Allekirjoittaneen valinnat vuoden1974 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 31-42
31. Caravan: Caravan & The New Symphonia (UK) ****
32. Egg: The Civil Surface (UK) ****
33. Il Volo: s/t (IT) ****
34. Weather Report: Mysterious Traveller (US) ****
35. Arti & Mestieri: Tilt (Immagini per un orecchio) (IT) ****
36. Cluster: Zuckerzeit (DE) ****
37. Tasavallan Presidentti : Milky Way Moses (FI) ****
38. Premiata Forneria Marconi: L’isola di niente (IT) ****
39. Terje Rypdal : What Comes After (NO) ****
40. The Gary Burton Quintet With Eberhard Weber: Ring (US) ****
41. Cos: Postaeolian Train Robbery (BE) ****
42. Area : Caution Radiation Area (IT) ****
Sijat 1-10
Sijat 11-20
Sijat 21-30
31. Caravan: Caravan & The New Symphonia
Caravan & The New Symphonia on vuonna 1968 Canterburyssa perustetun Caravanin ensimmäinen livealbumi.
Caravan & The New Symphonia ei ole mikä tahansa hätäinen rahastusmielessä koottu livejulkaisu vaan edellislevynsä, For Girls Who Grow Plump in the Night (1973), orkestraatioista innostuneena Caravan päätti soittaa myös livenä sinfoniaorkesterin kera. Yhtyeen unelma toteutui 50 henkisen orkesterin ja kuoron kera Theatre Royal, Druly Lane lokakuussa 1973.
32. Egg: The Civil Surface
The Civil Surface on vuonna 1968 perustetun brittiläisen Eggin kolmas studiolevy.
Dave Stewartin (urut), Mont Campbellin(basso/vokaalit) ja Clive Brooks (rummut) muodostama trio on yksi progressiivisen rockin pioneeriyhtyeistä jonka kaksi ensimmäistä levyä Egg (1970) ja The Polite Force (1971) veivät omalta osaltaan genreä entistä monimutkaisempaan suuntaan. Klassisen musiikin vaikutteet ja epäsäännöllinen rytmikka olivat olennainen osa bändin tyyliä. Eggin haastavat ja hieman kummalliset levyt eivät kuitenkaan olleet menestyksiä ja bändi sai potkut levy-yhtiöltään 1972 ja päätti toimintansa pian tämän jälkeen.
Vuonna 1974 kolmikko sai kuitenkin yllättäen tarjouksen uudesta levysopimuksesta Virginin alamerkiltä Carolinelta. Eggin liverepertuaariin oli kuulunut muutamia levyttämättömiä ja faneilta mainion vastaanoton saaneita kappaleita joten bändi päätti tarttua tähän mahdollisuuteen levyttää ne.
33. Il Volo: s/t
Il Volo on samannimisen, 1974 perustetun ja vain kaksi vuotta toimineen ja kaksi levyä tehneen, italialaisen yhtyeen esikoislevy.
Il Volo oli eräänlainen italo-progen ”supergroup” sillä kaikki yhtyeen jäsenet olivat soittaneet aiemmin jonkinlaista nimeä jo aiemmin saavuttaneissa bändeissä. Näistä tunnetuin on ehkä Il Volon kitaristi Alberto Radiusin ja kosketinsoittaja Gabriele Lorenzin aiempi bändi Formula Tre.
Levyn aloitusraita ”Come una zanzara” on tyrmäävän kova! Korkealta pimputtelevan sähköpianon ja matalalta tyydyttävästi murisevan basson vastaikkainasettelu on mahtavaa kuultavaa. Kappale käyttää myös dynamiikkaa hienosti hyväkseeen. Kyseessä ei ole hassumpi levy muutenkaan, mutta valitettavasti muu materiaali ei missään vaiheessa nousee aivan huiman aloitusraidan tasolle. Il Volo -levy on keskimääräistä italoprogea groovaavampaa matskua ja se on luonteva yhdistelmä italoprogelle tyypillistä sinfonisuutta ja jazz-rockia.
Il Volon musiikki on melodista ja suht simppeliä eikä sen sovitukset ole yhtä kukkean koristeellisia kuin italoprogessa tyypillisesti. Tämä kuitenkin kääntyy pääasiassa levyn eduksi. Instrumentalisteista erityisesti edukseen nousee jo edellä mainittu kosketinsoittaja Gabriele Lorenzi ja muhavan aggressiivisesti hyvin pintaan miksattua lämpimästi soivaa bassoa soittava Roberto Callero. Muutkin bändin jäsenet tekevät hyvää työtä ja rumpali Gianni Dall’Aglio pääsee loistamaan levyn viimeisessä leikkisässä kappaleessa ”Sinfonia delle scarpe da tennis” jonka hän soittaa lähes täysin pelkästään tom-tomeilla tussautellen. Bändin kaksi kitaristia hoitavat vokaalit ja homma suoriutuukin ihan miellyttävän kuuloisesti, vaikkakin hieman persoonattomasti.
Il Volon debyytti on vähän tunnettu helmi jonka jokaisen italialaisesta progesta kiinnostuneen kannattaa ehdottomasti ottaa haltuun. Se tarjoilee hieman kompaktimpaa ja simppelimpää, mutta ei yhtään vähäarvoisempaa, näkemystä italialaisesta progesta kuin genren suuret nimet.
Il Volon toinen albumi, vuonna 1975 ilmestynyt, Essere o non essere? Essere, essere, essere! on suurin piirtein tasoltaan ja tyyliltään vastaava albumi tosin toisin kuin debyytti se on lähes kokonaan instrumentaalinen albumi.
Parhaat biisit: ”Come una zanzara”, ”Il calore umano”, ”La canzone del nostro tempo”, ”Sinfonia delle scarpe da tennis”
34. Weather Report: Mysterious Traveller
Mysterious Traveller on vuonna 1970 perustetun jazz-rock bändi Weather Reportin neljäs studiolevy.
Mysterious Travellerilla Weather Report koki dramaattisia muutoksia. Kosketinsoittaja Joe Zawinul ja puhallinsoittaja Wayne Shorter eivät enää tulleet toimeen kolmannen perustajajäsen basisti/säveltäjä Miroslav Vitousin kanssa. Vitous sai lähteä ja hänet korvatiin Alphonso Johnsonilla. Siinä missä Vitous oli soittanut lähes pelkästään akustista bassoa keskittyi Johnson nimenomaan sähköbassoon. Vitousia kuullaan Mysterious Travellerilla vain yhdessä lyhyessä kappaleessa.
Mysterious Traveller vie yhtyeen sointia lihaksikkaampaan ja tavallaan myös hieman tavanomaisempaan jazz-rock -tyyliin. Musiikki ei ole enää aivan yhtä leijailevaa, abstraktia ja kokeellista kuin bändin aiemmilla levyillä. Voi olla että Mahavishnu Orchestran menestys vaikutti Weather Reportin suuntaan, mutta eivät he missään nimessä vielä valtavirtaan Mysterious Travellerilla uineet.
Sointia tukevoittaa paitsi Johnsonin sähköbasso niin myös aiempaa huomattavasti keskeisemmässä roolissa olevat syntetisaattorit. Zawinul käyttää syntetisaattoreita luontevasti ja luovasti sähköpianon tukena ja loihtii soittimista varsin kiinnostavia ääniä. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon erittäin pistävä syntetisaattori-soundi ”American Tangossa”. Shorterin saksofonit jäävät useissa kappaleissa hieman Zawinulin syntetisaattorien varjoon. Toisaalta Mysterious Traveller ei olekaan varsinainen yksilösuoritusten levy vaan kyse on enemmän tiukasti yhteen soittavasta kokonaisuudesta joka toteuttaa tehokkaaasti Zawinulin kuuluisaa teesiä ”We always solo, we never solo”
Osa Mysterious Travellerin kappaleista hyödyntää kahta rumpalia ja lisäksi vielä perkussionistia joten ei ihmekään että rytmeillä on vahva merkitys levyllä. Tämä on toki luontevaa jatkoa Miles Davisin Bitches Brewlle (1969) jonka levytyksessä Zawinulilla oli merkittävä rooli. Mukana on myös aiempaa enemmän latino-funk -henkeä vaikkei bändi onneksi sukella tuohon latteuteen mitenkään kokonaisvaltaisesti.
Jaco Pastoriuksen tähdittämillä ja valtavirtaa kosiskelevilla myöhemmillä funkahtavilla Weather Report -levyillä on intohimoiset faninsa, mutta minulle Mysterious Traveller edustaa yhtyeen parhaan kauden päätöstä josta suunta oli valitettavasti vain vääjäämättömästi alaspäin.
Parhaat biisit: ”Nubian Sundance”, ”Cucumber Slumber”
35. Arti & Mestieri: Tilt (Immagini per un orecchio)
Tilt (Immagini per un orecchio) on vuonna 1974 perustetun Arti & Mestierin debyyttialbumi.
Arti & Mestieri edustaa italoprogen jazz-rockmaisempaa laitaa. Tyylillisesti kuusihenkinen Arti & Mestieri ei ole valovuosien päässä Mahavisnu Orchestrasta tosin sähkökitaran rooli ei ole Arti & Mestierin musiikissa läheskään yhtä suuri vaan solistista tilaa jaetaan enemmän saksofonille ja etenkin viululle. Ja siinä missä Mahavishnu Orchestra oli ensimmäisillä levyillään täysin instrumentaalinen käyttää Arti & Mestieri tehokkaaasti myös vokaaleja (laulupuolen hoitaa viulisti Giovanni Vigliar) hyväkseen. Tietty rupinen energia ja virtuoosinen soitto kuitenkin yhdistää Arti & Mestieriä ja Mahavishnu Orchestraa. Toisaalta Tilt tarjoilee myös joitakin hyvin italialaisen kuuloisia romanttisia melodioita joita ei voisi kuvitellakaan kuulevan John McLaughlinin bändiltä.
Arti & Mestierin kaikki kuusi soittajaa ovat taitavia, mutta suurimman vaikutuksen heistä tekee rumpali Furio Chirico jonka hyperaktiivinen ja intensiivinen rumpalointi lähentelee ylisoittoa, mutta pysyy nipin napin rajan oikealle puolella ja antaa merkittävästi energiaa yhtyeelle.
Arti & Mestieri teki vielä toisen loistavan levyn vuonna 1975 nimeltä Giro di valzer per domani, mutta sen jälkeen yhtyeen taso sukelsi. Vuoden 2015 paluulevy Universi Paralleli on tosin saanyt myös kehuja, mutta sitä en ole vielä itse päässyt kuulemaan.
Parhaat biisit: ”Gravità 9,81”, ”Articolazion”
36. Cluster: Zuckerzeit
Zuckerzeit on vuonna 1971 perustetun Clusterin kolmas studioalbumi.
Hans-Joachim Roedeliusin ja Dieter Moebiusin perustama krautrock-duo otti Zuckerzeitilla aivan uuden suunnan musiikilleen. Kaksikko muutti maaseudulle Forstiin ja hankki läjän halpoja syntetisaattoreita ja rumpukoneita joilla rakentelivat omassa suht alkeellisessa studiossaan kaikessa rauhassa ja hyvän ilmapiirin vallitessa kasaan levyn joka sai hyvin tunnelmia kuvaavan hieman imelän nimen Zuckerzeit (”Sokeriaika”). Zuckerzeitin musiikissa kohtaa kiinnostavalla tavalla tietynlainen futuristinen popmaisuus ja toisaalta hieman romuluinen kokeellinen lo-fi -estetiikka.
Siinä missä Clusterin aiemmat levyt olivat olleet pitkiä ja abstraktin huuruisia kraurock-jumitteluita on Zuckerzeitin kappaleet kompakteja (biisien kestot vaihtelevat kahdesta kuuten minuuttiin) ja rakenteiltaan hallitumpia ja sisältävät jopa selkeitä melodioita. Rumpukoneiden myötä rytmeillä on ensimmäistä kertaa merkittävä rooli Clusterin musiikissa ja ne tuovat Zuckerzeitiin myös tietynlaista popmaisuutta vaikka kaikki kappaleet instrumentaalisia ovatkin.
On mielenkiintoista että Roedelius ja Moebius sävelsivät levyn kappaleet erikseen ja äänittivät ne yksinään sekaantumatta toistensa kappaleisiin. Zuckerzeitia voikin ajatella kahtena yhteen liitettynä soolo-EP:nä. Käytännössä kappaleet muodostavat kuitenkin yllättävänkin koherentin ja luontevan kokonaisuuden. Ja ainakin itselleni on vaikea erottaa ilman levyvihkosen krediittejä kumpi on kumman sävellys. Moebiuksen kappaleet ovat keskimäärin ehkä hieman kokeellisempia ja tunnelmiltaan raastavampia kun taasen Roediliusin sävellykset ovat pehmeämpi ja lempeämpiä. Mutta tämäkään sääntö ei ole vedenpitävä jokaisen yksittäisen biisin kohdalla.
Zuckerzeitin lempeästi eteenpäin puksuttavissa krautrock-miniatyyreissä on jotain kovin sympaattista ja koukuttavaa. Ne ovat positiivisen, suorastaan riemastuttavan, kuuloisia äänikarkkeja. Omana aikanaan Zuckerzeit on varmasti kuulostanut hyvinkin futuristiselta ja eittämättä se on inspiroinut monien muiden artistien ohella ainakin Kraftwerkia ja Brian Enoa. Etenkin Enon hienolla Another Green World (1975) -levyllä on aistittavissa selkeitä vaikutteita nimenomaan tältä Clusterin levyltä. Enon kiinnostuksesta Clusterin musiikkia kohtaan todistaa myös se että muutamaa vuotta myöhemmin hän teki jopa kaksi levyä yhdessä Roedeliuksen ja Moebiusin kanssa.
Zuckerzeit on yksi kaikkien aikojen hienoimmista krautrock-levyistä ja etenkin sen kevyemmän ja popahtavamman haaran valioyksilö.
Parhaat biisit: ”Hollywood”, ”Rote Riki”, ”Caramba”, ”Fotschi Tong”
37. Tasavallan Presidentti : Milky Way Moses
Milky Way Moses on kitaristi Jukka Tolosen ja rumpali Vesa Aaltosen vuonna 1969 perustaman Tasavallan Presidentin neljäs studioalbumi.
Vuonna 1972 ilmestynyt Pressan kolmas albumi Lambert Land on yksi suomi-progen arvostetuimmista levyistä ja kyllähän se mainiota musiikkia sisältääkin, mutta itselleni levyn pilaa pitkälti Eero Raittisen (1944–2025) kamalat vokaalit. Raittinen laulaa myös Milky Way Mosesilla, mutta syystä tai toisesta homma toimii tällä kertaa paljon paremmin. No parissa vuodessa ehtii oppia tietenkin paljon. Ilmeisesti kyse oli myös siitä, että Lambert Landin musiikki oli kirjoitettu Raittiselle liian korkeisiin sävellajeihin ja nyt tätä ongelmaa ei enää ollut.
Yhtye koki myös yhden kokoonpanomuutoksen matkalla Lambert Landista Milky Way Mosesiin. Basisti ja perustajajäsen Måns Groundstroem on vaihtunut Heikki Virtaseen. Tämä muutos ei kuitenkaan missään nimessä vahingoita bändiä, oikeastaan päin vastoin, sillä Virtanen soittaa kautta levyn todella hyvin. Ja ilmeisesti muu bändi on ollut samaa mieltä sen verran pintaan on Virtasen basso levyllä miksattu.
Levy alkaa letkeästi funkahtavasti rokkaavalla hienolla nimibiisillä, mutta todenteolla touhu muuttuu kiinnostavaksi toisella raidalla, 14 minuuttisella “Caught From The Airilla” joka on uusi tulkinta saksofonisti Eero Koivistoisen sävellyksestä jonka hän levytti alunperin nimellä “Lennosta kii!” omalle levylleen Valtakunta (1968). Pressan sovitus lähtee heti maukkaasti jazz-rock -poluille vauhdikkaan sähköpiano-riffin ryydittämänä. Päräyttävän intron jälkeen kappale poukkoilee sinne tänne erittäin tyydyttävästi ja Pekka Pöyry pääsee sooloilemaan railakkaasti kappaleessa saksofonillaan. Itseasiassa Pöyry onkin koko levyn solistinen tähti kitarasankari Jukka Tolosen jäädessä yllättäen hieman taustalle useissa kappaleissa.
Valitettavasti niin hieno kappale kuin “Caught From The Air” parhaimmillaan onkin on se myös hieman venytetyn oloinen. Ylipitkät kappaleet onkin Milky Way Mosesin suurin ongelma. Myös 14 minuuttinen “How To Start A Day” joka alkaa kiinnostavasti Raittisen kuiskailemilla vokaaleilla ja kasvattaa jännitettä onnistuneesti on lopulta sekin useamman minuutin liian pitkä. Lievästä venyttelystä huolimatta Milky Way Mosesin materiaali on pääosin laadukasta.
Jostain syystä Milky Way Moses ei saanut kovin hyvää vastaanottoa ilmestyessään ja keikoillakin väkeä alkoi olemaan harvalukuisimmin kuin aiemmin joten levy jäi Pressojen viimeiseksi ennen vuoden 2006 paluulevyä Six Complete. Tämä on sääli sillä minusta Milky Way Moses on bändin paras albumi ja kuuluu, jossei nyt aivan kotimaisen progressiivisen rockin eliittiin, niin sinne parhaaseen neljännekseen ainakin.
Parhaat biisit: “Milky Way Moses”, “Caught From The Air”
38. Premiata Forneria Marconi: L’isola di niente
L’isola di niente vuonna 1970 Milanossa perustetun Premiata Forneria Marconin kolmas studioalbumi.
L’isola di niente alkaa kymmenen minuutisella nimikappaleella L’isola di niente joka käynnistyy komeasti uljaalla pari minuuttisella Ligeti-vaikutteisella kuoro-osuudella ja jatkaen siitä tyypillisemmän PFM proge-paahdon pariin. Vaikka nimibiisin intro lupailee uusia kuvioita on levy hyvässä ja pahassa hyvin saman kaltainen kuin bändin edelliset levytkin. L’isola di niente -levy tarjoilee dramaattista ja koukeroista sinfonista progea joka on aina vähintään viihdyttävää, mutta toisaalta bändin melodia-korva ei ole ollut aivan herkimmillään ja ne aivan timanttisimmat oivallukset jäävät uupumaan.
Hienoa nimibiisiä lukuunottamatta L’isola di nienten kappaleet eivät ole edeltäjiensä tasoa ja tuntuu että musiikissa on hieman aiempaa enemmän päämäärätöntä kohellusta ja melskaamista. Koukeroita koukeroiden vuoksi. Metelöivää vaikutelmaa korostaa myös melko kumiseva ja tukkoinen miksaus. Biiseistä puuttuu ilmavuutta ja herkkiä hetkiä. Tuota puolta tarjoilee onneksi hieman rauhallisempi ”Dolcissima Maria”, mutta tuonkaan kappaleen pastoraalinen puoli ei oikein pääse kunnolla kukoistamaan liian pintaan kopsahtelevien ja turhan raskaskätisten rumpujen takia.
Jonkinmoisena uutena elementtinä kappale ”Is My Face on Straightin” kyllä tarjoilee englanniksi lauletut vokaalit, mutta tätä käännettä ei voi pitää kovin positiivisena. Vokaalisuoritus ei ole erityisen sykähdyttävä ja italiassa pysytteleminen olisi ollut fiksumpaa, mutta kaipa kansainväliset markkinat houkuttelivat. Seuraavalla levyllään Chocolate Kings (1975) bändi siirtyi kokonaan englannin kieleen mikä oli paha virhe.
Vaikka L’isola di niente turhan tuttujan latuja tallaakin on se kuitenkin ihan mainio päätös Premiata Forneria Marconin alkuperäiselle kultakaudelle.
Parhaat biisit: ”L’isola di niente”, ”Via Lumière”
39. Terje Rypdal : What Comes After
What Comes After on Terje Rypdalin kolmas studiolevy.
What Comes After (1974) on yksi niistä albumeista, joissa pohjoismainen jazz löytää oman erityislaatuisen äänensä. Rypdal oli jo aiemmin kokeillut orkesterisävyjä ja sähkökitaran ekspressiivisyyttä, mutta tällä levyllä hän tuntuu asettuvan maisemaan, joka on sekä syvästi henkilökohtainen että ECM-estetiikalle (tämä on Rypdalin toinen levytys ECM:lle) tunnusomainen: avara, hiljainen ja samalla painava. Hetkittäin jopa painostava.
Avausraita ”Bend It” on heti oivallinen esimerkki tästä. Sen kelluva rakenne ja vähäeleinen harmonia tuovat mieleen Miles Davisin uraauurtavan In a Silent Wayn, erityisesti John McLaughlinin kitaroinnin ja teoksen meditatiivisen toiston. Rypdalin sävy on kuitenkin toisenlainen: kylmempi, yksinäisempi ja norjalaisittain jylhempi. Siinä missä Davis loi urbaania sähköistä hehkua, Rypdal kurottaa kohti avaruutta ja hiljaisuutta, antaen kahden basson ja Jon Christensenin hienovaraisten rytmien kannatella musiikkia.
Levy jatkaa tästä moniin suuntiin. ”Yearning” on nimensä mukaisesti kaipaava, melodinen kappale, jossa Rypdalin kitara laulaa lähes vokalistisen intensiivisesti. ”Icing” ja ”Sejours” taas avaavat tilaa vapaammalle improvisaatiolle, jossa Barre Phillipsin akustinen basso ja Sveinung Hovensjøn sähköbasso käyvät kiinnostavaa vuoropuhelua. Nimibiisi ”What Comes After” on levyn hidas ydin, tumma ja mietiskelevä, kun taas päätöskappale ”Seasons” tuo kokonaisuuteen laajemman, jopa sinfonisen kaaren.
Kokonaisuutena levy ei ole yhtä helposti lähestyttävä kuin monet ECM:n melodisemmista julkaisuista, mutta juuri siksi se kantaa niin hyvin. Se on maisemallinen, hetkittäin lähes abstrakti teos, jossa kitara ei ole sooloinstrumentti vaan väri ja ääni muiden joukossa. Rypdal onnistuu yhdistämään jazzin, rockin ja modernin taidemusiikin vaikutteet tavalla, joka tekee hänestä oman aikansa omaperäisimpiä eurooppalaisia muusikoita. What Comes After ei ehkä vastaa otsikkonsa kysymykseen, mutta se piirtää kuulijan eteen näkymän, joka on ainutlaatuinen ja tunnistettava – maisema, jonka jälkeen mikään ei kuulosta aivan samalta.
Parhaat biisit: ”Bend It”, ”What Comes After”
40. The Gary Burton Quintet With Eberhard Weber: Ring
Kun Gary Burton julkaisi vuonna 1974 albumin Ring, hänellä oli jo takanaan maine vibrafonin modernisoijana ja yhtyeiden kokoajana, jotka liikkuivat jazzin ja muiden musiikillisten alueiden välimaastossa. Tällä kertaa hänen rinnalleen liittyi Eberhard Weber, saksalainen mestaribasisti, jonka omaperäinen soitto oli juuri alkanut saada huomiota ECM-levyillä. Lopputuloksena syntyi erikoinen hybridi: amerikkalainen kvintetti ja Weberin eurooppalainen, viileä sointikuva sulautuivat yhteen kiinnostavalla vaikkei välttämättä aina aivan saumattomalla tavalla.
Burtonin kvintetti oli jo itsessään omituinen sekoitus. Mick Goodrick toimi pääkitaristina, mutta rinnalle nostettiin nuori Pat Metheny, joka oli vasta 20-vuotias ja teki ensiesiintymisensä kansainvälisellä levyllä. Steve Swallow soitti sähköbassoa, mikä jätti tilaa Weberille rakentaa kontrabassolla usein varsin melodisia osia. Rumpali Bob Moses viimeisteli yhtyeen, jonka soundi oli sekä ilmava että hieman levoton.
Kahden basistin ratkaisu on levyn suurin erikoisuus. Swallow’n pehmeästi soiva sähköbasso ja Weberin jousilla usein kaartuva kontrabasso eivät aina löydä täydellistä yhteistä hengitystä, mutta juuri tämä tekee kokonaisuudesta kiinnostavan. Weber tuo mukanaan eurooppalaisen melankolian ja lähes sinfonisen alavireen, joka kontrastoi kvintetin muuten lämpimämpää ja perkussiivisempaa sointia.
Ringillä kuullaan kuusi sävellystä, joista pisimmät venyvät kymmenen minuutin mittaisiksi. Jos yhtyeen kokoonpano on poikkeuksellinen niin myöskään sävellysten alkuperä ei ole aivan tyypillisin. Vain yksi levyn kuudesta kappaleesta nimittäin on yhtyeen oma uusi sävellys. Levyn avaa Goodrickin uusi sävellys “Mevlevia” (joka on yksi levyn kohokohdista) ja päättää uusi versio Weberin debyyttisoololevyn nimikappaleesta ”The Colours of Chloë”. Kolme kappaletta on säveltäjä Mike Gibbsin työtä ja levyn pisin raita “Silent Spring” on Carla Bleyn sävellys. Yhteydet Burtoniin oli kuitenkin selviä: Gibbs oli toiminut Burtonin musiikinopettajana ja Burton on toisaalta soittanut monilla Bleyn albumeilla. On kuitenkin selvää, että yhtye tekee materiaalista oman näköistä persoonallisilla soittosuorituksilla ja improvisoiduilla osioilla.
Tyylillisesti materiaali asettuu ECM:n varhaisen estetiikan ytimeen: avaraa, kirkkaasti taltioitua ja impressionistisia sävyjä hakevaa jazzia, jossa improvisaatio pysyy hallitun harkittuna. Levyn sävellykset kulkevat usein modaalisilla kaarilla, joissa on melkeinpä akateemista kurinalaisuutta, kun taas Burtonin vibrafoni liitelee kaiken yllä kevyesti kelluen. Metheny ei vielä johda, mutta hänen soundinsa on jo hämmästyttävän tunnistettava; pyöreä, kirkas ja melodinen.
Ring ei ole kaikkein tasapainoisin albumi. Paikoin se tuntuu enemmän kokeilulta kuin täysin onnistuneelta fuusiolta, ja osa sävellyksistä jää sävyjen hakemiseksi ilman todellista huipennusta. Silti se on tärkeä dokumentti: Weberin rooli avaa oven myöhemmälle ECM-estetiikalle, ja Metheny saa ensimmäisen tilaisuutensa soida kansainvälisellä näyttämöllä. Burton itse pysyy kaiken keskellä johtajana, joka tuntuu nauttivan yhtyeen monimuotoisuudesta enemmän kuin yhtenäisyyden rakentamisesta.
Lopputulos on levy, joka on yhtä aikaa hieman epätasainen ja silti historiallisesti kiehtova. Se näyttää, miten 1970-luvun puolivälissä amerikkalainen jazz ja eurooppalainen kamarimusiikillinen ajattelu kohtasivat – eivät vielä täydellisessä sopusoinnussa, mutta juuri siksi kiinnostavalla tavalla.
Burton ja Weber palasivat tekemään yhteistyötä vielä vuonna 1977 jolloin he tekivät yhdessä Burtonin uuden kvartetin kanssa levyn Passengers.
Parhaat biisit: “Mavlevia”, ”Silent Spring”, ”The Colours of Chloë”
41. Cos: Postaeolian Train Robbery
Postaeolian Train Robbery on Cosin ensimmäinen studioalbumi,
Belgialaisen vuonna 1974 perustetun Cosin debyytti Postaeolian Train Robbery kuuluu niihin albumeihin, joiden kohdalla termi ”kulttiklassikko” ei ole liioittelua. Kitaristi/huilisti Daniel Schellin ympärille koottu yhtye otti vaikutteita aikansa progressiivisesta rockista, mutta levy on niin selvästi velkaa erityisesti Canterbury-skenen yhtyeille, että sitä voi pitää yhtenä tuon suuntauksen kiinnostavimmista eurooppalaisista jatkajista.
Levyllä on pehmeä, ilmava ja samalla aavistuksen kotikuntoisen kömpelö, mutta viehättävä sointi, jossa Fender Rhodes -piano, melodinen kitara ja svengaava rytmiryhmä luovat kehyksen Pascale Sonin kuulaalle laululle (Son soittaa siellä täällä myös hieman oboeta). Hänen äänensä ei toimi niinkään perinteisenä solistina vaan yhtenä instrumenttina muiden joukossa. Son käyttää englannin lisäksi keksittyä kieltä ja sanatonta vokalisointia, jotka vievät yhtyeen soundia kauemmas brittiläisestä tyylistä: siinä missä Canterbury-laulajat kuten Richard Sinclair ja Robert Wyatt suosivat kuivaa ironiaa ja hillittyä melodisuutta, Cosin vokaalit ovat enemmän dadaistista, jopa zeuhl-henkistä äänenkäyttöä. Etenkin kappaleessa ”Cocalnut” poiketaan selvästi Magman tontille.
Schellin sävellyksissä on sekä lempeää melodisuutta että rohkeaa rakennetta, ja ne tuntuvat usein kulkevan omia polkujaan logiikan sijaan vaiston varassa. Tämä lähestymistapa on hyvin Canterbury-tyylistä, mutta Cosilla on oma, hieman kulmikkaampi rytminen ote ja selvästi mannermaisempi, vähemmän pastoraalinen sävy. Brittiyhtyeiden tuotanto oli usein lämmin ja maanläheinen, mutta Cos kuulostaa viileämmältä ja terävämmältä, mikä erottaa sen ilmeisimmistä esikuvistaan.
Postaeolian Train Robbery ei ole täydellinen albumi, mutta se on täynnä yksityiskohtia, jotka tekevät siitä kiehtovan kuuntelukokemuksen vielä tänäkin päivänä. Jos manner-Eurooppalainen yhdistelmä Canterburya ja zeuhlia kuulostaa lupaavalta yhdistelmältä niin Postaeolian Train Robberya ei kannata jättää väliin.
Parhaat biisit: ”Postaeolian Train Robbery”, ”Cocalnut”, ”Populi”
42. Area : Caution Radiation Area
Caution Radiation Area on Arean toinen studiolevy.
Italialaisen vuonna 1972 perustetun Arean toinen levy Caution Radiation Area on yhtä aikaa hurja ja hämmentävä. Siinä missä debyytti Arbeit Macht Frei jo rikkoi totuttuja muotteja, tämä jatko-osa vie yhtyeen entistä syvemmälle avantgarden ja ääni-improvisaation suuntaan. Jazzrockin kiihkeys, elektroninen kokeilu ja poliittinen lataus törmäävät yhteen tavalla, joka tekee levystä edelleen haastavan mutta myös kiehtovan.
Kappaleista erottuu erityisesti “Cometa Rossa”, joka laulettiin kreikaksi ja jossa itämaiset sävyt sekoittuvat virtuoosimaiseen rockrytmiikkaan. Kaoottista sähkpianoliruttelua sisältävä vimmainen “Brujo” jatkaa enemmän jazzrockin logiikalla, mutta esimerkiksi “Zyg (Crescita Zero)” ja “Lobotomia” rikkovat kaiken totutun rakenteen: niissä kuullaan nauhamanipulaatiota, hälyääniä ja sirpalemaisia ideoita, jotka tuntuvat enemmän äänitaiteelta kuin rockilta. “MIRage! Mirage!” puolestaan on Demetrio Stratosin ääniakrobatian kenties radikaalein esittely.
Vain 32 minuuttinen Caution Radiation Area on hieman turhauttava kuuntelukokemus. Mukaansa tempaavien kappaleiden ja osioiden seassa on avantgardistisia studiokokeilua ja hieman tyhjänpäiväisiksi jääviä improvisaatioita. Epäilenkin vahvasti, että Area ryhtyi tekemään toista albumiaan liian pikaisesti (joidenkin lähteiden mukaan debyytti ilmestyi alkusyksystä 1973 ja tämä jatko jo varhain keväällä seuraavana vuonna) ja joutui täyttämään levyä kokeiluilla, jotka eivät aivan mene maaliin asti, kun valmiiksi sävelletystä materiaalista oli pulaa.
Helppoa kuunneltavaa levy ei siis ole. Monelle se voi olla jopa uuvuttava kokemus. Juuri siinä piilee sen voima: Area ei suostu kompromisseihin, vaan rakentaa oman maailmansa, jossa poliittinen intohimo, musiikillinen anarkia ja tekninen taituruus kulkevat käsi kädessä. Caution Radiation Area ei ehkä ole yhtä nautittava kokonaisuus kuin sitä ympäröivät albumit Arbeit Macht Frei ja Crac! (1975) mutta se on ehdottomasti heidän villein ja rohkein levy.
Parhaat biisit: “Cometa Rossa”, ”Brujo”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Julkaistu ensimmäisen kerran 18.1.2020. Päivitetty 21.9.2025.
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti