Sarja: David Bowie / Tin Machine – s/t (1989)

Kun Glass Spider -kiertue päättyi marraskuun lopussa 1987, oli David Bowie uupunut. Muutamia vuosia kestänyt supertähden roolin vetäminen ei enää innostanut. Vuosi 1988 kului lähinnä tulevaisuutta pohtien, eikä Bowie julkaissut uutta musiikkia. Keikkoja oli vain yksi – Bowie esitti kesällä London Institute of Contemporary Artsissa Reeves Gabrels -nimisen kitaristin kanssa radikaalisti muuttuneen version Lodgerilta löytyvästä ”Look Back In Angerista”. Miehet äänittivät kappaleesta myös uuden version, joka julkaistiin reilua vuosikymmentä myöhemmin Lodgerin uusintapainoksen bonusraitana.

Bowie oli tavannut Reeves Gabrelsin Glass Spider -kiertueen aikana. Reevesin vaimo Sarah Gabrels oli kiertueella lehdistötiedottajana ja sitä kautta Reeves oli päätynyt juttelemaan Bowien kanssa kuulemma kaikesta muusta paitsi musiikista. Sarah antoi kiertueen loppupuolella Bowielle miehensä kitaransoittoa sisältävän demokasetin, jonka tyylistä Bowie innostui. Bowie kutsui Gabrelsin Sveitsiin, jossa he soittivat ja kävivät Bowien elämän muuttaneen keskustelun. David Buckleyn kirjoittamassa Bowie-elämäkerrassa Reeves Gabrels kertoo tapahtumasta seuraavasti:

”Istuimme ulkosalla pienessä turkkilaisessa ravintolassa toukokuussa -88, ja sanoin hänelle ’Sinullahan on luova kontrolli albumeihisi, eikö totta?”, Gabrels muistelee. ”Ja hän sanoi ’On. Periaatteessa heidän on pakko hyväksyä heille toimittamani materiaali.’ Niinpä minä sanoin ’Sinun tarvitsee siis välittää vain kritiikistä ja mahdollisesta levymyynnin laskusta. Jos teet täsmälleen sitä, mitä haluat, jos arvelet sen vieraannuttavan ne ihmiset, jotka eivät ole todellisia fanejasi, se on sinun asiasi. … Ainoa raja-aita sen välillä, mitä sinä haluat tehdä ja mitä sinä arvelet että sinun pitäisi tehdä, olet sinä itse.” Minulla ei ollut silloin aavistustakaan siitä, millainen vaikutus sillä keskustelulla häneen oli.”

Bowie innostui uuden albumin tekemisestä. Tuottaja Tim Palmerin mukaan levyn oli aluksi tarkoitus olla uusi sooloalbumi, jolla Reeves Gabrelsilla on merkittävä rooli. Kun mukaan pyydettiin Iggy PopinThe Idiotilla ja Lust For Lifella soittaneet veljekset Hunt (rummut) ja Tony Sales (basso), päätti Bowie perustaakin yhtyeen, jonka jäsenet ovat tasa-arvoisia. Yhtyeen nimeksi tuli Tin Machine, jonka kuulemma oli tarkoitus muistuttaa sellaisia vanhoja nimiä kuin Led Zeppelin tai Iron Butterfly. Aivan seesteisesti eivät yhtyeen alkuvaiheet edenneet – Salesin veljekset pitivät huolen siitä, että Gabrels tiesi olevansa muita tuntemattomampi.

Tin Machinen ensimmäinen albumi sävellettiin, sanoitettiin ja äänitettiin Sveitsissä ja Bahamasaarilla nopeasti. Kappaleet pidettiin yksinkertaisina, eikä niille juurikaan tehty päällekkäisäänityksiä. Bowie totesikin jälkeenpäin, että meluisa albumi oli oikeastaan demo. Tyylinsä puolesta levy kulkee 1990-luvun indierockin linjoilla, tosin kansikuvan nelikymppisistä pukumiehistä sitä ei ihan äkkiä arvaisi. Ja kun soppaan lisätään Bowien hieman teeskentelevältä kuulostava laulutyyli, niin lopputulos on vähintäänkin erikoinen. Joka tapauksessa jotkut ovat sitä mieltä, että Tin Machine raivasi tietä 1990-luvun grungelle ja muulle meluisammalle indierockille.

Albumin avausraita ”Heaven’s In Here” alkaa rennon riffin vetämänä rhythm’n’bluesina. Levyn ilmestymisen aikoihin kappale herätti ainoastaan ajatuksen, että Bowie oli jälleen kerran vain muuttanut tyyliään, tällä kertaa yksinkertaisemmaksi ja 1960-luvun musiikista innoitustaan ammentavaksi. Lopussa Gabrelsin kirskuva kitarasoolo muuttaa kappaleen luonnetta haastavammaksi, eikä levyn musiikki enää kuulostakaan turvalliselta tai perinteiseltä. Tulevilla keikoilla kappale venähti kymmenminuuttiseksi, mikä oli kyllä ehdottomasti liikaa.

Myös ”Tin Machine” on riffin varassa etenevä kappale, joka kuitenkin on selvästi kaoottisempi kuin edellinen kappale. Koko nelikon säveltämäksi merkitty kappale kuulostaa anarkistiselta ja säkeistöjen aikana kuultava kitaramelodia on luultavasti tarkoituksella ärsyttävä. 

Singlenäkin julkaistu ”Prisoner Of Love” on albumin helpompaa materiaalia. Bowie kertoi kirjoittaneensa sen tuolloiselle kumppanilleen Melissa Hurleylle. Kappale on melodinen ja sillä kuultava akustinen kitara tuo sille mukavaa raikkautta. Bowien teatraalinen laulutyyli sopii tälle kappaleelle yllättävän hyvin ja Salesin veljesten taustalaulutkin toimivat mainiosti.


Lue myös:

Seuraavan kappaleen alku tuo mieleen Black Sabbathin ”Iron Manin”, minkä jälkeen siirrytäänkin The Troggsin ”Wild Thingin” riffiin. ”Crack City” hyökkää huumediilerien kimppuun. Olenkohan ainoa, jonka mielestä tuntuu hieman oudolta kuulla Bowie laulamassa tästä aiheesta?

”I Can’t Read” on kiehtovalla tavalla oudolta kuulostava kappale, jossa Bowien apaattisesti laulamat säkeistöt ovat hitaampia kuin kertosäkeet. Säkeistöjen aikana kitara, basso ja rummut tuottavat lähinnä epämääräistä ääntä, kertosäkeet ovat suorempia ja selkeämpiä. ”I Can’t Read” on ainoa Tin Machinen levyttämä kappale, jota Bowie esitti myöhemmin myös soolokeikoillaan. Hän jopa levytti kappaleesta uuden version vuonna 1997 The Ice Storm -elokuvan soundtrackille. 

Valitettavasti edelleen ajankohtainen ”Under The God” on vauhdikas kappale, joka hyökkää uusnatsien ja yleensäkin ”white trash” -porukan kimppuun. Voimalla eteenpäin runnova kappale kappale julkaistiin singlenäkin ja se antaa Tin Machinesta hyvän kuvan. Minusta kuitenkin Bowien Tin Machinessa esittämä rokkibändin laulaja kuulostaa tällä kappaleella valitettavasti kovin muoviselta.

”Amazing” edustaa jälleen albumin rauhallisempaa ja melodisempaa puolta. Reeves Gabrelsin laulumelodiaa myötäilevä kitaransoitto – joka jostain syystä tuo mieleeni Robert Frippin tyylin – tekee kappaleesta varsin viehättävän. Mikäli ”Amazing” löytyisi joltakin toiselta albumilta, se saattaisi jopa kuulua Bowien arvostetumpiin kappaleisiin. Tosin tälläkin kappaleella tarkoituksella nopeasti tehdyt sanoitukset olisivat voineet olla paremmatkin.

Jostain syystä levylle on otettu myös yksi lainakappale, John Lennonin lukemattomia coveroitu ”Working Class Hero”. Eihän tälle klassikolle mitään uutta ole saatu lisättyä, jollei Gabrelsin kitaran vingahteluja pidetä jotenkin nerokkaina oivalluksina. Itse asiassa kappale tuntuu tällä levyllä paikoin jopa vaisulta.

1960-luvulla singleille lauluja kirjoittavilla biisinikkareilla oli periaate, jonka mukaan laulun asia pitää saada sanottua kolmessa minuutissa. ”Bus Stop” kertoo hassun pikku tarinansa lähes hengästyttävällä punktyylillä vajaassa kahdessa minuutissa. Kaveri tulee uskoon bussipysäkillä, mutta Jeesuksen ilmestyminen kyseenalaistetaan. Kappale on ihan hauska välipala, josta keikoilla esitettiin myös countryversiota.

”Pretty Thing” on kappale, jolla Tin Machine hyppää jälleen 1960-luvun rhythm’n’bluesin maailmaan, tosin ronskimmalla tyylillä kuin avausraita ”Heaven’s In Herellä”. Mallia on otettu The Pretty Thingsistä ja The Whosta. Onhan tämä tavallaan virkistävä, mutta toisaalta melko yhdentekevä kappale.

”Video Crimes” kuulostaa epämääräiseltä ja melodiattomalta kappaleelta. Kitara kirskuu ja Bowien laulusuorituskin kuulostaa liioitellun laiskalta tai välinpitämättömältä. Ehkä sen sitten on tarkoitus korostaa sanoituksissa kuvailtavaa turtumusta tv:ssä esitettävään väkivaltaan. 

Albumin vinyyliversiolta pudotettu ”Run” on edellisen kappaleen jälkeen jotakuinkin normaalilta rockilta kuulostava kappale, joka esittelee jälleen yhtyeen melodisempaa puolta. Bowie kirjoitti kappaleen yhdessä muutamalla albumin kappaleella komppikitaraa ja Hammondeja soittaneen Tin Machinen ”viidennen jäsenen” Kevin Armstrongin kanssa. Tämäntapainen materiaali olisi tehnyt levystä huomattavasti helpompaa kuunneltavaa.

Myös kaksiminuuttinen ”Sacrifice Yourself” jätettiin pois älppäriltä. Eiköhän näitä punktyylisiä kaahauksia ollutkin aivan riittävästi. Vauhtia riittää, mutta eipä tälläkään kappaleella oikein mitään annettavaa ole.

”Baby Can Dance” päättää levyn ihan positiivisissa tunnelmissa. Laulumelodia toimii ja joppuunkin on saatu kehiteltyä pieni huipennus. Saattaa toki olla niinkin, että kun on kuunnellut lähemmäs tunnin enemmän tai vähemmän kakofonista Tin Machinea, tuntuu normaalimmalta kuulostava kappale hyvältä. 

Vaikka eri musiikkilehtien tuoreet arvostelut menivätkin melkoisesti ristiin, nousi Tin Machine Britanniassa vaivatta listoille. Sikäläisen albumilistan kolmas sija on jälkikäteen ajateltuna uskomaton saavutus, mutta listasijoitus taitaakin kertoa lähinnä sen, että Bowien tekemisistä kiinnostuneet hankkivat albumin heti sen ilmestyttyä. Muut tuskin innostuivat levyä hankkimaan, eivätkä myyntiluvut lopulta nousseet kovin suuriksi. Levy-yhtiö EMI ei ollut tyytyväinen Tin Machinen myyntilukuihin, eikä Bowien levytyssopimusta jatkettu. 

Totuuden nimissä varsin harva fani taisi uskoa Tin Machinen olevan ihan aikuisen oikeasti neljän muusikon muodostama aidosti tasa-arvoinen yhtye. Levy-yhtiössä muistettiin kyllä pitää huolta siitä, että ihmiset tiesivät Tin Machinen olevan David Bowien yhtye. Levyn etukannessa olleessa tarrassa kerrottiin Tin Machinen jäsenten nimet ja Bowien nimi oli luonnollisesti ensimmäisenä.

Bowien uran kannalta 1980-luvun loppu oli suurien ratkaisujen aikaa. Jo ennen Tin Machinen perustamista hän oli käynyt neuvotteluja amerikkalaisen RYKO-yhtiön kanssa RCA-aikaisen tuotantonsa uudelleenjulkaisusta. Vuonna 1989 julkaistun Sound+Vision-boksin jälkeen albumit Space Odditysta Scary Monstersiin asti julkaistiin bonusmateriaalilla varustettuina kronologisessa järjestyksessä. Euroopassa julkaisuista vastasi EMI Uusintajulkaisujen vastaanotto oli hyvä ja samalla ihmisten mieliin palasi Bowien Let’s Dancea edeltäneen uran loistokkuus. Tin Machine taas oli pitkään aikaan ensimmäinen albumi, jolla Bowie ei pyrkinyt toimimaan yleisönsä odotusten mukaan. 

Vaikkei Tin Machinea voikaan pitää materiaalinsa suhteen suurena taiteellisena voittona, oli Bowie jälleen yleisön mielessä jotain muuta kuin 1980-luvun stadionkonserttien terveyttä uhkuva ja sulavaliikkeinen supertähti. Oliko imagon muutos keikoilla jatkuvasti tupakkaa polttavaksi rokkariksi parannusta asiaan? Vaikea sanoa, mutta ainakin Bowie onnistui Tin Machinen avulla vieraannuttamaan ne fanit, jotka olivat innostuneet hänen musiikistaan Let’s Dancen ilmestyttyä. Pöytä oli puhdistettu ja sinnikkäimmät fanit jäivät odottamaan Bowien seuraavaa siirtoa.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 2.5 out of 5.

Lue myös: David Bowie – Station To Station (1976)

Kappaleet
  1. ”Heaven’s in Here” David Bowie 6:01
  2. ”Tin Machine” Bowie, Reeves Gabrels, Hunt Sales, Tony Fox Sales 3:34
  3. ”Prisoner of Love” Bowie, Gabrels, H. Sales, T. Sales 4:50
  4. ”Crack City” Bowie 4:36
  5. ”I Can’t Read” Bowie, Gabrels 4:54
  6. ”Under the God” Bowie 4:06
  7. ”Amazing” Bowie, Gabrels 3:06
  8. ”Working Class Hero” John Lennon 4:38
  9. ”Bus Stop” Bowie, Gabrels 1:41
  10. ”Pretty Thing” Bowie 4:39
  11. ”Video Crime” Bowie, H. Sales, T. Sales 3:52
  12. ”Run” Kevin Armstrong, Bowie 3:20
  13. ”Sacrifice Yourself” Bowie, H. Sales, T. Sales 2:08
  14. ”Baby Can Dance” Bowie 4:57
Tuottaja: Tin Machine, Tim Palmer
Levy-yhtiö: EMI America

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: