1970-luvun kokemuksista viisastuneina uudelleenkootun Deep Purplen jäsenet päättivät tehdä töitä rauhallisemmalla tahdilla. Vuonna 1986 ei keikkailtu. Ian Gillan ja Roger Glover kuitenkin valmistelivat materiaalia tulevalle albumille ja samoin teki omalla tahollaan Ritchie Blackmore. Aiempien sopimusten mukaisia, Deep Purplen uudelleenkokoamisen vuoksi siirrettyjä töitä tehtiin loppuun. Ritchie Blackmore oli poikkeuksellisen vahvasti mukana kokoamassa Roger Gloverin kanssa Rainbow’n materiaalista kokoelmalevyä Finyl Vinyl ja Ian Gillan valvoi Ian Gillan Bandin ja Gillan-yhtyeen materiaalista kootun What I Did On My Vacation -kokoelman tekoa.
Voisi kai kuvitella, että pidemmän lepotauon jälkeen uuden albumin tekeminen olisi sujunut leppoisissa tunnelmissa. Toisin kuitenkin kävi. Sopivan äänityspaikan etsimisessäkin kului aikaa ja lopulta päädyttiin käyttämään samaa paikkaa, jossa Perfect Strangers oli äänitetty. Kun yhtyeen jäsenet kokoontuivat Stoween Vermontin osavaltioon, ei Gillanin ja Gloverin suunnittelema materiaali kelvannut Blackmorelle. Eikä edes levyn nimen valinta ei ollut helppoa. Lopulta albumin nimeksi päätettiin ottaa pätkä ”Speed Kingin” sanoituksista. ”Good Golly said little Miss Molly / When she was rockin’ in the house of blue light.” Ei sekään ollut kenenkään mielestä erityisen hyvä nimi, ainoastaan vähemmän huono kuin muut ehdotukset.
Yhtyeellä tuntui myös olevan tarve uudistaa soundiaan ajanmukaisemmaksi. Toki perinteiset Hammond B3 ja MiniMoog olivat edelleen käytössä Jon Lordin kosketinarsenaalissa, mutta niiden rinnalle oli tullut Yamahan syntetisaattoreita, joita Roger Gloverkin soittaa tällä levyllä. Myös Ritchie Blackmore päätti seurata aikaansa ja otti käyttöönsä Rolandin kitarasyntetisaattorin. Toki moni muukin pitkän linjan artisti syyllistyi samankaltaiseen muodikkuuden tavoitteluun noina 1980-luvun loppupuolen hulluina vuosina.
The House Of Blue Light julkaistiin tammikuussa 1987. Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa se nousi peräti listaykköseksi, Britanniassakin kymmenenneksi. Kyllähän albumi ilmestyessään kuulosti pääosin vakuuttavalta, mutta vuosien myötä moni kappale on alkanut kuulostaa aika häiritsevästi oman aikansa lapselta. Toisaalta muutamissa kappaleissa on mukana myös sanomaa, vaikkei Deep Purple onneksi ruvennutkaan saarnaamaan.
Albumi alkaa vahvasti kappaleella ”Bad Attitude”. Sen riffi ja soolot toimivat, eivätkä sillä käytetyt syntetisaattoritkaan onnistu pilaamaan tunnelmaa. Laulun sanoituksiin vaikutti levyn äänitysten aikainen Blackmoren ja Gillanin sanaharkka. Syynä oli se, että toisen mielestä toisen asenteessa oli jotain vikaa. Mielestäni kappale sopisi hyvin nykyisenkin Deep Purplen settiin ja Don Aireykin on kertonut ehdottaneensa sen soittamista. Gillan on kuitenkin kertonut, että yhtye soittaa ainoastaan sellaisia kappaleita, joiden suhteen kaikilla on hyvä fiilis. Ilmeisesti The House Of Blue Light ei kuulu niihin hyvän fiiliksen levyihin, sillä sen kappaleita ei ole vuoden 1987 maailmankiertueen jälkeen livenä kuultu.
The House Of Blue Lightilla on vain yksi kappale, jolla Ian Paice sai nimensä tekijätietoihin. ”The Unwritten Law” rullaakin hienosti Paicen rummutuksen päällä. Albumia seuranneella kiertueella kappaleen lopuksi kuultiin vielä rumpusoolo, joka kieltämättä sopikin siihen hyvin. ”The Unwritten Law’n” alussa Gillan laulaa sanattomasti unisonossa Blackmoren kitaran kanssa ennen kuin kitarasyntetisaattorilla soitettu riffi käynnistyy. Sanoituksissa muistutellaan siitä, että ihmisten kannattaisi toimia vastuullisemmin. Gillanilla oli ajatuksissaan kuulemma AIDS, joka noihin aikoihin huolestuttikin monia. Kertosäkeen aikana käytetty sekvensseri hieman pilaa kappaleen tunnelmaa, mutta siihenkin on vuosikymmenten saatossa tottunut. Kaiken kaikkiaan kappale osoittaa, että Deep Purple kykeni siirtymään musiikissaan rohkeasti 1980-luvulle.
”Call Of The Wild” kuulostaa röyhkeästi kaupalliselta. Sen melodia ja riffi ovat tarttuvia ja ne on vielä kuorrutettu ihan toimivilla kasariestetiikkaa edustavilla soundeilla. Blackmore osoittaa jälleen taitonsa melodisena kitaristina varsinkin kappaleen lopussa kuultavalla soololla ja Jon Lordin värittää kappaletta koskettimillaan herkullisesti. Kappale julkaistiin singlenäkin, mutta ei siitä tullut levy-yhtiön odottamaa menestystä. Ehkäpä se ei kuulostanut tarpeeksi Deep Purplelta.
Lue myös:
- Levyarvio: Yes – Big Generator (1987)Arvostelussa Yesin 13. studiolevy Big Generator.
- Review: King Crimson – Larks’ Tongues in Aspic (1973)The review features King Crimson’s fifth studio album Larks’ Tongues in Aspic which introduced not only the band’s new line-up but also a significantly renewed musical style.
- Sarja: David Bowie – Earthling (1997)Esittelyssä David Bowien 21. studioalbumi Earthling joka ammentaa vahvasti vaikutteita 90-luvun lopun elektronisesta musiikista.
- Review: Pink Floyd – The Final Cut (1983)A review of Pink Floyd’s 12th studio album, the controversial The Final Cut, which was Roger Waters’ last album with the band.
- Levyarvio: Makrofagi –Musta ovi (2022)Arvostelussa savolaisen proge-heviä soittavan Makrofagin toinen kokopitkä albumi Musta ovi.
- Review: Porcupine Tree – Closure/Continuation (2022)Review of Porcupine Tree’s 12th studio album Closure/Continuation. The album is the first after a break of more than ten years for the band, which has been scaled down to a trio.
Seuraavaksi kuultava ”Mad Dog” on riffin vetämä reippaampi ralli. Levyn kolmen ensimmäisen kappaleen jälkeen se kuitenkin tuntuu jotenkin vaatimattomalta ja mielikuvituksettomalta. Gillanin mukaan sen soittaminen oli vain hauskanpitoa, ei sen kummempaa. Osan hauskanpidosta olisi kuitenkin voinut vaihtaa – Jon Lordin syntikkasoolo on soitettu harvinaisen typeränkuuloisilla soundeilla.
Älppärin a-puolen päättävä ”Black & White” sisältää kantaaottavat sanoitukset. 1980-luvun keltaista lehdistöä ei oikein voi verrata nykypäivän fake news -mediaan, mutta selvästikin Gillan oli jo tuolloin kyllästynyt median tarjontaan. Samalla hän kuitenkin peräänkuuluttaa myös lukijoiden vastuuta – ”It ain’t right just because it’s in black and white” eli lukijankin kannattaa muistaa, ettei kaikki lehtiin painettu ole totta. Musiikillisesti kappale on kuitenkin mielestäni tylsähkö, onneksi Gillanin huuliharppu tuo siihen sentään hieman väriä.
Albumin b-puoli käynnistyy simppelillä suoralla rockilla. ”Hard Lovin’ Woman” sai kuulemma sanoitustensa osalta ideansa siitä, että Gillan ja Glover kiinnittelivat studion seinälle mahdollisia biisinnimiä. Kyseessä oli tietysti väännös Deep Purple In Rockin päätösraita ”Hard Lovin’ Manista”. Sanoitukset on tehty kieli poskessa, mutta totuuden nimessä niiden seksismi on nykymittapuulla vaivaannuttavaa. Kappale on kuitenkin menevyydessään albumin parhaimmistoa ja päätyi seuraavan kiertueen ohjelmistoonkin.
”The Spanish Archer” tuntuu kappaleelta, joka ei etene mihinkään. Sen pohja tuntuu kulkevan koko ajan yllätyksettömästi. Siitä huolimatta siinä on outoa imua, sillä Ian Paicen ja Roger Gloverin muodostama komppiryhmä saa kappaleen rullaamaan hienosti. Myös Blackmore tuntuu olevan liekeissä. Tätä kappaletta kuunnellessa mieleen tuli vanha sanonta ”It ain’t what you do, but how you do it”.
Gillanin moniäänisellä laululla alkava ”Strangeways” on albumin hämmentävin kappale. Alussa kuultava melodianpätkä kuulostaa itämaisilla sävelkululla varustetulta tangolta. Itämaisuus jatkuu myöhemminkin, mutta muuten tämäkin kappale tuntuu polkevan paikallaan. Alkuperäisellä cd:llä tämä kappale oli melkein kaksi minuuttia älppäriversiota pidempi. Vaikka soolot kuulostavatkin jännittäviltä, ei kappale jaksa pysyä mielenkiintoisena lähes kahdeksaa minuuttia.
Lue myös: The Alan Parsons Project: – Tales of Mystery and Imagination (1976)
Vaikkei Ian Gillan mielestäni olekaan mikään suuri lyyrikko, on hän mainio sanoittaja kertoessaan jostakin todellisesta tapahtumasta. ”Mitzi Dupree” kertoo tarinan ajalta jolloin Gillan oli Black Sabbathin laulajana. Erään lentomatkan aikana hän oli jutellut eksoottiselta vaikuttaneen naisen, Mitzi Dupreen kanssa. Nainen oli matkalla Kanadaan esiintymään K-18-tasoisessa show’ssa, jollaisen Gillan muisti nähneensä jossain takahuoneessa Bangkokissa. Musiikkinsa osalta ”Mitzi Dupree” on miellyttävästi muusta levyn materiaalista poikkeava. Rauhallinen ja rennosti bluesahtava kappale on jätetty yksinkertaiseksi ja se ilmeisesti onkin yhdellä otolla livenä studiossa äänitetty demoversio. Kappaletta ei lähdetty hiomaan enempää ilmeisesti siksi, ettei Blackmore kuulemma pitänyt siitä.
”Dead Or Alive” päättää albumin jälleen energisesti. Kappale tuntuu sisältävän niin paljon tuttuja elementtejä, että se oikeastaan kuulostaa siltä kuin se olisi tehty 1970-luvulla muistiin kirjattujen ohjeiden mukaan. Siltä löytyy tehokas riffi, Hammondeilla soitettu klassisvaikutteinen soolo, Blackmoren ja Lordin kisailua sekä loistavasti yhteen soittava yhtye. Ja kyllä ne sanoituksetkin ovat ihan kelvollinen varoitus huumeista. ”Dead Or Alive” jättää hyvän jälkimaun levystä, jolla selvästi haluttiin näyttää Deep Purplen siirtyneen 1980-luvulle.
The House Of Blue Lightilla Deep Purple etsii kohtuullisen onnistuneesti tasapainoa perinteisten ja 1980-luvun soundien välillä. Albumin tekeminen oli varmasti vaikeaa Perfect Strangersin menestyksen ja uusiutumispaineiden vuoksi. Paineita koko yhtyeelle olivat tuoneet myös Blackmoren ja Gillanin uudelleen kiristyneet välit. The House Of Blue Light otettiin positiivisesti vastaan, vaikkei se lopulta osoittautunutkaan samanlaiseksi menestykseksi kuin Perfect Strangers. Vasta myöhemmin, kun Deep Purple oli alkanut tehdä fanien mielestä kummallisia ratkaisuja, alettiin tätä albumia pitää ensimmäisenä askeleena väärään suuntaan.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 2021
Kappaleet (alkuperäinen versio)
- ”Bad Attitude” (Blackmore, Gillan, Glover, Lord) 5:04
- ”The Unwritten Law” (Blackmore, Gillan, Glover, Paice) 4:54
- ”Call of the Wild” (Gillan, Blackmore, Glover, Lord) 4:48
- ”Mad Dog” 4:36
- ”Black & White” (Blackmore, Gillan, Glover, Lord) 4:39
- ”Hard Lovin’ Woman” 3:25
- ”The Spanish Archer” 5:31
- ”Strangeways” 7:36
- ”Mitzi Dupree” 5:05
- ”Dead or Alive” 5:00
Tuottaja: Roger Glover & Deep Purple
Levy-yhtiö: Polydor
Pienemmät Purot 
Vastaa