Vastavirtaan-sarjassa Saku Sipi arvioi proge-levyjä joilla on alan harrastajien piirissä kyseenalainen ellei jopa halveksuttu maine.
Saku on eri mieltä!
Emerson Lake & Palmer oli ollut telakalla alkuvuodesta ’79 lähtien läpi koko 80-luvun. Yhtyeen jäsenet työstivät tänä aikana omia projektejaan: Greg Lake teki kaksi soololevyä, Carl Palmer soitti Asiassa (niin, ja kyllähän Lakekin käväisi Asiassa yhden rundin verran vuonna 1983) Keith Emerson perusti Laken kanssa kasarin puolivälissä lyhytikäisen Emerson, Lake & Powell supergroupin, joka teki yhden albumin ja maailmankiertueen. Tämän lisäksi Emerson ja Palmer soittivat niin ikään lyhytikäisessä kokoonpanossa, jonka nimi oli yksinkertaisesti 3. Kokoonpanoon kuului Emersonin ja Palmerin lisäksi multi-instrumentalisti Robert Berry.
Alkuperäiseen muotoonsa ELP palasi 90-luvun alussa kun he kokoontuivat levyttämään comeback-albumiaan Black Moon (tai aivan alunperin he kokoontuivat säveltämään musiikkia elokuvasoundtrackiin). Black Moon-kiertueen jälkeen vuonna 1993 Emersonin oikea käsi alkoi vihoittelemaan, mikä haittasi miehen soittoa mitä suurimmissa määrin (Huhujen mukaan Emerson jopa joutui äänittämään oikean käden kosketinosuuksia uudelleen vasemmalla kädellä soitettuna). Myös Carl Palmerilla oli terveysongelmia samaan aikaan (karpaalitunnelisyndrooma). Tilanne ei siis näyttänyt uuden albumin työstämisen kannalta kovin lupaavalta.
Levyn polkaisee komeasti käyntiin raita nimeltä ”Hand of Truth”, joka hönkii kaikuja yhtyeen 70-luvun ajoista. Biisi on kerrassaan loistava aloituspala, joka asettaa odotukset levyä kohtaan mukavan korkealle.
Albumia jatkaa kappale nimeltä ”Daddy”, joka on Greg Laken käsialaa oleva dramaattinen balladi kadonneen tytön Sara Anne Woodin muistolle. Kappale on myös yksi niistä, jotka aiheuttavat allekirjoittaneelle kylmiä väreitä ehkäpä jälleen Laken riipaisevan hienojen vokaalien ansiosta. Kappaleen royaltit muuten lahjoitettiin Laken pyynnöstä kadonneiden lasten etsintään (eihän tällaisesta miehestä voi olla pitämättä❤️).
Kolmas kappale ”One by One” alkaa Emersonin dramaattisen kuuloisella pianolla ja on eeppisyydessään kerrassaan viihdyttävää kuunneltavaa alusta loppuun saakka. Kappale on hieno esimerkki yhtyeen hieman ”päivitetystä” saundista.
Seuraavaksi pääsemme nauttimaan jälleen kerran oikein karmaisevan hienosta Greg Laken balladista nimeltä ’”Heart on Ice”. Biisistä voi aistia tiettyä yhteneväisyyttä edellisen levyn ”Farewell to Arms” kappaleeseen (joka on muuten yksi kaikkien aikojen hienoimpia kappaleita) ja jo pelkästään tämän takia nostan tämän hymnin yhdeksi levyn ehdottomista kohokohdista.
Viidennen kappaleen ”Thin Linen” intro hohkaa jälleen kaikuja 70-luvulta, mutta loput kappaleesta edustaa yhtyeen uudistettua saundia. Kappaleen kertosäkeessä käytetyt naistaustalaulajat ovat varmasti saaneet monen ELP-fanin kupin pahemman kerran nurin, mutta omasta mielestäni tämä on kiehtova ja yllättävän toimiva ratkaisu. Tämän biisin bassotteluista vielä bonuspapukaijamerkki Gregille!
Tämän jälkeen kuulemme ELP:in dramaattisen tulkinnan Bob Dylanin veisusta ”Man in the Long Black Coat”. Tämä lukeutuu myös ehdottomasti albumin parhaaseen antiin. Kuuntelin huvikseni tätä analyysia kirjoittaessani myös Dylanin alkuperäisen version. Jouduin valitettavasti biisin kuultuani toteamaan, että vaikka minulla herra Dylania kohtaan onkin syvä arvostus ja kunnioitus, niin tämä alkuperäinen versio kuulosti kuin parodiavedolta kappaleesta. Se toisaalta kyllä nostaa tämän ELP:in tulkinnan vielä pykälän korkeammalle silmissäni.
Seuraava kappale ”Change” on ehdottomasti levyn viihdyttävintä ja tarttuvinta antia! Tämä on se kappale jota hyräilin monta päivää hymy huulillani jo heti ensikuuleman jälkeen. Biisissä on hyvin mccartneymainen tunnelma, ehkä juuri sen takia että tämä on sellainen menevä ja mukava hyvän mielen kappale.
Kahdeksas kappale ”Give Me a Reason to Stay” on hieman vähäpätöisempi biisi, mutta ei tämäkään missään nimessä kelvoton. Laken laulu ja bassottelu tekevät kappaleesta melko miellyttävän pop-rock kappaleen. Ja kyllähän meijän Greg myös vetäisee komean, mutta harmittavan lyhyen kitarasoolon kappaleessa.
Seuraavaksi kuulemme kappaleen nimeltä ”Gone Too Soon”, joka on taas viihdyttävä ja miellyttävä menopala. Ja voi ystävät tässä kappaleessa Laken basso jytisee muuten komiasti! Emersonin kosketintiluttelut tuovat myös mukavan lisän tälle kappaleelle.
Toiseksi viimeinen kappale on vanhempaa perua Laken ja Geoff Downesin vuoden ’89 Ride The Tiger-sessioista. Täytyy myöntää, että tykkään tästä ELP:in versiosta hieman enemmän kuin Laken ja Downesin alkuperäisestä tämän ollessa jotenkin energisempi ja intohimoisempi näkemys kappaleesta.
Sitten pääsemme albumin Grande Finaleen: ELP-klassikko ”Pictures at an Exhibition” pääse viimeinkin studiokäsittelyyn! Tässä tulee kanssa menemään ainakin niillä vannoutuneimmilla ELP-faneilla aamumurot väärään kurkkuun, kun sanon että pidän tästä versiosta enemmän kuin alkuperäisestä. Ja paljon. Monet ovat kritisoineet näitä ysäriELPpilevyjä siitä syystä, että Laken ääni ei ole entisellään näillä levyillä. Se on tietenkin myönnettävä että se on muuttunut huomattavasti siitä mitä se oli 70-luvulla. Mutta en missään nimessä sano, että muutos olisi tapahtunut huonompaan suuntaan. Nyt Laken äänessä on sellaista syvyyttä ja karismaa, mitä siinä ei välttämättä edellisvuosina niinkään ollut. Niin kuin eräs ystäväni sanoi, että kun mies laulaa tuollaisella äänellä, niin sitä jumalauta uskoo mitä se laulaa! Ja voi että kun tämä Laken matalampi, syvempi ja karismaattisempi ääni sopii tähän kappaleeseen niin, että melkein itku pääsee. Tässä on myös se hyvä juttu, että tässä ei ole niitä järkyttävän raivostuttavan typeriä Emersonin kosketinvingutuksia, mitä alkuperäisessä livevedossa valitettavasti on.
Tuossa taannoin ilmoitin että top-kolmoseni ELP:ltä on:
1. Works Volume 1
2. Pictures at an Exhibition
3. Love Beach
Mutta nyt kun olen sisäistänyt tämän albumin kertakaikkisen mahtavuuden, niin on se sitä myöten sitten tiputtanut Picturesin kakkospaikalta neljänneksi. Tämä on sellainen levy, josta innostuin pitkästä aikaa niin kuin pikkupoika uudesta leluautosta!
Tämä levy osoitti sen, että ELP oli menossa hyvään suuntaan saundinsa kanssa. Yhtye piti levyn julkaisun jälkeen pari vuotta taukoa (ilmeisesti Emersonin käden takia?), mutta palasi keikoille vuonna 1996. Tällöin Greg Lake kertoi eräässä haastattelussa, että bändillä on suunnitteilla konseptuaalisempi albumiprojekti. Tämä projekti kuitenkin ilmeisesti kariutui johonkin ja kokoonpano hajosi uudestaan vuonna 1998. ELP teki vielä yhden paluukeikan vuonna 2010 High Voltage-festivaalilla. Lopullisen pisteen yhtyeen mahdolliselle paluulle laittoi Keith Emersonin ja Greg Laken poismenot vuonna 2016. Onneksi viimeiseksi jäänyt albumi In The Hot Seat on silmissäni kaikin puolin onnistunut mestariteos, johon kaikin puolin huikea ura on kerrassaan hieno lopettaa!
Ps. En voinut välttyä ajoittaisilta emotionaalisilta tunnelatauksilta tätä arvostelua kirjoittaessani (Eli siis melkein tuli tippa linssiin, kun on niin viimosen päälle hieno levy!).
Parhaat biisit: ”Heart On Ice”, ”Man in the Long Black Coat”, ”Pictures at an Exhibition”, ”Change”, ”Daddy”
Arvosana: *****
Kirjoittaja: SAKU SIPI
Lisää kirjoituksia Emerson Lake & Palmerista täältä >
Pienemmät Purot 
Olen itse asiassa samaa mieltä kanssasi tämän albumin versiosta ”Pictures at the Exhibitionista”. On virkistävää lukea tällainen näkemys albumista, joka on näinkin kovasti lytätty. On sillä hetkensä.
Ymmärräthän kuitenkin, että tämän julkistettuasi joudut luopumaan progressiivisen rockin hermeettisen temppelin jäsenyydestä, bonuskortista ja seremoniallisesta kultaviitasta sekä varomaan loppuelämäsi kadulla kävellessäsi proge-gangstojen tulitusta ohiajavasta vyötiäisenmuotoisesta panssarivaunusta?
TykkääLiked by 1 henkilö
Nyt on huomattava että toimittaja Saku Sipin uskottavuus proge-temppelin jäsenenä on hieman kyseenalainen alun perinkin! 😉
T. Päätoimittaja Yliruusi
TykkääLiked by 1 henkilö