La petite bouteille de linge on John Greavesin neljäs sooloalbumi.
Basisti/vokalisti/pianisti John Greavesin soolouran voidaan katsoa käynnistyneen vuonna 1977 monimutkaista ja suorastaan kryptistä musiikkia sisältäneen Kew. Rhone. -levyn myötä. Tuolla levyllä Greaves vastasi sävellyksistä ja Peter Blegvad sanoituksista.
Kew. Rhone. syntyi kahden merkittävän yhtyeen välisenä aikana. Henry Cow’n Greaves jätti vuonna 1976 ja National Healthiin hän liittyi vuonna 1978. Greaves soitti National Healthin riveissä vuoteen 1980 asti jolloin yhtye hajosi. Greaves palasi mukaan paria vuotta myöhemmin kun National Health kokoontui kunnoittamaan Alan Gowenin pois menoa levyllä DS Al Coda (1982). 70-luvun lopulta 80-luvun loppuun asti Greaves soitti myös epäsäännöllisesti toimineessa vapaan improvisaation ryhmässä Soft Heap.
Greavesin soolouran voidaan ajatella alkaneen toden teolla vuonna 1982 levyn Accident myötä. Accidentin jälkeen sooloura on ollut Greavesin musiikillisen luovuuden keskus vaikka väliin on mahtunut muitakin projekteja.
Siinä missä Kew. Rhone. oli kompleksista avantprogea Accident ja sitä seurannut Parrot Fashions kääntyivät popimpaan suuntaan ja noita levyjä voisi kuvailla new wave -henkiseksi art rockiksi.
Kummallisesti nimetty La petite bouteille de linge (”pieni pullo pellavaa”?) yhdistelee Accidentin ja Parrot Fashionin tyyliin Greavesin juuria monimutkaisen progressiivisen rockin parissa. La petite bouteille de lingen musiikki on jazzahtavampaa, mutta myös hieman rokkaavampaa ja sävellykset koukeroisempia kuin kahdella edellisellä levyllä.
Parrot Fashionin aikoihin John Greaves muutti Ranskaan jossa hän käsittääkseni asuu vielä tänä päivänäkin. Ranskassa Greaves kokosi bändin kitaristi François Oviden, rumpali Pip Pylen (Gong, Hatfield And The North, National Health) ja kosketinsoittaja Sophia Domancichin kanssa (Pyle ja Domancich olivat pari tähän aikaan). Myös La petite bouteille de linge rakennettiin tämän kolmikon ympärille, mutta levyllä on apuna laajempi muusikkokaarti kuin Greavesilla koskaan aiemmin. Mukana on edellä mainittujen lisäksi peräti 20 muuta muusikkoa. Suurin osa heistä on puhallinsoittajia ja rikkaat puhallinsovitukset näyttelevätkin levyllä merkittävää roolia.
Lue myös: Levyarvio: Henry Cow– Unrest (1974)
Greavesille on tyypillistä, että hän tekee vanhoista biiseistään uusia versioita. Lähes jokaisella hänen sooloalbumillaan on uusi tulkinta jostain hänen vanhasta sävellyksestään. Tällä kertaa Greaves uudelleen tulkitsee kappaleen ”Solitary” joka kuultiin alunperin lyhyt ikäiseksi jääneen The Lodge -yhtyeen ainoaksi jääneellä levyllä The Smell Of A Friend (1988). Ja pistää paremmaksi!
Levyn ensimmäinen raita ”Solitary” käynnistyy kepeillä etnisen kuuloisilla sekvensseillä, mutta kappaleen poljento muuttuu nopeasti raskaammaksi valssimaisen rytmityksen myötä. Greavesin miellyttävän baritoni-äänen alla ujeltaa vuorottain riitasointuisesti joko sähkökitara tai klarinetti. Välillä valssimaista peruspoljentoa katkotaan leikkisällä rytmisellä jaksolla jossa ohjelmoidut sekvenssit palaavat rinnallaan monenlaista bassoklarinetista tai kitarasta peräisin olevaa kummallista säkätystä. Pip Pylen rumpalointi myötäilee musiikkia taitavasti ja lähtien hetkittäin riemastuttavasti omille poluilleen. ”Solitaryssa” kohtaa kiinnostavasti helposti lähestyttävä melodisuus ja sen rinnalla lähes jatkuvasti kulkeva dissonanssi. Tavallaan ”Solitary” puristaa yhteen kappaleeseen merkittävän osan John Greavesin musiikillista persoonaa. Jos joku haluaisi tietää millaista musiikkia Greaves tekee niin ”Solitary” olisi siihen varsin kattava seitsemän minuuttinen vastaus.
”The World Tonight” alkaa Oviden akustisen kitaran näppäilyllä. Pian mukaan tulee monelle raidalle kerrostetut Greavesin vokaalit, vähäeleinen syntetisaattori ja Pylen ketterän kepeästi soittamat rummut. Puolivälissä musiikki muuttuu rytmisemmäksi. Tasaisesti puksuttava komppi on tavallaan hieman korni, mutta meininkiä piristää Domancichin avantgardistiset piano-välikkeet ja maukkaat purskeet Oviden akustisesta kitarasta.
Kolmas kappale ”Deck Of The Moon” on kepeä ja nopeatempoinen raita joka tuo mieleen XTC:n taidepopin. Oviden kitaroinnissa on poikkeuksellisesti hetkittäin bluesmaisia sävyjä ja Domancich soittaa loppupuolella biisiä mainion vinksahtaneen pianosoolon. Lopulta kaikki hajotetaan atonaaliseksi pianokilkutteluksi.
”Old Antiquity” käynnistyy lyhyellä Alexis Drossosin yksinäänsopraanosaksofonilla soittamalla introlla minkä jälkeen musiikki muuttuu yllättäen cajun-folkiksi viuluineen, huuliharppuineen ja banjoineen. Munniharppukin nypyttelee taustalla koomisesti. Vakavammin ujeltava sopraanosaksofoni tuo mukaan mielenkiintoisen ristiriidan. Vokaalisovitus on ihastuttavan monimutkainen sen koostuessa sanattomasti lauletusta rytmisestä efektistä joka on miksattu hyvin pintaan ja syvemmällä miksauksessa kulkevasta nopeasta puhelaumaisesta osiosta. LopussaDrossos sooloilee maukkaasti saksofonillaan munniharpun päristessä taustalla. Hauska ja hyvin kummallinen biisi. Avantgarde-cajunia!
”Old Antiquityn” kummallisuudesta siirrytään balladiin ”Rose C’Est La Vie”. Greavesin painokkaasti (ehkä hieman liiankin painokkaasti) laulamia vokaaleja säestää lähinnä Nedim Nalbantoğlun viulu ja Domancich piano. Kaunis kappale.
Napakasti Pylen aktiivisen rumpaloinnin eteenpäin kuljettama ”Lullaby” on levyn popmaisinta antia. Tosin Greavesin vokaalimelodioista puuttuu punainen lanka eikä kappaleessa ole mitään kovin selvää kertosäettä. Että se siitä popista sitten. Ovide soittaa lyhyen tehokkaan sähkökitarasoolon. ”Lullaby” ei ole huono, mutta tuntuu ylipitkältä hieman yli viisiminuuttisena ja soundi on ikävällä tavalla kasarimaisempi kuin monessa muussa kappaleessa.
Lue myös
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
”Almost Perfect Lovers” alkaa avantgardistisella improvisoidulla jaksolla jossa Jean- François Jenny Clark sooloilee hetkisen kontrabassollaan taustalla Domancichin pianon lurittelu ja Oviden hienovaraisesti ujeltava sähkökitara. Vokaalit alkavat vasta yli puolentoista minuutin jälkeen. Greavesin laulun rinnalla kulkee Drossosin tenorisaksofoni joka soi välillä lempeästi ja välillä väkivaltaisemmin pääroolia tavoitellen. Kappale etenee jazzahtavasti eteenpäin haahuillen välillä lähes palasiksi hajoten, mutta lopulta kuitenkin joten kuten kasassa pysyen.
Kahdeksas raita ”Le Garçon Vert” on todella mainio. Kepeän riitasointisen intron jälkeen biisi lähtee rullaamaan itsepintaisen Henry Mancinin ”Peter Gunn ”-teeman mieleen tuovan ostinaton varassa. Musiikki on sovitettu kymmenen henkiselle puhallinorkesterille jonka joukossa soittaa tenorisaksofonia myös Gongista tuttu Didier Malherbe. Greaves laulaa/puhelaulaa Blegvadin kirjoittamat erittäin oudot sanoitukset kummallisella, hieman koomisella, matalalla äänellä. Kokonaisuus on kuin Monty Python kohtaisi Mancinin easy-listening jazzin avantgardistisella progella pippuroituna.
His mother tended plants we know
The papers all reported so
Her son was held for questioning
He wouldn’t talk
He would only sing
”A tree, a tree, my father was a tree!”
”Let Her Go” on kepeästi soiva jazz-balladi jossa pääosaan nousee Greavesin vokaalien rinnalle kaihoisasti valittava tenorisaksofoni, Oviden puhtaalla soundilla soittava sähkökitara ja Domancichin painokkaasti soittama piano.
Levyn viimeisellä raidalla ”Dedansilla” Greaves vie oman musiikkinsa uudelleen tulkinnan niin pitkälle, että hän versioi samalla levyllä aiemmin kuultua biisiä! ”Dedans” on nimittäin uusinta ”Rose C’Est La Viesta” hyvin erilaisella sovituksella. Siinä palataan tyylillisesti myös lystikkäästi ”Old Antiquityn” cajun-tunnelmiin. Etenkin rytmikkäästi soiva tuuba on ihastuttava efekti. Kapakkapiano, huuliharppu ja hienovaraisesti soiva Hammond tuovat mukanaan The Band -henkisiä sävyjä. ”Dedans” kuulostaakin kuin New Orleansin kaduilla marssivan torvisoittokunnan rinnalle liittyisi kokeellisesti orientoitunut rockbändi.
La petite bouteille de lingen heikkous on melko köpöinen ja halvan kuuloinen soundimaailma jossa kuuluu vielä selvästi 80-luvun vaikutus. On harmi, että Yesin ja ELP:n kaltaisten jättiläisten laadukkaasti tuotettuja levyjä työstetään uudelleen oikealta ja vasemmalta kun tämän kaltaiset oikeasti remiksausta kaipaavat tapaukset jäävät huomiotta. Mutta totta kai tämä(kin) asia on kysynnän ja tarjonnan lakien sanelemaa.
Huterasta soundimaailmastaan huolimatta La petite bouteille de linge on yksi Greavesin onnistuneimmista soololevyistä ja ylipäätänsä yksi 90-luvun alun parhaista progelevyistä. On harmillista, että eklektinen La petite bouteille de linge ja John Greavesin soololevyt ylipäätänsä ovat jääneet niin vähäiselle huomiolle, mutta ilmeisesti hänellä on kuitenkin riittävästi faneja sillä hän on päässyt julkaisemaan tasaiseen tahtiin kiinnostavia levyä näihin päiviin asti.
Parhaat biisit: ”Solitary”, ”Old Antiquity”, ”Le Garçon Vert”, ”Dedans”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: National Health – Of Queues and Cures (1978)
Kappaleet
- Solitary (6:58)
- The World Tonight (5:08)
- Deck Of The Moon (6:35)
- Old Antiquity (5:29)
- Rose C’Est La Vie (4:08)
- Lullaby (5:20)
- Amost Perfect Lovers (6:06)
- Le Garçon Vert (4:36)
- Let Her Go (5:59)
- Dedans (4:30)
John Greaves: basso, piano (5,10), sampleri (5), laulu Peter Kimberley: taustalaulu François Ovide: kitara, banjo (4,10), pasuuna (8) Sophia Domancich: piano, sampleri (2,7), Hammond (10) Pip Pyle: rummut Sylvain Kassap: bassoklarinetti (1), klarinetti (6), sopraano- ja baritonisaksofonit (8) Alexis Drossos: tenorisaksofoni (2,7,9), sopraanosaksofoni (4) Franck Bergerot: viulu (4), tenorisaksofoni (8) Patrick Tandin: harmonikka (4), kornetti (8) Benoît Blue Boy: huuliharppu (4,10) Alain Cluzeau: munniharppu (4) Nedim Nalbantoğlu: viulut (5) Jean- François Jenny Clark: kontrabasso (7) Philippe Jacquet: pasuuna (8) Ramaldof: pasuuna (8) Benjamin Queroy: trumpetti (8) Nicolas Boissonade: baritonisaksofoni (8) Richard Raux: tenorisaksofoni (8) Didier Malherbe: tenorisaksofoni (8) Christophe Dunglas: alttosaksofoni (8) Jean- Noël Rochut: tuuba (8) Michel Godard: tuuba (10) François Parisi: harmonikka (10) Pierre Marcault: lyömäsoittimet (1,3)
Tuottaja: ”Everyone who participated”
Levy-yhtiö: La Lichère
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti