Levyarvio: Tool – Lateralus (2001)

Lateralus on Toolin kolmas kokopitkä studiolevy.

1996 ilmestynyt Ænima nosti vuonna 1990 Los Angelesissa perustetun Toolin lopullisesti vaihtoehtometallin ulkopuolelle omaksi ilmiökseen. Yhtye oli toki vihjaillut progressiivisista vaikutteistaan jo Opiatella EP:llä ja Undertowlla, mutta vasta kolmannella levyllään se löysi todella omaleimaisen ilmaisunsa. Justin Chancellorin korvattua Paul D’Amourin bassossa ja David Bottrillin toimiessa tuottajana Toolin ”klassinen kokoonpano” oli valmis.

Ænima yhdisti raskaan riffivetoisen metallin monimutkaisiin rytmirakenteisiin, kokeelliseen äänisuunnitteluun ja vahvaan dynamiikkaan tavalla, joka erotti Toolin lähes kaikista aikalaisistaan. Siinä missä monet progemetalliyhtyeet rakensivat ilmaisunsa yltiöpäisten teknisten yksilösuoritusten varaan, Tool ammensi vaikutteita esimerkiksi Pink Floydilta, King Crimsonilta ja Yesiltä, mutta muokkasi niistä synkän, raskaan, hypnoottisen ja täysin omanlaisensa soundin, joka perustui saumattoman tiukkaan bändisoittoon, jossa jokainen jäsen tukee toisiaan. Seuraavan levyn edessä yhtyeellä olikin poikkeuksellisen haastava tehtävä: miten seurata miljoonia myynyttä albumia, jota monet pitivät jo valmiiksi mestariteoksena?

Yhtyeen massiiviseksi kasvanut yleisö sai odottaa vastausta kysymykseen viisi pitkää vuotta. Pitkä tauko turhautti faneja, mutta myös yhtyettä itseään, sillä Æniman seuraajan äänittämistä hidasti oikeustaistelu, johon yhtye ajautui vuonna 1997. Toolin kustannusyhtiö ja siihen liittyneet tahot nostivat kanteen bändiä vastaan. Kiistan taustalla olivat sopimusjärjestelyt, joiden mukaan Tool oli väitetysti siirtänyt tekijänoikeuksia ilman kaikkien osapuolten suostumusta. Tool kiisti väitteet ja vastasi omilla vastakanteillaan. Kiista kesti kaksi vuotta, jonka aikana yhtye ei käytännössä voinut tehdä uutta musiikkia, koska sen kohtalo olisi ollut epäselvä. Pahimmassa tapauksessa oikeudet olisivat voineet päätyä pois tekijöidensä käsistä. Lopulta kiista ratkesi Toolin kannalta suotuisasti vuonna 1998, ja yhtye pääsi jälleen työstämään uutta materiaaliaan. Siitä huolimatta Lateraluksen valmistuminen vei vielä lähes kolme vuotta, sillä yhtye käytti runsaasti aikaa sävellysten hiomiseen ja sovitusten kehittämiseen.

Varsinaiset äänitykset käynnistyivät syksyllä 2000 ja etenivät vaiheittain useissa eri studioissa. Danny Careyn rummut nauhoitettiin aluksi suurissa studiohuoneissa, jotta niiden luonnollinen sointi saatiin talteen mahdollisimman vaikuttavasti. Tämän jälkeen yhtye siirtyi pienempiin studioihin viimeistelemään kitara-, basso- ja lauluosuuksia. Toisin kuin monet aikakauden rocklevyt, instrumentit äänitettiin pääosin analogiselle nauhalle, kun taas Maynard James Keenanin laulut tallennettiin hänen kotistudiollaan digitaaliseen Pro Tools -ympäristöön. Tool saapui studioon poikkeuksellisen hyvin valmistautuneena, joten tuottajaksi jälleen palanneen David Bottrillin tehtäväksi ei niinkään jäänyt kappaleiden taiteellinen luotsaaminen kuin niiden hiominen mahdollisimman toimiviksi teknisessä mielessä.

Bottrillin kädenjälki kuuluu ennen kaikkea Lateraluksen poikkeuksellisen avarassa ja tasapainoisessa äänikuvassa. Vaikka musiikki on usein hyvin raskasta ja rytmisesti tiheää, jokaiselle instrumentille jää runsaasti tilaa hengittää, eikä kokonaisuus koskaan puuroudu. Analogisen nauhan lämpö, Careyn luonnollisesti soivat rummut sekä hienovaraisesti taustalle upotetut ambient- ja elektroniset tekstuurit luovat levylle lähes kolmiulotteisen syvyysvaikutelman. Lopputulos on huomattavasti yhtenäisempi ja hienostuneempi kuin Ænimalla. Studio ei toimi pelkkänä tallennuspaikkana, vaan yhtenä levyn keskeisistä instrumenteista. Lateralus on omissa kirjoissani ehkäpä kaikkien aikojen parhaiten äänitetty metallilevy ja samalla referenssitasoa missä tahansa genressä.

Huolellinen työstäminen ja pitkä tuotantoprosessi kuuluvat Lateralukseen laajemminkin kuin pelkästään sen hiotussa äänikuvassa. Siinä missä Ænima tuntuu paikoin spontaanilta ja anarkistiselta, Lateralus on selvästi harkitumpi, rakenteellisesti viimeistellympi ja temaattisesti yhtenäisempi kokonaisuus.

Lue myös: Levyarvio: A Perfect Circle – Eat The Elephant  (2018)


Ænima sisälsi useita lyhyitä välikkeitä, jotka loivat kokonaisuuteen vaihtelevuutta mutta myös tiettyä hajanaisuutta. Lateraluksella lyhyitä abstrakteja välisoittoja on edelleen, mutta ne on sulautettu aiempaa tiiviimmin osaksi albumin virtaa, eikä mukana ole vastaavia huumorivetoisia irrallisia kokeiluja kuin esimerkiksi ”Die Eier Von Satan”. Kokonaisuus tuntuu siten yhtenäisemmältä ja vähemmän katkonaiselta.

Samalla sävy on muuttunut selvästi vakavammaksi ja sisäänpäin kääntyneemmäksi. Ænimalla ajoittain esiintynyt karkea ja tarkoituksellisen provosoiva koulupoikamainen huumori on jäänyt lähes kokonaan pois. Sen tilalle nousee aiemmin läsnä olleiden Carl Jungin psykologian, pyhän geometrian ja itämaisten filosofioiden rinnalle entistä vahvempi, suorastaan hengellinen ulottuvuus, joka tarkastelee henkistä kasvua, tietoisuuden laajenemista ja irtipäästämistä. Näkökulmasta riippuen voidaan sanoa, että Tool on joko aikuistunut tai tylsistynyt. Oli miten oli, mystisten ja syvällisten sanoitustensa myötä yhtye astuu entistä selvemmin progressiivisen rockin kentälle.

Ja progressiivista on itse musiikkikin.

Ænima oli jo progressiivinen albumi, mutta sen ydin nojasi vielä useammin suoraviivaisiin, riffivetoisiin rakenteisiin, joiden ympärille kokeellisuus ja välikkeet rakentuvat. Lateraluksella itse perusmateriaalikin on harvemmin suoraan toistuvaa tai stabiilia. Kappaleiden sisäinen logiikka on liikkuvampi ja vähemmän ”rock-biisin” kaltainen. Instrumentaaliset osiot saavat enemmän tilaa vokaalien kustannuksella. Rakenteellisen vapautumisen ohella Tool vie rytmiikan kompleksisuuden Lateraluksella aivan uudelle tasolle. Uutta on myös bassokitaran entistä keskeisempi rooli: Chancellor ei tyydy perinteiseen metallibasistin rooliin, vaan hänen soittonsa toimii usein yhtä paljon melodisena kuin rytmisenä instrumenttina. Monissa kappaleissa basso muodostaa jopa sävellyksen varsinaisen rungon, jonka ympärille kitarat ja rummut rakentuvat.

Lateralus alkaa väkevästi kappaleella ”The Grudge”, joka on yksi yhtyeen raskaimmista ja intensiivisimmistä teoksista. Suorastaan vimmaisesti jytisevä ja raskaasti riffittelevä biisi käsittelee kaunojen kantamista ja toisaalta menneisyyden taakasta vapautumista. Yli kahdeksanminuuttisen kappaleen välihuipennuksessa James Keenan karjaisee veret pysäyttävän huudon, joka kestää lähes puoli minuuttia. Tämän jälkeen Carey päästää irti todellisen rumpumyrskyn, ja riffittely muuttuu entistä intensiivisemmäksi. Melkoisen hengästyttävä startti.

Tunnelma seestyy puoliminuuttisella kitarainstrumentaalilla ”Eon Blue Apocalypse”, josta siirrytään seuraavaan ”oikeaan kappaleeseen”, ”The Patientiin”. Sävellys alkaa minimalistisella nakuttavalla kitaraostinatolla, johon yhtyy surumielisesti laulava James Keenan. Kappale kasvaa vähitellen, lähes huomaamatta, raskaammaksi. Alun ostinato säilyy pohjana, mutta Adam Jones varioi sitä erilaisilla soundeilla Careyn jatkuvasti nokkelan rumpaloinnin pitäessä huolen siitä, ettei musiikki muutu liian monotoniseksi. Hieman ennen viiden minuutin rajapyykkiä ravisuttavan raskas riffi vie kappaleen uudelle tasolle, ja James Keenanin ääni kasvaa yhä epätoivoisemmaksi.

Levyn toinen välisoitto ”Mantra” muodostuu pelkästä kummallisesti humisevasta ja valittavasta abstraktista äänestä, joka on kuulemma rakennettu voimakkaasti käsitellystä eläinäänestä. Tämän puolestaan kerrotaan olevan peräisin Adam Jonesin kissasta. Toolin tuntien tähän tietoon kannattaa kuitenkin suhtautua pienellä varauksella, sillä yhtyeellä on pitkät perinteet faniensa kanssa pelleilemisestä.

Viides raita ”Schism” on yksi levyn keskeisimmistä sävellyksistä. Sen sanoitukset kertoivat aluksi hyvinkin suoraviivaisesti James Keenanin ja Jonesin välille kasvaneesta etäisyydestä, mutta teksti kirjoitettiin lopulta uudelleen käsittelemään tilannetta, jossa kaksi ihmistä ovat menettäneet kykynsä ymmärtää toisiaan. Kappale on kuitenkin vielä kuuluisampi musiikistaan. Sävellys alkaa jälleen melko minimalistisesti, ensin muutamilla kitarasoinnuilla ja sitten Justin Chancellorin jo ikonisella bassoriffillä, joka vuorottelee 5/8- ja 7/8-tahtilajien välillä. Tämän jälkeen rytmiikka alkaa elää jatkuvasti, ja joidenkin analyysien mukaan tahtilajia vaihdetaan yli 40 kertaa. Kaikki kuulostaa kuitenkin yllättävänkin luontevalta, vaikka samaan aikaan tuntuu siltä kuin kuulijan alta vedettäisiin hienovaraisesti mattoa tai vaihtoehtoisesti viaton fani olisi heitetty labyrinttiin, joka muuttaa jatkuvasti hieman muotoaan. Vuoroin hypnoottinen, vuoroin hallitun raivokas ”Schism” on etenkin Careyn bravuuri ja osoitus hänen häkellyttävästä taidostaan saada monimutkaisimmatkin tahtilajit groovaamaan. Kappale voitti ansaitusti Grammy-palkinnon parhaasta metalliesityksestä vuonna 2002.

Seuraava kappale ”Parabol” on lyhyt meditatiivinen sävellys, joka kulkee raapivasti soivan kitaran, James Keenanin hiljaisen laulun ja satunnaisesti kihisevien perkussioiden varassa. Käytännössä ”Parabol” toimii johdantona ”Parabolaan”, joka räjähtää käyntiin heti sen perään. ”Parabola” viittaa suoraviivaisemmalla rakenteellaan Toolin taustaan vaihtoehtometallin parissa, mutta Jonesin matalalle viritettyjen, massiivisesti humisevien riffien rinnalla kuullaan jälleen Careyn poikkeuksellisesti aksentoimaa rytmiikkaa sekä hänen ja Chancellorin rakentamaa polyrytmiikkaa. Samalla yhtye soittaa yhteen uskomattoman tiukasti, ja James Keenanin kireä laulusuoritus tuo kokonaisuuteen juuri sopivan määrän särmää. Lopussa tunnelma hiipuu takaisin ”Parabolin” maisemiin, ja Jones näppäilee kitarastaan muutaman nuotin sarjan, joka kuulostaa melkein siltä kuin seuraavaksi alkaisi Yesin ”Roundabout”.

Sen sijaan vuorossa on levyn ehkä aggressiivisin raita, ”Ticks & Leeches”. Sen kohteena ovat ihmiset, jotka käyttävät muita hyväkseen ja imevät heidän energiaansa antamatta mitään takaisin. Musiikillisesti kappale kumartaa hetkittäin Toolin varhaisemman tyylin suuntaan, ja sitä voisi melkeinpä kutsua punkprogeksi, etenkin Maynard James Keenanin vokalisoinnin ansiosta, joka suorastaan kihisee raivoa. Kappale ei kuitenkaan ole pelkkä aggressiivinen purkaus, vaan sen keskellä on hiljainen akustinen osuus, joka antaa ylimääräistä voimaa lopetukselle. Lopussa yhtye kiihdyttää vielä kerran täyteen, vimmaiseen myllytykseen.

Yhdeksäs raita, levyn nimikappale ”Lateralus”, tunnettiin aluksi nimellä ”987” sen rytmiikkaan viitaten. Lopulta kappale muotoutui hakemaan inspiraatiota Fibonacci-lukujonosta, johon osa sanoitusten tavutuksista perustuu. ”Lateralus” hylkää lähes täysin perinteiset pop-rakenteet, ja sävellys kehittyy jatkuvasti jännitettä kasvattaen. Careyn taikomat poikkeusjakoiset groovet ja Jonesin meluisasti humiseva, kurnuttava ja dissonanssia tihkuva kitarasoolo kappaleen loppupuolella kruunaavat upean sävellyksen.

Nimiraidan jälkeen on vuorossa kolmen kappaleen, ”Dispositionin”, ”Reflectionin” ja ”Triadin”, muodostama melko yhtenäinen lähes 24 minuutin mittainen kokonaisuus. Neliminuuttinen ”Disposition” toimii rauhallisena ja tunnelmallisena johdantona, josta 11-minuuttinen ”Reflection” jatkaa luontevasti yhä syvemmälle. ”Reflection” nostaa keskeiseen rooliin Careyn soittamat käsiperkussiot, kuten tablat, ja sen yleinen sointi on avarampi ja leijailevampi kuin aiemmin levyllä. Tunnelma on hypnoottinen, ja toistuvat rytmit luovat suorastaan ritualistisen vaikutelman. Myös syntetisaattorit nousevat aiempaa selvemmin esiin. Siinä missä niitä käytettiin aiemmilla raidoilla melko huomaamattomasti osana tekstuureja, nyt kuullaan pitkiä, aaltoilevia ja matalalla kaartavia syntetisaattorilinjoja, jotka tuovat välillä mieleen Rushin ”The Camera Eyen” ja välillä kuulostavat etnisiltä puhaltimilta. Kokonaisuuden päättää energinen instrumentaali ”Triad”, joka palaa väkivaltaisempaan Tool-soundiin.

Aivan lopuksi kuullaan vielä muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen kummallinen kaksiminuuttinen ”Faaip de Oiad”. Sen avantgardistinen ja meluisa sointi luo onnistuneesti painostavan ja vainoharhaisen tunnelman, jonka keskellä radio-ohjelmasta napattu miesääni paasaa salaliittoteorioita avaruusolennoista ja hallituksen toiminnasta.

Kuva levyn muoville painetusta läpikuultavasta vihkosesta. Alex Greyn kerroksittain avautuva ihmiskehoa kuvaava kansitaide kuvastaa levyn henkistä kasvua, tietoisuuden laajenemista ja todellisuuden eri tasojen tutkimista.

Lue myös

Lateralus on mammuttimainen levy, jonka kesto on 78 minuuttia ja 51 sekuntia, vain muutamia sekunteja alle CD-levyn maksimikeston. Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä albumin ihannemitta on noin 40 minuuttia tai jopa vähemmän. Poikkeuksia kuitenkin riittää, ja Lateralus on yksi niistä.

Levy kestää mittansa ällistyttävän hyvin, etenkin kun huomioidaan, miten raskasta ja monimutkaista sen musiikki on. Osa ansiosta kuuluu erinomaiselle soundimaailmalle, joka ei käy uuvuttavaksi raskaudestaan huolimatta. Musiikkia ei ole kompressoitu korvia särkevän kovaääniseksi, vaan dynamiikalle on jätetty runsaasti tilaa. Vielä tärkeämpää on kuitenkin materiaalin taso. Levyllä ei oikeastaan ole heikkoja hetkiä. Lyhyet välikkeet eivät yksinään ole erityisen merkittäviä, mutta ne rytmittävät kokonaisuutta ja antavat kuulijalle pieniä hengähdystaukoja ennen seuraavaa vyörytystä.

Jollakin vaikeammin selitettävällä tavalla Lateralus hyötyy myös omasta järkälemäisyydestään. Sen pitkä kesto pakottaa kuulijan todella uppoutumaan Toolin maailmaan kokonaisvaltaisella tavalla. Levystä olisi epäilemättä mahdollista koota myös erinomainen 40-minuuttinen kokonaisuus, mutta silloin sen vaikutus voisi jäädä liian ohikiitäväksi: ”Tuossa oli jotain hienoa, mutta nyt eteenpäin.” Sen sijaan Lateralus kietoo kuulijan lähes puolentoista tunnin ajaksi omaan maailmaansa niin kokonaisvaltaisesti, ettei sen päätyttyä tee heti mieli laittaa mitään muuta soimaan. Kokemus on poikkeuksellisen väkevä, ja levy jää pyörimään mieleen pitkäksi aikaa.

Pitkä kesto ei myöskään haitannut suurta yleisöä. Uutta levyä malttamattomasti odottanut Toolin fanijoukko osti sitä pelkästään ensimmäisen viikon aikana Yhdysvalloissa yli puoli miljoonaa kappaletta. Lopulta Alex Greyn mystiseen ja innovatiiviseen kansitaiteeseen pakattua Lateralusta myytiin reippaasti yli kolme miljoonaa kappaletta. Viimeistään Lateraluksella Tool vakiinnutti asemansa vuosituhannen vaihteen suosituimpana kokeellisena rockyhtyeenä Radioheadin rinnalla. Kuten Radiohead oli aiemmin tehnyt OK Computerilla, myös Tool osoitti Lateraluksella, että äärimmäisen kunnianhimoinen, monimutkainen ja kompromissiton musiikki saattoi nousta valtavirran suosioon. Harva yhtye on onnistunut yhdistämään taiteellisen kunnianhimon ja suuren kaupallisen menestyksen yhtä vakuuttavasti.

Parhaat biisit: “The Grudge”, “Schism”, “Parabola”, “Ticks & Leeches”, ”Lateralus” ”Reflection”

Rating: 5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: Tool – Fear Inoculum (2019)

Kappaleet

  1. ”The Grudge” 8:36
  2. ”Eon Blue Apocalypse” 1:04
  3. ”The Patient” 7:14
  4. ”Mantra” 1:12
  5. ”Schism” 6:48
  6. ”Parabol” 3:04
  7. ”Parabola” 6:03
  8. ”Ticks & Leeches” 8:10
  9. ”Lateralus” 9:24
  10. ”Disposition” 4:46
  11. ”Reflection” 11:07
  12. ”Triad” 8:46
  13. ”Faaip de Oiad” 2:39

Tool:

Maynard James Keenan: vokaalit Adam Jones: kitarat Justin Chancellor: bassokitarat Danny Carey: rummut & perkussiot, samplet

Vierailijat:

Statik: koneet (”Triad”)

Tuottaja: Tool / David Bottrill
Levy-yhtiö: Volcano

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑