Väitetään, että unennäkemistä voi harjoitella. Jos kirjoittaa muistiin unet aamulla heti herättyään, alkaa muistaa uniaan paremmin tai paremmin. Amerikkalainen säveltäjä John Adams kirjoittaa unistaan musiikkia. Näin ainakin kävi hänen aloittaessaan John Adams – ”Harmonielehren” kirjoittamisen puolentoista vuoden kirjoituskammon jälkeen. Hän näki unta, että ajoi San Fransiscon ja Oakland Bayn välisellä sillalla ja näki suuren öljytankkerin nousevan raketin tavalla suoraan ilmaan. Freud saattaisi hakea tälle näylle fallisia tulkintoja, mutta Adams tyytyi kirjoittamaan sinfonian, jota ei kutsunut sinfoniaksi. Harmonielehren avaavat E-mollisointuaksentit saivat inspiraationsa juuri tuosta tankkeriunesta. Teoksen toisen osan innoittajana puolestaan toimi uni, jossa Adams näki vastasyntyneen tyttärensä seikkailevan kosmoksen halki keskiaikaisen teologin Mestari Ekhartin selässä.
”Harmonielehre” sai nimensä Arnold Schönbergin samannimisestä oppikirjasta. Schönberg oli valtavan oppinut musiikin teoreetikko, joka vallankumouksellisesta työstään huolimatta ymmärsi taidemusiikin perinnettä erinomaisesti ja opetti sitä myös muille. Hänen pieni kontrapunktin johdantokirjansa on ollut minunkin kylpyammelukemisenani, Harmonielehre-teos on puolestaan paljon massiivisempi ja se periaatteessa kuvaa länsimaisen taidemusiikin ilmaisun keskiajalta myöheiseen romantiikkaan saakkaa, ennen Schönbergin itsensä tekemää vallankumousta. Harmonielehre on kuulijalleen jonkinlainen positiivinen shokki. Saksankielinen, Schönbergiin viittaava nimi lupaa ankaraa ja kylmänkalseaa käsittelyä, mutta päinvastoin, teos naittaa minimalismin ja romantiikan valloittavalla tavalla. Harvardissa opiskellut Adams torjui opiskeluaikanaan ammattisäveltäjien valtavirtaa leimanneen sarjallisen sävellystekniikan älyllisenä kikkailuna, ja leimautui minimalistiksi. Hän kuitenkin poikkesi minimalismin valtavirrasta alkaen tutkia romantiikan sointia ja harmonista perinnettä, mihin teoksen nimikin tuntuu viittaavan.
Minimalismia luonnehtii toisto ja harmoninen vähäliikkeisyys. Teokset kehittyvät hitaasti ja harmonia pysyy usein miltei kokonaan paikallaan. Taidemusiikkia klassisismin ensimmäisistä suurista sinfonikoista (Haydn ja Mozart etunenässä) romantikkoihin asti hallinnutta dialektista, teemojen ja vastateemojen jännitteisiin perustuvan liikkeen sijaan minimalistit kehittivät metrisen modulaation kaltaisia rytmin vaivihkaiseen muuntumiseen perustuvia keinoja – näistä saimme tässä sarjassa rautaisannoksen Steve Reichin ”Drumming”-teoksessa. Minun mielestäni parhaimmillaan tämä minimalismin perinne elää King Crimsonin ”Discipline”-kappaleessa, jonka toistuvat ja metrisesti moduloivat riffit muodostavat upeita, riikinkukon pyrstön tavoin avautuvia harmonisia avaruuksia.
Vaikka ”Harmonielehre” kuulostaa paikoin minimalistiselta teokselta, se kuitenkin kehittyy pitkälti romantiikan sävelteosten tapaan sointujen virratessa toisiinsa jännitteitä luoden ja purkaen. Orkesterisoinnissa on jopa jotain sibeliaanista. Syntyvä vaikutelma on ”runsas ja antava”, kuten viini-ihmiset luonnehtivat helposti ja ilahduttavasti avautuvaa makumaailmaa.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa