Konserttiarvostelu: King Crimson Montréalin Jazz-festivaaleilla 3.7.2017

En ollut alun perin ajatellut mennä katsomaan keikkaa, vaikka King Crimson onkin ehkä kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni. Olin nähnyt sen livenä kahdesti aiemmin: kvartettina Finlandia-talossa Power to Believe –kiertueella, ja septettinä vuonna 2015 Montréalissa. Finlandia-talon kokemus oli pettymys; kliinisen konserttitalon tunnelma oli vaisu, eikä sinänsä taitavasti soitettu musiikki sytyttänyt liekkiin. Septettikeikka historiaa huokuvassa vanhassa teatterissa Montréalissa oli aivan toista maata ja eturivissä nautittuna kolmen rumpalin kattaus oli parhaita kokemiani keikkoja. Harkitsin lipun ostoa viime hetkelle, koska en halunnut tärvellä edellisen upean keikan muistoa. Päätin kuitenkin viime hetkellä lähteä, ja koska lippuja oli vähän jäljellä, päädyin ostamaan yhtyeen markkinoiman VIP paketin, jolla pääsin kolmosrivin keskelle ja faneja varten tarkoitettuun esitilaisuuteen, jossa puhuisi bändin tuottaja David Singleton ja joku bändin jäsenistä.

Onneksi päätin lähteä, keikka oli vieläkin edellistä parempi nuorensi minua ainakin vuoden päivät! Esitilaisuus oli leppoisa. Singleton kertoili työstään liveboksien koostajana ja soitti mielenkiintoisia ääninäytteitä, mm. jostain Lizard-kauden yhtyeen keikalta Robert Frippin selkeän jazz-kitarasoolon, josta tuli lähinnä mieleen saman aikakauden John McLaughlin. Yhtye kuulemma on kirjoittanut uutta materiaalia, mutta ”studioon menemisestä tai menemättä jättämisestä” ei kuulemma ole mitään suunnitelmia. Fripp oli kuulemma saanut idean kolmen rumpalin bändistä alun perin kun Singleton oli nähnyt Japanissa Steve Hackettin Genesis Revisited –keikan. Tämä oli johtanut keskusteluun King Crimson revisited –bändistä jossa olisi ollut mm. John Wetton, Jakko Jakszyk ja Gavin Harrison. Idean kuultuaan Fripp oli todennut: ”but I want to play those songs”. Wettonin terveydentilan heikettyä suunnitelma oli lähtenyt kehittymään.

montraud1-w1740
Kuva: Tony Levin

Seuraavaksi puhujakorokkeelle nousi rumpali Pat Mastelotto. Kalifornialaiseen tapaan mukava ja leppoisa kaveri, joka vastasi yllättävänkin rehellisesti yleisön kysymyksiin. Pääsin itse kysymään, minkälaisia eroja hän näki monen rumpalin kanssa työskentelyssä jos vertaa tuplatrioa Bill Brufordin kanssa kolmen rumpalin ryhmään Harrisonin ja Bill Rieflinin, ja myöhemmin Jeremy Staceyn kanssa. Pat totesi, että Brufordin kanssa soittaminen oli vähän kuin ”flipperin pelaamista… koskaan ei tiedä minne pallo kimpoaa seuraavaksi.” Billilla kuulemma oli aina suunnitelmat A, B, C ja D, ja koskaan ei tiennyt ryhtyisikö hän vaikka soittamaan Mastelotton osuuksia. Kolmen rumpalin trion sovitukset ovat Harrisonin sovittamia, ja suunnitelmasta ei poiketa, ei edes vaikka laulaja tai solisti putoaisi kelkasta. Hassua kyllä näin taisi juuri käydä ”Power to Believe” –kappaleen polyrytmisessä Discipline-kitaraosassa, jossa Fripp ja/tai Jakko putosi rytmistä, ja rumpukuoro veti omiaan siihen asti kunnes kitaristit saivat kiinni. Staceyn tuleminen Rieflinin tilalle on kuulemma tuonut rumpuryhmään enemmän raakaa voimaa, minkä kyllä illalla huomasi.

Illan konsertti kesti väliaika poislaskettunakin kolmisen tuntia. Ensimmäinen setti alkoi ”Neuroticalla” Beat-levyltä ja jatkui siitä suoraan ”The Construction of Lightilla”. Rumpujen vastaansanomaton vyöry on jotain sanoinkuvaamatonta. Varsinkin ”The Construction of Lightin” ja toisella puoliajalla soitetun ”Level 5”:n kaltaiset minusta heikommat kappaleet saivat tämän ryhmän käsittelyssä suorastaan uuden elämän ja kuulostivat paremmilta kuin koskaan. Rumpuryhmän soolo ”Hell Hounds of Krim” taisi tulla tässä välissä. Lizard-levyltä kuultiin ensimmäisen setin aikana sekä ”Cirkus” että pitkän nimikappaleen Jon Andersonin ”Prince Rupert” –osaa seuraavat osat (kuulin mielestäni osia sekä ”Bolerosta” että ainakin koko ”Battle of the Glass Tears”). Mel Collins nousi näissä erityisesti esille soittaen illan aikana huilun lisäksi saksofoniperheen kaikkia päävesoja (sopraano, altto, tenori ja baritoni). Lisäksi samaan syssyyn kuultiin mielestäni ”Sailor’s Tale” (aivan varmasti en muista). Seuraava täysin pysäyttävä jakso oli ”Peace – And End” –kappaleen versio (Poseidon-levyltä), jonka Jakko säesti itse kitaralla. Jakko on mielenkiintoinen hahmo. Kukaan ei spiikannut mitään koko illan aikana, mikä on yksi laulajan karisman mittari. Hänen lauluaan voisi tavallaan parjata karisman puutteesta, mutta juuri hänen monipuolisuutensa kitaristina ja laulajana mahdollisti sen, että yhtye pystyi soittamaan kappaleita aivan kaikilta kausiltaan. Heikoimmillaan hän oli Wettonin ja Adrian Belewin osuuksissa, mutta kumpikaan heistä ei olisi pystynyt hoitamaan tätä keikkaa kokonaan. ”Peace” oli aivan upea suoritus, ja sitä seurasi varoittamatta ”Red”, joka sai tietysti yleisön perseet ensimmäistä kertaa irti penkistä. ”Fallen Angel” oli tietysti mannaa, ja ”Islands” pitkine improvisaatioineen päätti setin.


Lue lisää artikkeleita King Crimsonista


Toisen setin avasi ”Pictures of a City”, vastaansanomaton menopala, ja ”Level Five”, jossa rumpuryhmä soitti ehkä vastaansanomattomimmat groovensa. Lisäksi Tony Levinin virtuoottinen stick-työskentely Trey Gunnin alun perin soittaman osuuden parissa oli jotenkin viileää katsottavaa. Äijä muistuttaa vuodesta toiseen enemmän Twin Peaksissa esiintynyttä seniiliä tarjoilijaa, mutta soittaa täysin kuin peruskallio: useimmiten hitaasti ja juurevasti, mutta jos tarvitaan, helvetin nopeasti ja juurevasti. ”The Letters” Islands-levyltä kävi sydämeen ja toisaalta siitä revittiin brutaalit groovet. ”Easy Money” sai intohimoisen tulkinnan, mutta sitä seurannut ”Indiscipline” oli kerrassaan viehättävä. Siinä oli paitsi hieno rumpalien ajatustenvaihto-osa, mutta myös aivan loistava innovaatio Jakkolta, joka oli säveltänyt itselleen laulumelodian Adrian Belewi freneettiselle puhelaululle, jonka tuplasi George Benson –hengessä kitaralla, ja Tony Levin lauloi harmonioita. Hieno ratkaisu, sillä ei kukaan voi Belewia kopioida. Uutta tuotantoa edusti kappale ”Meltdown”, jossa on hieno ”Discipline”-henkinen kitaraosa. ”Starless” on ehkä maailman hienoin kappale, ja se sai kyllä arvoisensa tulkinnan kun Mel Collins nyhti sopraanosaksofonista sävyt. Jakko lauloi puhtaasti ja urheasti, mutta ei sitä Wettonin suoritusta oikein voi saavuttaa. Hienointa kappaleessa oli ehkä Gavin Harrisonin 13/4 groove, jonka hän hoiti aluksi yksin. Rumpukuoron kaikki kolme soittajaa ovat virtuooseja, mutta Harrison on heidän johtajansa ja varmasti kiistatta taitavin. Hän oli näyttänyt koko keikan tapansa mukaan itseään 20 vuotta nuoremmalta ujolta koodarilta, joka oli valvonut edellisen yön kokista juoden. Soitto oli kuitenkin ylimaallisen hienoa, ja tässä kappaleessa hänen jumalainen groovensa pääsi irti.

Illan aikana kuultiin kolme encorea. Avauksena ”In The Court of the Crimson King”, tässä vaiheessa ei oikeastaan paljon voi lisätä. David Bowien ”Heroes”; minusta ihan turha mutta yleisö tykkäsi. Ja sitten se ”Schizoid Man”, jonka aikana Gavin Harrison sai vielä rumpusoolon. Jouduin ilmarummuttamaan nopeassa unisono-osassa, jota olen joskus itsekin saanut soittaa Tavastian lavalla. Ensimmäiset rivit oli valaistu (bändi haluaa nähdä edes vähän yleisöä), ja Mastelotto taisi innostua tästä vähän.

Onneksi tuli lähdettyä.

Teksti: SAKU MANTERE
Kuvat: TONY LEVIN

fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: