Levyarvio: Deep Purple – The Battle Rages On… (1993)

Vaikka Slaves And Masters ei ollutkaan saanut aivan toivotunlaista vastaanottoa, ryhtyi Deep Purple äänittämään seuraavaa albumia samalla kokoonpanolla. Ilmeisesti yhtyeen tyyliin haluttiin saada muutosta, sillä Survivorin Jim Peterik kutsuttiin mukaan auttamaan kappaleiden kirjoittamisessa. Tämän lisäksi albumilla oli pitkästä aikaa ulkopuolinen tuottaja. Ritchie Blackmore oli kuullut Joan Jettin albumia ja innostunut sen soundeista. Tuolla levyllä tuottajana ollut Thom Panunzio kutsuttiin tuottamaan Deep Purplen tulevaa albumia ja hän on takuulla vaikuttanut levyn soundeihin.

Uuden albumin äänitysten aikana Roger Glover, Jon Lord ja Ian Paice alkoivat kuitenkin vaatia Ian Gillanin paluuta yhtyeeseen, eikä Ritchie Blackmorekaan ollut enää täysin tyytyväinen laulaja Joe Lynn Turneriin. Manageri sai toimia ikävien uutisten välittäjänä. Turner on kertonut, että hänelle soitettiin, kun hän oli käymässä äänitysten aikana perheensä luona New Jerseyssä. Uutinen oli kuulemma kuitenkin helpotus, sillä Turnerin mukaan ilmapiiri yhtyeessä ei ollut erityisen mukava. Tuleva albumi oli tuolloin jo lähes valmis.

Vaikka Glover, Lord ja Paice halusivatkin tietyn miehen takaisin yhtyeeseen, ei Gillanin paluu tapahtunut aivan yksinkertaisesti. Sen verran katkera Gillan oli potkuistaan, että oli ilmoittanut haastattelussa mieluummin leikkaavansa kurkkunsa kuin palaavansa Deep Purpleen. Blackmore tietysti vastusti Gillanin paluuta ja hänellä olikin toisenlaisia suunnitelmia. Hän oli sattunut näkemään Mike DiMeo -nimisen nuoren laulajan esiintymässä ja halusi hänet Deep Purpleen. Samaan aikaan Roger Glover kävi tiedustelemassa Gillanilta, haluaisiko hän laulaa parille työn alla olevalle kappaleelle. Gillan suostui ja ajatteli, että hänet otetaan ilman muuta takaisin, mutta äänitysten aikana hän tajusikin olevansa ”työhaastattelussa”. Asia kuitenkin päättyi Gillanin kannalta positiivisesti. Kun DiMeon ja Gillanin äänitettyjä suorituksia kuunneltiin, joutui Blackmorekin myöntämään Gillanin kuulostaneen paremmalta.

Osansa Gillanin paluuseen oli myös levy-yhtiöllä. Joku oli huomannut, että vuonna 1993 tulee kuluneeksi 25 vuotta Deep Purplen perustamisesta. Juhlakiertue sillä klassisella kokoonpanolla kuulosti ainakin paperilla loistavalta idealta. Väitetään, että Blackmore suostui Gillanin paluuseen vasta sen jälkeen, kun levy-yhtiö oli tarjonnut muhkeaa dollarinippua myöhemmin tehtävää soololevyä varten.

Gillan oli julkaissut Deep Purplesta poissa ollessaan kaksi albumia ja keikkaillut ahkerasti. Kitaristi Steve Morrisin avustuksella tehdyt Naked Thunder (1990) ja Toolbox (1991) olivat periaatteessa ihan mukavia hard rock -levyjä, mutta niiden myynti jäi aika vaatimattomaksi. Gillan alkoi uskoa oman nimensä olevan esteenä suosiolle, ja seuraava albumi oli tarkoitus julkaista Repo Depo -nimellä. Tosin siinä vaiheessa Gillanilla ei enää ollut levytyssopimusta. 

Gillan palasi Deep Purpleen loppuvuodesta 1992. Tuolloin The Battle Rages On… -albumin pohjat olivat jo jokseenkin valmiit. Hänen osuutensa rajoittui luonnollisesti Roger Gloverin kanssa tehtyjen sanoitusten kirjoittamiseen ja laulamiseen. Gillan oli kuitenkin studiossa loistokunnossa. Vaikka hänellä ei tiettävästi ollutkaan kovin paljon aikaa osuuksiensa äänittämiseen, on hän laulanut osuutensa kaikilla levyn kappaleilla useampaan kertaan. 

Gillan on kertonut, ettei hän Gloveria lukuun ottamatta juurikaan nähnyt muita Deep Purplen jäseniä äänittäessään osuuksiaan. Lopputuloksena oli kuitenkin albumi, jonka voima ei jättänyt vanhoja faneja kylmäksi. Ja olihan se upeaa, kun Deep Purple teki paluun klassisessa kokoonpanossa pari vuotta kestäneiden harharetkien jälkeen. 

Levyn avausraita “The Battle Rages On” on tyylikäs ja synkkä kappale. Osa kappaleesta on kyllä lainattu Rainbow’n vuosikymmentä aiemmin julkaistun Bent Out Of Shapen ”Fire Dancesta”, mutta hitaammin soitettuna kitaramelodia saa huomattavasti lisää uljasta jylhyyttä. Gillan pohdiskelee sanoituksissaan jälleen sotimisen mielekkyyttä, joskin inspiraation lähteenä ovat luultavasti olleet myös Deep Purpleen palaamisen myötä välittömästi pintaan nousseet ongelmat Ritchie Blackmoren kanssa. 

”Been so many words, so much to say
Words are not enough to keep the guns at bay
Some live in fear some do not
Some gamble everything on who gets the final shot”

“The Battle Rages On” on ainoa tämän levyn kappale, jota on soitettu muulloinkin kuin tätä albumia seuranneella kiertueella. Ehkä kappaleessa on jotakin Gillaniinkin vetoavaa, sillä hänen mukaansa Deep Purple ei soita keikoilla kappaleita, joihin liittyy ikäviä muistoja.

Seuraavana kuultava “Lick It Up” on riffin varassa etenevä kappale, joka tuntuu kaikin puolin olevan edellistä vaatimattomampi kappale. Toteutus pelastaa kuitenkin paljon. Kappaleen täytebiisimäisyyttä vielä korostaa sen paikka levyn onnistuneimpien kappaleiden välissä. Muistaakseni kappaleen nimen ansiosta joku brittiläinen vedonlyöntitoimisto otti kohteeksi sen, että ennen vuotta 2000 Deep Purple levyttää kappaleen, jolla on jonkin toisen Kissin kappaleen nimi.

“Anya” on albumin kirkkain helmi, joka julkaistiin myös singlenä. Roger Glover kokosi kappaleen tyylikkään intron Blackmoren akustisella kitaralla soittamista pätkistä ja pyysi sitten Jon Lordia soittamaan koskettimilla jotakin sopivaa taustalle. Kappaleen riffi on jälleen kierrätysmateriaalia Rainbow’n Bent Out Of Shapelta, tällä kertaa kappaleelta ”Stranded”. Se ei kuitenkaan vähennä kappaleen loistoa, sillä osaset ovat loksahtaneet hienosti yhteen ja Blackmoren ja Lordin yhteensoitto on jälleen saumatonta. Gillanin sanoituksetkin – joiden kuvittelen liittyvän Venäjään – kuulostavat onnistuneilta.

Kitarariffillä käynnistyvä “Talk About Love” toimii mainiosti, mutta suurin kiitos siitä taitaa kuulua komppiryhmälle. Parilla edellisellä albumilla Roger Glover ja Ian Paice tuntuivat olevan jotenkin alistetussa asemassa, mutta tällä levyllä heidän soitostaan alkaa taas löytyä groovea.


Lue myös:

“Time To Kill” on albumin toinen singlenäkin julkaistu kappale. Blackmore tiettävästi inhosi Gillanin siihen kirjoittamia sanoituksia. Ei tämä mikään klassikkokappale ole, mutta onnistuneesti toteutettuna mukavasti tarttuva ralli. Kappale päättyy Jon Lordin tyylikkääseen Hammondsooloon.

Onko kappaleessa ”Ramshackle Man” jotain tuttua? Rempseä boogie kuulostaa aika paljon Booker T. & The M.G.’sin ”Green Onionsilta”. Jon Lordin Hammondit möyryävät jälleen hienosti ja komppiryhmän soitto rullaa. Vaikkei kappale siis olekaan erityisen omaperäinen, on se saatu toimimaan loistavasti. Gillankin väläyttelee tällä kappaleella perinteisiä kiljahduksiaan.

“A Twist In The Tale” on levyn vauhdikkain kappale. Yllättäen kappaleen väliosa tuo mieleeni Gillan-yhtyeen vauhdikkaat kappaleet 1980-luvun alusta. Vaikka Gillan ei ollutkaan päässyt vaikuttamaan muiden soittamiseen, niin jostain syystä rymistely sopisi loistavasti vaikkapa Gillanin Future Shockille.

Kappaleen ”Nasty Piece Of Work” junnaava riffi tuo mieleen alkuaikojen Atomic Roosterin, jossa Vincent Cranen Hammondit syöksivät ilmoille pahaenteisiä melodioita jostain progen ja varhaisen heavyn välimaastosta. Samaa uhkaavuutta löytyy tältäkin kappaleelta – Deep Purplen reunion-aikana Jon Lordin Hammondit kuulostivat aniharvoin näin raskailta. Myös Gillanin äänessä on vakuuttavaa uhkaa.

”Solitaire” on mielenkiintoisilla soundeilla toteutettu jännittävästi vanhalta kuulostava kappale. Blackmoren kitarakuviot ovat selkeitä ja Jon Lordin soitto tukee jälleen kokonaisuutta. Huomio kiinnittyy kuitenkin väkisin Gillanin käsiteltyihin ääniraitoihin. 

Levyn päätteeksi kuullaan vielä yksi Rainbow-kierrätys. ”One Man’s Meatin” riffi on napattu Long Live Rock’n’Roll -albumin kappaleesta ”L.A. Connection”. ”One Man’s Meat” ei lähde sellaiseen lentoon kuin albumin päätösraidan olisi toivonut, Gillanin huuliharppu sentään tuo kappaleeseen hieman väriä. Joe Lynn Turner levytti tästä kappaleesta myöhemmin oman versionsa nimellä ”Stroke Of Midnight”. Turnerin bluesahtavampaa – ja oikeastaan onnistuneempaa – versiota kuunnellessa alkaa väkisinkin pohtia, millainen The Battle Rages Onista olisi tullut hänen laulamanaan.

The Battle Rages On… on yksi Deep Purplen raskaimmista albumeista. Vaikka yhtyeen jäsenten keski-ikä lähentelikin jo viittäkymmentä, ei levy kuulosta vanhojen ukkojen tekeleeltä. Välillä tuntuu jopa siltä, että Ritchie Blackmoren Deep Purple In Rockin aikainen ohje ”Jollei se kuulosta dramaattiselta, sille ei ole paikkaa tällä levyllä” olisi otettu uudelleen käyttöön. Kappaleiden melodiat ja riffit ovat selkeitä, eikä albumin aiemmasta poikennut tekotapa kuulu lopputuloksesta. Albumi myös otettiin vastaan selvästi positiivisemmin kuin sitä edeltänyt Slaves And Masters. Sija 21 Britannian albumilistalla oli ihan kunnioitettava saavutus.

Albumin tekeminen ei ollut tapahtunut aivan suunnitelmien mukaisesti, mutta yllätyksiä oli luvassa myös sitä seuranneella 25-vuotisjuhlakiertueella. The Battle Rages On… jäi viimeiseksi studiolevyksi, jolla Ritchie Blackmore soitti.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 4 out of 5.

Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 2021

Kappaleet
  1. ”The Battle Rages On” (Blackmore, Gillan, Jon Lord, Ian Paice) 5:56
  2. ”Lick It Up” 3:59
  3. ”Anya” (Blackmore, Gillan, Glover, Lord) 6:32
  4. ”Talk About Love” 4:11
  5. ”Time to Kill” 5:49
  6. ”Ramshackle Man” 5:34
  7. ”A Twist in the Tale” 4:17
  8. ”Nasty Piece of Work” (Blackmore, Gillan, Glover, Lord) 4:43
  9. ”Solitaire” 4:42
  10. ”One Man’s Meat” 4:38
Tuottaja: Thom Panunzio, Roger Glover
Levy-yhtiö: RCA

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: