Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1987 parhaiksi levyiksi.
- Marillion: Clutching at Straws (UK) *****
- David Sylvian: Secrets of the Beehive (UK) ****½
- Philip Glass: Akhnaten (US) ****½
- David Torn: Cloud About Mercury (US) ****½
- Ennio Morricone: The Untouchables (IT) ****
- Edward Vesala : Lumi (FI) ****
- Michael Mantler : Live (AU) ****
Katso vuoden 2022 parhaat levyt täältä
1.Marillion: Clutching at Straws
C
lutching At Straws on Marillionin neljäs studioalbumi.
Marillionin menestyi progellaan 80-luvun standardeilla melko hyvin jo debyyttilevystään A Script For A Jester’s Tear (1983) alkaen, mutta yhtyeen todellinen läpimurto valtavirtaan tapahtui muutaman hittibiisin siivittämänä kolmannella levyllä Misplaced Childhood (1985). Misplaced Childhood myi pari miljoonaa kappaletta ja nosti Marillionin suosion areena-mittaluokkaan.
Yhtyeen sisällä kaikki ei kuitenkaan ollut hyvin. Jännitteet vokalisti Fishin ja muun yhtyeen välillä kasvoivat kasvamistaan. Selitys näihin jännitteisiin vaihtelee kertojasta ja näkökulmasta riippuen, mutta jopa Fish on myöntänyt että hän astui klassiseen rokkitähden ansaan: päähän nousi paitsi päihteet niin myös kusi.
Fishin ego paisui valtavaksi ja alkoholin ja laittomien nautintoaineiden buustamana (myös media antoi yleisesti kuvan että Fish = Marillion) hän alkoi kuvittelemaan olevansa ainoa syy Marillionin menestykseen. Mikä on tietenkin hieman hupaisaa kun muistetaan se tosiasia että mitä yhtyeen musiikkiin tulee hänen panoksensa ulottui lähinnä laulumelodiohin…
*****
2. David Sylvian: Secrets Of The Beehive
Secrets Of The Beehive on David Sylvianin neljäs sooloalbumi.
Uransa popbändi Japanissa aloittanut David Sylvian vaihtoi soolourallaan tähteyden taiteeseen ja loi omaperäisen tyylin joka sekoittelee aineksia popista, jazzista, ambientista ja avantgardesta. Sylvianin neljäs sooloalbumi Secrets Of The Beehive on miehen uran yksi kirkkaimmista kohokohdista.
Sylvianin edellinen, vain vuotta aiemmin ilmestynyt Gone To Earth oli rönsyilevä tupla-albumi jonka toinen puolisko koostui lauletuista taidepop-biiseistä ja toinen puolisko ambient-henkisestä instrumentaalimusiikista. Neljännellä albumillaan Secrets Of The Beehive Sylvian kiteyttää ilmaisuaan keskittyy lähinnä seesteisiin balladeihin.
Secrets Of The Beehiven musiikki on pelkistetympää ja yksinkertaisempaa kuin Sylvianin aiemmilla levyillä. Sylvianin baritoni soi jopa aiempaa täyteläisemmin ja se on miksattu yleensä hyvin pintaan. Sylvianin vokaalit ja sitä myöten tietenkin myös sanoitukset keskeisempään rooliin kuin koskaan aiemmin…
****½
3. Philip Glass: Akhanaten
Akhanaten on on säveltäjä Philips Glassin kolmannen oopperaan ensimmäinen levytys.
Philip Glassin komea egypti/faarao-aiheinen ooppera. Akhanaten on Glassin aiempaa Einstein On The Beach -oopperaa perinteisempää oopperaa ja kokonaan orkestraalinen toisin kuin Einstein.
Akhnaten -ooppera sai ensi-iltansa vuonna 1984 ja ensimmäinen levytetty versio julkaistiin vuonna 1987 Stuttgart State Operan kuoron ja -orkesterin esittänänä johtajanaan Dennis Russell Davies. Levy julkaistiin alunperin CBS Masterworksin toimesta ja vuonna 2003 uusintajulkaisuna Sony Classicalin alla.
Akhnaten on Glassin kolmas osa hänen ns. ”henkilökuva-trilogiaansa jonka aiemmat osa olivat Albert Einsteinia kuvaava Einstein On The Beach (1976) ja Mahatma Gandhista kertova Satyagraha. ”Akhnatenin” libreton kirjoitti Glass itse yhteistyössä Shalom Goldmanin, Robert Israelin ja Richard Riddellin kanssa. Akhnaten kertoo faarao Akhenatenista joka hallitsi Egyptiä vuosina 1353–1336 eaa. Lähteinä libretossa on käytettiin mm. muinaisegyptiläistä Kuolleiden kirjaa joka on osin itsensä Akhenatenin kirjoittama sekä Amarna-kauden kirjeitä. Kaikki tekstit lauletaan niiden alkuperäiskielillä. Oopperassa kuullaan muun muassa akkadin kieltä, muinaista egyptin kieltä sekä hepreaa. Akhenetanin aurinkohymni ”Hymn” on määritelty laulettavaksi oopperan yleisön kielellä. Olen ollut itse todistamassa Aleksanterin teatterissa kun aurinkohymni laulettiin suomeksi.
Ooppera on rakenteeltaan kolme osainen. Kaksi ensimmäistä osaa keskittyvät faaraon elämänvaiheisiin ennen kuin hänestä tuli hallitsija. Kolmas osa kuvaa Akhenatenin valtakauden ajanjaksoa ja hänen uudistuspyrkimyksiään muuttaa Egyptin uskonnollisia käytäntöjä yksijumalaisiksi. Oopperan keskeisiä teemoja ovat valta, uskonto ja yhteisöllisyys.
Glassille tyypillisesti Akhnatenin musiikki on minimalistista ja toistuvaa, jossa käytetään usein itsepintaisesti toistuvia melodisia ja rytmisiä kuvioita luomaan alati kasvavaa liikevoimaa ja jännitettä. Musiikille annetaan runsaasti tilaa ja hyvö niin koska itse en jaksa oopperoita joissa libretto hallitsee liikaa. Akhnaten sisältää jonkin verran resitatiivisia puheosuuksia jotka nekin ovat omassa paatoksessaan varsin kiehtovaa kuultavaa. Varsinaiset kuoro-osuudet ovat pääosin todella vaikuttavia ja yhdistyvät hienosti musiikkiin. Tästä paras esimerkki on ”Funeral Of Amenhotep III:n” kohtalokkaasti messuava kuoro ja vimmaisen tribaalimaisesti hakkaavat rummut. Soolovokaisteista erityismaininnan ansaitsee Akhenatenin roolin laulava kontratenori Paul Esswood jonka ääni soi upean toismaallisesti. Joka onkin tietysti enemmän kuin soveliasta kun on kyse puolijumalaiseksi kuvatun Akhenatenin roolista.
Akhnaten ensi-ilta sai erittäin myönteisen vastaanoton, ja sitä on sen jälkeen esitetty useita kertoja ympäri maailmaa. Akhnaten on saanut useita palkintoja, mukaan lukien Grammy-palkinnon parhaasta klassisen musiikin levytyksestä vuonna 1987.
128 minuuttia kestävä Akhnaten -levytys on kokonaisuutena kaikessa toistossaan ja paatoksessaan raskas kuuntelukokemus ja itse kuuntelenkin sitä yleensä levy kerrallaan pitäen välissä muutaman päivän tauon. Myönnettäköön että en ole suuri oopperan tuntija, mutta minusta Akhanaten on ehdottomasti Glassin onnistunein ooppera ja ylipäätänsä yksi kyseisen taiteenlajin hienoimmista teoksista.
Parhaat biisit: ”Prelude; Refrain, Verse 1, Verse 2”, ”Funeral Of Amenhotep III”, ”The Window Of Appearances”, ”Attack And Fall”
****½
4. David Torn: Cloud About Mercury
Cloud About Mercury on David Tornin toinen sooloalbumi.
Kitaristi David Tornin (s.1953, New York) ura alkoi 70-luvun alkupuolella rock-bändeissä Special Interest Group ja Zobo Funn Band joista hän siirtyi pikkuhiljaa jazzin pariin trumpetisti Don Cherryn bändissä soittaen ja päätyen lopulta ECM:n leipiin jazz-rockia soittaneen Everyman Bandin (jonka muut jäsenet olivat toimineet aiemmin Lou Reedin taustabändinä) myötä.
Kitaristina Torn on ollut alusta alkaen hyvin omalaatuinen ja hän on vältellyt lokeroitumista mihinkään tiettyyn genreen vaikka kokeellinen jazz lieneekin se keskeisin sektori josta hän kurkottelee eri suuntiin.
Tekstuurit ja soundit ovat Tornin kitaroinnissa yhtä tärkeitä kuin varsinaiset soitettavat nuotit, mutta hän myös teknisesti hyvin taitava kitaristi. Jonkinlainen karkea luonnehdinta voisi olla että Tornin tyyli on jotain Robert Frippin ja Terje Rypdalin väliltä hippusella Pat Methenya maustettuna…
****½
5. Ennio Morricone: The Untouchables
The Untouchables tarjoilee Ennio Morriconen hienoa elokuvamusiikkia Brian De Palman saman nimiseen etsivä Elliot Nessistä ja gangsteripäällikkö Al Caponesta kertovaan erinomaiseen viihde-elokuvaan. The Untouchables on kenties Ennio Morriconen paras score 80-luvulta. Mielestäni se päihittää kevyesti esimerkiksi jostain syystä yleisesti paljon arvostetumman Missionin.
The Untouchablesin musiikki on melodista ja pääosin suureellisen orkestraalista, mutta Morricone käyttää välllä tehokkaasti myös pienempiä kokoonpanoja ja maustaa orkesteria myös rock-instrumentein. Rumpusetti tuo intensiteettiä muutamaan kappaleeseen. Morricone yhdistelee tehokkaasti yksinkertaisia mutta painostavasti nakuttavia rumpukomppeja orkestraalisen musiikkiin. Sävellyksissä on mukavasti vaihtelua ja toisin kuin usein elokuvamusiikissa jokaisella kappaleella on oma selkeä identiteettinsä. No lähes jokaisella; sinänsä uljas pääteema ponnahtaa esiin siellä täällä. Ehkä kerran tai kaksi liikaa. Hyvä esimerkki kappaleiden sävellyksistä on levyn yksi kohokohdista Al Caponen teema. Pahaenteisesti soiva ”Al Capone” sekoittelee onnistuneesti lyhyeeseen kestoonsa monia eri sävyjä sisilialaisesta kansanmusiikista, kapakkkapiano-osioiden kautta valssiin.
Morriconen score on rautaa alusta loppuun, mutta valitettavasti itse soundtrack-levy on koostettu hieman huolimattomasti sillä kappaleiden järjestys ei oikein ole luonteva. Suurin moka oli jättää piinaavaa jännitystä rakentava ”Machine Gun Lullaby” viimeiseksi raidaksi. Kappale rakentaa tehokkaasti jännitteen jota levy ei sitten koskaan pura. ”Victorious” olisi ollut luonteva valinta levyn päätösbiisiksi sillä nimensä mukaisesti se on voitokas fanfaari joka toistaa levyn aloittaneen ”The Untouchables (End Title)”:n uljaan teeman. Toki myös tuo nimensä mukaisesti lopputeksteissä alunperin kuultu ”The Untouchables” teema olisi sopinut erinomaisesti päättämään levyn. Nyt se on sijoitettu heti levyn alkuun.
Vaikka kappalejärjestys on ryssitty se ei muuta sitä iloista tosiasiaa miksikään että Morriconen The Untouchables -musiikki kestää erinomaisesti kuuntelua myös elokuvasta irrotettuna. Erinomaiset, napakasti soivat ja kuivan erottelevat, soundit kruunaavat levyn.
The Untouchablesin score toi Morriconelle Oscar-ehdokkuuden ja Grammy-palkinnon.
The Untouchables on yksi Ennio Morriconen mittavan uran parhaista scoreista ja ylipäätänsä yksi 80-luvun elokuvamusiikin kirkkaimmista hetkistä.
Parhaat biisit: ”Al Capone”, ”On The Rooftops”, ”The Strength Of The Righteous (Main Title)”
****
6. Edward Vesala : Lumi
Lumi on Edward Vesalan yhdeksäs sooloalbumi.
Rumpali Martti Juhani ”Edward” Vesala (1945-1999) oli kotimaisen avantgarde-jazzin pioneeri ja kansainvälisesti yksi tunnetuimmista suomalaisista jazz-muusikoista.
Vesala aloitti musiikin parissa jo 60-luvun alussa soittaen tanssiorkestereissa. 60-luvun puolivälissä Vesala opiskeli Sibelius Akatemiassa musiikin teoriaa ja lyömäsoittimia. 60-luvun lopulla Vesala soitti hetken myös rock-yhtyeissä, mutta hänen pääasiallinen mielenkiintonsa kohdistui kuitenkin moderniin avantgardistiseen jazziin.
Ensimmäisen sooloalbuminsa I’m Here Vesala julkaisi vuonna 1973. 70-luvulla Vesala soitti paljon puolalaissyntyisen trumpetisti Tomasz Stańkon kanssa mikä vahvisti hänen kansainvälistä mainettaan. 80-luvulla niin luonteeltaan kuin musiikilliselta ajattelultaan tinkimätön Vesala perusti oman Sound & Fury -yhtyeen josta tuli tärkeä ”työharjoittelupaikka” nuorille suomalaisille kokeellisesta jazzista kiinnostuneille muusikoille.
Vesalalla on jonkinmoinen maine Suomijazzin villimiehenä, mutta Lumi on pääosin hyvinkin hillittyä ja seesteistä musiikkia. Esimerkiksi levyn aloittava “The Wind” soi hyvin hiljaa ja harkitusti ja tuntuu kuin musiikilliselta vastineelta kevyin vesivärivedoin luodulle impressionistiselle maalaukselle.
Vesala tunnetaan nimenomaan freejazzista, mutta Lumi on huolellisesti orkestroitua avantgarde-jazzia joka jättää toki siellä täällä tilaa myös vapaille osuuksille. Tavallaan kyse onkin enemmän kamarimusiikista kuin jazzista, mutta sehän sopii ECM-levylle sillä kyseinen yhtiö on aina liikkunut jossain jazzin ja taidemusiikin välimaastossa.
Pelkkää hissuttelua Lumi ei silti ole vaan tyylistä toiseen poukkoillaan melko estottomasti. ”Fingo” on kieroutunutta tangoa ja “Calypso Bulbosassa” kuullaan jopa pumppaavia sähkörumpuja mikä onkin levyn ainoa myönnytys ajanmukaisten soundien suuntaan. Ja ehkäpä pieni harha-askel levyn tyylillistä yhtenäisyyttä ajatellen. Kyseessä on toki muuten mainio biisi ja yksi harvoista joilla nuori nouseva kitarakyky Raoul Björkenheim nousee kunnolla esiin. Muuten levyä dominoi pitkälti erilaiset puhaltimet joita soittaa peräti kuusi eri muusikkoa (heidän joukossaan mm. saksofonisti Tapani Rinne joka Vesalan kannustamana perusti seuraavana vuonna RinneRadion).
Vesalan omat rummut aksentoivat ja kommentoivat muuta musiikkia siellä täällä pääosin hillitysti, mutta välillä rehvakkaammin päristellen. Mitään varsinaista rytmimusiikkia Lumi ei ole vaan kappaleet vellovat enemmän rubatomaisesti eteenpäin.
Lumi palkittiin Suomen jazzliiton vuoden levy -palkinnolla. Se lienee myös yksi kansainvälisesti arvostetuimpia kotimaisia jazz-levyjä ja Lumi onkin ainoa suomalainen jazz-levy joka on saanut arvostetussa The Penguin Guide to Jazz -julkaisussa harvinaisen ”kruunu”-maininnan.
Parhaat biisit: ”The Wind”, “Frozen Melody”, “Calypso Bulbosa”, ”Lumi”
7.Michael Mantler : Live
Live on Michael Mantlerin ensimmäinen livealbumi.
Live on äänitetty helmikuussa 1987 Frankfurtissa järjestetyn 1st International Art Rock Festivalin yhteydessä. Kyse oli käsittääkseni yksittäisestä pistokeikasta.
Itävallassa syntynyt trumpetisti/säveltäjä Mantler on kokosi keikkaa varten todella kiinnostavan kokoonpanon. Vokaalit hoitaa Cream-legenda Jack Bruce. Hänen kireän tuimat ja hetkittäin omintakeisesti venyttelevät laulusuoritukset ovat yksi levyn vahvimmista puolista. Bruce tunnetaan myös bassotaiturina, mutta koska Mantlerin sävellyksien vokaaliosuudet ovat huomattavan monimutkaisia on ymmärrettävää ettei hän hoida tällä levyllä samaan aikaan molempia rooleja. Bassokitaran varteen on sen sijaan hommattu Henry Cow’sta tuttu John Greaves.
Kitaristina mm. alunperin Terje Rypdalin ja Chris Speddingin soittamia osuuksia tulkitsee 10cc:ssä ja Mike Oldfieldin bändissä soittanut Rick Fenn. Koskettimia soittaa Frank Zappan yhtyeestä tuttu Don Preston. Mantler itse soittaa tietysti viileän tyylikkäällä soundilla trumpettiaan.
Kaikki edellä mainitut muusikot ovat, jos eivät aivan virtuooseja, niin ainakin erittäin kyvykkäitä omien instrumenttiensa taitajia joten rumpalivalinta on varsin yllättävä. Rumpusetin takaa löytyy nimittäin Pink Floydin Nick Mason jota ei pidetä kovin teknisenä soittajana. Jopa hänen oma yhtyetoverinsa David Gilmour kuvaili Masonia tähän aikaan muusikkona ”katatoniseksi”. Mason selviää kuitenkin haasteesta (soittaahan hän sentään joitakin osioita jotka olivat alunperin Jack DeJohnetten käsialaa!) suht kunnialla, mutta on selvää että hän on porukan heikoin lenkki. Hiljaisemmissa ja utuisimmissa kappaleissa Masonin rumpalointi toimii ihan kohtuullisesti, mutta sävellyksissä jotka kaipaisivat intensiivisempää otetta hän ei oikein saa kunnon draivia päälle hommaan. Asiaa ei auta että hän soittaa melko kökön kuuloisesti kopisevilla sähkörummuilla.
Levy koostuu yhdeksästä suht lyhyestä (2-8 min.) kappaleesta jotka ovat peräisin pääosin levyiltä No Answer (1974) ja The Hapless Child and Other Inscrutable Stories (1976) ja Silence (1977). Mukana on myös kolme instrumentaalia (Slow Orchestra Piece #3, #8 ja #6) joita ei ole käsittääkseni kuultu millään muulla levyllä. Kuten aina Mantlerin musiikki liikkuu kiinnostavasti jossain taidemusiikin ja jazzin rajamaastossa. Musiikissa on usein kiehtovaa hiljaista pidäteltyä uhkaa ja joka silloin tällöin puretaan onnistuneesti, mutta yhtä usein jätetään vain vellomaan levottomuutta herättäen. Päälle käyvimmät ja mahtipontisimmat jaksot tuovat mieleen hetkittäin Philip Glassin minimalistien toiston.
Mantlerin sävellykset ovat lähes poikkeuksetta hyvin harkittuja ja jopa hieman kliinisiä ja vaikkei tämä konserttitaltiointi tuo niihin aivan niin rouheaa uutta näkökulmaa kuin olisi voinut toivoa tarjoilee se silti edes aavistusta spontaanimpaa otetta trumpetistin repertuaariin. Eloisuutta tosin verottaa paitsi Masonin aavistuksen pökkelö rumpalointi niin myös turhan steriilin ja digitaalisen kuuloinen äänitys.
Parhaat biisit: ”Preview/No answer”, ”For Instance”, ”The Remembered Visit”, ”The Doubtful Guest”
Lisää vuoden 1987 levyjä:
Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason
David Bowie: Never Let Me Down
Deep Purple: The House Of Blue Light
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti