Sarja: David Bowie – Never Let Me Down (1987)

David Bowie oli 1970-luvulla totuttanut faninsa siihen, että joka vuosi ilmestyi uusi albumi, parhaina jopa kaksi. Let’s Dancen jälkeen aivan liian nopeasti kyhätyn ja markkinoille pukatun Tonightin jälkeen tilanne muuttui. Seuraavaa pitkäsoittoa saatiin odottaa peräti kolme vuotta. Eihän Bowie noiden vuosien aikana tietenkään mitään hiljaiseloa viettänyt. Hän oli mukana Live Aidissa sekä näytteli elokuvissa Absolute Beginners ja Labyrinth. 

Musiikin tekeminen ei tietenkään ollut loppunut. Tammikuussa 1985 julkaistiin Pat Metheny Groupin kanssa esitetty The Falcon & The Snowman -elokuvan tunniskappale ”This Is Not America”. Kesällä Live Aidin yhteydessä julkaistiin hyväntekeväisyyssingle, jolla Bowie ja Mick Jagger esittivät vanhan Martha And The Vandellasin kappaleen ”Dancing In The Street”. Tuo single nousi luonnollisesti listoille. Seuraavana vuonna Absolute Beginners -elokuvan soundtrackilla Bowie esitti nimikappaleen lisäksi kaksi muutakin kappaletta ja puolet Labyrinth-elokuvan soundtrackista oli Bowien käsialaa. Näiden lisäksi hän kirjoitti ja äänitti multi-instrumentalisti Erdal Kizilcayn kanssa tummasävyisen kappaleen ”When The Wind Blows”, joka oli samannimisen Raymond Briggsin sarjakuvaan pohjautuvan animaatioelokuvan tunnussävel. Tiettävästi Bowien oli tarkoitus kirjoittaa elokuvaan enemmänkin musiikkia, mutta levy-yhtiö EMI patisti häntä uuden albumin tekemiseen. Ydinsotateeman kanssa pääsi synkistelemään Roger Waters.

Kaiken muun kiireen keskellä Bowie ehti myös autella jälleen kerran vanhaa kaveriaan Iggy Popia. Herrat kirjoittivat yhdessä lähes kaikki kappaleet Iggyn vuonna 1986 ilmestyneelle Blah-Blah-Blah -albumille, jonka Bowie myös tuotti. Ja kun näitä vuosien 1985 ja 1986 tuotoksia kuunteli, niin moni taisi päätyä seuraavaan johtopäätökseen: Tonight oli todennäköisesti levy-yhtiön vaatima, välityöksi osoittautuva albumi. Seuraavalla levyllä kuultaisiin taas jotain uutta ja yllättävää. Valitettavasti pian saatiin todeta, että Let’s Dancen jälkeen Bowien parhaat kappaleet löytyivät 1980-luvulla muualta kuin hänen omilta albumeiltaan.

Bowie osallistui seitsemännentoista studioalbuminsa suunnitteluun ja äänittämiseen aktiivisemmin kuin vuosiin. Erdal Kizilcayn kanssa tehty demonauha oli tehty huolellisesti ja lopullisella albumillakin Bowie soitti osan soittimista ensimmäistä kertaa sitten Scary Monstersin. Yhdestätoista levylle päässeestä kappaleesta kappaleesta kymmenen oli Bowien kirjoittamia ja singlejen b-puolilta löytyi vielä pari lisää. 

Never Let Me Down. Älkää pettäkö minua, älkää hylätkö minua. Pyysikö Bowie todellakin faneiltaan tällaista? Let’s Dancen myötä mukaan hypänneet uudet fanit olivat jo ehkä löytäneetkin uusia fanituksen kohteita. Ja mitä ihmettä sekava ja tekotaiteelliseksikin väitetty kansikuva yrittää kertoa? Kuvassa näkyy tavaraa, joka jotenkin liittyy albumin kappaleisiin. Bowie on hyppäämässä sirkusareenalta kohti kameraa. Yrittääkö hän tavoittaa jotain, joka vetäisi hänet pois uudesta roolista? Takakannen kuvassa areenalla on mustunut siipi. 

Levy käynnistyy aggressiivisesti ja kovaäänisesti. ”Day-In Day-Out” yrittää shokeerata ja olla ajankohtainen kritisoidessaan tapaa, jolla Yhdysvalloissa suhtauduttiin kodittomiin. Musiikkivideossakin mentiin muurinmurtajalla omakotitalon seinän läpi ja pantiin pikkulapsi kirjoittamaan palikoilla F-U-C-K (joka myöhemmin muutettiin muotoon L-U-C-K). Tuottaja David Richards kyllä saa kappaleen ja koko levyn kuulostamaan siltä miltä vuonna 1987 pitikin kuulostaa. Sähkörummut tai rumpukone lätkyttävät taustalla, Sid McGinnisin soittama kitarasoolo on sähköinen ja koskettimissa on tuoreimmat soundit. Mutta miksi ihmeessä David Bowie halusi kirjoittaa ja julkaista tällaisen kappaleen? Olikohan joku EMIn markkinointiosastolta kertonut, että tällaista tarvittaisiin singlelle? Brittilistalla single nousi seitsemänneksitoista.

Onneksi usko palaa nopeasti, kun levyn tyylikkäin kappale ”Time Will Crawl” alkaa soida. Soundit ovat jälleen puhdasta kasaria, mutta trumpetti tuo sille mukavasti persoonallisuutta. Verrattain simppeli kappale on sovitettu jännästi eikä Bowiekaan kuulosta korostetun teatraaliselta. Hän on myös onnistunut kirjoittamaan hienot sanoitukset. Idea tuli keväällä 1986 tapahtuneesta Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta, jonka aikaan Bowie oli Sveitsissä kirjoittamassa materiaalia tulevalle albumille. Kappaleessa pohditaan, kuinka ihan tavallinen naapurin mies voi aiheuttaa maailman tuhoutumisen. ”Time Will Crawl” julkaistiin singlenäkin ja se nousi Brittilistalla sijalle 33. Kappale oli tiettävästi Bowien oma suosikki tältä albumilta ja se remiksattiin jousien ja uuden rumpuraidan kanssa vuonna 2008 ilmestyneelle iSelect-kokoelmalle. Tuolloin Bowie kertoi halustaan muokata koko albumi samaan tapaan. Bowien kuoleman jälkeen tämän ohjeiden mukaan toteutettu Never Let Me Down 2018 julkaistiin osana Loving The Alien (1983-1988) -boksia.

Lue myös:

Edellisen kappaleen aikaansaama ilo osoittautui kuitenkin lyhytaikaiseksi. ”Beat Of Your Drum” on jälleen hieman liian selkeästi yritys tehdä musiikkia suurelle yleisölle, ei oman sielun tutkimattomista syövereistä. Kappaleella kuultava ”I like the dirt that you dish” on mielestäni yksi noloimmista tekstinpätkistä Bowien pitkän uran aikana, eivätkä levylle kutsutun Peter Framptonin kitaramaneeritkaan istu kappaleelle.

When I needed soul revival I called your name
When I was falling to pieces I screamed in pain

Joskus kiitoksia saa odotella pitkään. ”Never Let Me Down” on kiitoslaulu Bowien pitkäaikaiselle henkilökohtaiselle avustajalle Coco Schwabille, joka käytännössä piti Bowien hengissä 1970-luvun pahimpien kokaiinivuosien aikana. Jo yli kymmenen vuotta Bowien kitaristina toimineen Carlos Alomarin kanssa tehty kappale ei valitettavasti ole musiikillisesti kovin loistokas, eikä Bowien falsettikaan oikein vakuuta. Huuliharppu sentään tuo hieman lämpöä tähän kappaleeseen, joka kuitenkin kuulostaa melko tavalliselta rakkauslaululta. Myös ”Never Let Me Down” julkaistiin singlenä ja se nousi Britanniassa sijalle 34. Yhdysvalloissa se oli pitkän aikaa Bowien viimeinen Top 40 -hitti. Vasta ”Lazarus” (2016) nosti Bowien uudelleen jenkkien singlelistoille.

”Zeroes” päättää alkuperäisen vinyylialbumin a-puolen. Kappale alkaa epämääräisellä äänellä, joka minusta toisaalta kuulostaa viuluilta, toisaalta yleisön ääniltä. Melko mitäänsanomattoman rockbiisin mieleenjäävin elementti on miksauksessa pintaan nostettu sitarilta kuulostava soitin. ”Tonight the zeroes are singing for you.” Voisiko sitä suoremmin sanoa?

Seuraavalle kiertueelle nimensä antanut ”Glass Spider” on hämmentävä kappale. Alussa kuullaan satusetä Davidin kertomaa tarinaa kauan sitten eläneestä lasihämähäkistä. Jos tarkoituksena oli tehdä jotain Diamond Dogsin ”Future Legendin” kaltaista, niin metsään meni. Aihe on liian omituinen – varsinkin näiden 1980-luvulla tehtyjen popkappaleiden joukossa. Kun kappale lopulta pääsee vauhtiin – ja pienet hämähäkit huutavat äitinsä perään – hypätään aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Konerummut takovat biittiä, jonka kaltaista Bowien levyillä kuultaisiin seuraavan kerran Earthlingilla vuosikymmenen verran myöhemmin. Ja kaiken päällä kirkuu Peter Framptonin kitara.

”Shining Star (Makin’ My Love)” kulkee oudon kevyesti häiritsevän monotonisen biitin päällä. Laulun henkilöhahmot tuntuvat olevan epämiellyttäviä epäonnistujia, joiden kohtalo ei edes herätä myötätuntoa. Hekin tarvitsevat rakkautta tai muiden tukea, mutta silti selviäminen ei ole varmaa. Kappaleen aikana kuullaan myös Bowien ja Mickey Rourken lyhyt rap-osuus. Kyseisen vierailun tarkoitus on jäänyt hämäräksi.

Seuraavan kappaleen rakkaus on jälleen iloisempaa. ”New York’s In Love” on virkeä ja positiivinen laulu, jonka vauhdikkuus on tarttuvaa. Jopa kappaleen kasarisoundit tuntuvat olevan sille juuri oikeanlaiset. Ei tätäkään voi minään suurena kadonneena helmenä pitää, mutta se todistaa Bowien pystyneen kirjoittamaan näppäriä kappaleita myös 1980-luvulla.

Myös “’87 And Cry” kuuluu Never Let Me Downin valitettavan vähälukuisiin valonpilkahduksiin. Kappaleen nimikin kertoo, että nyt käsitellään ajankohtaisia asioita. Reipas rock kertoo tiettävästi Margaret Thacherin ajan Englannista, mutta siinä käytettyjen ilmaisujen vuoksi ainakin minun on hankala hahmottaa mistä Bowie oikein laulaa. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä kappale toimii hyvin.

Bowien tuotantoa paremmin tuntevat tietävät, että Bowie ei jälkeenpäin pahemmin mainostanut ensimmäisen sooloalbuminsa David Bowie olemassaoloa. “Too Dizzy” koki samankaltaisen kohtalon – se löytyy ainoastaan Never Let Me Downin ensimmäisiltä painoksilta. Erdal Kizilcayn kanssa tehty kappale on mukavasti 50-lukuhenkinen, mutta ilmeisesti Bowien mustasukkaisuutta käsittelevät sanoitukset tuntuivat jälkeenpäin noloilta. 

Albumin päättää levyn ainoa lainabiisi “Bang Bang”, joka löytyi alunperin Iggy Popin albumilta Party. Tietysti Bowien esittämä rock oli sliipatumpaa kuin Iggyn, mutta kyllä ”Bang Bang” kuulostaa huomattavasti vakuuttavammalta kuin Tonightilta löytyvät kuohitut ”Don’t Look Down” ja ”Tonight”. Siitäkin huolimatta, että nelikymppisen Bowien laulamina jutut nuorista tytöistä tuntuvat pikkuisen perversseiltä.

Vuonna 1987 ääniteteollisuus pyrki hienotunteisesti mutta määrätietoisesti ohjaamaan kuluttajia ostamaan vinyylien sijaan cd-levyjä. Cd:stä tehtiin houkuttelevampi joko bonusraidoilla tai pidemmillä versioilla kappaleista. Never Let Me Downilla kuullaan muutamasta kappaleesta jopa minuutin verran lp-versiota pidempi editointi. 

Never Let Me Down myi varmasti ainakin osittain myös Bowien nimen ansiosta hyvin – sijoitus Brittilistalla oli kunnioitettavasti kuudes ja Amerikassakin 34. – ja sen jälkeen olikin vuorossa kiertue. Glass Spider -kiertueen lavarakennelma ja lavalla oleva soittaja- ja tanssijajoukko kannattaa nähdä vaikkapa videolta, kuvaileminen ei nimittäin ole ihan helppoa. Vaikka lavaa ja koreografioita pidettiin aikoinaan jopa suuruudenhulluina, ottivat monet 1980-luvun tähdet niistä mallia omiin kiertueisiinsa. Vaikka Bowie ei siis ollutkaan musiikissaan muita edellä, pystyi hän edelleen näyttämään nuoremmilleen mallia ainakin siinä, miten tehdään kunnon show. Mutta kaiken tämän keskellä Bowie itse alkoi epäillä jo lähes viisi vuotta kestäneen supertähtiroolinsa mielekkyyttä. 

Onneksi kiertuehenkilökunnan mukana kulki myös mies, jonka kanssa Bowie alkoi keskustella kaikenlaisista asioista. Tuon miehen nimi oli Reeves Gabrels ja häntä saamme kiittää siitä, että Bowie alkoi siirtyä valtavirrasta jälleen oudommille vesille.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 2 out of 5.
Lue myös: David Bowie – Station To Station (1976)
Kappaleet
  1. ”Day-In Day-Out” 4:38
  2. ”Time Will Crawl” 4:18
  3. ”Beat of Your Drum” 4:32
  4. ”Never Let Me Down” 4:03
  5. ”Zeroes” 5:46
  6. ”Glass Spider” 4:56
  7. ”Shining Star (Makin’ My Love)” 4:05
  8. ”New York’s in Love” 3:55
  9. ”’87 and Cry” 3:53
  10. ”Too Dizzy” 3:58
  11. ”Bang Bang” 4:02
Tuottaja: David Bowie, David Richards
Levy-yhtiö: EMI

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑