin aiemmin. Ne ovat enemmin taitavasti soitettuja rokkibiisejä kuin varsinaista progerokkia. Perusrokista ei silti voida puhua sen verran omalaatuiselta meininki kuulostaa jo pelkästään tietenkin Hammillin vokaalien ansiosta, mutta myös Smithin railakkaan viulun ansiosta jolla on varsin merkittävä rooli pitkin levyä. Sovituksissa on myös sen verran koukkuja ettei bändiä tässä vaiheessakaan voida aivan Clashin tai AC/DC:n rinnalle sovitella.

Levyn kohokohta on ”Cat’s Eye / Yellow Fever (Running)” joka kuulostaa hieman kuin stereoideilla pumpatulta ELO:lta. Smithin klassisesta musiikista inspiraatiota hakeva itsepintaisesti hinkkaava viuluriffi kannattelee kappaletta. Hammillin intensiiviset ja hieman punk-henkiset vokaalit iskevät aina välillä Evansin demonisen rumpupauhun yllyttämänä. Lopussa kuullaan Smithin haikea, mutta terävästi soiva viulusoolo jota hän säestää itse toisella viuluraidalla. Smith sai panoksestaan ansaitusti Hammillin rinnalla sävellyskrediitin. Itseasiassa biisi oli alunperin Smithin sävellys johon Hammill lisäsi laulumelodian ja sanoitukset. Muuten levyn kaikki kappaleet on merkitty Hammillin nimiin. 

Toinen erityisen maininnan arvoinen kappale on nopetempoinen ”The Sphinx in the Face” jossa Potterin merkillisesti surisevalla bassolla on tärkeä rooli. Energinen ja suorastaan brutaali kappale on enemmän jonkinlaista new wavea kuin progressiivista rockia.

Valitettavasti levyllä on myös muutama hieman yhdentekevä raita ja kokonaisvaikutelmaksi jää yhtye joka hakee omaa juttuaan, mutta ei aivan täysin onnistu sitä määrittelemään. Sinänsä hyvältä kuulostavan levyn soundit ovat tavallaan myös hieman liian hiotut. Tämä materiaali olisi luultavasti hyötynyt rupisemmasta tuotannosta. 

The Quiet Zone / The Pleasure Dome ei myöskään lopulta ollut bändille uuden alku sillä tämä kokoonpano tuli tiensä päähän jo seuraavana vuonna julkaistuaan ensin todella brutaalin kuuloisen livealbumin nimeltä Vital. Van der Graaf Generator palasi seuraavan kerran esiintymislavoille ja studioon vasta 2005.

Parhaat biisit: ”Lizard Play, ”Cat’s Eye / Yellow Fever (Running)”, ”The Sphinx in the Face”

****

fb_cta

25. Shakti: Natural Elements

natural_elementsNatural Elements on Shaktin (tunnetaan myös nimellä Shakti With John Mclaughlin) kolmas albumi.

Kitaristi John McLaughlin perusti Shaktin vuonna 1974 kolmen intialaisen muusikon L. Shankarin (viulu, alttoviulu, vokaalit), Zakir Hussainin (bongot, dholak, tabla, timbaalit, vokaalit) ja T.H. Vinavakramin (ghatam, kanjeera, vokaalit) kanssa ensimmäisen Mahavishnu Orchestran inkarnaation hajottua. Shaktin konseptina oli yhdistellä intialaista musiikkia akustiseen jazz-rockiin.

Shaktin debyyttialbumi Shakti With John Mclaughlin oli livealbumi ja se julkaistiin vuonna  1976. Tiiviseen tahtiin yhtye julkaisi vielä kaksi studiolevyä joista tämä Natural Elements on jälkimmäinen.

Kokonaan akustinen Natural Elements yhdistelee mainiosti intialaista perinnemusiikkia John McLauglinin salamannopeisiin jo Mahavishnu Orchestrasta tuttuihin kitarajuoksutuksiin. Shaktin musiikkia kuvaakin hyvin ajatusleikki ”jos intialaisten muusikot soittaisivat akustisesti Mahavishnu Orchestran musiikkia”. 

Suurimmaksi osaksi salamannopeilla temmoilla soitetut kappaleet ovat täynnä wow-hetkiä, mutta kokonaisuutena levy tuntuu välillä polkevan hieman paikoillaan. Vaikka vauhdikkaasti polkeekin! Shankarin todella viiltävästi soiva viulun vinkuna käy myös väärässä mielentilassa hetkittäin hermoille. Natural Elements ei todellakaan ole mitään rentouttavaa kuultavaa.

Natural Elements jäi Shaktin viimeiseksi albumiksi.

Parhaat biisit: ”Mind Ecology”, ”Get Down and Sruti”

****

26. Gentle Giant : Playing The Fool

playing_the_foolPlaying The Fool on Gentle Giantin ensimmäinen livealbumi.

Vuoden 1976 Euroopan kiertueella äänitetty livealbumi Playing The Fool julkaistiin alunperin tuplavinyylinä ja sisältää kappaleita kaikilta yhtyeen tähän mennessä ilmestyneiltä albumeilta paitsi Acquiring The Tastelta (1971). 

Gentle Giant on sovittanut kappaleet osittain melko radikaalisti uusiksi ja suurin osa kappaleista on liitetty toisiinsa eräänlaisiksi sikermiksi. Esimerkiksi Octopusilta (1972) viisi kappaletta on tiivistetty 15 minuuttiseksi suiteksi. Ratkaisu on luova ja toimii välillä komeasti, mutta on myös hieman disorientoivaa. Muutama kappale on maltettu sentään pitää täysin itsenäisenä teoksena ja näistä suurimman vaikutuksen tekee todella hurjalla tempolla läpi kaahattu ”Free Hand”.

Gentle Giant esittelee monipuolisuuttaan jälleen myös instrumenttipaletin suhteen: viisi henkinen yhtye soittaa levyllä yhteen reippaasti yli 20 eri soitinta. Normaalin rock-instrumentaation lisäks levyllä kuullaan mm. erilaisia saksofoneja, selloa, nokkahuiluja, vibrafonia ja trumpettia. Täytyy tosin todeta että siinä missä keikalla paikan päällä nokkahuilu – ja vibrafoni -soolot ovat yhdistettynä visuaaliseen (karvainen aikuinen mies soittaa nokkahuilua keskellä rockbändiä) aspektiin ovat varmasti tarjonneet mainiota viihdettä eivät ne aina pelkästään ääniraidalta kuultuna täysin toimi. Toisaalta bändin rohkeaa asennetta on pakko kunnioittaa ja samanlaiseen yllätyksellisyyteen ja monipuolisuuteen livenä 70-luvulla ylsi luultavasti vain Henry Cow ja ehkä jossain määrin King Crimson. Gentle Giantin variaatiot studiomateriaalista tosin eivät tunnu perustuvan edellä mainittujen yhtyeiden tavoin improvisaatioihin vaan ovat tarkkaan ennalta suunniteltuja. Yhtyeen sponttaanius livenä on siis pitkälti hyvin harjoiteltu illuusio.

Playing The Fool on kiinnostava läpileikkaus yhtyeen kuuden ensimmäisen vuoden aikana syntyneestä musiikista vaikkei sen kollaasimainen formaatti täysin minua vakuutakaan.

Parhaat biisit: ”Excerpts from Octopus”, ”Funny Ways”, ”Free Hand.

****


Vuoden 1976 parhaat levyt löydät täältä


27. Tangerine Dream: Encore

encoreEncore on saksalaisen Tangerine Dreamin toinen livealbumi.

Vuoden 1977 Pohjois-Amerikan kiertueella äänitetty Encore ja alunperin tupla-vinyylinä julkaistu levy sisältää neljä pitkää (16-19 min.) kappaletta. Levyllä soittaa viimeistä kertaa Tangerine Dreamin klassinen kokoonpano Edgar Froese, Christopher Franke ja Peter Baumann. Baumann hyppäsi kyydistä seuraavaan studiolevyyn Cycloneen (1978) mennessä.

Encore on periaatteessa varsin tuttua 70-luvun jälkipuoliskon Tangerine Dreamia. Encorella vimmaisesti pulputtavat sekvensserit yhdistyvät käsin soitettuihin Mellotroneihin, sähköpianoihin ja syntetisaattoreihin ja meininki on mukavan rouhea ja livemäisen oloinen. Pientä uutuuden viehätystä yleisen soundiin tuo Edgar Froese sähkökitara joka tuo mukavaa vaihtelua muuten puhtaasti kosketinsoitinvetoiseen soundiin. Froesen eeppisen pitkä kitarasoolo ”Coldwater Canyonissa” on itseasiassa yllättävänkin pätevän kuuloista meinkinkiä vaikkei hän mikään kuusikielisen virtuoosi olekaan.

Pitkiin kappaleisiin mahtuu tyhjäkäyntiäkin, mutta lopulta Encore on luultavasti Tangerine Dreamin hienoin livelevy. Se onnistuu parhaimmillaan olemaan sekä hypnoottisesti otteessaan pitävää jumitusta ja toisaalta riehakkaimmillaan suorastaan orgastisen riemukasta kuultavaa.

Parhaat biisit: ”Cherokee Lane”, ”Coldwater Canyon”

****

28. Eero Koivistoinen Quartet: Labyrinth

labyrinthLabyrinth on saksofonisti Eero Koivistoisen yhdeksäs studioalbumi.

Eero Koivistoisen musiikki oli hänen kahdella edellisellä levyllään Wahoo! (1973) ja The Front Is Breaking (1976) muuttunut sähköiseksi jazz-rockiksi ja mukana oli myös varsin vahvoja funk-sävyjä kenties Herbie Hancockin Headhunters-yhtyeen inspiroimana. 

Labyrinth levyllä Koivistoinen palaa täysin akustisen jazzin puolelle. Sähköisten bändien laajahkot kokoonpanot kutistuvat Labyrintilla ketteräksi kvartetiksi. Koivistoisen rinnalla hyvää työtä tekee pianisti Vladimir Shafranov, kontrabasisti Pekka Sarmanto ja rumpali Reiska Laine. 

Koivistoinen on säveltänyt levyn kaikki kappaleet lukuunottamatta balladimaista päätösraitaa ”Yksi ruusu on kasvanut laaksossa” joka on kansansävelmä. Labyrinth vaikuttaakin suht tarkkaan sävelletyltä levyltä vaikka sisältää myös vapaampia hetkiä.

Etenkin The Front Is Breakingilla funk-vaikutteet tuntuivat jo aavistuksen väkinäisiltä ja Labyrinth onkin kaikessa akustisessa ilmavuudessaan huomattavasti miellyttävämpää kuunneltavaa. Akustisuus ei kuitenkaan tarkoita Labyrinthin tapauksessa voimattomuutta tai pelkkää kepeää tunnelmointia vaan levyllä on hyvinkin ärhäköitä hetkiä kuten erittäin vauhdikkaalla tempolla kaahailtu hieno aloitusraita ”Stress”.

Labyrinth ei lopulta ole erityisen innovatiivinen tai rohkea jazz-levy ja jää hetkittäin hieman ennalta-arvattavaksi taustatapetiksi, mutta pääosin se on kuitenkin erittäin miellyttävää kuunneltavaa.

Parhaat biisit: ”Stress”, ”Arabeski”

****


Katso vuoden 1976 parhaat levyt sijoilla 20-27  täältä


29. Aksak Maboul : Onze danses pour combattre la migraine

onze_dansesOnze danses pour combattre la migraine on Aksak Maboulin ensimmäinen studiolevy.

Cos -yhtyeessä aiemmin soittanut multi-intrumentalisti Marc Hollander perustama Aksak Maboul (”hullut rytmit”) on tehnyt neljässä kymmenessä vuosikymmenessä vain neljä albumia joista jokainen on keskenään hyvin erilainen. Yhdistävää niille on lähinnä pelottomuus kokeilla kaikkea mahdollista ja yleinen kummalisuus. Ja debyytti Onze danses pour combattre la migraine saattaa olla hyvinkin olla yhtyeen levyistä se kaikista kummallisin.

Onze danses pour combattre la migraine (1”1 tanssia tanssia taistelussa migreeniä vastaan”) on viehättävän kummallinen avantproge -levy jonka tyyli on hilpeä (hetkittäin tosin myös melankolinen) ja lempeä. Eli aivan jotain muuta kuin Belgiassa ja Ranskassa samaan aikaan nupullaan oleva Univers Zeron ja Art Zoydin kehittelemä äärimmäisen synkeä kamarimusiikkimainen suuntaus.

Onze danses pour combattre la migrainen kappaleet ovat enimmäkseen lyhyitä vinjettejä ikään kuin katkelmia kokonaisuudesta jota emme pääse kuulemaan. Kuulijana hyppäämme usein ikään kuin keskelle musiikkia jota kuulemme vain hetkisen kunnes meidät heitetään taas seuraavan katkelman keskelle. Tämä on yhtäläisesti kiehtovaa että turhauttavaa. Etenkin kun osa levyn 17 kappaleesta kestää vain puoli minuuttia tai jopa vähemmän. Brian Enon Another Green Worldilla käytti hieman samaa tekniikkaa, mutta Marc Hollander vie tyylin pidemmälle mitä korostaa myös tyylilajien laajempi kirjo.  Hollander ammentaa jazzista, klassisesta muusikista, ranskalaisista traditionaalisista laulelmista, loungesta ja ties mistä.

Yksi kappale saattaa olla tarjoilla elektronista pulpututusta ja seuraava olla hyvinkin romanttisen kuuloinen jonnekin 20-luvulle viittaava akustinen duetto klarinetilla ja viululle. Välillä kuullaan myös pienen tyttölapsen pari minuuttinen vapaamuotoinen rallattelu ranskankielellä. Kokonaisuus on siis hyvin hyvin eklektinen ja omituinen. Kaikessa leppoisuudessaan Onze danses pour combattre la migraine on kuitenkin suht helppoa kuunneltavaa.

Onze danses pour combattre la migraine on täysin ainutlaatuinen kokonaisuus. Tavallaan hieman liiankin ainutlaatuinen.

Kolmea vuotta myöhemmin Hollander teki nerokkaan siirron ja kutsui Henry Cow’n entiset jäsenet kitaristi Fred Frithin ja rumpali Chris Cutlerin Aksak Maboulin jäseniksi ja uudistunut kokoonpano teki yhtyeen todellisen mestariteoksen Un Peu de L’Ame des Banditsin.

Parhaat biisit: “Vapona, not Glue”, “Chanter Est Sain”, “Son of L’idiot”, “Cuic Steppe”, “The Mooche”

****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: