Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1993 parhaiksi levyiksi.
- Lindsay Cooper: Sahara Dust (UK) ****½
- Anekdoten: Vemod (SE) ****½
- Anderson Bruford Wakeman Howe : An Evening Of Yes Music Plus (UK) ****½
- Trey Gunn: One Thousand Years (US) ****
- David Sylvian & Robert Fripp: The First Day (UK) ****
- Kingston Wall: II (FI) ****
- Michael Nyman: The Piano (UK) ****
- Philip Glass : Low Symphony (US) ****
- Tool: Undertow (US) ****
- Steve Hackett: Guitar Noir (UK) ****
- IQ: Ever (UK) ****
- Fred Frith & François-Michel Pesenti: Helter Skelter (UK/FR) ****
Katso vuoden 2023 parhaat levyt täältä
1. Lindsay Cooper: Sahara Dust
Sahara Dust on Lindsay Cooperin seitsemäs studiolevy.
Sahara Dust sai alkunsa kun Cooper sai kutsun esiintymään vuoden 1991 Taktlos-festivaaleille Sveitsissä. Cooper ja sanoittaja/ohjaaja Robin Archer löyttäytyivät yhteen luodaakseen festivaalia varten suuren mittaluokan teoksen. Cooper sävelsi festivaaleille viisiosaisen ja 43 minuuttisen laulusarjan ja Archer kirjoitti sanoitukset. Sahara Dust kirjoitettiin Persianlahden sodan eli operaatio Desert Stormin aikana. Cooperia ja Archeria inspiroi yhä kaoottisemman tuntuiseksi muuttunut maailma joka oli samaan aikaan käynnissä olevan globalisaation ansiosta muuttunut yhä pienemmäksi. Ihmiset saattoivat paitsi sateen mukana saada niskaansa Saharan hiekkaa, mutta seurata myös kaukaisia konflikteja kotisohviltaan television kautta. Archerin taiteelliset sanoitukset käsittelevät aihepiiriä laajalla otteella; toisaalta välillä ihmetellään avaruuden äärettömyyttä ja toisaalta arkisia matkalle pakkaamisen haasteita.
Vaikka Sahara Dust esitettiin jo vuonna 1991 festivaaleilla sitä ei Cooperin edellisen laulusarjan, Oh Moscowin (1991) tavoin äänitetty livenä vaan siitä rakennettiin studioversio joka äänitettiin kolmessa päivässä Radio Studio Zürichissa elokuussa 1992.
Sahara Dustilla Cooperilla, joka itse soittaa levyllä sopraniinosaksofonia ja fagottia, on taustallaan pääosin uusi yhtye. Ainoat Oh Moscowilta mukaan tarttuneet muusikot ovat pianisti/syntetisaattorin soittaja Elvira Plenar ja vokalisti/trumpetisti Phil Minton. Minton saakin tällä kertaa merkittävän roolin sillä hän on levyn ainoa vokalisti mitä on välillä vaikea uskoa niin monipuolisesti ja hurjasti hän välillä ääntään käyttää. Perkussionistina toimii Robyn Schulkowsky joka soittaa monipuolisesti erilaisia perkussio-instrumentteja kuten marimbaa, patarumpuja, sekalaisia metallisia kilkuttimia sekä ”pientä rumpusettiä” (kuten levyn vihkonen asian ilmaisee). Mukana on myös pari multi-instrumentalistia. Dean Brodrick soittaa koskettimia, harmonikkaa ja fagottia ja Paul Jayasinha trumpettia, selloa ja syntetisaattoria.
Vaikka mukana on jonkin verran syntetisaattoreita on Sahara Dustin sointi muuten pääosin akustinen ja hyvin kamarimusiikkimainen. Mutta ei millään nuhjuisella vanhanaikaisella tavalla vaan levyn soundi on hyvin moderni. Jopa hieman kolkko. Ja toisaalta eihän mm. harmonikkaa, syntetisaattoreita, fagottia ja selloa yhdistelevä instrumentaatio tietenkään aivan tyypillinen kamarimusiikkicombo ole. Rumpujen, tai ainakin millään tavalla rock-musiikkiin viittaavan rumpaloinnin, puutteen takia Sahara Dust yhdistyy selkeämmin taidemusiikkiin kuin suurin osa Cooperin muusta musiikista, mutta tietynlainen eklektisyys ja musiikillinen vapaamielisyys kallistaa loppuvaikutelmaa kuitenkin yhä avantprogen suuntaan. Kiinnostavin musiikki syntyy usein eri tyylilajien leikkauspisteissä ja tämä todellakin pätee Sahara Dustiin.
Sahara Dustin hyvin monimutkaiset harmoniamaailmat ja hetkittäiset suoranaiset dissonanssit tekee kuuntelukokemuksesta haastavan, mutta kuten aina Cooperin musiikissa on nytkin mukana myös viekottelevia melodioita jotka tarjoavat ikään kuin portin muuten monimutkaisen musiikin sisään. Pääosin vakavan musiikin seassa on myös joitakin leikkisiä hetkiä jotka ovat myös hyvin tyypillistä Cooperille. Sahara Dust on yksi Cooperin väkevimmistä teoksista. Samalla tuntuu kuitenkin siltä, että musiikin haastavuudesta johtuen en ole vielä itse päässyt lähellekään teoksen todellista syvyyttä. Uskonkin, että levy tulee muodostumaan minulle lisävuosien ja kuunteluiden myötä yhä rakkaammaksi.
Sahara Dust laulusarja jäi ymmärtääkseni Cooperin viimeiseksi levytetyksi sävellykseksi sillä hänen terveydentilansa heikkeni 90-luvun alkupuoliskolla siihen pisteeseen ettei työskenteleminen enää ollut mahdollista. Lindsay Cooper kuoli vuonna 2013 vain 62-vuotiaana.
Lindsay Cooperin sairastuminen MS-tautiin oli tietenkin todellinen tragedia hänelle itselleen ja hänen läheisilleen, mutta siihen liittyy myös oli sydäntä särkevä menetyksen tunne hänen musiikkinsa ystäville. MS-tauti ryösti meiltä vuosikymmenien edestä erinomaista musiikkia jota Cooper olisi epäilemättä säveltänyt ilman sairastumistaan. Hieman lohtua tuo kuitenkin ajatus, että niin marginaalista kuin hänen musiikkinsa tunnettuus tällä hetkellä tuntuu olevan olen varma, että se tulevina vuosikymmeninä tulee löytämään yhä uusia ystäviä. Cooperin ainutlaatuinen musiikki elää ikuisesti.
Parhaat biisit: ”Part 1”, ”Part 2”, ”Part 5”
****½
2. Anekdoten: Vemod
Vemod on Anekdotenin ensimmäinen studioalbumi.
Ruotsalaisen Anekdotenin juuret ovat King Edward nimisessä yhtyeessä joka perustettiin soittamaan vuonna 1990 King Crimson -covereita. King Edward toimi kitaristi/mellotronisti Niclas Bergin, basisti/vokalisti Jan Erik Liljeströmin ja rumpali Peter Nordinin muodostamana triona. Vuonna 1991 sellisti/mellotronisti Anna Sofi Dahlberg liittyi mukaan ja touhuun alettiin panostamaan vakavammin. Nimi muuttui Anekdoteniksi ja kvartetti alkoi säveltämään omaa musiikkia. Yhtye julkaisi vuosina 1991-92 pari demoäänitettä ja vuonna 1993 koitti esikoisalbumin vuoro.
Anekdotenin ajoitus debyytin suhteen oli mainio sillä vuoteen 1993 mennessä kaksi muuta ruotsalaista bändiä Landberg ja etenkin Änglagärd olivat raivanneet tietä uudenlaiselle progressiiviselle rockille. Tai oikeastaan uskolliselle paluulle 70-luvun sinfonisen progen ytimeen…
****½
3. Anderson Bruford Wakeman Howe : An Evening Of Yes Music Plus
An Evening of Yes Music Plus on Anderson Bruford Wakeman Howen ensimmäinen livealbumi.
Anderson Bruford Wakeman Howe syntyi hieman varkain projektin pohjalta joka vaikutti tähtäävän alunperin Jon Andersonin sooloalbumiin hänen jätettyä Yesin vuonna 1988. Yhteistyö kvartetin kesken, joka oli aikoinaan ollut tekemässä Fragilen ja Close To The Edgen kaltaisia klassikoita, johti kuitenkin aivan uuteen bändiin jolla hetken aikaa näytti olevan kirkas tulevaisuus.
Jon Anderson, Bill Bruford, Rick Wakeman ja Steve Howe julkaisivat eponyymin esikoislevynsä kesökuussa 1989. Levy oli laadukas tulkinta Yesin progressiivisesta rockista 80-luvun soundi-maailmaan päivitettynä. Myös kvartetti itse oli tyytyväinen levyyn ja kun se vielä kävi varsin hyvin kaupaksi myös yleisölle vaikutti selvältä, että tämä vara-Yes jatkaisi eteenpäin ja tekisi yhdessä lisääkin levyjä. Sitä ennen oli kuitenkin aika lähteä kiertueelle…
****½
4. Trey Gunn: One Thousand Years
One Thousand Years on Trey Gunnin debyyttialbumi.
1993 oli Trey Gunnille merkittävä vuosi. Hänellä oli suuren profiilin pesti David Sylvianin ja Robert Frippin yhtyeessä joka johti mainioon levyyn The First Day, mutta mikä merkittävämpää hän asemoi itsensä ensimmäisellä omalla levyllään myös omalaatuiseksi sooloartistiksi.
Stick-virtuoosi Trey Gunn oli julkaissut jo aiemmin muutamia omakustannekasetteja, mutta Frippin Discipline Global Mobilen julkaisemaa One Thousand Yearsia voi pitää hänen todellisena debyyttinään.
Keskeisessä roolissa levyllä on Gunnin soittama Emmett Chapmanin 70-luvun alussa kehittämä Chapman Stick. Stick on kitaramainen instrumentti jota soitetaan ”täppäämällä”. 10- tai 12 -kielisellä Stickillä on mahdollista soittaa joko kitaramaisia tai bassomaisia ääniä ja se soveltuu hyvin myös erilaisten syntetisaattorimaisten tekstuurien soittamiseen. Stickia voi soittaa myös hyvin perkussiivisesti ikään kuin rumpujen korvikkeena. Taitavan soittajan käsissä Stick pystyy itseasiassa samaan aikaan vaikka näihin kaikkiin. Ja Gunn todellakin on taitava. Tony Levin on luultavasti kuuluisin Stickin soittaja, mutta Gunn käsittele instrumenttia monipuolisemmin ottaen enemmän irti sen todellisesta potentiaalista.
One Thousand Years onkin erinomainen levy demoamaan Stickin monipuolisia mahdollisuuksia. Albumin riisuttu, mutta väkevä soundi koostuu usein vain Stickillä soitetuista tuhdeista bassokuvioista, rummuista ja toisaalta Stickillä soitetuista kitaraosuuksista ja leijailevista syntetisaattorimaista huhuiluista.
One Thousand Yearsin musiikki on vahvasti improvisointiin perustuvaa, mutta niiden ympärillä on välillä rakennettu päteviä laulumaisia osuuksia. Vokaalit jäävät kuitenkin pieneen rooliin. Muutamassa biisissä kuullaan Gunnin itsensä englanniksi laulamia vokaaleja ja siellä täällä Serpentine ja Xan vokalisoivat sanattomasti vahvistaen albumin vahvoja etnisiä sävyjä.
Gunnin sävellykset yhdistävät onnistuneesti itä-intialaisia modaliteetteja ambient-unelmamaisemiin. Monia biisejä kuljettaa eksoottiset epäsäännöllisisssä tahtilajeissa kulkevat etno-funk-groovet joita halkoo usein vuoroin eteeriset, vuoroin pistävät Stickillä luodut syntetisaattorimaiset äänet. Gunn soittaa stickillään myös muutamia komeita purevasti soivia ”kitarasooloja” jotka katkovat levyn muuten pyöreän hypnoottista sointia. Perkussionisti Bob Mullerin tablat ja muut eksoottiset perkussiot vahvistavat osaltaan levyn etnistä säväystä.
Mitään puhdasta maailmaanmusiikkia One Thousand Years ei kuitenkaan ole vaan vaikutteet Amerikan alkuperäiskansojen ja intian perinnemusiikeista yhdistyvät luontevasti 80-luvun King Crimsonin mieleen tuoviin toistuviin minimalistisiin kuvioihin. David Sylvianin ja muiden Ex-Japan -jäsenten levy Rain Tree Crow lienee myös merkittävä inspiraation lähde Gunnille. Gunn onnistuu kuitenkin loihtimaan vaikutteistaan varsin omaperäisen keitoksen joka tarjoilee todella makeita stick-grooveja, napakkaa rumpalointia ja unenomaista tunnelmointia.
Vaikka One Thousand Years on velkaa selvästi niin Robert Frippille kuin David Sylvianille on hieman ironista, että minusta kyseessä on kuitenkin vahvempi levykokonaisuus kuin kyseisten herrojen Gunnin kanssa tekemä huomattavasti suuremman profiilin albumi The First Day. One Thousand Years on komea startti Trey Gunnin soolouralle. Seuraavana vuonna Gunnista tuli King Crimsonin jäsen, mutta sooloura jatkui Crimson-pestin rinnalla.
Paras biisi: ”The Screen Door and the Flower Girl”, ”Killing For London”, ”Take This Wish”
****½
5. David Sylvian & Robert Fripp: The First Day
King Crimson -kitaristi Robert Frippin ja entisen Japan -laulaja David Sylvianin yhteistyö sai alkunsa jo vuonna 1985 ”Steel Cathedrals” nimisen ambient-teoksen myötä. Vuotta myöhemmin Fripp soitti myös merkittävän osan kitararaidoista Sylvianin kolmannella soololevyllä Gone To Earth.
Gone To Earthin jälkeen maestrojen tiet erkanivat useiksi vuosiksi. Fripp työskenteli mm. oman kitarakoulunsa Guitar Craftin parissa ja äänitti vaimonsa Toyahin kanssa Sunday All Over The World -nimen alla mainion levyn Kneeling At The Shrine (1991). Sylvian puolestaan julkaisu uransa ehkä hienoimman levyn Secrets Of The Beehive vuonna 1987 minkä jälkeen hän vajosi vuosia kestävään synkkään masennuskierteeseen. 90-luvun alussa Sylvian alkoi pikkuhiljaa nousemaan pimeästä kuopastaan joka johtii mm. vanhojen Japan-kollegojen kanssa Rain Tree Crow nimen alla tehtyyn levyyn…
****
6. Kingston Wall: II
90-luvun alussa progressiivinen rock alkoi tekemään ruohonjuuritasolla uutta nousua. Samoihin aikoihin, ja ehkä jopa hieman etunenässä, mutta psykedeelinen rock ja space rock alkoivat heräilemään pitkästä koomastaan. Ozric Tentaclesin, Verven, Stereolabin ja Porcupine Treen kaltaiset yhtyeet toivat puhtoiseksi käyneeseen rockiin jälleen häivähdyksen huuruista jamittelua ja valikoiman kummallisia efektejä.
Osa tätä uuden psykedeelisen rockin aaltoa oli myös Helsingissä vuonna 1987 perustettu Kingston Wall. Yhtyeen vuonna 1992 esikoisalbumiin mennessä yhtyeen kokoonpanoksi oli rumpalivaihdosten jälkeen vakiintunut trio josta bändi yhä tänä päivänä tunnetaan. Kingston Wallin ehdoton johtohahmo kitaristi/laulaja Petri Walli (1969-1995) jonka käsialaa myös suurin osa yhtyeen musiikista oli. Hänen taustallaan oli vahva rytmiryhmä joka koostui basisti Jukka Jyllistä joka oli yhtyeen perustajajäsen sekä rumpali Sami Kuoppamäestä joka liittyi mukaan vuonna 1990…
****
7. Michael Nyman: The Piano
Score elokuvaan The Piano oli merkittävä virstanpylväs englantilaiselle säveltäjä Michael Nymanille.
Elokuvamusiikki ei sinänsä ollut Nymanille uusi aluevaltaus sillä hänet tunnettiin puhtaan taidemusiikkinsa ohella erityisesti sävellyksistään Peter Greenawayn elokuviin. The Pianon ohjaaja Jane Campion ohjasti Nymania suoraviivaisesti kieltämällä ”sen Greenway-paskan” Nymanilta. Järkyttynyt Nyman protestoi että se on hänen tavaramerkkinsä, mutta oivalsi pian, että tämä oli mahdollisuus tehdä jotain aivan uutta.
The Piano onkin Nymanille loikka aivan uudenlaisen tyylin pariin. Nyman oli aiemmin urallaan keskittynyt hyvin älylliseen minimalistiseen ja suorastaan matemaattiseen musiikkiin, mutta Campionin hienoon omalaatuiseen hän sävelsi lyyristä, vahvasti emotionaalista ja suhteellisen yksinkertaista musiikkia. Nymanin sävellykset ovat surumielistä ja täynnä kaipuuta. Aivan täysin Nyman ei ole jättänyt vanhaa tyyliään taakseen ja musiikin minimalistiset tekstuurit luovat taustalla hienovaraista rauhattomuuden tunnetta ja sitä kautta kaivattua jännitettä joka estää musiikin vajoamista liialliseen imelyyteen tai melodraamaan.
Nymanin scoren selkärangan muodostaa kauniit ja suhteellisen yksinkertaiset pianokappaleet. Näyttelijä Holly Hunter oli riittävän lahjakas amatööripianisti pystyäkseen soittamaan piano-osuudet elokuvassa, mutta levyllä Nyman soittaa ne itse mukaillen Hunterin tulkintoja. Pelkän soolopianon varaan ei silti jäädä vaan mukana on myös runsaasti kaunista isolle orkesterille sovitettua musiikkia. Orkesteriosioissa Nymanin minimalismi-juuret nousevat siellä täällä esiin etenkin itsepintaisesti toistuvissa jousi-ostinatoissa. Michael Nyman Bandin jäsenet lisäävät peliin myös saksofoneja jotka vievät musiikkia hieman jazzin ja toisaalta myös kansanmusiikin suuntaan.
Levyn keskeinen teema ”The Heart Asks Pleasure First” perustuukin skotlantilaiseen traditionaaliseen sävellykseen ”Gloomy Winter’s Noo Awa”. Nyman tutki skotlantilaista kansanmusiikkia säveltäessään musiikkia sillä elokuvan päähenkilöllä, mykällä säveltäjällä Adalla, on juuret Skotlannissa (elokuva sijoittuu 1800-luvun Uuteen-Seelantiin).
The Pianon musiikki on hetkittäin todella upeaa, mutta kuten usein elokuvamusiikin kohdalla käy niin myöskään tämä soundtrack ei vakuuta täysin albumikokonaisuutena. Keskeisten teemojen liiallinen toistuminen käy hieman puuduttavaksi. 60 minuuttinen levy tuntuu ainakin kymmenen minuuttia ylipitkältä.
Vuonna 1994 Nyman tavallaan korjasi tilannetta muokaten The Pianon musiikista konserton joka sai nimeksi hieman vitsikkään nimen ”The Piano Concerto”. ”The Piano Concerto” sovitettiin pelkälle orkesterille ja pianolle. Piano-osuudet ovat aiempaa virtuoosimaisempia ja konserto tiivistää elokuvan teemat hieman runsaaseen puoleen tuntiin. Ylipituudesta ei siis voi enää puhua, mutta toisaalta konserttomuodossaan Nymanin sävellys menettää jotain alkuperäisestä omalaatuisuudestaan. The Piano Concerto -levy ilmestyi vuonna 1996.
Campionin The Piano voitti parhaan elokuvan Oscarin, mutta Nymanin score jäi vaille suuria elokuva-alan palkintoja mikä on hieman kummallista kun ajatellaan miten merkittävässä osassa musiikki elokuvassa on. Nymanin musiikki on kuin yksi elokuvan hahmoista tai ainakin keskeinen osa päähenkilö Adan ja häntä esittäneen Holly Hunterin ilmaisua.
Palkintoraatien nuiva suhtauminen ei kuitenkaan estänyt musiikin menestystä. The Piano oli hyvin epäkaupalliselle säveltäjä Michael Nymanille lottovoitto; soundtrack-levy myi yli kolme miljoona kappaletta ja Nyman on itsekin myöntänyt, että kyseessä oli vedenjakaja hänen urallaan. On Michal Nyman ennen The Pianoa ja Michael Nyman The Pianon jälkeen. Ilmeisesti menestys on tuntunut välillä jopa taakalta sillä etenkin konserttilavoilla Nymanilta odotetaan aina paluuta suurimman hittinsä pariin.
Parhaat biisit: ”To The Edge Of The Earth”, ”The Heart Asks Pleasure First”, ”Here To There”
****
8. Philip Glass : Low Symphony
70-luvun lopulla David Bowie ja Brian Eno tekivät kolmen uraa-uurtavan levyn sarjan. Berliini-trilogiana tunnettu triptyykki oli taiteellisinta Bowie-musiikkia toistaiseksi ja monien muiden vaikutteiden ohella se ammensi vahvasti inspiraatiota krautrockista ja minimalistisesta taidemusiikista.
Bowie ja Eno olivat molemmat todistaneet varhaista Philip Glassin konserttia Lontoossa vuonna 1971. Glass oli tuolloin vielä nupullaan olevan minimalismin yksi keskeisistä pioneereista ja hänen musiikkinsa teki suuren vaikutuksen parivaljakkoon. Enon omassa musiikissa vaikutteet nousivat jo aiemmin esiin, mutta Bowien kohdalla asia kyti pidempään, mutta lopulta vuonna 1977 ilmestyneellä Low -levyllä myös hän liehutti omalla tavallaan minimalismin lippua.
Vuonna 1993 ympyrä ikään kuin sulkeutuu Glassin tulkitessa musiikkia joka alunperin oli ainakin osittain hänen itsensä inspiroimaa. Taide imitoi elämää ja välillä taide imitoi myös taidetta. Tai varioi ainakin.
They (Bowie and Eno) were doing what few other people were trying to do—which was to create an art within the realm of popular music. I listened to Low constantly.” – Philip Glass
Glassin tulkinta Low’sta tunnetaan myös nimellä ”Symphony No. 1 Low” eli sittemmin yhteensä 14 sinfoniaa säveltänyt Glass luokittelee sen uransa ensimmäiseksi sinfoniaksi. Sinfonia tarkoittaa laajamittaista orkesteriteosta. Usein tämä tarkoittaa käytännössä yli puolituntista sävellystä joka jakautuu tyypillisesti kolmeen tai neljään osaan. Glassin ensimmäinen sinfonia on kolmiosainen.
Glass ei suinkaan ottanut käsittelyyn koko Low -levyä vaan rakentaa 42 minuuttisen sinfoniansa kolmeen lyhkäiseen instrumentaaliin perustuen. Nämä kappaleet ovat ”Subterraneans”, ”Some Are” ja ”Warszawa”. ”Some Are” ei itseasiassa ollut edes mukana varsinaisella Low -levyllä, mutta se äänitettiin samoissa sessioissa. Biisi on sittemmin lisätty vuoden 1991 Low -uudelleenjulkaisulle ja löytyy myös iSelect -kokoelmalevyltä. ”Subterraneans” on Bowien sävellys, mutta ”Some Are” ja ”Warszawa” on kreditoitu myös Enon nimiin. Low Symphonyn mustavalkoisessa kansikuvassa komeileekin Glassin rinnalla sekä Bowie että Eno.
Bowien ja Enon alkuperäisissä kappaleissa syntetisaattorit olivat keskeisessä roolissa ja vaikka Glass on usein itsekin käyttänyt kyseisiä vempeleitä omassa musiikissaan on Low Symphony täysin akustinen ja Glassin sovituksia soittaa noin neljäkymmentähenkinen sinfoniaorkesteri johtajanaan maestron luottokapelimestari Dennis Russell Davies.
Levy alkaa ”Low Symphony: I. Subterraneansilla” joka kanavoi alkuperäisen Low:n päättänyttä ”Subterraneansia”. Ensivaikutelma on erikoinen sillä musiikki on huomattavasti harmonisesti rikkaampaa ja melodisempaa kuin mihin Glassin oman musiikin kohdalla on tottunut. Silti se samaan aikaan kuulostaa kuitenkin vahvasti nimenomaan Glassin musiikilta vaikka hän Bowien ja Enon melodioita hyödyntääkin. Glassin ”Subterraneans” jakautuu selvästi kahteen osaan. Hidas alkupuolisko fiilistelee pitkälti alkuperäisen aavemaisilla melodioilla, mutta nopeampi ja rytmikkäämpi toinen osa lähtee enemmän omille poluilleen kuulostaen tyypillisemmältä Glass -musiikilta. Aivan lopussa musiikki kasvatetaan varsin suureelliseksi rytmisen energian lisääntyessä ja lisääntyessä. Subterraneans on hyvä esimerkki siitä, että Glass oli tässä vaiheessa uraansa erkaantunut jo varsin kauas minimalismista.
Toinen osa, joka on 11 minuuttisena sinfonian lyhyin, ”Some Are” palaa kuitenkin minimalistisempaan ilmaisuun ja sisältää enemmän Glassille tyypillistä vyöryvästi päälle käyvää toistoa. Ehkä hieman liikaakin. Musiikissa on silti kiehtovaa uhkaavuutta ja hetkittäin suoranaista majesteettisuutta.
Levyn päättää 16 minuuttia kestävä ”Warszawa” joka sovittaa Bowien sanattomat vokalisoinnit onnistuneesti matalasti humiseville selloille. Sellojen puhinaan vastaa kirkkaammin soivat vaskipuhaltimet ja jouset.
Glassin käsittelyssä orkesterille sovitettu musiikki menettää jotain alkuperäisten kappaleiden synteettisestä eksotiikasta mutta toisaalta hänen tulkintansa arvokas majesteettisuus kompensoi asiaa. Popmusiikin sovittaminen orkesterilla johtaa useimmiten latteaan kitschiin, mutta Glassin käsissä Bowien ja Enon sävellykset kääntyvät uskottavaksi taidemusiikiksi. Bowie oli itse imarreltu Glassin versiosta ja Low Symphonyn ”Some Are” -versiota soitettiin jopa Outside Tourin (1995-96) alkumusiikkina.
Sittemmin Glass on palannut Bowien ja Berliini-trilogian pariin vuonna 1996 jolloin hän tulkitsi ”Heroes” -levyä neljänteen sinfoniaansa sekä vielä kolmannen kerran vuonna 2019 kun hän ammensi inspiraatiota 12. sinfoniaansa Lodgerista.
Parhaat biisit: ”Subterraneans”
****
9. Tool: Undertow
Undertow on Toolin ensimmäinen kokopitkä studioalbumi.
Vuonna 1990 Los Angelesissa Maynard James Keenanin (vokaalit), Adam Jonesin (kitarat), Danny Careyn (rummut) ja Paul D’Amourin (bassokitara) perustaman Toolin tie menestykseen oli yllättävän vauhdikas. Yhtye teki ensimmäisen demonsa loppuvuodesta 1991 ja julkaisi jo alkuvuodesta 1992 suht vaikuttavan raskasta rokkia sisältävän EP-levyn Opiate. Ja todellinen läpimurto ja osoitus Toolin todellisesta potentiaalista saatiin Undertowilla vain alle kolme vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen.
Undertow ei ole vielä ihan yhtä omaperäistä, monimutkaista ja innovatiivista kuin bändin myöhemmät julkaisut, mutta viitoittaa jos selvästi suuntaa Toolin tulevaisuuteen ja antaa kunnon myrskyvaroituksen yhtyeen todellisesta potentiaalista.
Tool ponnisti 90-luvun alun alt-metal -skenestä (Helmet, Rollins Band, Rage Against The Machine, Alice In Chains...), mutta oli aina verrokkejaan aavistuksen progressiivisempi. Tässä vaiheessa musiikissa kuului kuitenkin vielä myös häivähdys grunge-vaikutteita. Etenkin angstisen itsetutkiskelun ja vieraantuneisuuden osalta, mutta myös Keenanin vokaalit kuulostavat hetkittäin hieman Soundgardenin Chris Cornellilta.
Proge-vaikutteet tulisivat jatkossa nousemaan Toolin musiikissa yhä enemmän pintaan, mutta jo Undertowilla ne kuuluu runsaassa epäsäännöllisten tahtilajien käytössä ja poikkeuksellisissa kappalerakenteissa. Toolia voisi vahvasti yksinkertaistan kutsuakin tässä vaiheessa tyylillisesti Soundgardenin, Rage Against The Machinen ja King Crimsonin risteytykseksi. Todellisuudessa Toolilla oli kuitenkin jo varsin vahva oma identiteetti tässä vaiheessa ja edellä mainittu yksinkertaistus raapaisee vain pintaa.
Undertow käynnistyy vahvasti ja levyn neljä ensimmäistä biisiä kuuluvat albumin vahvimpiin. Erityisesti rytmisesti konstikas ”Intolerance” ja melodisemmin soiva hardrock-anthem ”Sober” ovat vaikuttavia. Levy on kuitenkin hieman epätasainen eikä jälkimmäinen puolisko tarjoa enää yhtä kirkkaita helmiä vaikka raskaasti ja vimmaisesti rymistelevä nimibiisi on myös suht vaikuttava. Eikä kyse olekaan siitä, että Undertowin loppupuolisko olisi huono, mutta materiaali alkaa toistamaan hieman itseään (no toki levyn päättävä kokeellinen ”Disgustipated” on jotain aivan muuta…). Erinomaisten biisien sijasta albumin vahvuudet piilevätkin enemmän hienoissa riffeissä, tiukassa yhteisoitossa ja Keenanin karismaattisessa karjunnassa.
Tummasävyinen ja vihainen Undertow oli yllätysmenestys ja nosti Toolin kertaheitolla isojen amerikkalaisten rockbändien joukkoon ja merkittäväksi konserttien vetonaulaksi. Toolin hidasliikkeisyys muodostui myöhemmin legendaariseksi eikä yhtye kiirehtinyt seuraavaa siirtoaan tässä aikaisessa vaiheessakaan vaan seuraavaa levyä saatiin odottaa kolme vuotta. Odotus palkittiin ruhtinaallisesti.
Parhaat biisit: ”Intolerance”, ”Sober”, ”Bottom”, ”Crawl Away”, ”Undertow”
****
10. Steve Hackett: Guitar Noir
Guitar Noir on Steve Hackettin 10. sooloalbumi.
Genesis-kitaristi Steve Hackettin sooloura lähti liikkeelle komeasti vuonna 1975 emobändin tyyliä mukailevalla Voyage Of Acolytella. Hackett jätti Genesiksen 1977 hieman ennen livelevy Seconds Outin julkaisua koska koki ettei hänen sävellyksensä saaneet riittävästi tilaa yhtyeen levyillä. Genesiksen taakse jätettyään Hackett oli vapaa keskittymään omiin sävellyksiinsä, mutta muutaman kohtuullisen levyn jälkeen hänen tuotantonsa taso alkoi laskemaan jyrkästi. Hackettin soololevyjen taso oli 80-luvulla suorastaan kammottava eikä asiaa auttanut Yes-kitaristi Steve Howen kanssa tehty kolho GTR-albumi.
Hackettin 80-luvun alun levyillä progressiivinen rock ja kököin mahdollinen kasari-soundi kohtasivat vaivaannuttavalla tavalla ja toisaalta hänen akustiset soolokitaralevyt Bay Of Kings ja Momentum jäivät hieman puiseviksi. Guitar Noir on itseasiassa Hackettin ensimmäinen hänen oman nimensä alla ilmestynyt rocklevy sitten Till We Have Facesin joka ilmestyi yhdeksän vuotta aiemmin.
Guitar Noir esittelee uudelleen energisoituneen Hackettin. Ehkä taustajoukkojen vaihtuminen osaltaan vaikutti laadun nousuun. Aiemmin keskeisessä roolissa toiminut kosketinsoittaja Nick Magnus on mukana enää yhdellä kappaleella ja hänet on korvannut Anderson Bruford Wakeman Howen kiertueella soittanut Julian Colbeck ja Aron Friedman (Friedman oli mukana säveltämässä monia levyn biiseistä). Rytmiryhmänä toimii basisti Dave Ball ja rumpali Hugo Degenhardt josta tuli Hackettin pitkäaikainen yhteistyökumppani.
Levyn käynnistää vahvasti instrumentaalibiisi ”Sierra Quemeda”. Viisi minuuttinen ”Sierra Quemeda” soi kohtalokkaastija suorastaan majesteettisesti. Hackettin sähkökitara ujeltaa siinä todella uljaasti tuoden mieleen miehen kunnianhetket ”Firth Of Fifthillä”. Aivan 100% onnistuminen ”Sierra Quemeda” ei kuitenkaan jää sillä se sortuu toistamaan hieman liikaa sinänsä upeaa pääteemaansa. Todella tyylikästä kitarointia kappale kuitenkin sisältää ja sitä levy tarjoilee paljon muutenkin. Kitarasyntetisaattori saa hetkittäin tosin omaan makuuni hieman liikaa tilaa. Toisaalta akustista kitaraa kuullaan myös paljon ja Hackettin akustinen kitara on harvoin kuulostanut yhtä viehättävältä kuin tällä levyllä.
”Sierra Quemeda” on albumin huippuhetki, mutta Guitar Noir on muutenkin harvinaisen tasalaatuinen Hackettin levyksi. Tyylillistä vaihtelua löytyy paljon toki tältäkin levyltä. On kauniita balladeja, klassisvaikutteista akustistakitaraa, vähän AOR:äää, progea ja vaikka mitä.
”Sierra Quemedan” ohella toiseksi kohokohdaksi nousee yllättävän herkkä prostituutiotarina ”There Are Many Sides To The Night”. Tämänkin kappaleen eduksi kääntyy se, että Hackett onnistuu tällä levyllä laulusuorituksissaan keskimääräistä paremmin. Guitar Noirilla ei ole vielä käytössä yletöntä vokaalien prosessointia johon mies myöhemmin sortui aivan liian usein. Yleisesti ottaen levyn soundit ovat aavistuksen steriilit ja niissä on vielä jonkin verran kaikuja 80-luvulta. Tästä esimerkkinä levyn ärsyttävintä osastoa edustava ”Lost In Your Eyesin” blues-AOR isoine rumpusoundeineen ja typerine huuliharppupäristelyineen. AOR:ää kuullaan enemmänkin; ”In The Heart Of The City” olisi sopinut täydellisesti Trevor Rabin päsmäröimälle Yes-levylle Big Generator.
Guitar Noirin myötä itselleni muistuu aina mieleen ajat jolloin progressiivinen rock oli kirosana. Aloitin tutustumaan kunnolla progeen 90-luvun alussa ja noihin aikoihin selailin innokkaasti usein myös brittiläisiä musiikkilehtiä. Selailuista jäi yleensä tosin katkera jälkimaku silllä yleensä kaikki suosikkini teilattiin noissa aviiseissa täydellisesti. Guitar Noir sai jopa tavanomaista tylymmän kohtelun sillä sen tuomio Q -lehden arvostelussa oli karu yksi tähteä viidestä. Q lopetettiin vuonna 2020, mutta Guitar Noir kuulostaa yhä hyvältä.
Guitar Noir on ilahduttava onnistuminen Hackettille pitkän alennuskauden jälkeen. Itseasiassa se on edelleen Hackettin paras soololevysä Voyage Of Acolyten jälkeen.
Parhaat biisit: ”Sierra Quemeda”, ”There Are Many Sides To The Night”, ”Take These Pearls”
****
11. IQ: Ever
Ever on IQ:n viides studioalbumi.
Vuonna 1981 kitaristi Mike Holmesin ja kosketinsoittaja Martin Orfordin perustama IQ oli yksi 80-luvun alun neo-progressiivisen suuntauksen keihäänkärjistä. Jonkin aikaa se taisteli lajin kuninkuudesta Marillionin kanssa, mutta lopulta Marillion meni heittämällä ohi vaikka IQ:n musiikki oli kunnianhimoisempaa ja monimutkaisempaa. Tai ehkä juuri siksi. IQ:n ensimmäisten levyjen kompastuskivi nimittäin on, että ne jatkuvasti kuulostivat siltä, että pojat leikkivät nyt hieman liian suurella hiekkalaatikolla. Soitto – ja sävellystaidot eivät olleet aivan ole kunnianhimoisten progressiivisten tavoitteiden tasolla. IQ:n varhaiset, pienellä budjetilla tehdyt, levyt kärsivät myös varsin kököistä soundeista.
Marillionin suoraviivaisempi näkemys progesta upposi 80-luvun yleisöön paremmin etenkin kun se myytiin heille superkarismaattisen vokalisti Fishin avulla. Tosin IQ:n hieman Peter Gabrielilta kuulostava vokalisti Peter Nicholls lauloi myös intohimoisen karismaattisesti joten ehkä lopulta suurin puute oli niiden suoraviivaisten hittien puute. Kun Marillion polkaisi maailmanmenestykseen jäi IQ polkemaan klubitasolle.
Uusi käänne IQ:n maailmassa tapahtui kun vokalisti Nicholls jätti yhtyeen vuonna 1985. Hänet korvattiin Paul Menelsillä. Hänen kanssaan IQ yritti valloittaa markkinat uudella suoraviivaisemmalla tyylillä. IQ teki Menelsin kanssa kaksi varsin laskelmoidun kuuloista poplevyä, mutta menestystä niilläkään ei saavutettu. Ja merkittävä osa vanhoistakin faneista taisi hylätä petolliset sankarinsa.
Nicholls palasi yhtyeeseen vuonna 1990 ja hänen kanssaan tehty Ever käynnistää IQ:n taiteellisesti onnistuneimman kauden.
Ever on selvä paluu progressiivisen rockin pariin. Musiikki ei kuitenkan ole aivan yhtä monimutkaista kuin yhtyeen debyytillä ja biisitkin maltetaan pitää suhteellisen kompakteina. Kaksi kappaleista tosin ylittää kymmenen minuutin rajapyykin ja toinen niistä on peräti 14 minuuttinen. Vaikkei kappalerakenteet ole yhtä koukeroisia kuin debyytillä on IQ:n musiikki myös Everillä etenkin rytmisesti monimutkaisempaa kuin neoprogebändeillä keskimäärin. IQ tykkää soittaa etenkin seiskaan meneviä osioita ja yhtye saa niihin tälläkin levyllä usein mainion draivin.
Nichollsin ääntä verrataan usein Peter Gabrieliin (minäkin tein niin pari kappaletta aiemmin!) ja kyllähän yhtäläisyyksiä löytyy, mutta toisaalta myös eroja. Nichollsin lähes jatkuvasti alakuloisen kuuloinen ääni on narisevan nasaali enkä ainakaan itse kuule hänen tyylissään Gabrielille niin oleellisia soul-vaikutteita. Nichollsin paluu on joka tapauksessa positiivinen seikka sillä ainakin itse nautin hänen surumielisen dramaattisesta äänestään vaikka hänen ilmaisunsa jääkin hieman yksipuoliseksi.
IQ saa Everillä myös uuden basistin. Nauhatonta bassoa varsin notkeasti sormeileva John Jowitt on hyvä lisä yhtyeeseen. Valitettavasti hänen rytmitoverinsa rumpali Paul Cookin työskentely on edellee hieman pökkelöä. Instrumenttien solistisen puolen hoitaa edelleen kunnialla kitaristi Holmes jonka tyyli on kuin sekoitus David Gilmouria ja Steve Hackettia hieman pistävämmällä soundilla varustettuna ja kosketinsoittaja Orford joka puolestaan tuntuu hakevan inspiraatiota etenkin Tony Banksin ja Rick Wakemanin suunnalta.
Soundit ovat parantuneet jonkin verran yhtyeen ensimmäisistä levyistä, mutta hieman tuotanto haiskahtaa halvalta ja sointi on varsin ohut ja turhan digitaalisen kuuloinen.
Kuusi kappaletta sisältävän levyn kohokohtia ovat ”The Darkest Hour”, ”Leap Of Faith”, ”Further Away” ja ”Come Down”.
”The Darkest Hour” räjäyttää levyn tehokkaasti käyntiin IQ:lle hyvin tehokkaalla 7/8 riffillä ja onnistuu pysymään kiinnostavana koko lähes 11 minuuttisen kestonsa ajan. ”Leap Of Faith” on Holmesin näytön paikka ja kappale sisältää todella mainiota kitarasooloilua. Levyn pisin biisi, 14 minuuttinen ”Further Away” alkaa kauniilla melankolisella osiolla jota maustaa Jowittin jouheva nauhaton bassottelu. Pian biisi räjähtää rytmiseen 6/4 osioon joka tuo vahvasti Genesiksen ”Apocalypse 9/8:n” (levyltä Foxtrot). Orford pääsee soittamaan eeppisen tilulilu-syntsasoolon joka on samaan aikaan majesteettista, mutta myös hieman kornia kuultavaa. Levyn päättävässä ”Came Downissa” on todella kaunis laulumelodia jota Nicholls malttaa laulaa hetkisen ilman hänen ääneensä tyypillisesti kuuluvaa narinaa.
Pari mainitsematta jäämättä kappaletta ovat myös sinänsä laadukkaita, mutta varsin samasta puusta veistettyjä kuin levyn paremmat raidat. Ja tuo onkin Everin ja oikeastaan koko IQ:n tuotannon perustavanlaatuinen ongelma: suurinta osaa yhtyeen biiseistä määrittelee pitkälti tietynlainen vakavamielinen surumielisyys yhdistettynä äärimmäiseen dramaattisuuteen. IQ:n musiikillinen maailma on melko monokromaattinen.
Pienistä heikkouksistaan huolimatta Ever on nautittavaa melodista neoprogea ja IQ:n katalogin onnistunein levy tähän mennessä.
Parhaat biisit: ”The Darkest Hour”, ”Further Away”, ”Leap Of Faith”, ”Came Down”
****
12. Fred Frith & François-Michel Pesenti: Helter Skelter
Helter Skelter on 55-minuuttinen ”rock-ooppera”. Termi rock-ooppera johtanee ajatukset useimmilla joko The Who’n tarinalliseen rock-levyyn Tommyyn tai kenties Meatloafin Bat Out Of Hellin paisuttelevaan melodraamaan. Ehkä mieleen voi tulla myös progressiivisen rockin lukuisat konseptialbumit. Säveltäjä Fred Frithin ja teoksen libreton kirjoittaneen François-Michel Pesentin Helter Skelter on kuitenkin jotain ihan muuta. Mutta mitä? Se onkin sitten vaikeampi määritellä.
Frithin ja Pesentin teos on jaettu kahteen näytökseen jotka on puolestaan molemmat jaettu kahdeksaan eri osaan. Musiikki jatkuu osasta toiseen enemmän tai vähemmän saumattomasti. Tätä on tosin hieman vaikea arvioida koska yllättävästi etenevään musiikkiin sisältyy paljon erilaisia äkkikäännöksia, taukoja ja uudelleen käynnistyksiä. Vokaalit on usein laulettu oopperatyylillä. Tarjolla on siis varsin avantgardistista mekkalaa, mutta usein varsin rokkaaviin puitteisiin sovitettuna. Helter Skelterin musiikissa sekoittuu rouhealla tavalla taidemusiikki, jazz, rock ja ooppera.
Musiikkia soittamaan pestattiin 16 nuorta työtöntä muusikkoa Marseillesta. Kyse ei ole siis mistään yhteen hioutuneesta tiukasta virtuoosiryhmästä, mutta yllättävän hyvin he Frithin haastavasta musiikista selviävät vaikka lopputuloksessa kuuluu tietynlainen kaoottisuus ja karkeus. Tämä ei kuitenkaan käänny varsinaisesti levyn miinukseksi vaan tuo mukanaan tietynlaista elävää särmää joka ainakin itseäni viehättää.
Levyn kolmelle vokalistilla, Danielle Stephanilla (sopraano), Dalila Khatirilla (sopraano) ja Frederique Wolf-Michauxilla (kontra-altto) lienee klassinen koulutus sillä aivan pystymetsästä ei kukaan ooppera-tyylillä pystyne laulamaan. Vokaalit, jotka ovat ranskankielellä, jäävät kuitenkin suht pieneen rooliin. Teos on enimmäkseen instrumentaalinen ja osa libretosta on haudattu melko syvälle musiikin sekaan ja esitetään puhemaiseen tyyliin. Mistä kaikesta on kyse, jää itselleni kielitaidottomuuden takia avoimeksi.
Kolmen vokalistin lisäksi yhtyeessä soittaa kolme kosketinsoittajaa, bassokitaristi, kolme kitaristia, pari saksofonistia, kaksi rumpalia, perkussionisti ja yksi kaveri joka kolistelee erilaisia itsetehtyjä instrumentteja ja sekalaista sälää. Fred Frith ei itse soita levyllä lainkaan, mutta johtaa sekalaista orkesteriaan Jean-Marc Monteran kanssa.
Teos ensi-esitettiin Marseillessa joulukuussa 1990. Levytetty versio ei kuitenkaan ole ainakaan täysin liveäänitys vaan Frith on kehitellyt ja muunnellut sitä matkan varrella eteenpäin.
Erikoisen projektin lopputuloksena syntyi rämisevää ja riehakasta musiikkia joka on vuoroin monimutkaista, emotionaalista, kaunista, raivostuttavaa, ruman rosoista ja ronskisti rokkaavaa. Ja välillä lyhyiden maagisten hetkien ajan, kaikkea edellä mainittua samaan aikaan. Helter Skelter ei ole täysosuma, mutta kiehtova kokeilu ja malliesimerkki levystä jonka kuunteleminen ei ole helppoa, mutta oikeassa mielentilassa todella palkitsevaa.
Parhaat biisit: ”Guerre 1”, ”Habits”, ”Libera Me”
****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lisää vuoden 1993 levyjä:
- David Bowie – The Buddha Of Suburbia
- David Bowie – Black Tie White Noise
- Deep Purple – The Battle Rages On…
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti