Levyarvio: Mike Oldfield – Islands (1987)

Islands on Mike Oldfieldin 11. studioalbumi.

Vuosi 1984 oli ollut Oldfieldille kiireinen. Kesäkuussa ilmestyi hänen toistaiseksi popmaisin levynsä Discovery ja marraskuussa varsin kokeellista musiikkia sisältävä The Killing Fields -soundtrack saman nimiseen elokuvaan. Seuraavaa levyä saataisiin odottaa melkein kolme vuotta mikä oli kevyesti pisin tauko levyjen välissä sen jälkeen kun Tubular Bells oli sysännyt Oldfieldin maailmanmaineeseen hieman yli 10 vuotta aiemmin.

Myös keikkailu jäi. Oldfieldin hulluun vuoteen 1984 oli mahtunut myös hänen uransa laajin kiertue. Yli 50 keikkaa (yhteenlaskettu yleisömäärä yli 350 000) sisältäneen The Discovery Tourin jälkeen Oldfield totesi että keikkailu ei enää kiinnosta häntä. Asian sinetöi se että paniikkikohtaukset joista Oldield oli kärsinyt ennen Exegesis -terapiaa olivat palanneet jälleen. Pitkät kiertueet saisivat jäädä. Valitettavasti Oldfieldin mieli ei ole seuraavien vuosikymmenien aikana muuttunut; Oldfield on vuoden 1984 jälkeen pistänyt pystyyn vain pari lyhyttä kiertuetta ja soittanut satunnaisia keikkoja siellä täällä. Toistaiseksi viimeisen kerran Oldfield on nähty soittamassa livenä vuoden 2012 Olympialaisten avajaisjuhlissa. Jos pitäisi lyödä vetoa niin valitettavasti veikkaan että tulee myös jäämään herran viimeiseksi konsertiksi.

Kiertämisen jäätyä Oldfield mietti uralleen uusia haasteita. Aluksi hän oli kiinnostunut säveltämään musiikkia musikaaleihin, mutta lopulta tuo suuntaus jäi vain harkinnan tasolle ja hän ryhtyi perehtymään videotaiteeseen. Oldfield asennutti kotiin 2 miljoonaa puntaa maksaneen huippuluokan videostudion ja ryhtyi askartelemaan sen parissa. Videoista huolimatta ammatillisesti vuoden 1985 ja 1986 olivat Oldfieldin uran toistaiseksi hiljaisimmat.

Noina vuosina hän julkaisi vain kaksi melko yhdentekevää sinkkua ja kirjoitti hieman musiikkia BBC:n arkeologia-aiheseen dokumenttielokuvaan Sutton Hoo. Dokumentin musiikkia ei ole julkaistu levyllä, mutta muutaman YouTube-näytteen perusteella emme ole jääneet paljosta paitsi. Kyseessä on kevyttä pimpelipompeli-instrumentaalimusiikkia. ”Pictures In The Dark” oli kuriositeetti jossa lauloi Anita Hegerland, Barry Palmer ja 15-vuotias kuoropoika Aled Jones. Hieman myöhemmin julkaistu ”Shine” puolestaan oli Yes-vokalisti Jon Andersonin kanssa tehty aika mitäänsanomaton rallattelu. Molemmat kappaleet toimivat myös alustoina Oldfieldin uuden videostudion ihmeille. Kohteliaasti voidaan todeta että aika ei ole kohdellut kyseisiä tekeleitä hyvin. Oldfieldin ja Andersonin seikkailut lomatunnelmissa Teneriffalla tarjoaa sentään hieman huumoriarvoja. Itse kappaleetkaan ei tarjonneet juuri muuta merkittävää kuin että norjalaisesta Hegerlandista tuli Oldfieldin uusi tyttöystävä ja ”Shinen” kitarasoolo on suht maukas.

Islandsilla Oldfield palaa 80-luvun alussa hyvin palvelleeseen formaattiin jossa A-puolen täyttää massiivinen instrumentaaliteos ja B-puolella on sekalainen joukko popbiisejä. Täysin uutta on että levylle on haalittu peräti 5 aputuottajaa. Aiemmin Oldfieldin levyt olivat aina joko maestron yksinään tuottamia tai apuna oli toinen pari käsiä ja korvia. Aluksi Tom Newmanin ja sittemmin Simon Phillipsin muodossa (David Hentschell autteli välissä QE2 -levyllä). Tällä kertaa mukana on paitsi herrat Phillips ja Newman, mutta myös kolme muuta tuottajaa. Palataan heihin myöhemmin.

Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Crises (1983)

Levy alkaa yksinkertaisella mutta juhlavalla, suorastaan majesteettisen kuuloisella introlla joka tuo hieman mieleen Vangeliksen musiikin. Oldfield luo suhteellisen onnistuneesti syntetisaattoreilla orkestraalisen vaikutelman johon autenttisuutta tuo Pierre Moerlenin soittamat patarummut ja lopussa kilahtelevat putkikellot (tietysti!). En ole yleensä kovin innostunut ”feikkiorkestereista”, mutta Oldfield onnistuu kokoamaan ”The Wind Chimes Part Onessa” kasaan onnistuneen sekoituksen joka on samaan aikaan jännällä tavalla riittävän autenttinen ja toisaalta juuri sopivasti täysin epäaito.

”Part One”n introsta siirrytään suoraan 20 minuuttia kestävään ”Part Two:hon” joka on ristiriitainen kokemus. Toisaalta se sisältää joitakin todella tenhoavia jaksoja, mutta Oldfield kuljettaa musiikkia tällä kertaa levottomammin kuin koskaan. Osiosta toiseen loikitaan välillä kyllä hyvinkin nokkelasti, mutta sitten taas välillä täysin mielivaltaisen oloisesti. Hetkittäin mieleen tulee jonkun mainosmusiikkimaakarin showreel; kuulkaas tällaistäkin osaan tehdä. Ja tälläistä!

”The Wind Chimes Part Two’n” ilahduttavin puoli on sen rytmisyys. Oldfield ammentaa vaikutteita Gamelan-musiikista johon hän kävi tutustumassa matkallaan Indonesiaan. Phillipsin rummut, Moerlenin perkussiot ja synteettiset ohjelmoidut rytmit muodostavat hetkittäin todella kutkuttavia polyrytmisiä kudelmia joista on välillä vaikea sanoa kuka soittaa mitäkin ja mikä on käsin soitettua ja mikä puolestaan ohjelmoitua. Pakko tosin myöntää että jotkut rytmiset jaksot kuulostavat ”Crises” -eepoksen uudelleen lämmittelyltä.

Björn J:son Lindhin väkevästi pärisevät huilut tuovat mieleen Jethro Tullin huilistin Ian Andersonin ja Roxy Musicista tutun Andy Mackayn oboe on tervetullut lisä muuten hyvin synteettiseen soundimaailmaan. Oldfieldin musiikki ei olekaan ollut koskaan aiemmin yhtä elektronista, ehkä The Killing Fieldsia lukuunottamatta. Syntetisaattorit hallitsevat ja Oldfieldin sähkökitara tekee lähinnä cameo-roolissa pieniä täsmäiskuja siellä täällä. Kuulijan ympäröivien äänimattojen, ja melodisten syntetisaattoriosuuksien lisäksi Oldfield hyödyntää luovasti myös vokaalisampleja jotka vuoroin huokailevat eteerisesti ja vuoroin säksättävät katkonaisesti ja päälle käyvästi.

”The Wind Chimes” sisältää osioita jotka vetävät vertoja oikeastaan mille tahansa Oldfieldin aiemmille mestariteoksille, mutta valitettavasti se kuuluisa punainen lanka jää pahasti uupumaan. Mutta ainakaan kappaletta kuunnellessa ei tule tylsää!

Levyn nimibiisi ”Islands” on Oldfieldin yhdessäTom Newman ja Alan Shacklockin kanssa tuottama. Kappale alkaa lyhyellä, mutta kauniilla, Mackayn soittamalla oboe-introlla josta Oldfieldin ujeltava sähkökitara johdattaa musiikin varsinaiseen biisiin jota kuljettaa hyvin yksinkertaisesti soivat synteettiset rummut. Loppupuolella kuullaan takatukkamies Raf Ravenscroftin hieman imelä saksofonisoolo.

Vokalistiksi levyn suureen hittitoivoon (pieleen meni) värvättiin käheästä äänestään tunnettu walesilainen laulajatar Bonnie Tyler… Vuonna 1983 Tyler aloitti yhteistyön Jim Steinmanin kanssa, ja tuloksena oli Tylerin ainoa ykkössingle, voimaballadi ”Total Eclipse of the Heart”. Tyler hoitaa hommansa sinänsä vahvalla otteella, mutta joku hänen tyylissään silittää itseäni vastakarvaan.

Onko ”Islands” lopulta arvokkaasti soivat hymni vai korni bonnietylermainen voimaballadi vaihtelee hieman kuuntelukerrasta toiseen. Valitettavasti homma taitaa kallistuu hieman enemmän jälkimmäisen puolelle.

Sanoitukset eivät ole koskaan kuulunut Oldfieldin vahvuuksiin (vaikka silläkin osastolla on myös onnistumisia!) ja Islandsin tekstit ovat jopa tavallista tyhjänpäiväisempää hölynpölyä. Levyn kolmas kappale ”Flying Start” kuitenkin tältä osin mukava pieni poikkeus.

Myönnettäköön tosin että myös ”Flying Startin” lyriikat vaativat hieman kontekstia tuekseen. ”Flying Start” nostaa vokalistiksi tärkeän hahmon Oldfieldin menneisyydestä. Kevin Ayers oli Soft Machinen perustajajäsen ja hieman myöhemmin 70-luvun alussa Oldfieldin työnantaja yhtyeessä The Whole World. Ayers oli karismaattinen hunsvontti joka tasapainoili vaivattoman oloisesti popin ja avantgarden välissä.

Hetken aikaa Ayersissa povattiin David Bowien veroista tähteä, mutta Ayers oli aina liian laiska ja boheemi todella tarttumaan hänen edessään häämöttävään menestykseen. Ayers mokasi monia mahdollisuuksia katoamalla yllättäen jonnekin välimeren saarelle viettämään leppoisaa elämää kauniiden naisten kera viinin virratessa.

70-luvun loppuun mennessä Ayersin ura oli käytännössä vedetty pöntöstä alas ja mies vietti koko 80-luvun toivottomassa heroiinikoukussa josta hän selvisi vasta 90-luvun alussa musiikillisen kumppaninsa (ja rännikaverinsa) kitaristi Ollie Halsallin kuoltua yliannostukseen. Oldfield yritti aina välillä auttaa vanhaa toveriaan. Ayers sai Oldfieldiltä mm. lahjaksi kokonaisen mukana siirrettävän pienen äänitysstudion. Sekin vaihtui nopeasti aineisiin. Luultavasti vierailu Islandsilla oli myös Oldfieldiltä jälleen yksi kädenojennus Ayersin suuntaan. Mielenkiintoiseksi vierailun tekee kuitenkin sarkastiset, ja hieman syyllistävät, sanoitukset joita hän kirjoitti Ayersin suuhun;

Two dark eyes from the doorway shine.
So you lost your dream in a bottle of wine.
I knew you had to do it your way, fine,
But there’s none to carry the cross this time.
Flying start
Made the Whole World sing, they had no choice.

Oldfield pistää Ayersin lempeästi, mutta päättäväisesti tilille teoistaan ja Ayers tuntuu laulavan ne humoristisen ymmärtäväisesti. Ei ”Flyingin Startin” lyriikat suurta taidetta ole, mutta tämä todellinen yhteys Oldfieldin ja hänen vanhan mentorinsa elämään tuo niihin enemmän tarttumapintaa kuin levyn muiden kappaleiden tekstit jotka Oldfield on luultavasti jälleen kyhännyt lähinnä sanakirjaa selailemalla.

Musiikillisesti ”Flying Start” on myös suht miellyttävä tapaus ja onnistuu kanavoimaan jossain määrin Ayersin oman musiikin tyyliä. Vaikka tuotantotyyli onkin aivan liian sisäsiisti!”Flying Startiin” tuo pientä eksotiikkaa Oldfieldin sitar-soundilla soiva sähkökitara. Biisin selkäranka on simppeli, mutta lämpimästi pumppaava, bassoraita ja Ayersin leppoisan karismaattinen baritoniääni jotka yhdessä synnyttävät mukavan välimerellisen tunnelman. Kiva biisi hieman surullisesta aiheesta

Synteettisesti säksättävä ”North Point” esittelee kuulaalla äänellä laulavan Anita Hegerlandin. Hegerlandin vokaaliraidassa on sykähdyttävää kohtalokkuutta, mutta sovitus jää todella monotoniseksi. Musiikin vellovaa muotoa katkoo ainoastaan Oldfieldin kireän synteettisesti soiva sähkökitarasoolo. ”North Point” on biisi jonka kuuntelee ihan mielellään, mutta joka toisaalta unohtuu välittömästi sen päätyttyä. Olen kuullut ”North Pointin” vuosikymmenien myötä kymmeniä kertoja, mutta joka kerta ennen kuuntelua mietin että mitäs tässä biisissä tapahtuikaan. Vastaus on; eipä juuri oikein mitään.

”Magic Touch” on levyn AOR -henkinen rokkipala. Tai ainakin potentiaalisesti olisi jos rytmiraita ei olisi niin pirun aneeminen. Sen sijaan että biisiä potkisi eteenpäin vaikka Simon Phillipsin rumpusetti niiden tilalla läiskii vetisesti soivat ohjelmoidut rummut. Biisiä pelastaa hieman Oldfieldin sähkökitarointi ja tehokkaan katalia korvamato-ominaisuuksia omaava Queenin mieleen tuova kertosäe jonka Jim Price hoilottaa antaumuksella.

Oldfield kaavaili vokalistiksi alunperin Steve Winwoodia, mutta kun Winwood kieltäytyi elämänsä tilaisuudesta (hah!) päätyi kappale Pricen laulettavaksi. Amerikkaa varten tehtiin vaihtoehtoinen versio jossa vokalistina toimii Max Bacon. Oletettavasti kappaleen Oldfieldin kanssa tuottaneen Geoff Downesin ehdotuksesta sillä hän oli työskennellyt Maksimi Pekonin kanssa jo Steve Howen ja Steve Hackettin GTR -bändissä jonka ainokaisen levyn (1986) Downes myös tuotti.

”Magic Touch” on todella korni biisi, mutta sellaiseksi suht viihdyttävä.

Levyn viimeinen biisi ”The Time Has Come” tuo peliin jälleen uuden tuottajan.Oldfieldin apurina toimii tällä kertaa Michael Cretu joka oli saavuttanut jonkinlaista menestystä puolisonsa saksalaisen laulajattaren Sandran tuottajana (Cretun tuottama Sandran jättihitti ”(I’ll Never Be) Maria Magdalena” on muuten King Crimsonille tekstejä kirjoittaneen Richard Palmer-Jonesin sanoittama…), mutta joka tunnetaan parhaiten vuonna 1990 käynnistyneestä projektista nimeltä Enigma.

Enigmassa Cretu yhdisteli mm. gregoriaanista munkkikuoroa tanssirytmeihin ja etnisiin vaikutteisiin. Enigmasta tuli kummallinen cross-over -ilmiö ja projektin levyt myivät miljoonia. Itseasiassa Enigman toista levyä The Cross Of Changesia joka myi kahdeksan miljoonaa kappaletta voi pitää hieman samankaltaisena yllätysmenestyksenä kuin Tubular Bellsia aikoinaan. Ei niin että Enigman musiikki olisi kestänyt aikaa samalla tavalla kuin Oldfieldin klassikko. Enigmalla on Oldfieldiin myös toinen yhteys; saamme jossain määrin nimittäin kiittää tai kirota Oldfieldia Enigmasta. Vaikututtuaan Cretun studiotaidoista Oldfield kehotti häntä ottamaan kohtalon omiin käsiinsä ja ryhtymään soolouralle. Cretu otti vihjeestä kopin ja lopputuloksena oli muutamaa vuotta myöhemmin Enigma.

”The Time Has Comen” aikoina Enigman menestys ja munkkikuorot oli kuitenkin vielä tulevaisuudessa joten Oldfield lienee pestannut Cretun kappaletta työstämään ihan puhtaasti miehen oletettujen popvaistojen ansiosta.

”The Time Has Come” soi mahtipontisen synteettisesti tavoitellen samoja pseudo-orkestraalisia sävyjä kuin joita ”The Wind Chimes” tarjoili. Hegerland laulaa kappaleen tarkoituksellisen tunteettomalla lähes robottimaisella äänellä (jota elektroninen efekti korostaa) joka on tavallaan ihan vaikuttavaa kuultavaa. Biisin massiivisesti pauhaava finaali on myös tehokas. Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin varsin onttoa korvakarkkia.

Alkuperäinen vinyyli päättyi ”The Time Has Comen” myötä, mutta CD-versio tarjoili vielä lähes seitsemän minuuttia lisää musiikkia bonusbiisi ”When the Night’s on Firen” ansiosta.

Hegerlandin laulama ”When the Night’s on Fire” on tavallaan pienimuotoinen potpuri joka uudelleen kierrättää levyn eri aineksista. Se ottaa kertosäkeensä tekstin (ja nimensä) ”Islands”-biisiin taustaharmonioista ja kierrättää myös joitakin sen ja ”The Wind Chimesin” musiikillisia elementtejä. Parasta biisissä on Oldfieldin sähkökitaraduetto itsensä kanssa. Kaksi sähkökitaralinjaa taistelee hetkisen toistensa kanssa varsin viihdyttävästi.

Mahtipontisen kappaleen pettää kuitenkin viimeistään kammottava ohjelmoitu rumpuraita joka tuntuu vielä surullisemmalta ratkaisulta kun huomioiden että Oldfieldilla olisi ollut käytettävissä Phillipsin ja Moerlenin kaltaiset virtuoosit.

Vaikka Islands pursuilee eri tuottajia ei levy silti kuulosta tilkkutäkkimäiseltä sekasotkulta jossa eri tuotantotyylit taistelisivat toisiaan vastaan (oli kappaleiden laadusta mitä huolta hyvänsä…). Ilmeisesti Oldfield on lopulta pitänyt ruorin suht tiukasti omissa käsissään. Mikä pistää pohtimaan että oliko koko harjoituksessa ylipäätänsä mitään järkeä? Levy olisi ollut luultavasti yhtä hyvä tai huono Oldfieldin yksinään työstämänä.

Lue myös

Ei ole epäilystäkään etteikö Islands olisi Oldfieldin katalogin selvästi heikoin albumi tähän mennessä, mutta on pakko myöntää että olen viime aikoina lopulta lämmennyt levylle hieman.

Aiemmin en voinut sietää levyä lainkaan. Pitkän ”The Wind Chimes” eepoksen tuomitsin epäkoherentiksi sekasotkuksi, B-puolen popbiisejä pidin Oldfieldin vahvuuksien täydellisenä haaskauksena ja kun kaikki oli vielä kiedottu synteettiseen kasarisoundiin niin Islands ei todellakaan ollut minun kuppini teetä. Ja enhän minä väärässä ollut edellä mainittujen moitteiden suhteen, mutta nykyään osaan nauttia ”The Wind Chimesin” arvaamattomuudesta ja sen satunnaisista uljaista hetkistä.

Poppirallitkaan eivät närästä minua enää samalla lailla. Ehkä olen tullut vanhaksi. Varsinaisia jalokiviä niiden joukosta ei löydy mielestäni vieläkään, mutta on niissä hetkensä.

Ja mitä kasarisoundeihin tulee niin sietokykyni niitä kohtaan on kasvanut huimasti. Eikä Islands sentään edusta pahinta laatua siltä osin! Osa Oldfieldille tyypillisistä nostatuksista kuulostaa itseasiassa varsin tyydyttävän muhkeilta. Rumpujen korvaaminen kököillä ohjelmoiduilla rytmeillä muutamassa biisissä sen sijaan tuntuu yhä kardinaalivirheeltä.

Kaupallisesti Oldfield oli yhä suhteellisen merkittävä voima; Islands myi yli 500 000 kappaletta ja kävi erityisen hyvin kaupaksi Saksassa. Kotimaassa Englannissa myynti laski kuitenkin jyrkkään laskusuuntaan mikä aiheutti Oldfieldille levy-yhtiö Virginin taholta yhä suurempia paineita suunnata musiikkiaan valtavirran suuntaan. Seuraavalla levyllä ei kuultaisi Oldfieldin vanhaa leipälajia instrumentaalimusiikkia enää lainkaan…

Parhaat biisit: ”The Wind Chimes (Part one)”, ”The Wind Chimes (Part two)”, ”Flying Start”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Ommadawn (1975)

Kappaleet

”The Wind Chimes (Part One and Part Two)” – 21:49
”Islands” – 4:19
”Flying Start” – 3:36
”North Point” – 3:33
”Magic Touch” (New Jim Price Vocal) – 4:14
”The Time Has Come” – 3:51
”When the Night’s on Fire” (CD-version bonusbiisi) – 6:41

Muusikot

Mike Oldfield: kitarat, Danelectro sähköinen sitar (Flying Start), bassokitara, koskettimet, perkussiot, taustavokaalit Micky Moody: sähkökitarat Rick Fenn: akustinen kitara ja sähkökitara Phil Spalding: bassokitara Mickey Simmonds: koskettimet Anita Hegerland: vokaalit (”The Wind Chimes”, ”North Point”, ”The Time Has Come”, ”When the Night’s on Fire”) Bonnie Tyler: vokaalit (”Islands”) Kevin Ayers: vokaalit (”Flying Start”) Jim Price: vokaalit (”Magic Touch”) Mervyn Spence: taustavokaalit ”Magic Touch”) Raf Ravenscroft: saksofoni (”Islands”) Andy Mackay: saksofoni, oboe Björn J:son Lindh: huilu (”The Wind Chimes”) Simon Phillips: rummut (”The Wind Chimes”) Pierre Moerlen: rummut, vibrafoni Tony Beard: rummut Benoit Moerlen: vibrafoni, perkussiot