Levyarvio: Mike Oldfield – Discovery (1984)

Discovery on Mike Oldfieldin yhdeksäs studioalbumi.

Oldfieldin ura lähti uuteen kaupalliseen nousuun vuonna 1983 kun Crises-levyn sinkusta ”Moonlight Shadow” tuli yksi vuotensa suurimmista hiteistä. Liikevaihtoa syntyi siinä määrin että Oldfield muutti Sveitsin Alpeille veropakolaiseksi. Verojen välttelyyn innosti myös suuri ennakko jonka Oldfield sai neuvoteltuaan uusiksi sopimuksensa Virginin kanssa. Jo englannissa aloitettu score Roland Joffen elokuvaan The Killing Fields viimeisteltiin Sveitsissä ja sitä seurannut Discovery äänitettiin kokonaisuudessaan 2000 metrin korkeudessa ylellisessä alppimajassa joka oli varusteltu huippuluokan äänityslaitteilla. Lopulta The Killing Fieldsia ja Discoverya tehtiin rinnakkain kun tuottaja vaati muutoksia Oldfieldin scoreen.

”Moonlight Shadowin” tuottojen innostamana Oldfieldin levy-yhtiö Virgin työnsi Oldfieldia hyvin innokkaasti jatkamaan pop-musiikin suuntaan. Olihan instrumentaalisen musiikin myyminen suurella yleisölle aikamoista sattuman kauppaa vaikka Tubular Bellsin kohdalla kaikki olikin osunut kohdalleen suorastaan satumaisesti. Myös Oldfield oli tässä vaiheessa innokas pelamaan Virginin peliä. Olihan pop-biisit hänelle vaihtelua ja uusi haaste.

70-luvulla Oldfieldin suosima formaatti oli ollut yksi pitkä kokonaisen levynpuoliskon täyttävä instrumentaaliteos. 80-luvun alussa tämä oli muuntaunut muotoon; A-puolella pitkä eepos ja B-puolella lyhyempiä biisejä. Jälkimmäistä formaattia noudatti erityisesti levyt Platinum, Five Miles Out ja Crises. B-puoliskojen lyhyet biisit eivät suinkaan olleet kaikki poppia vaan osa niistä oli hyvinkin progressiivisia biisejä ja toisaalta osa kappaleista oli lyhyitä vain ensimmäisen puoliskon eepokseen verrattuna; esimerkiksi Five Miles Outin ”Orabidoo” oli 13 minuuttia pitkä. Discoverylla suunnataan selkeästi pop-päätyyn: Levyllä on 8 kappaletta joista seitsemän ensimmäistä on 3-4 minuuttisia laulettuja pop-biisejä. Vasta levyn viimeisenä kappaleen kuullaan ikään kuin pienenä myönnytyksenä vanhoille faneille 12 minuuttinen instrumentaali.

Discovery laitettiin kasaan noin puoli vuotta kestäneissä sessioissa varsin minimaalisella henkilökunnalla. Oldfield soittaa rumpuja lukuunottamatta kaikki levyn instrumentit. Tässä mielessä levy on paluuta Oldfieldin juurille. Instrumenttipaletti tosin on varsin suppea sillä Oldfieldin repertuaariin kuuluu tällä kertaa lähinnä kitarat, bassokitara, mandoliini ja kosketinsoittimet. Aiempien levyjen ”rockbändi”-meininki oli siis historiaa. Rumpaliksi palasi edellisellä levyllä Oldfieldin kelkkaan hypännyt virtuuosi Simon Phillips. Phillips myös äänitti ja tuotti levyn yhdessä Oldfieldin kanssa. Phillips on kertonut vetäytyneensä taka-alalle kun Crises-levyn hittiä ”Moonlight Shadowia” äänitettiin koska hän ei pidä pop-musiikista. Mitä ihmettä hän on sitten onkaan mahtanut ajatella Discoveryn sessioista sillä levy on täynnä nimenomaan pop-musiikkia…

Oldfield ei sentään ryhtynyt laulamaan omia pop-rallejaan (tämä kokeilu häämötti vielä tulevaisuudessa) vaan laulajaksi palaa ”Moonlight Shadowin” hitiksi kujertanut Maggie Reilly. Vastapariksi hänelle pestattiin englantilainen Barry Palmer jonka Oldfield oli bongannut saksalaisen progressiivista rockia soittavan Triumviratin levyiltä. Palmer oli laulanut Oldfieldille jo Crisesin ja Discoveryn välissä julkaistulla sinkulla ”Crime Of Passion”. Kyseinen sinkku nousi Tanskassa jopa listojen kärkeen, mutta ei muuten saavuttanut mainittavaa menestystä.


Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Tubular Bells (1973)

Levy alkaa folkahtavasti soivalla ”To Francella” jossa Oldfieldin mandoliini helkkää kauniisti ja Maggie Reilly laulaa kuulaasti korkealta. Oldfield soittaa maukkaan painokkaasti soivan lyhyen välikkeen akustisella kitaralla jonka toivoisi olevan paljon pidempi. Biisin perusvire on akustinen, mutta kipakasti soivalla sähkökitaralla ja taustalla vellovilla syntetisaattoreilla on myös omat roolinsa. Kappaleen on selvästi tarkoitus olla Discoveryn vastine ”Moonlight Shadowille”, mutta liian selvään itsensä toistamiseen ei silti sorruta.

Jos ”To France” on Discoveryn ”Moonlight Shadow” niin levyn toinen raita ”Poison Arrows” on sen vastine hardrockia Crisesilla kanavoineelle ”Shadow On The Wallille”. ”Poison Arrows” paljastaa Discoveryn laskelmoinnin verrattuna Crisesiin. Crisesilla Oldfield oli tehnyt varsin rohkeita vokalisti-valintoja. Levyllä lauloi paitsi Yesin Jon Anderson omintakaisella kontra-altollaan ja ”Shadow On The Wallilla” määki vaikuttavasti Familysta tuttu Roger Chapman, mutta Discoverylla Oldfieldin valinta miesvokalistiksi tuntuu varman päälle pelatulta. ”Poison Arrowsilla” Oldfield-debyyttinsä (jos unohdetaan jo aiemmin mainittu sinkku ”Crime Of Passion”) tekevä Barry Palmer on laulajana kyllä taitava ja voimakas, mutta hänen äänensä on varsin persoonaton AOR-henkinen ”top-40” -ääni. Chapmanin ja Andersonin äänet säpsäyttävät varmasti tottumatonta kuulijaa, mutta Palmerin kohdalla kukaan tuskin heristää korviaan sen tarkemmin. Kappaleena ”Poison Arrows” on suhteellisen tehokas typerästä kertosäkeestään (”Somebody’s out to get you! Hiding in shadows – poison arrows”) huolimatta. Oldfieldin kireä sähkökitarointi on jälleen kerran ihastuttavaa ja Phillips taitava rumpalointi tukee biisiä tehokkaasti. Lopetus Fairlightilla sämplättyine sudenulvontoineen on myös onnistunut.

Toinen onnistunut Palmerin laulama rokkibiisi on levyn nimiraita ”Discovery” jossa hän pääsee ärähtelemään hieman tavallista särmikkäämmin. Myös Oldfieldin sähkökitarointi on intohimoisimmillaan tuossa biisissä.

Levyn neljäs kappale tuo sen kaksi vokalistia yhteen. ”A Trick Of The Lightissa” kuullaan nimittäin Palmerin ja Reillyn duetto. Duetto jota he eivät todellisuudessa laulaneet yhdessä. Itseasiassa he eivät edes tavanneet toisiaan äänitysten aikana vaan molemmat lauloivat osuutensa erikseen. Tämä ei ole välttämättä erityisen harvinaista, mutta poikkeuksellisempaa on että Oldfield laittoi molemmat laulajat laulamaan koko kappaleen kaikki sanoitukset ja paloitteli molempien laulajien raidoista dueton mielensä mukaan vasta jälkikäteen. Lopputulos on varsin onnistunut sillä Palmerin voimakas ääni antaa hyvän kontrastin Reillyn heleämmälle tyylille. Vauhdikas kappale toimii muutenkin hyvin ja jälleen kerran mukana on mainio pieni kitarasoolo.

Edellä nopeasti läpikäymäni kappaleet ”To France”, ”Poison Arrows”, ”Tricks Of The Light” sekä ”Discovery” ovat kaikki varsin onnistuneita pop-ralleja, mutta valitettavasti levyn kolme muuta laulettua raitaa eivät ole yhtä tyydyttäviä. Eivät nekään mitään katastrofeja ole, mutta hieman väkisin väännetyn oloisia tekeleitä joissa ilahduttaa lähinnä Oldfieldin kitarointi. Näiden biisien tilalle olisi mielellään kuullut Oldfieldille luontevampaa instrumentaalista musiikkia.

Levyn viimeinen biisi ”The Lake” tarjoilee sentään 12 minuutin verran instrumentaalista herkkua progressiivisen rockin ystäville. Tälläinen ”mini-eepos” on Oldfieldille hieman harvinainen formaatti sillä yleensä hänen instrumentaaliteokset ovat joko hyvin lyhyitä tai hyvin pitkiä.

”The Lake” on hyvin melodinen kappale ja sen useat osat soljuvat toisiinsa varsin luontevasti. Steve Reichin mieleen tuovalla syntetisaattori-introlla alkava kappale on ”orkestroitu” melko simppelisti ja se kuulostaa suurimmaksi osin siltä kuin rock-trio tai ainakin kvartetti pystyisi soittamaan sen. Oldfieldin sähkökitara ja syntetisaattorit käyvät pitkin kappaletta miellyttävää vuoropuhelua ja syntetisaattoreilla soitetaan jopa fanfaarinomaisia osuuksia jotka ovat Oldfieldin musiikille hieman epätyypillisiä. Itseasiassa ”The Lake” kuulostaa hieman tavanomaisemmalta progerockilta kuin Oldfieldin musiikki usein. Hieman erilaisella sovituksella kappaleen voisi hyvin kuvitella Emerson Lake & Palmerin soittamaksi jos kyseinen trio olisi jatkanut ”Fanfare For The Common Manin” ja ”Piratesin” viitoittamana 80-luvulle asti ilman Love Beach fiaskoa.

Täysin instrumentaalinen ”The Lake” ei ole vaan siinä kuullaan myös Reillyn sanatonta vokalisointia joka kuulostaa siltä kuin se olisi rakennettu Fairlightissa vain yhdestä äänteestä. Ratkaisu toimii yllättävän hyvin.

”The Lakea” kuunnellessa kannattaa kiinnittää huomiota Oldfieldin kerrassaan erinomaiseen bassokitarointiin joka on valitettavasti kuitenkin miksattu hieman liian hiljaiseksi. Vuonna 2016 ilmestyneellä remasterilla basso erottuu aavistuksen verran selkeämmin.

Ei ”The Lake” Oldfieldin merkittävimpien instrumentaalien joukkoon yllä, mutta erittäin miellyttävästä ja taitavasti rakennettusta biisistä on kyse. Myös ”The Lakea” vaivaa hieman sama syndrooma kuin levyn pop-biisejä; se on varman päälle tehty. ”The Lakessa” Oldfield ei ota riskejä tai kurkota kohti jotain aivan uutta.

Discoverylla Oldfield löysi oman tapansa tehdä pop-biisejä jota hän sitten pitkälti noudatti seuraavilla levyillään. Hänen tavassaan tehdä poppia on jotain kovin muodollista. Niistä ei ikinä voi varsinaisesti sanoa että ne olisi kopioitu jostain muusta pop-rallista, mutta ne tuntuvat silti aina jotenkin tutuilta. Luulen että se johtuu siitä että Oldfield noudattaa kappaleissaan niin tarkasti tietynlaisia pop-konventioita että ne aiheuttavat helposti jonkinlaisen deja-vu -efektin. Oldfieldin biisit sisältävät aina hienoja melodisia koukkuja, usein hyvinkin tarttuvia kertosäkeitä, hienoja kitarasooloja ja huoliteltuja sovituksia, mutta se mikä niistä usein jää uupumaan on joku pieni yllätys tai käänne joka tekisi niistä aidosti ainutlaatuisia ja kiinnostavia. Tämä on harmillinen puute etenkin kun Oldfieldin pitkät instrumentaalit etenkin hänen uransa alkuaikoina oli täynnä tälläisiä pieniä yllättäviä käänteitä. Oldfield onkin sanonut että pop-biisien tekeminen on hänelle vaikeaa työtä ja hän luultavasti onkin jäänyt prosessin vangiksi; täydellistä pop-biisiä mekaanisesti pakertaessa niistä hommasta jää uupumaan sielu ja todellinen inspiraatio joka johtaisi sitten jonkin aidosti ainutlaatuisen äärelle. Kaiken tämän jälkeen on kuitenkin todettava että toki Oldfield on aina silloin tällöin onnistunut myös popin parissa upeasti. Useammin kuitenkin 80-luvun alkuvuosina kun hän ei ollut vielä jämähtänyt niin pahasti formaatin vangiksi.

Toinen ongelma Oldfieldin pop-biiseissä on se että niiden sanoitukset ovat usein aika yhdentekeviä rallatteluita. Usein sanoitukset jäävät melko kryptisiksi, mutta tavalla joka ei ole kovin tyydyttävä tai kiinnostava. Niihin ei tunnu sisältyvän mitään suurta salaisuutta. Säkeistöt tuntuvat olevan lähinnä luomassa edes jonkinlaista perustetta yleensä sinänsä varsin tehokkaille kertosäkeille joita sitten valitettavasti usein toistellaan kyllästymiseen saakka. Kiinnostavimmillaan Oldfieldin sanoitukset ovat silloin kun niissä tuntuu olevan edes jotain henkilökohtaista. Discoverylla tälläinen kappale tuntuu olevan ”Saved By The Bell” joka vaikuttaa viittaavan nimen (fraasi ”saved by the bell” viittaa tilanteeseen jossa jostain tukalasta tilanteesta pelastutaan viime hetkellä jonkin yllättävän käänteen ansiosta) mukaiseen ”viime hetken pelastukseen” sillä kulmalla että Tubular Bells oli Oldfieldin pelastus. Valitettavasti tämänkin kappaleen sanoitukset vain raapaisevat ohuesti kiinnostavaa aihepiiriä. Puhumattakaan siitä että kappale on musiikillisesti levyn valjuinta antia.


Lue myös

Suttuisen rumaan kansikuvaan kääritty Discovery ei yltänyt Crisesin myyntilukemiin, mutta floppina sitä on silti vaikea pitää sillä levy myi noin miljoona kappaletta etenkin keski-Euroopan maiden vetämänä josta oli hyvää vauhtia tulossa Oldfieldin tärkein markkina-alue.

Levyä seurannut The Discovery Tour oli Oldfieldin suurin kiertue toistaiseksi. Oldfield soitti The Discovery Tourilla yli 350 000 ihmiselle ja kiertueen on väitetty olleen vuoden 1984 suurin ”sisäareenakiertue” Euroopassa. Kiertue myös jäi hänen suurimmaksi kiertueeksi koska kyseisen kiertueen loppupuolella Oldfield huomasi olevansa täysin kyllästynyt keikkailuun. Asiaan vaikutti myös että Oldfieldin vanhat demonit alkoivat palata paniikkikohtausten ja yleisen ahdistuksen muodossa. Ikään kuin 70-luvun lopulla käydyn kokeellisen Exegesis-terapian vaikutukset olisivat alkaneet katoamaan. Tällä kertaa Oldfield turvautui perinteiseen terapiaan ja meditointiin. Nämä menetelmät ilmeisesti auttoivat jossain määrin, mutta Oldfield on joutunut ajoittain kamppailemaan mielenterveysongelmiensa kanssa aina nykypäivään asti.

Pian Discoveryn jälkeen ilmestyi sen kanssa limittäin rakennettu varsin avantgardistinen soundtrack-levy The Killing Fields. Tämän jälkeen Oldfieldin seuraavat levyt Islands ja Earthmoving keskittyivät vaihtelevalla menestyksellä pop-musiikkiin.

Parhaat biisit: ”To France”, ”Poison Arrows”, ”Tricks Of The Light”, ”Discovery”, ”The Lake”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Rating: 3.5 out of 5.

Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Ommadawn (1975)

Kappaleet

  1. ”To France” – 4:37
  2. ”Poison Arrows” – 3:57
  3. ”Crystal Gazing” – 3:02
  4. ”Tricks of the Light” – 3:52
  5. ”Discovery” – 4:35
  6. ”Talk About Your Life” – 4:24
  7. ”Saved by a Bell” – 4:39
  8. ”The Lake” – 12:10

Muusikot

Mike Oldfield: kaikki instrumentit (paitsi rummut) Maggie Reilly: vokaalit (1, 3–4, 6) Barry Palmer: vokaalit (2, 4–5, 7) Simon Phillips: rummut

Tuottaja: Mike Oldfield, Simon Phillips
Levy-yhtiö: Virgin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: