Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1991 parhaiksi levyiksi.
1. Linday Cooper: Oh Moscow (UK) ****½
2. Lindsay Cooper : An Angel On The Bridge (UK) ****½
3. Sunday All Over the World: Kneeling at the Shrine (UK) ****½
4. John Greaves: La petite bouteille de linge (UK) ****½
5. Lindsay Cooper : Schrödinger’s Cat (UK) ****½
6. Talk Talk: Laughing Stock (UK) ****
7. Massive Attack: Blue Lines (UK) ****
8. Rain Tree Crow: s/t (UK) ****
9. Daniel Denis : Sirius And The Ghosts (BE) ****
10. The Bill Frisell Band : Where in the World? (US) ****
Katso vuoden 2023 parhaat levyt täältä
1. Linday Cooper: Oh Moscow
Klassisesti koulutettu puhallinsoittaja Lindsay Cooper tunnetaan erityisesti avantproge-yhtye Henry Cow’sta, mutta hänellä oli merkittävä rooli myös pelkästään naisista koostuvassa Feminist Improvising Groupissa sekä kaksi levyä tehneessä News From Babelissa.
Cooper oli myös erittäin merkittävä hahmo siinä mielessä, että hänen virtuoosimainen fagotinsoitonsa inspiroi monia soittajia siinä määrin, että tuosta, rock-musiikin piirissä niin harvinaisesta, instrumentista tuli melkeinpä tavaramerkki kamarimusiikkihenkisen avantprogen puolella.
Soolouransa Cooper aloitti vuonna 1981 säveltämällä musiikin elokuvaan The Song Of The Shirt joka julkaistiin levyllä Rags. Cooperin sooloura keskittyikin pitkälti musiikkiin jota hän sävelsi elokuvien, teatterin tai modernin tanssin taustalle. Cooperin taidemusiikkia, rockia ja kabareeta avantgardistisesti yhdistelevä musiikki oli kuitenkin aina taiteellisesti kunnianhimoista ja Cooper pyrki aina siihen, että hänen sävellyksensä toimisivat myös puhtaasti musiikkina irrotettuna alkuperäisestä käyttötarkoituksestaan…
****½
2. Lindsay Cooper : An Angel On The Bridge
An Angel On The Bridge on Lindsay Cooperin viides sooloalbumi.
Henry Cow’sta tutun Lindsay Cooperin (1951-2013) kuuluisin vuonna 1991 ilmestynyt levy on Sally Potterin kanssa tehty laulusarja Oh Moscow, mutta hän julkaisi samana vuonna myös kaksi muuta albumia.
Royal Academy Of Musicissa fagotin soittoa opiskellut Cooper oli kaavaillut jo parikymppisestä asti säveltävänsä levyllisen nimenomaan tuolle instrumentille räätälöityä musiikkia. Australiassa sävelletty ja äänitetty An Angel On The Bridge toteutti Cooperin pitkäaikaisen unelman ja nostaa fagotin keskeisempään rooliin kuin yhdelläkään aiemmalla hänen sooloalbumillaan.
Aivan yksin Cooper ei kuitenkaan levyä tehnyt sillä taustatukea siellä täällä antaa harpunsoittaja Louise Johnson, lyömäsoittaja Michael Askill sekä sanattomasti vokalisoiva Cathy Marsh. Cooper itse soittaa fagotin lisäksi myös hieman sopraanosaksofonia ja koskettimia. Pääosassa on kuitenkin tukevasti nimenomaan fagotti ja sehän on herkullista sillä itse rakastan tuon matalaäänisen puupuhaltimen hieman mystistä ja kummallista soundia. Etenkin Cooperin kaltaisen mestarin soittamana. Cooper käyttääkin instrumenttia levyllä monipuolisesti. Välilä perinteisemmin melodioita soittaen, välillä käyttäen instrumenttia perkussiivisesti ja välillä manipuloiden soundia hienovaraisesti efektilaitteilla.
Yhdeksestä lyhyestä (2-6 min.) sävellyksestä koostava An Angel On The Bridge tarjoilee musiikkia joka kaunista ja viekoittelevaa. Sen mutkikkaasti kiemurtelevat melodiat luovat arvoituksellista tunnelmaa. Välillä musiikki kuulostaa keskiaikaiselta, välillä tunnelmat johtavat ajatukset jonnekin Lähi-idän suuntaan.
Louise Johnsonin kirkkaasti soiva harppu on upea vastinpari Cooperin tummasti soivalle fagotille. Lyhyt nimibiisi on erityisen kaunis Johnsonin ja Cooperin duetto. Leikkisä ”Suburban Tango” jossa Michael Askillin käsirummut vaihtuvat sotilaallisesti päriseviin rumpuihin tuo hieman mieleen Pekka Pohjolan musiikin. Välillä Askill soittaa herkullisesti myös marimbaa. Sovitukset ovatkin kautta levyn kerrassaan nerokkaita. Pienestä kokoonpanosta otetaan kaikki irti.
An Angel On The Bridgea voi olla nykypäivänä vaikea löytää fyysisenä julkaisuna, mutta onneksi levy on sisällytetty kokonaisuudessaan myös CD-formaatissa julkaistulle kokoelmalevylle A View From The Bridge (1998).
38 minuuttinen An Angel On The Bridge on nautittavaa kuunneltavaa alusta loppuun.
Parhaat biisit: ”The Hanging Garden”, ”An Angel on the Bridge”, ”Suburban Tango”, ”The Bush Photographer”
****½
3. Sunday All Over the World: Kneeling at the Shrine
Kneeling At The Shrine on Sunday All Over The Worldin debyyttialbumi.
Satunnaisemmin musiikkimaailmaa seuraava saattaa tuntea Robert Frippin ja Toyah Wilcoxin hieman hupsuna senioriparina Sunday Lunch YouTube-sarjasta jossa he coveroivat rennolla ja leikkisällä otteella rock-klassikoita.
Hieman tarkemmin musiikkinsa tunteva kuitenkin tietää, että Robert Fripp (s.1946) on yksi legendaarisen King Crimsonin perustajajäsenistä ja kitaravirtuoosi joka on soittanut mm. David Bowien, Peter Gabrielin, Brian Enon ja David Sylvianin kaltaisten omalaatuisten artistien rinnalla.
Toyah Wilcox (s. 1958) puolestaan aloitti musiikkiuransa 70-luvun lopulla itsensä mukaan nimetyn Toyah -bändin keulakuvana. Toyah soitti energistä post-punkin ja taidepopin välimaastoon jäävää musiikkia…
****½
4. John Greaves: La petite bouteille de linge
La petite bouteille de linge on John Greavesin neljäs sooloalbumi.
Basisti/vokalisti/pianisti John Greavesin soolouran voidaan katsoa käynnistyneen vuonna 1977 monimutkaista ja suorastaan kryptistä musiikkia sisältäneen Kew. Rhone. -levyn myötä. Tuolla levyllä Greaves vastasi sävellyksistä ja Peter Blegvad sanoituksista.
Kew. Rhone. syntyi kahden merkittävän yhtyeen välisenä aikana. Henry Cow’n Greaves jätti vuonna 1976 ja National Healthiin hän liittyi vuonna 1978. Greaves soitti National Healthin riveissä vuoteen 1980 asti jolloin yhtye hajosi. Greaves palasi mukaan paria vuotta myöhemmin kun National Health kokoontui kunnoittamaan Alan Gowenin pois menoa levyllä DS Al Coda (1982). 70-luvun lopulta 80-luvun loppuun asti Greaves soitti myös epäsäännöllisesti toimineessa vapaan improvisaation ryhmässä Soft Heap.
Greavesin soolouran voidaan ajatella alkaneen toden teolla vuonna 1982 levyn Accident myötä…
****½
5. Lindsay Cooper : Schrödinger’s Cat
Schrödinger’s Cat on Lindsay Cooperin kuudes sooloalbumi.
1991 oli vilkas vuosi mitä tuli Lindsay Cooperin levyjulkaisuihin. Schrödinger’s Cat on Oh Moscowin ja An Angel On The Bridgen jälkeen peräti kolmas Cooperin tuona vuonna julkaisema albumi.
Schrödinger’s Cat äänitettiin vuonna 1990 ja oli alunperin sävelletty MacLennan Dance & Companyn nykytanssiesitystä varten. Ilmeisesti esitys perustui fyysikko Erwin Schrödingerin kuuluisaan kvanttimekaniikkaa käsittelevään Schrödingerin kissa -ajatuskokeeseen.
Tyylillisesti täysin instrumentaalinen Schrödinger’s Cat muistuttaa jossain määrin An Angel On The Bridgea, mutta soundi on modernimpi ja elektronisempi. Koskettimilla on suurempi rooli ja osassa biisejä kuullaan jopa ohjelmoituja rumpuja. Yllättävää kyllä tämä toimii ihmeen hyvin. Ehkä siksi että rytmiraita on niin monimutkainen, että se ei kuulosta lainkaan tyypilliseltä rumpukonepuksutukselta. Elektroniikan sijasta pääosaan nousee silti keskeisemmin Cooperin ja Dean Brodrickin soittamat fagotit sekä Pete Whymanin saksofonit. Myös trumpetti, sello ja haitari sekä bassoklarinetti pääsevät silloin tällöin ääneen.
Schrödinger’s Cat tarjoilee todella viehättäviä lyhyitä sävellyksiä koskettimille ja suurelle määrällä erilaisia puhaltimia. Cooperin 1-6 minuuttiset miniatyyrit ovat täynnä konstikkaita melodioita ja kummallisia soundeja. Cooperille tyypillisesti tunnelma siirtyy perinteisen kauniista äkkiväärään tai abstraktiin avantgardeen käsittämättömän luontevasti. Välillä nämä kaksi elementiä kulkevat jopa rinnakkain kuten omituisesti ruksuttavalla rytmiraidalla varustetussa ”The Particle Dancessa” joka kuitenkin omaa todella viehkeitä melodialinjoja. Hetkittäin musiikki on niin kummallista, että en tajua miten se soveltuu tanssin, edes nykytanssin, taustalle. Mutta enpä minä mitään tanssitaiteesta ymmärräkään!
Jos Schrödinger’s Catia tarkastelee yksittäisten kappaleiden tasolla voi se tuntua hieman turhauttavalta niiden hyvin lyhyiden kestojen takia, mutta levyn miniatyyrit muodostavat itseasiassa erinomaisen 40 minuuttisen kokonaisuuden toistuvine teemoineen joka on enemmän kuin osiensa summa.
Parhaat biisit: ”The Particle Dance”, ”Rock Climbing”, ”Alpha Beta”, ”Uncertainty Principle”
****½
6. Talk Talk: Laughing Stock
Laughing Stock on Talk Talkin viides studioalbumi.
Vuonna 1981 perustettu Talk Talk oli levyltä levyltä liukunut kauemmas keskitien popista. Hienon taiderock -levy The Colour Of Springin (1986) jälkeen ilmestynyt Spirit Of Eden (1988) oli vienyt yhtyeen musiikin suorastaan avantgardistiseen suuntaan.
Laughing Stock on selkeä rinnakkaisteos kolmea vuotta aiemmin ilmestyneelle upealla Spirit Of Edenille. Ja lähes yhtä tasokkaasta levystä on tälläkin kertaa kyse. Tyylillisesti levyllä liikutaan hyvin samankaltaisissa, hieman abstrakteissa jazzahtavan minimalistissa mutta sovituksellisesti rikkaissa, taiderock-tunnelmissa.
Kuten edeltäjänsä myös Laughing Stock kasattiin vaivalloisesti valtavasta raakamateriaalin määrästä joka oli tuotettu pääosin improvisaatioiden avulla. Levyn lähes vuoden kestäneisiin äänityssessioihin on kerrottu osallistuneen peräti 50 eri muusikko, mutta heistä ”vain” 18 kädenjälkeä päätyi lopulliselle levylle. Itse Talk Talk oli kutistunut multi-instruementalisti Mark Hollisin ja rumpali Lee Harrisin duoksi. Tuottajana ja toisena säveltäjänä hääri edelleen ulkojäsen Tim Friese-Greene.
Laughing Stockilla Talk Talk ei luo nahkaansa uudelleen vaan rakentaa selvästi Spirit Of Edenillä luodun tyylin varaan. Ja miksi ei, yhtye oli tuolla levyllä päätynyt niin omalaatuisiin sfääreihin, että olisi kohtuutonta vaatia heti jotain aivan uutta. Talk Talk tarjoilee jälleen kummallisen rockin ja jazzin fuusion jota annostellaan kuulijan korviin kamarimusiikkimaisilla äänenpaineilla. Siis pääosin. Välillä musiikki räjähtää riehakkaaksi mekkalaksi. Laughing Stock on kuitenkin enimmäkseen erittäin hiljaista ja sisäänpäin kääntynyttä musiikkia ja Vielä edeltäjäänsäkin abstraktimpaa.
En osaa oikein sanoa miksi, mutta en saa Laughing Stockista otetta aivan samalla tavalla kuin kuin Spirit Of Edenistä. Se jokin ihan viimeinen mystinen osatekijä jää ainakin omalla kohdallani tällä kertaa uupumaan. Levy tarjoilee silti monia upeita hetkiä. Erityisesti ”Tap Head” kuulaine jazz-tunnelmineen on upea. Sen musiikki keinuu vähäeleisesti eteenpäin, ja siellä täällä trumpetit huhuilevat joko tumman pehmeästi tai viiltävän terävästi. Hollis suorastaan kuiskailee vokaalinsa välillä kitaraansa puhtaalla soundilla näppäillen. ”Tap Headissa” kamarimusiikkimainen avantgarde-jazz kohtaa saumattomasti kokeellisen rockin.
Laughing Stock ei kuitenkaan ole pelkästään hiljaista hissuttelua. Kitarat rämisevät ja surisevat välillä rujosti ja aggressiivisesti päällekäyvä ”Ascension Day” on varmasti yhtyeen koko uran väkivaltaisin kappale. Levyltä ei julkaistu yhtään singleä, mutta jos niin olisi tehty otollisin vaihtoehto olisi ollut kaunis ”New Grass” joka lähestyy edes hieman tavanomaista popmusiikkia.
Ilmestyessään Laughing Stock sai ristiriitaiset arviot eikä myynyt erityisen hyvin. Talk Talk hajosi kaikessa hiljaisuudessa seuraavana vuonna Hollisin tahtoessa keskittyä perhe-elämään.
Talk Talkin kantavan voiman Mark Hollis musiikillinen ura sai vuonna 1988 kuitenkin vielä epilogin kun hän julkaisi nimettömän soololevynsä. Levyn musiikki oli jopa Spirit Of Edeniä ja Laughing Stockia vähäeleisempää. Tämän jälkeen Hollis jättäytyi pysyvästi ulos musiikkibisneksestä. Hollis kuoli syöpään vuonna 2017 vain 64 vuotiaana. Hänen musiikkinsa perintö elää yhä lukuisien post-rock -yhtyeiden vaikutteissa.
Parhaat biisit: ”Ascension Day”, ”Tap Head”, ”New Grass”
****
7. Massive Attack: Blue Lines
Blue Lines on Massive Attackin debyyttialbumi.
Massive Attack perustettiin Lounais-Englannissa sijaitsevassa satamakaupungissa Bristolissa vuonna 1988. Yhtyeen perusti Robert ”3D” Del Naja, Adrian ”Tricky” Thaws, Andrew ”Mushroom” Vowles ja Grant ”Daddy G” Marshall.
Massive Attacking ohella nelikko onnistui synnyttämään puolivahingossa myös kokonaisen uuden musiikkityylin jota tultiin hieman myöhemmin kutsumaan trip-hopiksi. Trip-hop on omalaatuinen sekoitus hip hopia, elektronista tanssimusiikkia, soulia, funkia, jazzia ja rokkia. Sen tunnusmerkkejä ovat hitaat tempot, syvät bassolinjat, psykedeelinen äänimaailma ja unenomaiset tai melankoliset sävyt. Kaikki tämä on mukana jo Massive Attackin mullistavalla debyytillä Blue Lines.
Massive Attacking nelikko ja joukko vierailevia laulajia työsti levyä kahdeksan kuukautta. Biisimateriaalia oli syntynyt kuitenkin jo edellisen kahdeksan vuoden aikana kun osa Massive Attackista oli vielä soundsystem (eräänlainne dj- ja ääniteknikkojen kollektiivi tanssimusiikkiskenessä) The Wild Bunchin jäseniä,
Daddy G on kertonut, että bändin tarkoituksena oli tehdä tanssimusiikkia, ei niinkään jaloille vaan päälle. Massive Attackin hienostunut ja huolella tuotettu sekoitus erilaisia musiikkityylejä onkin kuin hip hop versio Pink Floydista. Massive Attackin musiikki löysikin runsaasti ystäviä myös musiikinkuuntelijoista joita ei saisi tanssilattialle kirveelläkään. Allekirjoittanut mukaan lukien.
Levyn upein biisi on sen aloitusraita, upean vääjäämättömästi eteenpäin jyrisevä, ”Safe From Harm”. Biisi on rakennettu pitkälti Billy Cobhamin jazz-rock -biisistä ”Stratus” poimittujen samplejen varaan (mukana on myös hieman Herbie Hancockia ja Funkadelicia). Massive Attack rakentaa historiallisesta raakamateriaalista kuitenkin jotain aivan uutta ja raikasta. Shara Nelsonin kauniit, mutta painokkaat, vokaalit kruunaavat kokonaisuuden.
Toinen huippuhetki on levyn toinen sinkkujulkaisu ”Unfinished Sympathy” josta tuli pienoinen hitti. ”Unfinished Sympathy” on triphop-mestariteos jonka yksityiskohtaisessa sovituksessa yhdistyy saumattomasti ohjelmoidut rummut (kilisevä ja helisevä perkussioraita on upea!), skrätsäys, Will Malonen sovittama jousiorkesteri ja Nelsonin intohimoiset vokaalit. Myös ”Unfinished Sympathyn” kohdalla Massive Attack penkoi jazz-rockin historiaa sillä biisissä toistuu siellä täällä Mahavishu Orchestran biisistä ”Planetary Citizen” napattu vokaalisample ”hey, hey, hey, hey…”.
Kahden edellä mainitun kruununjalokiven jälkeen loput levystä on epätasaisempaa kuultavaa. Suoraviivaisemmin hiphopin ja rapin piirissä pysyttelevät biisit eivät itseäni niin sykähdytä. Täytyy tosin sanoa, että siitä huolimatta jokainen biisi on ihan miellyttävää ja vähäpätöisimmissäkin raidoissa on kiinnostavia soundeja ja yksityiskohtia.
Bristolin triphop-pioneerien debyyttialbumi. Blue Linesilla oli valtava vaikutus populaarimusiikkiin vaikkei levy itsessään ollut mikään valtava hitti heti ilmestyessään. Blue Linesin soundi ja tyyli oli jotain todella raikasta ja uutta vuonna 1991 ja on kestänyt myös kohtuullisen hyvin aikaa. Tältä levyltä on ammentanut vaikutteita David Bowie ja Madonna puhumattakaan sadoista vähäisemmistä tekijöistä heidän vanavedessään. Välillä tavataan sanoa, että Trevor Horn keksi 80-luvun soundin. 90-luvusta kunnia kuuluu Massive Attackille.
Parhaat biisit: ”Safe From Harm”, ”Unfinished Sympathy”, ”Be Thankful For What You Have”, ”Hymn Of The Big Wheel”
****
8. Rain Tree Crow: s/t
Vuonna 1974 Lontoossa perustettu Japan aloitti David Bowieta imitoivan glam-rockin parissa mutta siirtyi levy levyltä kohti omaperäisempää ilmiötä.. Tiiviissä tahdissa tehdyt neljä seuraavaa levyä veivät yhtyeen tyyliä tasaisesti kokeellisempaan suuntaan ja viimeinen studiolevy Tin Drum (1981) oli jo hyvin originellia taidepoppia.
Japan menestyi levy levyltä hieman paremmin ja yhtyeen viimeiseksi julkaisuksi jäänyt (vahvasti studiossa korjailtu) livelevy Oil On Canvas nousi jopa Brittien albumilistan top-10:iin. Oil On Canvas julkaistiin itseasiassa puoli vuotta yhtyeen hajoamisen jälkeen. Japan murtui yhtyeen jäsenten välisiin jännitteisiin. Etenkin basisti Mick Karnin (1958-2011) ja vokalisti David Sylvianin välillä oli kitkaa ja viimeinen pisara oli kun Karnin tyttöystävä hyppäsi laulajan kelkkaan…
****
9. Daniel Denis : Sirius And The Ghosts
Sirius And The Ghosts on Daniel Denisin ensimmäinen sooloalbumi.
Rumpali/säveltäjä Daniel Denis tunnetaan parhaiten perustamastaan avantproge-bändistä Univers Zero, mutta hän on soittanut myös Presentissä ja Art Zoydissa. Univers Zero jäi telakalle vuoden 1986 Heatwave -levyn jälkeen taloudellisten ongelmien ja sisäisten ristiriitojen johdosta. Tämä oli sopiva hetki heittäytyä soolouralle.
Denis oli ottanut jo Heatwavella askelia kohti elektronisempaa ja pelkistetympää musiikkia ja hänen ensimmäinen soololevynsä jatkaa tätä suuntausta.
Sirius And The Ghosts sisältää kuusi pitkähköä (5-10 min.) instrumentaalista sävellystä. Instrumentaatio rakentuu pitkälti Denisin itsensä soittamien syntetisaattoreiden ja rumpujen varaan, mutta siellä täällä taustatukea antaa basisti Michel Hatzigeorgiou, sellisti Jan Kuijken ja Univers Zerosta tuttu puhallinsoittaja Dirk Descheemaeker. Denisin rumpalointi on jälleen upeaa kuultavaa, mutta hän ei soita kaikissa biiseissä täyttä rumpusettiä vaan tyytyy välillä koskettimien ohella vain perkussioihin. Viimeinen biisi ”Fête souterraine” on toteutettu pelkästään koskettimilla.
Denisin suosimien kosketinsoitinsoundien taso vaihtelee. Välillä kaikki kuulostaa yllättävän tyylikkäältä. Denis simuloi koskettimilla usein nimenomaan puhaltimia, mutta lopputulos kuulostaa pääosin riittävän omituiselta ettei lopputulos kuulosta pelkästään halvalta imitaatiolta. Pääosin siis, joissain kohdissa lipsahdetaan kornin puolelle ja aitoja akustisia instrumentteja tulee ikävä. Mitään erityisen virtuoosimaista soittoa koskettimilla ei kuulla, mutta hetkittäin Denisin taidot silti yllättävät. Kun huomioidaan että hänen pääinstrumenttinsa on kuitenkin rummut.
Denisin sävellykset muistututtavat tälläkin kertaa jossain määrin Univers Zeroa, mutta se on kepeäämpää ja ilmavampaa. Sävellyksissä on enemmän toistoa eikä monimutkaisuuskerroin ole läheskään yhtä jyrkkä kuin UZ:ssa koukeroisimmillaan. Denisille niin rakkaat keskiaikaisen musiikin vaikutteet nousevat aiempaa enemmän pintaan ja hetkittäin mieleen tulee jopa Dead Can Dance.
Sirius And The Ghostsin sävellyksissä on runsaasti upeita hetkiä, mutta toistoa on hieman liikaa ja musiikissa on jotain aavistuksen elotonta. Ei niin yllättäen Sirius And The Ghosts on parhaimmillaan niissä biiseissä joissa on eniten bänditunnelmaa.
Sirius And The Ghosts ei pärjää Univers Zeron levyille, mutta tarjoilee silti maukkaan kattauksen hieman keveämpää instrumentaalista avantprogea
Denis julkaisi toisen soololevyn Les Eaux troubles paria vuotta myöhemmin. Univers Zeron paluuta saatiin odottaa peräti vuoteen 1999 asti.
Parhaat biisit: ”Beyond The Mountains”, ”Strange Twist”
****
10. The Bill Frisell Band : Where in the World?
Where In The World? on Bill Frisellin kuudes levy bändin johtajana.
Kitaristi Bill Frisell (s. 1951) sai alunperin jalansijaa jazzin maailmassa soittaessaan sessiokitaristina useilla ECM:n levyillä. Erityisesti vauhtia hänen uralleen antoi kuitenkin jäsenyys saksofonisti John Zornin hurjassa Naked City -yhtyeessä. Vuodesta 1983 alkaen Frisell on julkaissut myös omia levyjä yhtyeen johtajana.
Where In The World? on tehty kvartettikokoonpanolla, mutta melko omalaatuisella sellaisella. Perus kitara/basso/rummut-kombination täydentää nimittäin sellisti Hank Roberts. Bassoa soittaa Kermit Driscoll ja rumpuja Frisellin Naked City -kaveri Joye Baron.
Where In The World?:in täysin instrumentaalinen musiikki on enimmäkseen melko hidasta, vähäeleistä ja pidätellysti poreilevaa. Kaiken vähäeleisyyyden taustalla on kuitenkin aina kiinnostavia jännitteitä ja hienovaraista uhkaa. Tästä tuleekin mieleeni hieman erikoinen ajatus: tämä bändi olisi sopinut erinomaisesti soittamaan myöhäiskauden Talk Talk -musiikkia Mark Hollisin taustalle!
Frisell kitaroinnissa yhdistyy yhdistyy tällä levyllä varsin omalaatuisesti kantri, blues, psykedelia ja avantgarde. Frisell ei sorru turhanpäiväiseen kitarasankarointiin vaan hänen panoksensa sulautuu luontevasti kvartetin hillityn kokonaisilmaisun sekaan. Toki muutama räyhäkämpi kitarasoolokin mukaan mahtuu. Erityisesti biisissä ”Rob Roy” Frisell kanavoi sisäistä Jimi Hendrixiään. Levyn salainen ase on kuitenkin oikeastaan Hank Roberts. Hänen ruosteisesti kiertävä sello tuo usein musiikkiin ilahduttavan rouheaa riitasointuisuutta.
Parhaat biisit: “Unsung Heroes”, “Spell”, ”Rob Roy”
****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lisää vuoden 1991 levyjä:
- Michael Oldfield: Heaven’s Open (UK)
- Yes: Union (UK)
- Rush: Roll The Bones (CA)
- David Bowie / Tin Machine: Tin Machine II (UK)
- Bela Fleck and the Flecktones: Flight of the Cosmic Hippo (US)
- Jethro Tull: Catfish Rising (UK)
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti