Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1992 parhaiksi levyiksi.
- After Crying: Megalázottak és megszomorítottak (HU) *****
- Mike Oldfield: Tubular Bells II (UK) *****
- Chris Cutler / Lutz Glandien: Domestic Stories (UK) ****½
- Roger Waters: Amused To Death (UK) ****½
- Änglagård: Hybris (UK) ****½
- Peter Gabriel: Us (UK) ****½
- Angelo Badalamenti: Twin Peaks: Fire Walk With Me (US) ****½
- Wojciech Kilar : Bram Stoker’s Dracula (PO, 1992) ****½
- Rage Against The Machine: s/t (US) ****
- Suzanne Vega: 99.9 F° (US) ****
- Tori Amos : Little Earthquakes (US, 1992) ****
- Echolyn: Suffocating The Bloom (US) ****
+ Kunniamaininta:
- King Crimson: The Great Deceiver (UK) ****½
Katso vuoden 2023 parhaat levyt täältä
1. After Crying: Megalázottak és megszomorítottak
Megalázottak és megszomorítottak on After Cryingin toinen studioalbumi.
Vuonna 1986 Budapestissä perustetun After Cryingin kantavia voimia oli kaksi klassisesti koulutettua muusikkoa pianisti Csaba Vedres ja sellisti Péter Pejtsik. Etenkin Vedresia kiehtoi klassisen musiikin ohella King Crimsonin, Emerson Lake & Palmerin ja Frank Zappan musiikki. Progressiivinen rock keskimääräistä suuremmalla määrällä taidemusiikin vaikutteita muodostuikin yhtyeen johtoajatukseksi. Vuonna 1990 ilmestynyt ensimmäinen albumi Overground Music antoi jo vahvasti viitteitä tulevasta Sen musiikki oli kamarimusiikkivaikutteista progressiivista rockia kevein jazz-maustein.
Megalázottak és megszomorítottakilla musiikista jää pitkälti pois niin rock kuin jazzikin ja taidemusiikin vaikutteet nousevat entistä selvemmin päärooliin. Voidaan oikeastaan kyseenalaistaa, että onko Megalázottak és megszomorítottak lainkaan progea vai onko kyse oikeastaan erittäin omaperäisestä taidemusiikin yksilöstä. Progen kohdalla rajanveto on usein toki hankalaa ja esimerkiksi säveltäjä Osmo Tapio Räihälä esittää kirjassaan Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa (2021), että progressiivinen rock olisi nimenomaan taidemusiikkia eikä yksi populaarimusiikin lajeista kuten ehkä yleisemmin ajatellaan. Megalázottak és megszomorítottak on joka tapauksessa hyvä esimerkki genre-rajoja venyttävästä levystä…
*****
2. Mike Oldfield: Tubular Bells II
Tubular Bells II on Mike Oldfieldin 15. studioalbumi.
Elokuvahistorian ensimmäinen jatko-osa oli vuonna 1915 ilmestynyt pahamainen The Fall of a Nation joka seurasi vuotta aiemmin ilmestynyttä The Birth of a Nationia. Elokuva taidemuotona syntyi 1800-luvun lopulla joten jatko-osat ovat kuuluneet elokuvien historiaan lähes alusta alkaen. Tekisi mieli kirjoittaa, että musiikin parissa ilmiö on harvinaisempi, mutta itseasiassa klassisen musiikin maailmahan oli tavallaan täynnä jatko-osia. Ensimmäistä sinfoniaa seurasi toinen ja kolmas ja niin edelleen. No tietenkään sinfonioiden sarjassa ei ole kyse jatko-osasta aivan siinä mielessä kuin asiaa yleensä ajatelleen. Ei Led Zeppelin II ja Led Zeppelin III nekään ole jatko-osia ensimmäiselle Led Zeppelinin albumille. Vain seuraavia levyjä yhtyeen levykatalogin jatkumossa. Jatko-osan määritelmä vaatii tietenkin jonkinlaista temaattista jatkumoa. Yksinkertaistaen: elokuvien jatko-osissa seikkailee tutut hahmot, levyjen jatko-osissa tutut melodiat…
*****
3. Chris Cutler / Lutz Glandien: Domestic Stories
Kun tarkastelee Domestic Stories -levyn tekijälistaa voisi kuvitella, että kyseessä on 70/80-luvun taitteessa vaikuttaneen avantproge-bändi Art Bearsin reunioni. Rumpuja kolistelee Chris Cutler, kitaraa ja bassoa soittaa Fred Frith ja vokaaleista vastaa omintakaisella tyylillään Dagmar Krause. Eli koko Art Bearsin trio on jälleen koossa. Lisäksi levyllä on mukana myös Cutlerin Cassiber– kamu, villisti soittava saksofonisti Alfred Harth.
Käytännössä kyseessä on kuitenkin Cutlerin ja saksalaisen klassisesti koulutetun säveltäjä Lutz Glandienin projekti jossa muut muusikot ovat vierailijoiden asemassa.
Lutz Glandien opiskeli sävellystä ja elektronista musiikkia Hochschule für Musik Hanns Eislerissä Berliinissä. Glandien on säveltäjänä erikoistunut nykymusiikkiin ja elektroniseen musiikkiin ja hänen samplensa ja elektroniset äänikuvansa ovatkin selkeä erottava tekijä Art Bearsiin nähden. Tästä huolimatta molemmat projektit liikkuvat hyvin pitkälti samalla tontilla eli kyse on avantgardistisen äänimaisemien ja musiikkien yhdistäminen lauluihin. Yhteyttä korostaa tietysti myös yhteneväinen kokonaisuus. Etenkin Krausen rooli on hyvin suuri sillä hänen huikeita vokaalejaan kuullaan melkein jokaisessa kappaleessa. Frithin rooli jää pienemmäksi ja hän soittaa levyllä enimmäkseen bassokitaraa. Ja hyvin soittaakin! Jotkut Frithin bassokuvioista ovat todella todella mahtavia.
Välillä Domestic Storiesin tunnelmat ovat lähes industriaalisia. Levy vilisee erilaisia kirskahteluja, surinoita, hurinoita ja villisti takaperin soivia ääniä. Toisaalta vastapainona on kuitenkin runsaasti vahvoja melodioita ja mukaansa tempaavia teemoja. Tässäkin kohtaa musiikissa on siis vahva yhteys Art Bearsiin; myös Domestic Stories pyrkii yhdistelemään avantgardistisia elementtejä saumattomasti lauluformaattiin joka ainakin etäisesti on sukua populaarimusiikille.
Levyn sanoituksissa löyhä teema ja tarkastelevat usein avioliiton tai parisuhteen voimatasapainoja melko synkällä ja runollisella otteella patriarkaatin kyseenalaistaen.
Do you believe
He made me
For you
Is that what
You think?
Musiikillisesti levyn huikein hetki on ”None Are Barred” jossa Krause laulaa väkevän uhmakkaasti ja koko yhtye pääsee soittamaan virtuoosimaisia osuuksia. Etenkin Frithin bassonsoitto tekee biisissä suuren vaikutuksen.
Domestic Stories on ehdottomasti yksi 90-luvun hienoimmista avantproge-levyistä. Valitettavasti levy ei saanut tyylillistä jatkoa, mutta Cutler ja Glandien soittivat yhdessä seuraavan vuonna improvisaatioon perustuvassa P53 -yhtyeessä ja Cutlerin rumpalointia kuullaan Glandienin soololevyllä The 5th Elephant (2002)
Parhaat biisit ”The Same River”, ”Unquiet Days In Eden”, ”Seven Veils”, ”None Are Disbarred”
****½
4. Roger Waters: Amused To Death
Amused To Death on Roger Watersin kolmas studioalbumi.
Jätettyään Pink Floydin vuonna 1984 The Final Cutin jälkeen Roger Waters oli aloittanut uhmakkaasti soolouransa levyllä The Pros And Cons Of Hitch Hiking. Waters sai kuitenkin pian, muiden Pink Floydin jäsenten lailla, huomata ettei heidän musiikkinsa ilman emoaluksen brändiä ollut kovin kuumaa valuuttaa 80-luvun musiikillisessa ilmastossa.
Watersin asiaa ei auttanut, että hänen toinen sooloalbuminsa Radio K.A.O.S. oli niin taiteellinen kuin kaupallinen katastrofi. Väkinäisen konseptin varaan rakennettu levy sisälsi Watersin uran heikointa biisimateriaalia eikä asiaa auttanut kasarisoundeja kliseisesti hyödyntänyt tuotanto joka sai levyn kuulostamaan vanhentuneelta jo ilmestyessään. Levy myi huonosti ja sitä promotoinut komean ja kalliin lavashow’n ympärille rakennettu kiertue tuotti pelkkää persnettoa…
****½
5. Änglagård: Hybris
Hybris on Änglagårdin ensimmäinen studioalbumi.
Progressiivinen rockin olemassa olo 80-luvun lopulla oli vakavasti uhattuna. Genren 60-luvun lopulla tai 70-luvun alussa aloittaneet mestarit olivat enimmäkseen joko lopettaneet musiikin tekemisen kokonaan tai taipuneet kaupallisten paineiden alla tekemään pop-musiikkia. 80-luvun alkupuolella kukoistanut avantproge oli lopulta pitkälti kuihtunut sisäänrakennetun äärimmäisen epäkaupallisuutensa johdosta. Myös 80-luvun alussa käynnistynyt neoproge-suuntaus oli romahtanut lupaavan alun jälkeen. Alunperinkin progressiivista rockia yksinkertaistaneen neoprogen edustajat olivat joutuneet yksi kerrallaan jatkamaan musiikkinsa suoraviivaistamista levysopimustensa säilyttämiseksi. Tämä ei kuitenkaan johtanut kaupalliseen menestykseen ja neoproge-bändeistä ainoastaan Marillion onnistui pysymään hengissä ja hekin taistelivat olemassa olostoon laulajavaihdoksen myötä. Samaan aikaan musiikkilehdistö suhtautui äärimmäisen vihamielisesti kaikkeen hiemankin progelta haiskahtavaan musiikkiin…
****½
6. Peter Gabriel: Us
Us on Peter Gabrielin kuudes studioalbumi.
Vuonna 1986 Peter Gabrielteki So-levyllään todellisen läpimurron valtavirtamusiikin huipulle. So myi miljoonia ja sen jättimenestyksiksi muodostuneet sinkut nokkeline musiikkivideoineen teki Gabrielista jopa kansan syvien rivien tunnistaman hahmon.
Tyypillinen kaava menestyslevyn jälkeen on takoa kun rauta on kuumaa ja tuutata ulos sitä samaa mahdollisimman nopeasti. Tähän ansaan on urallaan astuneet lukuisat bändit ja artistit.
Gabriel ei kuitenkaan tehnyt samaa virhettä johon jopa David Bowie kompastui Let’s Dance -levynsä jälkeen. Gabriel kiirehtinyt uutta tuotetta markkinoille. Itseasiassa So-levynsä jälkeen vaurastuttuaan Gabriel ei kiirehtinyt enää koskaan mitään. Tämä muodostui myöhemmin jopa hieman haitalliseksi ilmiöksi Gabrielin musiikin raikkauden suhteen, mutta ei mennä asioiden edelle.
****½
7. Angelo Badalamenti: Twin Peaks: Fire Walk With Me
Brooklynissä vuonna 1937 syntynyt säveltäjä Angelo Badalamenti teki pitkän ja monipuolisen uran elokuvamusiikin, mutta parhaiten hänet tunnetaan yhteistyöstä ohjaaja David Lynchin kanssa. Badalamentin ja Lynchin pitkäaikainen yhteistyö alkoi vuonna 1986 elokuvasta Blue Velvet, mutta todella tunnettu Badalamentista tuli Lynchin ja Mark Frostin ideoiman tv-sarja Twin Peaksin myötä.
Vuonna 1990 käynnistyneestä, ja kaksi kautta kestäneestä, Twin Peaksista tuli todellinen ilmiö. Oleellinen osa ilmiötä oli Badalamentin sarjaa varten luoma omalaatuinen musiikki. Badalamentin pehmeän tunnelmallisessa, mutta usein hieman uhkaavia pohjavireitä omaavassa, Twin Peaks -musiikissa yhdistyi kevyt jazz, ambient ja dream pop jota tulkitsi vokalisti Julee Cruise. Twin Peaksin soundtrack-levy myi pelkästään USA:ssa yli miljoona kappaletta ja myös Cruisen laulamasta sarjan teemaan perustuvasta ”Falling” -biisistä tuli iso hitti. Sarjan instrumentaalinen teema puolestaan voitti Grammy-palkinnon…
****½
8. Wojciech Kilar : Bram Stoker’s Dracula
Bram Stoker’s Dracula on Wojciech Kilarin score Francis Ford Coppolan samannimiseen elokuvaan.
Mm. The Godfather -trilogiasta ja Apocalypse Nowsta tuttu Francis Ford Coppola palasi Dracula-filmatisoinnissaan kirjailija Bram Stokerin alkuperäisen romaanin pariin ja tulkitsi sitä suht uskollisesti. Coppola valjasti suurella budjetilla tehtyyn elokuvaansa Hollywoodin elokuvakäsityöläisten kerman ja Bram Stoker’s Dracula onkin yksi viimeisiä isoja Hollywood -spektaakkaleita jonka erikoistehosteet eivät olleet merkittävissä määrin tietokonegrafiikkaa. Itseasiassa Coppola nojasi tietoisesti jopa kauemmas elokuvan historiaan ja monet elokuvan tehosteista tehtiin suoraan ”kameran edessä” ilman optisia efektejä.
Luonnollisesti Coppola halusi käsityöläiseepokseensa myös käsintehtyä musiikkia. Eli vanhaa kunnon elokuvamusiikkia suurella orkesterilla soitettuna. Coppola tahtoi musiikkiin myös elokuvan aiheeseen sopivaa autenttista itäeurooppalaista sävyä joten Hollywoodin tutut jerrygoldsmithit ja johnwilliamsit eivät tulleet kyseeseen. Valinta osui lopulta puolalaiseen Wojciech Kilariin…
****½
9. Rage Against The Machine: s/t
Rage Against The Machine on samannimisen vuonna 1991 perustetun amerikkalaisen yhtyeen esikoislevy.
”Fuck you, I won’t do what you tell me! Motherfucker!!!”
Kvartettina soittavan Rage Against The Machinen debyyttilevy on nerokas yhdistelmä hiphoppia, metallia ja funkkia. Biisit ovat täynnä loistavia riffejä ja bändin aggressiivinen yhteisoitto tiukkaa. Etenkin Tim Commerfordin bassottelu on munakasta kuultavaa, mutta myös Tom Morellon varsin nokkelat kitarajutut toimivat ja vokalisti Zack de la Rocha on myös mahtava.
Taitava Morello siirtyy jouhevasti Black Sabbath -henkisistä murskaavan raskaista riffeistä notkeisiin vonkuviin ja nohevasti efektoituihin kitarasooloihin jotka tuovat enemmän mieleen enemmän Adrian Belewin kuin keskimäärisen hevitiluttelijan. Yksi Morellon omaperäisimmistä kikoista on levysoittimen skrätsäyksen soundin simulointi kitarallaan.
Rochan tavaramerkki levyllä puolestaan on loputtomasti toistetut iskulausemaiset hokemat jotka keräävät pikku hiljaa energiaa ja räjähtävät sitten kuulijan kasvoille vaikuttavalla tavalla. Rocha on ihailtavan intensiivinen vokalisti.
Vasemmistolaista sanomaa ajavan bändin suoraviivaisista sanoituksista ei löydy mitään erityisen syvällisiä oivalluksia, mutta kyseessä on kuitenkin ilahduttavaa raivoamista hyvän asian puolesta. Etenkin kun Rochan painokas tapa esittää lyriikat nostaa ne sisältönsä yli. Vastaavaa asennetta kaivattaisiin tänä päivänä rock-musiikkiin enemmän.
Levystä tuli valtava menestys ja se myi pelkästään USA:ssa yli kolme miljoonaa kappaletta.
Rage Against The Machine julkaisi vielä debyyttinsä jälkeen kolme studiolevyä jotka eivät kuitenkaan onnistuneet yltämään esikoisen brutaalin intensiteetin tasolle. Bändi ei ole levyttänyt vuoden 2000 Renegades -levyn jälkeen, mutta jatkaa yhä keikkailua.
Parhaat biisit: ”Bombtrack”, ”Killing In The Name”, ”Bullet In The Head”, ”Township Rebellion”
****
10. Suzanne Vega: 99.9 F°
99.9F° on Suzanne Vegan neljäs studiolevy.
Vuonna 1959 syntyneen amerikkalaisen Suzanne Vegan tähti on hieman hiipunut viime vuosikymmeninä, mutta hän oli 80- ja 90-luvulla yksi menestyneimmistä naisartisteista niin taiteellisesti kuin kaupallisesti. Vega iski kultasuoneen heti 1985 ilmestyneellä nimettömällä debyyttialbumillaan joka myi platinaa USA:ssa. Paria vuotta myöhemmin ilmestynyt Solitude Standing tuotti jättihitin nimeltä ”Luka” ja Vega ehti kirjoittamaan myös parit sanoitukset Philip Glassin upealle Songs From Liquid Days -levylle.
Mitchell Froomin tuottama 99.9F° on Vegan aiempia levyjä sähköisempi ja äänimaisemiltaan hieman kokeellisempi. Levy on instrumentaatioltaan rikkaampi ja rytmit nousevat aiempaa keskeisempään rooliin. Tyylillisesti ei olla valovuosien päässä Peter Gabrielin 80/90-lukujen popimmasta materiaalista.. Pari käytännön yhteyttäkin löytyy: rumpalina on Gabrielin 80-luvun vakiorumpali Jerry Marotta ja Tchad Blake josta tuli myöhemmin Gabrielin luottoääniteknikko soittaa sähkökitaraa monissa levyn biiseistä.
Froomin tuottamina Vegan erinomaiset pop-laulut soivat täyteläisesti ja dynaamisesti. Tarttuvia melodisia koukkuja tukee usein voimakas rytminen poljento joka antaa Vegan kauniille äänelle onnistuneen kontrastin. Aiempaa tuhdimpi tuotanto ei onneksi tukahduta Vegan herkempää puolta jota mm. kauniit ”When Heroes Go Down” ja ”As Girls Go” edustavat.
99.9F° tarjoilee albumillinen tasavahvoja sensuelleja pop-biisejä joissa on riittävästi särmää ja sovituksellisia koukkuja. Levystä tuli ansaitusti iso hitti ja se myi pelkästään USA:ssa yli 650 000 kappaletta. 99.9F° on Vegan uran vahvin levykokonaisuus.
Parhaat biisit: ”Rock in This Pocket (Song of David)”, ”Blood Makes Noise”, ”In Liverpool”, ”99.9F°”, ”Fat Man and Dancing Girl”, ”Bad Wisdom”, ”As Girls Go”
****
11. Tori Amos : Little Earthquakes
Little Earthquakes on Tori Amosin ensimmäinen sooloalbumi.
Amerikkalainen Tori Amos (s.1963) oli jonkin asteinen musiikillinen lapsinero. Hän aloitti pianon soiton enemmän tai vähemmän omatoimisesti jo kaksi vuotiaana ja hänen kerrotaan pystyneen jo tuolloin soittamaan kappaleita korvakuulolta vain kerran ne kuultuaan. Kolmevuotiaana hän sävelsi jo omia kappaleita. Viisivuotiaana Amos hyväksyttiin nuorimpana oppilaana ikinä opiskelee pianonsoittoa Peabody Academyyn.
Amos opiskeli klassista painon soittoa 12 vuotiaaksi kunnes hänen stipedinsä peruttiin. Ilmeisesti koska Amos oli menettänyt kiinnostuksensa opintoja kohtaan innostuttuaan pop- ja rock-musiikista ja koska hän syvästi inhosi musiikin nuoteista lukemista. Amoksen soolouraa edeltänyt bändi Y Kant Tori Read sai jopa nimensä tästä nuottien vastaisesta taipumuksesta. Nimi juonsi juurensa tilanteeseen jossa Amoksen musiikkiopettaja totesi, että ”Tori sinähän et osaa lukea!”.
Y Kant Tori Readin nimetön debyytti floppasi pahasti eikä ihme sillä parhaimmillaan yhtyeen sähkökitaralla ryyditetty syntikkapoppi kuulosti suurin piirtein hieman hampaattomalta Toyahilta, mutta suurimmaksi osin se olin varsin yhdentekevä musiikkia jossa haiskahtaa myös LA:n tukkahevin elkeet siellä täällä.
Amosin ensimmäinen oman nimen alla ilmestynyt levy Little Earthquakes on jotain aivan muuta. Little Earthquakesin musiikki on paljasta ja soundi on pääosin kuivan riisuttu ja luonnollinen. Myös sovitukset ovat pääosin varsin pelkistettyä ja instrumentaatio rakentuu pitkälti Amoksen vuoroin herkästi soivan vuoroin vahvan perkussiivisesti hakkaavan pianon ja hänen upean lauluäänensä varaan. Amoksen tyyli soittaa pianoa on kiinnostava yhdistelmä klassista pianon soittoa ja kapakkapianoa.
Siellä täällä kuullaan myös syntetisaattoreita kuten vaikkapa ”Girlissa” jossa niillä simuloidaan hieman kökösti jousiorkesteria. ”Chinassa” soi komeasti oikeat jouset ja ”Silent All These Yearsissa” ja ”Winterissa” jopa kokonainen orkesteri. Nämä hetkelliset, ja lopulta varsin hillityt, paisuttelut tuovat musiikkiin mukavaa vaihtelua.
Toisessa ääripäässä on ravisuttava ”Me And A Gun” jossa Amos laulaa a cappella eli ilman säestystä kylmäävän tositarinan tilanteesta jossa hän joutui aseella uhaten raiskatuksi. Little Earthquakes sanoituksia leimaa muutenkin tietynlainen omakohtaisuus tai ainakin vahva vaikutelma omakohtaisuudesta joka tuo levylle tietynlaista autenttisuuden auraa. Yksi merkittävistä vahvuuksista on tietenkin Amoksen lauluääni jolla hän kiinnostavat sanoituksensa laulaa. Hänen äänensä on vaikuttava yhdistelmä intensiivistä voimaa ja toisaalta haurasta herkkyyttä.
It was me and a gun
And a man on my back
But I haven’t seen Barbados
So I must get out of this
Little Earthquakesin jälkeen Y Kant Tori Readin floppi oli vain kaukainen muisto. Kriitikot rakastivat levyä ja se myi pelkästään USA:ssa yli kaksi miljoonaa kappaletta. Tori Amoksesta tuli hetkessä taidepopin perintöprinsessa Kate Bushin rinnalle. Eikä Amos todellakaan jäänyt miksikään tähden lennoksi tai yhden hitin ihmeeksi; tätä kirjoittaessa hän on julkaissut 16 studiolevyä.
57 minuuttinen levy tuntuu hieman ylipitkältä ja pari vähäisempää raitaa olis voitu helposti jättää pois. Ylipitkistä levyistä tuli myöhemmin suoranainen helmasynti Amokselle. Tästä huolimatta Little Earthquakes on vahva ja omintakeinen taidepop-levy ja itselleni edelleen Amosin vahvin levykokonaisuus.
Parhaat biisit: ”Crucify”, ”Girl”, ”Winter”, ”Happy Fantoms”, ”Me And A Gun”
****
12. Echolyn: Suffocating The Bloom
Suffocating The Bloom on Echolynin toinen studioalbumi.
Vuonna 1989 perustettu amerikkalainen Echolyn kuuluu progressiivisen rockin ”kolmannen aallon” keihäänkärkeen. Siinä missä Cairon ja Mastermindin kaltaiset verrokit jäivät tähdenlennoiksi tuli Echolynistä Spock’s Beardin lailla kestävä yhtye joka on luonut kattavan katalogin vaikkei ikinä Dream Theaterin kaltaiseen suosioon yltänytkään.
Toisella levyllään Suffocating The Bloom Echolyn löytää enemmän omaa tyyliään. Se tyyli on hektinen, aggressiivinen, mutta silti soinniltaan kevyt ja notkea. Tyylillisesti Echolyn tuntuu poimivan vaikutteita etenkin Yesiltä, Kansasilta ja Gentle Giantilta. Vaikutteista rakentuu kuitenkin kohtuullisen omaperäinen keitos joka on täynnä energistä nuoruuden intoa. Suffocating The Bloom suorastaan uhkuu optimistista ”elämä kantaa ja kaikki on mahdollista”-asennetta. Onkin hieman sydäntäsärkevää ajatella miten synkiksi Echolynin sanoitukset myöhemmin muuttuivat kun elämä oli antanut turpiin nuoruuden idealismille.
Levyn huippuhetkiä on suorastaan uhmakkaalla vimmalla rokkaava aloitusraita ”21”, jousien ja huilun koristeleva lempeä ja kevyt akustinen ”One Voice” sekä todella mainio ”A Little Nonsense” joka moniäänisine vokaaleineen tekee enemmän kuin vähän kunniaa Gentle Giantille.
Kokonaisuutena Suffocating The Bloom on kuitenkin vielä hieman raakilemainen. 70-minuuttinen levy on auttamattoman ylipitkä ja tuntuu useiden lyhyiden biisien (kappaleita on yhteensä 21!) takia varsin poukkoilevalta ja katkonaiselta. Ongelma vaivaa etenkin levyn jälkimmäisen puoliskon 28 minuuttista laulusarjaa ”A Suite For The Everymania” joka ei hyvistä yksittäisistä hetkistään huolimatta oikein pysy kasassa.
Hieman ohuet soundit paljastavat yhtyeen DIY-juuret ja pienen budjetin. Myös osa instrumenttien soundiratkaisuista on varsin epäilyttäviä. Echolynilla ei ollut Änglagårdin retrotaipumusta vintage-intrumenttien suhteen, mutta etenkin koskettimien kohdalla toivon, että olisi ollut. Chris Buzbyn koskettimet nimittäin kuulostavat kovin ohuilta ja lasisilta. Onneksi ei sentään tällä sektorilla on tapahtunut hieman kehitystä debyyttilevyyn jolla on suurin piirtein kamalimmat kosketinsoitinsoundit mitä olen ikinä kuullut. Soittotaidot Echolynin porukalla on jo varsin hyvin hallussa kitaristi Brett Kull tekee hyvää tötä ja vokalisti Ray Weston laulaa voimalliseti , mutta nuoruuden innossa tempot karkaa välillä vähän turhankin nopeiksi ja etenkin rumpali Paul Ramsey sortuu hetkittäin melkoiseen ylisoittoon.
Kritiikistäni huolimatta Suffocating The Bloomin energinen ote kuitenkin tempaa mukaansa ja homma jää reippaasti voiton puolelle. Heikon debyytin jälkeen Suffocating The Bloom on Echolynille uusi alku, mutta luvassa oli vielä paljon parempaa.
Parhaat biisit: ”21”, ”A Little Nonsense” ja ”Memoirs from Between”, ”One Voice”, ”Bearing Down”
****
+ Kunniamaininta:
King Crimson: The Great Deceiver
King Crimsonin neljän cd:n boksi Wetton/Bruford-kaudelta ansaitsee erikoismaininnan kun mietitään vuotta 1992.
Lokakuussa 1992 ilmetynyt hieno neljä levyä ja kirjasen sisältänyt The Great Deceiver boksi toi paitsi huomiota King Crimsonin aiemmin varjoon jääneille improvisointi-kyvyille myös koko progressiiviselle rockille aikana jolloin musiikkilehdistö suhtautui genreen vielä hyvin vihamielisesti. Tämä huolella laadittu boksi (tällaiset ”kalliit” ja ”isot” kokoelmat olivat vielä poikkeus 90-luvun alussa) sai kuitenkin hyvän vastaanoton ja yhdessä ”kolmannen aallon” uusien progebändien kanssa osoitti että progella on vielä toivoa.
Alunperin 90-luvulla hienona neljän cd:n boksina julkaistiin uudelleen vuonna 2007 kahtena erillisenä tuplalevynä jotka on pakattu yksinkertaisiin jewelcaseihin. Mitään extroja tai soundillisia eroja vanhaan julkaisuun ei ole.
The Great Deceiverin lokakuun 1973 ja kesäkuun 1974 välissä äänitetty musiikki on tietenkin aivan loistavaa ja King Crimson oli tämän julkaisun kattamina vuosina ehkä kovin rockbändi planeetalla. Etenkin raivoisa rytmiryhmä joka on samalla kertaa yhdistelmä älykästä ketteryyttä (rumpali Bill Bruford) ja brutaalia voimaa (basisti John Wetton) varastaa lähes koko shown. Toki ryhmän solistit viulisti/mellotronisti David Cross ja etenkin itse maestro Robert Fripp pääsevät loistamaan useaan otteeseen. Ja näillä levyillä onkin mahdollista kuulla ehkä rokkaavinta soittoa mitä Fripp on kitarastaan esiin loihtinut.
Neljä levyä koostuu lähes pelkästään tuohon aikaan tuoreesta materiaalista joten osa kappaleista esiintyy neljän levyn myötä useaan otteeseen. Se ei haittaa sillä Crimson ei soittanut kappaleita koskaan täysin samalla tavalla vaan joka esityksessä oli jotain uutta kuultavaa. Sävellettyjen biisien ohella tässä on myös hyvin runsaasti puhtaasti improvisoitua materiaalia joidenka musiikillinen taso vaihtelee ”vain” hyvästä mykistävän loistaviin.
Soundit ovat voimakkaat ja harva 70-luvun alkupuolella äänitetty live kuulostaa paremmalta.
The Great Deceiver kuuluu ehdottomasti ns. ”välttämättömiin” livelevyihin, oli formaatti sitten uudemmat tuplasetit tai alkuperäinen korskea neljän levyn paketti.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lisää vuoden 1992 levyjä:
- David Bowie / Tin Machine – Live – Oy Vay, Baby
- Emerson Lake & Palmer– Black Moon
- Alice – Mezzogiorno sulle Alpi
- Dream Theater: Images And Words
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti