Levyarvio: Mary Halvorson – Amaryllis (2022)

Amaryllis on Mary Halvorsonin 12. levy yhtyeen johtajana.

Vuonna 1980 syntynyt amerikkalainen Mary Halvorson aloitti viulun soiton jo lapsena mutta siirtyi 11-vuotiaana soittamaan Jimi Hendrixin inspiroimana sähkökitaraa. Hieman myöhemmin Halvarson kiinnostui Ornette Colemanin ja Thelonious Monkin musiikin myötä jazzista. Lopullinen päätös tehdä uraa musiikin parissa syntyi yliopistossa saksofonisti Anthony Braxtonin luennon jälkeen. Studiodebyyttinsä Halvorson teki Trevor Dunnin (Mr. Bungle) levyllä Sister Phantom Owl Fish vuonna 2004 ja ensimmäisen oman levynsä Dragon’s Head hän trio-kokoonpanolla neljä vuotta myöhemmin.

Sittemmin Halvorson on ollut äärimmäisen tuottelias. Tusinan pelkästään oman nimensä alla julkaistun levyn lisäksi hän on soittanut kymmenillä muilla levyillä joko vierailijana tai keskeisenä yhteistyökumppanina. Halvorson onkin noussut nopeasti yhdeksi nyky-jazzin arvostetuimmista muusikoista. Vuonna 2019 Halvorson sai hulppean yli 600 000 dollarin apurahan MacArthur säätiöltä. Apuraha on tarkoitettu käytettäväksi seuraavan viiden vuoden aikana. Apuraha selittänee osaltaan sitä että Halvorsonin työtahti tuntuu vaan kiihtyvän; pelkästään vuonna 2022 hän on julkaissut kolme levyä. Näistä keskeisimmät julkaisut ovat Belladonna ja tämän tekstin aihe Amaryllis. Nämä kaksi levyä ovat ikään kuin sisarpari ja ne julkaistiin samana päivänä. Belladonna on omalaatuista kamarijazzia jousikvartetti kera ja Amaryllis puolestaan on tehty pääosin jazz-sekstetin voimin.

Halvorsonin musiikki on helpointa lokeroida yleensä avantgarde-jazziksi, mutta vaikutteet joita hän sekoittelee musiikkiinsa ovat hyvin monipuolisia. Ilmeisimpien jazz-elementtien seassa voi usein kuulla vaikutteita taidemusiikista, progressiivisesta rockista tai jopa noisesta. Vaikutteiden sekoitussuhde vaihtelee levystä toiseen. Halvorsonin musiikki on useimmiten instrumentaalista, mutta hän teki ensimmäisen lauletun levynsä Code Girl vuonna 2018. Halvorson otti vokaalimusiikin sen verran vaikuttavasti haltuun että ei ole ihme että hän onnistui houkuttelemaan jatko-osalle Code Girl: Artlessly Falling laulajaksi jo muuten eläköityneen sankarinsa Robert Wyattin.

Kitaristina Halvorson on hyvin omalaatuinen ja rohkean kokeellinen. Hänen virtuoosimainen soittonsa on täynnä kummallisia sointuja ja soundeja ja hän on taitava improvisoija. Halvarson soittaa usein melko kirkkaalla ja puhtaalla soundilla jota hän kuitenkin maustaa ja manipuloi usein kummallisilla efekteillä. Halvarsonin puoliakustinen sähkökitara mikitetään yleensä niin että vahvistimen lisäksi myös kitaran kielet ovat mikitetty suoraan jolloin kitaran luonnollinen ääni paistaa aina läpi efektien määrästä riippumatta. Halvorsonin tyyliä on vaikea verrata muihin kitaristeihin, mutta hetkittäin hän tuo mieleeni Fred Frithin.

Amaryllis on Halvorsonille uusi aluevaltaus sillä hän ei ole käsittääkseni aiemmin säveltänyt yhtä suurelle kokoonpanolle. Levyn kolmessa ensimmäisessä kappaleessa soi sekstetti jonka instrumentaatio koostuu Halvarsonin kitaran lisäksi vibrafonista, kontrabassosta, rummuista, pasuunasta ja trumpetista. Kolmella viimeisellä kappaleella edellä mainittua kokoonpanoa täydentää vielä jousikvartetti The Mivos Quartet jota hän hyödyntää myös sisarlevyllä Belladonnalla.

Amaryllisin käynnistää vauhdikas ”Night Shift” joka virittelee tulille vinksahtaneen yökerhotunnelman. Bändi luo kappaleessa muikean grooven Patricia Brennanin vibrafonin johdolla. Groovelta putoaa kuitenkin kiehtovasti hetkittäin pohja epäsäännöllisestä tahtilajista johtuen. Halvorsonin oudosti venkoileva puhtaalla soundilla näppäilemä ja eksoottisia sointuja sisältävä sähkökitaravälike hämmentää tunnelmaa entisestään. Pian tämän jälkeen Jacob Garchikin korkealta soivat pasuunalinjat iskevät mukaan voimallisesti tuoden mukanaan hieman suoraviivaisempaa jazz-tunnelmaa. Nick Dunstonin kontrabasso soi kaiken taustalla aktiivisesti ja hyvin selkeästi artikuloiden. Tunnelma tiivistyy ja koko bändi soittaa yhteen vimmaisesti, mutta silti jotenkin viekoittelevan pehmeästi. Lopussa vibrafoneilla soitetaan vielä vikkelä soolo ja Halvorsonin sähkökitarointi muuttuu kuin psykedeelisiä kuvioita ja värejä sinkoilevaksi kaleidoskoopiksi. ”Night Shift” on aivan maagista musiikkia.

Railakkaan ”Night Shiftin” jälkeen tunnelma rauhoittuu. ”Anesthesia” on vapaamuotoisempaa musiikkia. Luultavasti pitkälti vapaata improvisaatiota. Puhaltimet ottavat pääroolin kappaleen alkupuolella. Keskivaiheilla esitellään alakuloinen melodinen teema joka lienee sävelletty. Teeman ympärille ei jäädä kuitenkaan pitkään pyörimään kun yhtyeen mieli halajaa takaisin improvisoinnin pariin. Halvarson loihtii abstraktissa osiossa sähkökitarastaan kaikenlaisia kummallisia ääniä ja rumpali kilistelee ja kolistelee sydämensä kyllyydestä. Mieleen tulee hieman King Crimsonin improvisaatio ”Moonchildissa”. Lopussa alakuloinen puhallinteema palaa entistä voimallisemmin ja paaluttaa musiikin traditionaalisemman jazzin piiriin.

Nimibiisi ”Amaryllis” on jälleen nopea ralli. Se alkaa muikealla kontrabassoriffillä johon pian yhtyy Halvorsonin vikkeläsorminen sähkökitarointi. Bassorumpu lyö tuhdisti taustalla tahtia ja puhaltimet soittavat melodioita kitaristin ja basistin riffien päällä. Rumpali Tomas Fujiwara päästetään irti kappaleen lopussa ja hänen yhtyettä vimmaisesti eteenpäin potkiva rumpalointi on kerrassaan mahtavaa kuultavaa.Ja niin on myös Adam O’Farrillin väkevä trumpettisoolo. ”Amaryllisin” kompleksi ja energinen yhdistelmä jazzia ja rockia tuo mieleeni Henry Cow’n musiikin yhtyeen ensimmäisellä levyllä Leg End (1973).

Lue myös: Levyarvio: Magma : Kãrtëhl (2022)

B-puoliskon aloittava ”Side Effect” tuo sekstetin tueksi The Mivos Quartetin jouset. Kappale alkaa kipakasti hinkkaavalla viulu-ostinatolla johon yhtyy pian melodisemmin myötäilevä sello. Puolentoista minuutin jälkeen intron saattelee päätökseen vibrafonin vierivä nuottirykelmä ja sekunnin taidepaussin jälkeen koko muu bändi iskee mukaan dynaamisesti. Fujiwara nakuttaa peliin tiukan grooven ja Dunstonin kontrabasso pääsee sooloilemaan ihanasti rapisevalla soundilla joka on paradoksaalisesti samaan aikaan rosoisen repivä ja ja pyöreän pehmeä. Trumpetin staccattomainen soolo ryhtyy kilpasille basson kanssa ja jossain taustalla nuljuttelee vähäeleisesti Halvorsonin sähkökitara ja vienosti soiva vibrafoni yrittää jälleen tuoda mukanaan yökerhotunnelmaa siinä kuitenkaan lopulta onnistumatta. ”Side Effect” on hyvä esimerkki siitä miten Halvorson antaa valtavasti tilaa muille muusikoille ja jättäytyy itse usein pitkäksi aikaa suosiolla taustalle.

Toiseksi viimeinen raita ”Hoodwink” alkaa abraktina jousikvartetin improvisaationa joka leikittelee raastavalla riitasointuisuudella. Unisonossa soiva sähkökitara ja vibrafoni johdattavat musiikin noin parin minuutin jälkeen tonaalisemmille vesille ja vetävät lopulta mukaan myös muun yhtyeen. Trumpetti soi viiltävän intensiivisesti. Sen soundissa on kuitenkin myös aavistus nostalgista romantiikkaa. Taustalla kaihoisasti veivaavat viulut vahvistavat tätä tunnelmaa. Halvarson soittaa pitkän sinne tänne polveilevan sähkökitaran puhtaalla, mutta hieman nuljuttelevalla, soundilla näppäillen. ”Hoodwink” on väkevää kamarijazzia.

Levyn päättävä “892 Teeth” alkaa jousien säestämällä trumpetilla jonka rinnalle nousee pian vibrafonin hypnoottinen kuvio. Keskivaiheilla kuultavan tuiman trumpettimelodian jälkeen koittaa koko levyn lyyrisin hetki kun Ihana lyyrinen vibrafonisoolo nostetaan valokeilaan. Soolo kuulostaa kuin vesipisaroilta joita tuuli heittelee hieman epäsymmetrisesti hopeisena hohtavaan veden pintaan. Aluksi pisarat osuvat veteen silloin tällöin, mutta sitten yhä tiiviimpään tahtiin ja intensiivisemmin ropisten. Tunnelma muuttuu kuitenkin väkivaltaisesti kun Halvorson soittaa todella kummallisesti vikisevän ja pykivän sähkökitarasoolon rytmin taustalla muuttuen samalla erittäin monimutkaiseksi. Melodisesti soiva trumpetti katkaisee kaaoksen ja musiikki hiljenee.

Amaryllis kestää vain 38 minuuttia, mutta se on niin täyteläinen ja värikäs musiikillinen matka että ainakin minut se tyydyttää täydellisesti. En osaa kaivata mitään enempää. Toisaalta sisarlevy Belladonnan avulla on mahdollista palata jossain määrin samoihin tunnelmiin.

Lue myös:

Levyarvio: Yes – Big Generator (1987)
Arvostelussa Yesin 13. studiolevy Big Generator.
Review: King Crimson – Larks’ Tongues in Aspic (1973)
The review features King Crimson’s fifth studio album Larks’ Tongues in Aspic which introduced not only the band’s new line-up but also a significantly renewed musical style.
Sarja: David Bowie – Earthling (1997)
Esittelyssä David Bowien 21. studioalbumi Earthling joka ammentaa vahvasti vaikutteita 90-luvun lopun elektronisesta musiikista.
Review: Pink Floyd – The Final Cut (1983)
A review of Pink Floyd’s 12th studio album, the controversial The Final Cut, which was Roger Waters’ last album with the band.
Levyarvio: Makrofagi –Musta ovi (2022)
Arvostelussa savolaisen proge-heviä soittavan Makrofagin toinen kokopitkä albumi Musta ovi.
Review: Porcupine Tree – Closure/Continuation (2022)
Review of Porcupine Tree’s 12th studio album Closure/Continuation. The album is the first after a break of more than ten years for the band, which has been scaled down to a trio.

Pidän monimutkaisesta musiikista ja saatan nauttia hyvinkin abstrakteista äänimaisemista, mutta kaikista rakkaimpia levyjä minulle ovat lopulta ne joissa kompleksisuus kohtaa helposti lähestyttävyyden. Levyt jotka onnistuvat tuomaan yhteen luontevasti avantgarden ja perinteisemmän musikaalisuuden. Amaryllis on juuri sellainen levy. Se kyllä hyödyntää laajaa harmoniapalettia, sisältää varsin kiemuraista rytmiikkaa ja epätavallisia soundiratkaisuja, mutta kaiken tämän vastapainona tarjoilee myös vahvoja melodisia hetkiä täynnä tunnetta, virtuoosimaisia mutta luontevia kuuloisia sooloja ja voimallisesti groovaavaa yhteissoittoa. Sen soinnissa on jotain kovin inhimillistä johon uskon että myös moni avantgarde-jazziin tai ylipäätänsä kokeelliseen musiikkiin tottumaton kuulijaa pystyy helposti tarttumaan. Amaryllis tuntuu kuin juuri minua varten tehdyltä levyltä ja uskon että sitä tullaan tulevaisuudessa täysin ansaitusti kutsumaan klassikoksi.

Parhaat biisit: ”Night Shift”, ”Amaryllis”, ”Hoodwink”, ”892 Teeth”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue lisää jazzista

Kappaleet

Night Shift 5:53
Anesthesia 6:42
Amaryllis 5:55
Side Effect 6:48
Hoodwink 6:48
892 Teeth 5:51

Muusikot

Mary Halvorson: kitarat, Patricia Brennan: vibraphone, Nick Dunston: basso, Tomas Fujiwara: drums, Jacob Garchik: pasuuna, Adam O’Farrill: trumpetti Olivia De Prato: viulu, Mayo Bennardo: viulu, Victor Lowrie Tafoya: alttoviulu, Tyker J. Borden: sello