Levyarvio: Yes – Magnification (2001)

Magnification on Yesin 19. studioalbumi.

Olen väsymykseen asti toistellut Yes-arvosteluissani, kuinka yhtye on marssinut vuosien varrella kriisistä toiseen. Pakko valitettavasti todeta, että sama meno jatkui myös vuosituhannen vaihteessa. Vuonna 1999 ilmestynyt The Ladder syntyi poikkeuksellisen harmonisissa tunnelmissa, osittain tuottaja Bruce Fairbairnin vahvan otteen ansiosta. Yes ja Fairbairn olivat jo ehtineet heitellä ilmaan ajatuksia yhteistyön jatkumisesta, kun tragedia iski. Fairbairn kuoli yllättäen kesken The Ladderin viimeistelyn vain 49-vuotiaana. Levy saatiin viimeisteltyä kunnialla, mutta lupaavasti alkanut yhteistyö jäi siihen.

Myös The Ladderia seurannut kiertue sujui positiivisissa tunnelmissa. Siltä äänitettiin livealbumi House Of Yes: Live From House Of Blues (2000), josta julkaistiin myös konserttielokuva DVD:llä. Vaikeudet alkoivat kesällä 2000 Masterworks-kiertueella. Erityisesti Yesin progeeepoksiin keskittynyt kiertue sai faneilta hyvän vastaanoton, mutta päättyi ikävissä tunnelmissa. Open Your Eyesilla Rick Wakemania korvaamaan saapunut venäläinen kosketinsoittaja Igor Khoroshev käyttäytyi kiertueen loppuvaiheessa kulissien takana, kauniisti muotoiltuna, sopimattomasti naispuolista järjestyksenvalvojaa kohtaan. Häntä syytettiin toistuvista ei-toivotuista lähentelyistä, kuten syliin istumisesta, halailun ja suutelun yrittämisestä sekä toisen vartijan kaulaan puremisesta. Tapauksen jälkeen hänet pidätettiin, ja häntä vastaan nostettiin syytteet pahoinpitelystä sekä seksuaalisesta pahoinpitelystä, jotka olivat rikosoikeudellisesti lievempiä rikoksia. Asia sovittiin myöhemmin oikeuden ulkopuolella.

Ilmeisesti Khoroshev oli käyttäytynyt kiertueen aikana muutenkin ylimielisesti ja sanallisesti aggressiivisesti hotellien henkilökuntaa kohtaan. Vaikuttaa siltä, että pienimuotoinen rocktähteys kihosi herran kupoliin harvinaisen nopeasti. Tai ehkä hänellä oli aina ollut kusta päässä. Niin tai näin, Khoroshevin tie Yesissä nousi pystyyn Masterworks-kiertueen päätyttyä. Elettiin aikaa ennen #MeToo-liikettä, joten kaikki kunnia Yesille siitä, ettei tapausta vain painettu villaisella ja annettu Khoroshevin jatkaa yhtyeessä. Sinänsä tapaus oli yhtyeelle menetys, sillä Khoroshev oli taitava ja energinen soittaja, joka kykeni tekemään kunniaa Yesin haastavimmallekin materiaalille.

Tapaus oli äärimmäisen nolo etenkin suorastaan kosmista rauhaa ja rakkautta, ainakin julkisesti, uhkuvalle vokalisti Jon Andersonille. Anderson oli tuonut Khoroshevin yhtyeeseen ja oli yhdessä vaimonsa kanssa tämän läheinen ystävä. Anderson oli jopa tekemässä duoalbumia Khoroshevin kanssa ennen välikohtausta. Ilmeisesti valmis, tai ainakin lähes valmis, levyprojekti haudattiin eikä sitä ole julkaistu vieläkään.

Haasteet voi kuitenkin muuttaa oikealla asenteella mahdollisuuksiksi. Anderson, Steve Howe (kitarat), Chris Squire(bassokitara) ja Alan White (rummut) olivat nyt vailla kosketinsoittajaa. Billy Sherwoodkin oli jo hypännyt kelkasta. Tilanne oli poikkeuksellinen, sillä koskettimet olivat olleet keskeinen osa Yesin soundia lähes koko uran ajan, olipa soittajana Tony Kaye, Rick Wakeman tai Patrick Moraz.

Yhtye alkoi pohtia, voisiko sinfoniaorkesteri täyttää saman harmonisen ja tekstuurillisen tehtävän. Ajatus sopi erityisesti Jon Andersonille, joka oli jo pitkään ollut kiinnostunut orkesterimusiikin yhdistämisestä Yesin ilmaisuun. Hän oli tehnyt omalla soololevyllään Change We Must (1994) onnistuneita kokeiluja tällä saralla.

Yes oli käyttänyt orkesteria jo toisella albumillaan Time And A Word (1970), mutta tuolla levyllä orkesteri lisättiin valmiiden rocksovitusten päälle. Ratkaisu toimi paikoin hyvin, mutta hetkittäin orkesteri kuulosti päälle liimatulta. Magnificationilla tavoitteena oli kirjoittaa kappaleet alusta asti orkesterille ja luoda mahdollisimman orgaaninen rockbändin ja sinfoniaorkesterin fuusio.

Sinfoniaorkesterin orkestrointi ei kuitenkaan ole mikään triviaali tehtävä, eikä Yesin silloisesta kokoonpanosta löytynyt siihen tarvittavaa osaamista. Chris Squire yritti aluksi houkutella tehtävään Yesin entistä jäsentä Trevor Rabinia, joka oli lähtenyt yhtyeestä Talk-albumin (1994) jälkeen ja luonut menestyksekkään uran Hollywoodissa elokuvasäveltäjänä. Rabin oli ilmeisesti jossain määrin kiinnostunut, mutta kieltäytyi lopulta aikataulusyihin vedoten.

Lopulta Yes ei löytänyt orkestroijaa, vaan orkestroija löysi Yesin.

Vuonna 1957 syntynyt yhdysvaltalainen säveltäjä, orkestroija ja kapellimestari Larry Groupé kuuli sattumalta huhun, että Yesin management etsi orkestroijaa uutta projektia varten. Groupé oli ollut Yes-fani nuoruudestaan lähtien, ja hän on kertonut, että Igor Stravinskyn“Kevätuhri” ja Yes olivat merkittävimmät syyt hänen ammatinvalintaansa. Mahdollisuus työskennellä yhtyeen kanssa oli hänelle unelmien täyttymys, ja hän markkinoi itseään aktiivisesti Yesin managementille.

Groupé ei varsinaisesti kuulunut Hollywoodin elokuvasäveltäjien kirkkaimpaan kärkeen, mutta hänellä oli vuosituhannen vaihteessa takanaan jo useita uskottavia elokuvaprojekteja. Tuorein niistä oli Rod Lurien ohjaama The Contender, jonka pääosissa näyttelivät Gary Oldman, Joan Allen, Jeff Bridges ja Christian Slater. Anderson mieltyi elokuvan musiikkiin, ja Groupélle päätettiin antaa mahdollisuus.

Groupé kutsuttiin studiolle seuraamaan Yesin biisinkirjoitussessioita, minkä jälkeen hän sai ikään kuin koepallona kolme kappaleen raakiletta orkestroitavakseen. Noin kymmenessä päivässä hän laati niistä sovitukset ja työsti tietokoneen sekä koskettimien avulla realistiset luonnokset, jotka simuloivat lopullista orkesterisointia. Yhtye vakuuttui tuloksesta, ja Groupé sai vastuulleen koko albumin orkesterisovitukset. Erityisesti Anderson innostui lopputuloksesta ja oli valmis antamaan orkestraatioille runsaasti tilaa. Howe suhtautui asiaan varovaisemmin ja kantoi huolta siitä, jäisikö hänen kitaroilleen riittävästi tilaa. Tämän tasapainon kanssa ilmeisesti kamppailtiin koko prosessin ajan, ja lopulta levy miksattiin vielä kertaalleen uudelleen, jotta Howe olisi tyytyväinen.

Groupé suhtautui projektiin selvästi intohimoisesti ja teki sen eteen enemmän töitä kuin pelkkä orkestroijan rooli olisi edellyttänyt. Hänen käsissään orkesteri sulautuu orgaaniseksi osaksi sävellyksiä, kun hän rakentaa sille kontrapunktisia osuuksia, vastamelodioita ja omia harmonioitaan. Groupé ei halunnut tyytyä vain kaksintamaan Yesin jäsenten soittamia instrumenttilinjoja, kuten tällaisissa hankkeissa usein tehdään, vaan tuoda musiikkiin aidosti uutta orkesterin keinoin. Hän on itse jopa kuvannut olleensa yksi levyn säveltäjistä, ja vaikka hän ei syystä tai toisesta saanut sävellyskrediittejä, on selvää, että ainakin muutamissa kappaleissa kuullut orkesterijohdannot ja koodat ovat pitkälti hänen käsialaansa.

Groupén orkestraatiot sulautuivat luontevasti osaksi musiikkia myös siksi, että niitä kirjoitettiin samaan aikaan, kun Yes rakensi omia osuuksiaan. Yhtye jopa muutti paikoin sävellysten suuntaa kuultuaan Groupén ideoita. Tämä teki projektista haastavan, mutta työtä helpotti se, että levyn äänittäjä ja tuottaja, Trevor Hornin kanssa paljon työskennelly, Tim Weidner sai suostuteltua yhtyeen siirtymään kesken äänitysten analogisesta työskentelystä digitaaliseen Pro Tools -ympäristöön. Sen ansiosta editointi ja muutosten tekeminen helpottuivat merkittävästi.

Lue myös:Levyarvio: Yes – Aurora (2026)

Levyn käynnistää hieman yli seitsemänminuuttinen nimiraita. Helisevällä akustisella kitaralla alkava kappale tasapainoilee varsin onnistuneesti kujeilevan leikkisyyden ja dramaattisuuden välimaastossa. Avauskappaleena ”Magnification” antaa levystä kuitenkin hieman harhaanjohtavan kuvan, sillä tässä kohtaa bändi ja sinfoniaorkesteri eivät vielä sulaudu parhaalla mahdollisella tavalla yhteen. Etenkin Whiten rummut on miksattu aavistuksen liian kovalle, ja ne töksähtelevät paikoin orkesterisointia vastaan. Tyylillisestikään kappale ei ole erityisen sinfoninen, vaan se noudattaa melko perinteistä laulurakennetta. Tällä kertaa säkeistöt ovat kiinnostavampia kuin hieman yksitoikkoiseksi jäävä ”magnificate magnification” -hokema.

Seuraava raita ”Spirit Of Survival” toimii kaikin puolin avauskappaletta paremmin. Se on levyn raskain ja tummasävyisin kappale. Yes-musiikiksi se on jopa yllättävän synkkä. Kappaletta ajaa Squiren komeasti rullaava bassoriffi, joka tuo mieleen Peter Gunn -teeman. Orkesteri soi tummasti ja dramaattisesti, Anderson laulaa intohimoisesti saaden tukea Squiren taustalaulusta, ja mukaan mahtuu myös Steve Howen villiä kitarointia. Muutamat rytmiset orkesteribreikit katkovat musiikkia tehokkaasti, ja nyt myös äänitys ja miksaus ovat huippuluokkaa. ”Spirit Of Survival” on vahvinta Yes-musiikkia sitten Draman. Todella upea raita.

Yhdistän itse ”Spirit Of Survivalin” synkeähköt sanoitukset aina vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskuihin, koska Magnification soi minulla ahkerasti juuri noihin aikoihin. Kappale ei tietenkään oikeasti kommentoi noita traagisia tapahtumia, sillä se oli kirjoitettu kuukausia aiemmin. Silti tapa, jolla se tarkastelee maailman tilaa pettymyksen ja hämmästyksen sekoituksella, kuvastaa hyvin omia tuntemuksiani tuolloin. Ja täytyy sanoa, että kun katsoo maailmaa nyt, ”Spirit Of Survival” tuntuu jopa entistä ajankohtaisemmalta.

Tässä on oikoluettu ja sujuvoitettu versio. Säilytin näkökulmasi ja tyylisi, mutta korjasin kieliasua, rytmiä ja muutamia epäluontevia ilmauksia.

Valitettavasti kolmas raita onnistuu tiputtamaan ”Spirit Of Survivalin” kattoon nostaman tunnelman. ”Don’t Go” on koko levyn selkein harha-askel. Selvästi radiosoittoa tavoittelemaan rakennettu, vaikkei sitä lopulta irronnutkaan, raita on sinänsä näppärästi sovitettu popkappale, mutta ainakin itseäni sen junnaava rytmitys ja Andersonin hengästyneesti hokema kertosäe lähinnä ärsyttävät. Groupé on laatinut varsin onnistuneen orkesterisovituksen, mutta samalla herää kysymys, oliko tämä lähestymistapa näin suoraviivaiselle popraidalle alun perinkään oikea. ”Don’t Go” ei ole huono kappale, mutta se ei vain tunnu kuuluvan Magnificationille.

Lähes kahdeksanminuuttinen ”Give Love Each Day” alkaa kaksiminuuttisella romanttisesti kaartelevalla, mutta samalla myös melko tummasävyisellä orkestraalisella introlla, kunnes Squiren basso ja kilisevät perkussiot näyttävät tietä Andersonin vokaaleille. Jos Anderson ei ollut aivan omimmillaan edellisellä raidalla, nyt hän laulaa todella kauniisti hienovireistä, aavistuksen surumielistä melodiaa. Myös rytmikkäämmin iskevä kertosäe, jonka taustalla jouset kaartuvat näyttävästi, toimii erinomaisesti. Lopun huipennuksessa vaskipuhaltimet soivat fanfaarimaisesti ja korostavat Andersonin yhä intensiivisemmäksi kasvavaa tulkintaa.

Olen aina pitänyt Chris Squiren lauluäänestä. Hän on niin taitava vokalisti, että voisi hyvin toimia päälaulajana melkein missä tahansa yhtyeessä. Kun mukana on kuitenkin Jon Andersonin kaltainen kultakurkku, tilaisuuksia tulee väistämättä harvakseltaan. ”Can You Imaginella” Squiren ääni nostetaan ansaitusti pääosaan, ja Anderson tyytyy taustalauluihin.

”Can You Imagine?” on Squiren sävellys, jonka juuret ulottuvat 1980-luvun alkuun, jolloin hän ja Alan White yrittivät käynnistää Jimmy Pagen kanssa XYZ-nimistä superkokoonpanoa. Projekti kuivui kasaan, mutta muutamia sen aikana syntyneitä kappaleita päätyi myöhemmin Yesin levyille. Yksi niistä oli ”Mind Drive” Keys to Ascension 2:lla ja toinen tämä erinomainen kolmeminuuttinen miniatyyri. Squirella on omintakeinen melodinen taju, joka eroaa selvästi Andersonin tyylistä ja tuo levylle tervetullutta vaihtelua. Groupén värikkäästi orkestroima, itseensä uskomisen voimasta kertova kappale olisi istunut mainiosti myös Squiren vuosikymmeniä aiemmin ilmestyneelle loistavalle sooloalbumille Fish Out Of Water (1975), mikä kertoo hänen sävellystyylinsä johdonmukaisuudesta.

Levyn kuudes kappale ”We Agree” alkaa hienolla Howen akustisella introlla, joka siirtyy saumattomasti haikeaan puupuhallinmelodiaan. Lopputulos toimii kuitenkin hieman epätasaisesti. Kuten nimiraidallakin, rummut ja orkesteri eivät tunnu pelaavan täysin samaan maaliin, ja välillä tuntuu, että sävellys olisi voinut toimia paremmin kokonaan ilman rumpuja. Melodisesti raita on silti vahva, ja Anderson laulaa etenkin kertosäkeen ihastuttavan painokkaasti. Loppupuolella kuultava Squiren pehmeämpi kertosäkeen toisto on erityisen onnistunut yksityiskohta.

Seuraavaksi vuorossa on vain hieman yli kaksiminuuttinen miniatyyri ”Soft As A Dove”, joka rakentuu pääosin Andersonin äänen, Howen akustisen kitaran ja huilun varaan. Lopputulos on hieman kamarimusiikkimainen ja varsin miellyttävä välike, mutta Andersonin laulumelodia kuulostaa hieman alikehittyneeltä, ja koko kappaleesta jää aavistuksen keskeneräinen vaikutelma.

Levyn pisin kappale, lähes yksitoistaminuuttinen ”Dreamtime”, kuuluu yhdessä ”Spirit Of Survivalin” kanssa albumin parhaimmistoon. Luontevasti etenevä, mutta samalla yllätyksellisiä käänteitä tarjoava minieepos vaihtelee taitavasti orkestraation painotuksia. Välillä kuullaan pelkkää orkesteria, välillä orkesteria Andersonin laulun tukena, ja sitten koko yhtye liittyy mukaan. Tällä kertaa myös rummut toimivat erinomaisesti yhdessä sinfoniaorkesterin kanssa. Erityisesti säkeistöissä Whiten peltejä välttelevä, lähes tribaalimainen rumpukuviointi toimii hienosti. Komeasti eteenpäin rullaava ”Dreamtime” päättyy lähes kaksiminuuttiseen dramaattiseen orkesterikoodaan, joka tuo mieleen Leonard Bernsteinin sävelkielen. Se on mitä ilmeisimmin pitkälti Groupén käsialaa, vaikka hänelle ei sävellyskrediittiä olekaan annettu.

Olen hämmästynyt siitä, miten vähälle huomiolle tämä mestarillinen ja poikkeuksellisen onnistunut sävellys on jäänyt. Se tuntuu suoranaiselta kadonneelta helmeltä Yesin katalogissa. On suuri sääli, ettei sitä koskaan esitetty livenä. Oletan, ettei yhtyeellä ollut riittävästi aikaa harjoitella sitä konserttikuntoon, ja myöhemmillä kiertueilla ilman sinfoniaorkesteria se ei olisi enää toiminut alkuperäisessä muodossaan.

Seuraava raita ”In The Presence Of” sen sijaan pääsi mukaan Magnificationia promotoineelle kiertueelle. Yli kymmenminuuttisena ”In The Presence Of” kuuluu samaan minieeposten sarjaan kuin ”Dreamtime”, mutta se on kevyempi, hitaampi, ilmavammin soiva ja rakenteeltaan yksinkertaisempi sävellys. Alan Whiten säveltämään melodiseen pääteemaan perustuva neliosainen kappale leijuu eteenpäin tasaisesti, pysytellen suurimman osan ajasta samassa tempossa. Se keskittyy enemmän kauniisiin, emotionaalisiin hetkiin kuin energiseen vyörytykseen. Andersonin laulussa on kuitenkin jälleen hetkittäin ihastuttavaa intensiteettiä, ja Howen kosmisesti ujeltava pedal steel -kitara on suorastaan maagista kuultavaa. Viimeinen osa, ”Turn Around and Remember”, on suorastaan mahtava. Siinä Squiren nouseva bassolinja, Andersonin julistavat vokaalit ja Howen pedal steel sulautuvat saumattomasti sinfoniaorkesteriin, joka tukee kokonaisuutta juuri sopivan hienovaraisesti.

Yesillä on ollut usein tapana päättää levynsä pienimuotoiseen raitaan joka toimii ikään kuin koodana koko albumille. Niin tälläkin kertaa. Välillä nämä “jäähyväisraidat” ovat lukeutuneet levyjensä kohokohtiin (“Holy Lamb”, “Nine Voices”), mutta pari minuuttinen “Time Is Time” tuntuu lähinnä antikliimaksilta. Howen akustinen kitara ja sooloviulu soivat kauniisti, mutta muuten kappaleesta ei oikein jää mitään käteen.

Lue myös

Magnificationin julkaisun jälkeen Yes lähti poikkeukselliselle kiertueelle täyden sinfoniaorkesterin kanssa. Groupé kirjoitti onnistuneita orkestraatioita yhtyeen vanhoille klassikoille, mutta harmillisesti Magnificationin materiaalia kuultiin kiertueella vain muutaman raidan verran. Ensimmäisillä keikoilla itsensä Groupén johtama orkesteri sulautui kuitenkin jälleen osaksi yhtyettä yhtä luontevasti kuin levylläkin, ja kiertueelta myöhemmin julkaistu dvd Symphonic Live (2002) todistaa, että kunnianhimoinen konsepti toimi myös konserttilavoilla.

Valitettavasti itse albumin julkaisu osui mahdollisimman epäonniseen ajankohtaan. Magnification ilmestyi Euroopassa 10. syyskuuta 2001, vain päivää ennen syyskuun 11. päivän terrori-iskuja. Yhdysvalloissa julkaisua jouduttiin lykkäämään useilla kuukausilla, kun koko musiikkiala ajautui hetkelliseen kaaokseen. Tilannetta pahensi vielä levy-yhtiö Beyond Musicin konkurssi, joka käytännössä romahdutti albumin markkinoinnin. On mahdotonta arvioida, kuinka paljon nämä tapahtumat vaikuttivat levyn kaupalliseen menestykseen, mutta lopputulos oli joka tapauksessa karu. Magnification nousi Britannian albumilistalla vain sijalle 71 ja Yhdysvalloissa peräti sijalle 186. Se oli erityisen murheellinen tulos levylle, jonka tekeminen sinfoniaorkestereineen oli varmasti yksi Yesin kalleimmista tuotannoista.

Kriitikot suhtautuivat Magnificationiin kuitenkin pääosin myönteisesti, ja vuosien saatossa myös moni Yes-fani on oppinut arvostamaan sitä aiempaa enemmän. Omasta mielestäni kyseessä on yhtyeen paras albumikokonaisuus sitten 90125:n. Vain pari vuotta aiemmin ilmestynyt erinomainen The Ladder oli jo askel oikeaan suuntaan, mutta Magnification nostaa riman vielä selvästi korkeammalle.

Erinomaisesti äänitetyn ja miksatun albumin suurin vahvuus on siinä, ettei sinfoniaorkesteria käytetä koristeena, vaan olennaisena osana sävellyksiä. Larry Groupén orkestroinnit ovat kautta linjan poikkeuksellisen onnistuneita ja muodostavat yhdessä Yesin kanssa yhden vakuuttavimmista rockbändin ja sinfoniaorkesterin liitoista, joita olen kuullut. Samalla myös biisimateriaali on vahvaa. Erityisesti ”Spirit Of Survival”, ”Dreamtime”, ”In The Presence Of” ja ”Can You Imagine?” kuuluvat mielestäni Yesin myöhemmän tuotannon kirkkaimpaan kärkeen. Ainoastaan radiosoittoa tavoitteleva ”Don’t Go”, hieman keskeneräiseksi jäävä ”Soft As A Dove” ja yhdentekevä “Time Is Time” laskevat kokonaisuuden tasoa.

Erityismaininnan ansaitsee myös Jon Anderson. Hän saattaa olla tällä albumilla jopa laulajana uransa huipulla. Hänen tulkintansa on kauttaaltaan lämmin, voimakas ja ilmeikäs, ja myös sanoitukset onnistuvat välttämään hänen heikompien hetkensä siirappisuuden. Optimismin rinnalle mahtuu tällä kertaa myös epävarmuutta, surua ja pohdiskelua, mikä tekee kokonaisuudesta aiempaa moniulotteisemman.

Magnification jäi lopulta Jon Andersonin viimeiseksi Yes-studioalbumiksi ennen hänen lähtöään yhtyeestä. Jälkikäteen ajatellen levy on erään aikakauden päätös ja vaikkei sitä sellaiseksi aikoinaan suunnitelu on Magnification luonteva jäähyväislevy Andersonille. Se on harvinaisen onnistunut myöhäiskauden albumi, joka osoittaa, että yli kolme vuosikymmentä uransa aloittamisen jälkeen Yes kykeni yhä uudistumaan tinkimättä omasta identiteetistään.

Parhaat biisit: “Spirit Of Survival”, “Can You Imagine”, “Give Love Each Day”, “Dreamtime”, “We Agree”

Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: Jon Anderson & The Band Geeks – True (2024)

Kappaleet

  1. ”Magnification” 7:15
  2. ”Spirit of Survival” 6:01
  3. ”Don’t Go” 4:26
  4. ”Give Love Each Day” 7:43
  5. ”Can You Imagine” 2:58
  6. ”We Agree” 6:30
  7. ”Soft As a Dove” 2:17
  8. ”Dreamtime” 10:45
  9. ”In the Presence Of” 10:24
    I. ”Deeper”
    II. ”Death of Ego”
    III. ”True Beginner”
    IV. ”Turn Around and Remember”
  10. ”Time Is Time” 2:08

Jon Anderson: laulu, MIDI-kitara, taustalaulu kappaleessa ”Can You Imagine” Steve Howe: akustinen ja sähkökitara, pedal steel -kitara, taustalaulu Chris Squire: basso, laulu kappaleessa ”Can You Imagine”, taustalaulu Alan White: rummut, lyömäsoittimet, piano, taustalaulu

Muut muusikot:

San Diego Symphony Orchestra: orkesteri

Tuottaja: Yes, Tim Weidner
Levy-yhtiö: Eagle / Beyond

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑