Levyarvio: Deep Purple – Come Hell Or High Water (1994)

Osuvasti nimetyn The Battle Rages On… -albumin jälkeen Deep Purple lähti 25-vuotisjuhlakiertueelle. Levynteko ei ollut edennyt aivan parhaissa mahdollisissa merkeissä, mutta yhtyeen ikuinen optimisti Roger Glover uskoi yhteishengen löytyvän tien päällä. Niin ei kuitenkaan käynyt – taistelu jatkui myös kiertueella.

1990-luvun alkupuoli oli vaikeaa aikaa vanhoille dinosauruksille, myös Deep Purplelle. Kiertue oli tarkoitus aloittaa Yhdysvalloista heinäkuun lopulla, mutta ilmeisesti heikon kysynnän takia kaikki Pohjois-Amerikan keikat peruttiin. Kiertue käynnistyi lopulta kaksi kuukautta myöhemmin Roomassa.  Aika nopeasti kävi selväksi, etteivät Ritchie Blackmore ja Ian Gillan mahdu samaan yhtyeeseen. Gillan kertoi elämäkerrassaan yrittäneensä olla ystävällinen Blackmorelle, mutta kitaristin mielestä Gillanin kehut keikkojen jälkeen tuntuivat ärsyttävältä nuoleskelulta. Kun samaan aikaan Glover, Jon Lord ja Ian Paice olivat päättäneet pitää Gillanin yhtyeessä, päätti Blackmore jättää yhtyeen kiertueen Euroopanosuuden päätyttyä marraskuun puolivälissä. Joulukuussa olevalle viikon mittaiselle Japaninkiertueelle hän kieltäytyi lähtemästä ja repi viisuminsa.

Mikä sitten oli syynä Blackmoren ja Gillanin huonoihin väleihin? Eräässä vanhassa haastattelussa Blackmore piti Gillanin käytöstä kiertueilla epäammattimaisena. Jos Gillan oli keikalla kuulostanut käheältä, hän ei lepuuttanut äänijänteitään vaan lähti viettämään iltaa. Toinen Blackmorea ärsyttänyt asia oli se, että Gillanin laulamina kappaleiden sanoitukset saattavat olla hieman erilaisia eri iltoina. Blackmore vertasi tilannetta siihen, että hän tulisi keikalle mukanaan epävireinen kitara josta puuttuu kieli tai pari, eikä edes osaisi soitettavia kappaleita. 

Voisi kuvitella, että noin tulehtunut ilmapiiri johtaisi keikkojen tason rankkaan laskuun. Kävi kuitenkin juuri päinvastoin – ehkäpä Blackmore halusi pitää huolen siitä, ettei hänen hänen saappaisiinsa hyppääminen olisi seuraajalle ihan helppo homma. Ja kun Blackmore nosti rimaa keikoilla, seurasivat muut perässä, varsinkin Jon Lord. Tuloksena oli keikkoja, joiden aikana Deep Purple oli monien fanien mielestä hurjemmassa vedossa kuin koskaan sitten 1970-luvun.

Vaan eihän Ritchie Blackmore olisi Ritchie Blackmore, ellei tämänkin kiertueen aikana olisi ollut outoja kiukutteluja ja suoranaista keskisormen näyttöä koko maailmalle. Birminghamissa 9. marraskuuta kuvattu ja myöhemmin videona julkaistu keikka esittelee kitaristin, joka saapuu lavalle ensimmäisen kappaleen puolivälissä, kastelee kameramiehen (sekä samalla vahingossa myös Gillanin vaimoa) ja poistuu jälleen lavalta. Tarina löytyy tarkemmin sekä Blackmoren että Gillanin elämäkerroista, mutta lyhyesti sanottuna yksi kameramiehistä ei ollut noudattanut hänelle annettuja ohjeita. Blackmore sanoi myöhemmin, että vuoden 1974 California Jamin jälkeen kameramiesten kyllä pitäisi tietää, että hänen antamiaan ehtoja kannattaa noudattaa.

Loppuvuodesta 1994 julkaistu Come Hell Or High Water sisältää valikoituja paloja Stuttgartista (16.10.1993) ja Birminghamista (9.11.1993). Vaikka lähemmäs kahden tunnin mittaisten keikkojen yhdistely noin tunnin ja vartin mittaiseksi koosteeksi voi kuulostaakin arveluttavalta, on lopputulos onnistunut ja soundeiltaan sopivan raskas muisto Ritchie Blackmoren viimeisestä kiertueesta Deep Purplen kitaristina. Luultavasti välispiikkien minimointikin on tehnyt tästä levystä niin tehokkaan paketin. Keikat julkaistiin kokonaisina vuonna 2006 hienona neljä cd:tä sisältäneenä boksina nimellä Live In Europe, 1993, sekä seuraavana vuonna erikseen nimillä Live In Stuttgart ja Live At The NEC 1993. Ja vaikka Blackmore moittikin Gillanin ääntä tämän kiertueen aikana, on laulaja tälle levylle päätyneillä kappaleilla oivassa vedossa.

Levy alkaa ”Highway Starilla”, joka kulkee mainiosti. Isoimmat muutokset menneeseen kuullaan kitarasoolon aikana, kun Blackmore onkin yksinkertaistanut Bach-vaikutteista soittoaan. Soolon loppupuolella juoksutuksen tilalla kuullaankin hallittua feedbackia. Kyse tuntuu kuitenkin olevan pikemminkin asenteesta kuin laiskuudesta. Sitä seuraava ”Black Night” runtataan läpi tehokkaasti ja on oikeastaan hauska kuunnella yleisön hoilaavan kappaleen riffin mukana. 


Lue myös:

Tuoreen The Battle Rages Onin kymmenestä kappaleesta neljä pääsi settiin Blackmoren ollessa kitaristina. Come Hell Or High Waterilla niistä kuullaan kaksi. ”A Twist In The Tale” (joka on erehdyksessä kirjoitettu muotoon ”A Twist In The Tail”) soitetaan jokseenkin samaan tapaan kuin albumillakin. Ian Paice pääsee vauhtiin ja energiataso pysyy korkealla.

Tuolloin vasta alle kymmenen vuotta vanha, mutta jo klassikoksi noussut ”Perfect Strangers” soi tälläkin levyllä uljaana. Sen jälkeen kuullaankin kiertueen yllätys, jo vuonna 1971 faneja hämmästyttänyt countrypala ”Anyone’s Daughter”. Gillanille tälläinen kappale, jolla ei tarvitse huutaa, oli varmasti ihan mieluinen lepotauko. Rento kappale on kieltämättä edelleen miellyttävä välipala tällä levyllä. Gillanin ääni oli tosin muuttunut reilussa 20 vuodessa siten, että alkuperäisversion nuoren kulkurin sijasta kertoja vaikuttaakin irstaalta keski-ikäiseltä äijältä.

”Child In Time” oli aina vaativa kappale Ian Gillanille. Käsittääkseni sitä ei esitetty tällä kiertueella kaikkina iltoina. Tälle levylle päässeellä versiolla Gillan tuntuu kuitenkin olevan loistavassa kunnossa. Tosin on myös mahdollista, että Jon Lord – tai muiden tietämättä joillain keikoilla taustoja laulanut Blackmoren tyttöystävä Candice Night – avittaa niissä legendaarisissa kiljahduksissa. ”Child In Timen” päättyessä Gillan esittelee seuraavan kappaleen. ”Anya” oli keikoilla selvästi studioversiota pidempi. Blackmoren ja Lordin soitto intron aikana tuo mieleen miesten telepaattisen yhteissoiton 1970-luvulta. Mittaa tuo myös Blackmoren pitkä kitarasoolo, jolla ei kuulla mitään haparoivaa improvisointia, vaan harkittua ja tyylikästä melodisuutta. Vaikka ”Anya” olikin hieno kappale jo The Battle Rages Onilla, niin keikkaversio on vielä upeampi.

Seuraavaksi siirrytäänkin ”Speed Kingiin”. Tuolloin jo yli 20-vuotias kappale oli saanut jälleen lisää energiaa. Gillan laulaa kuten pitääkin ja Blackmore ja Lord kisailevat soolojen aikana kuten 1970-luvulla. Hauskana pikku yksityiskohtana pitää mainita, että soolojen aikana kuullaan myös ”Burnin” riffi. On tietysti mahdotonta sanoa kuinka totista Blackmoren ja Lordin kaksintaistelu oli, mutta jos kitaristin tarkoituksena oli soittaa vastustaja suohon, niin kosketinsoittaja kyllä pani hanakasti kampoihin. 

Albumin päättää tietysti ”Smoke On The Water”. Aluksi kuullaan pitkä kitaraintro, joka vasta vähitellen alkaa muistuttaa kaikkien kitarariffien äitiä. Kappale etenee tietysti yllätyksettömästi, mutta esimerkiksi Gillanin yleisönlaulatus toimii hienosti.

Levyn japanilaisen version vihkossa Roger Glover kertoo: ”Vuoden 1993 kiertue oli upea; olimme selvinneet suurista henkilökohtaisista vaikeuksista ja olimme jälleen yhdessä – tosin kukaan ei tiennyt kuinka pitkään. Olen ylpeä tästä äänitteestä, siinä me olemme sellaisina kuin olemme, raakoina, vaarallisina, arvaamattomina.” Pakko myöntää, että Glover kuvailee yhtyettä osuvasti.

Kiertueen esiintymiset olivat lähes kaksituntisia, eli Come Hell Or High Waterilta puuttuu puolisen tuntia soitetusta materiaalista. Tyypillisesti setissä olivat mukana lisäksi ”Talk About Love” ja ”The Battle Rages On” tuoreimmalta albumilta sekä vanhemmasta materiaalista ”Lazy”, ”Space Truckin’”, ”Woman From Tokyo” sekä toisinaan myös ”Hush”. Reunion-ajan kiertueiden tapaan mukana oli myös ”Beethoven” eli Rainbow’n ohjelmistosta napattu ”Difficult To Cure”. Satunnaisesti kuultiin myös Edward Griegin ”In The Hall Of The Mountain King” ja olipa settiin kaivettu myös viimeksi vuoden 1971 keikoilla soitettu Rolling Stonesin ”Paint It, Black”. Näitä kappaleita voi kuunnella aiemmin mainituilta Stuttgartin tai Birminghamin keikan sisältäviltä julkaisuilta.

Ritchie Blackmore soitti viimeisen keikkansa Deep Purplen kitaristina 17.11.1993 Helsingissä. Yhtyeen tarina ei tietenkään päättynyt siihen, vaan seuraavat keikat soitettiin sovitusti joulukuussa Japanissa. Sikäläistä promoottori Mr. Udoa oli varoiteltu Blackmoren lähdöstä jo hyvissä ajoin ja juuri hän ehdotti, että Joe Satriani voisi olla sopiva mies uudeksi kitaristiksi. Satrianilla olikin sopivasti vapaata joulukuun alussa, mutta muita vajaat kymmenen vuotta nuorempi kitaristi ei halunnut liittyä Deep Purplen vakituiseksi jäseneksi. Hänelle lähetettiin äänitys yhdestä kiertueen keikasta, jotta hän voisi harjoitella tulevia esiintymisiä varten. Taitava ammattimies opetteli setin ja vaikka treenejä varten olikin varattu muutama päivä, totesivat kaikki jo ensimmäisten harjoitusten jälkeen soiton sujuvan täydellisesti. 

Settiin tehtiin muutoksia, ”Beethovenista” luonnollisesti luovuttiin ja tilalle otettiin mm. ”Ramshackle Man” The Battle Rages Onilta sekä aiemmin äärimmäisen harvoin soitetut ”Maybe I’m A Leo”, ”Pictures Of Home” ja ”When A Blind Man Cries”. Japaninkeikat sujuivat hienosti ja niiden ansiosta Ian Gillan, Roger Glover, Jon Lord ja Ian Paice pystyivät jatkamaan Deep Purplen tarinaa. Uuden kitaristin etsiminen jatkui, mutta kesällä 1994 Deep Purple esiintyi vielä kuukauden ajan Joe Satrianin kanssa. Satrianin aikaisia keikkoja ei valitettavasti ole toistaiseksi julkaistu virallisesti. 

Monelle pitkäaikaiselle fanille Deep Purple ei ollut enää Deep Purple Ritchie Blackmoren lähdön jälkeen. Jon Lord, Ian Paice, Ian Gillan ja Roger Glover kuitenkin jatkoivat ja Steve Morsen liityttyä yhtyeeseen alkoi edelleen jatkuva tasapainoisempi kausi. Ritchie Blackmore kokosi Rainbow’n uudelleen, mutta jätti paria vuotta myöhemmin kaikkien yllätykseksi raskaamman rockin ja ryhtyi esittämään puolisonsa Candice Nightin kanssa akustisempaa materiaalia nimellä Blackmore’s Night. Ilmeisesti myös Blackmore löysi sisäisen rauhan, sillä alunperin yhden albumin mittaiseksi projektiksi uskottu Blackmore’s Night julkaisee edelleen levyjä.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 4 out of 5.

Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 2021

Kappaleet
  1. ”Highway Star” – 6:40
  2. ”Black Night” – 5:40
  3. ”A Twist in the Tale” – 4:27
  4. ”Perfect Strangers” – 6:52
  5. ”Anyone’s Daughter” – 3:57
  6. ”Child in Time” – 10:48
  7. ”Anya” – 12:13
  8. ”Speed King” – 7:29
  9. ”Smoke on the Water” – 10:26
Tuottaja: Pat Regan
Levy-yhtiö: RCA/BMG

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: