Jokin Yleisradion aikuiskanavista tuotti menneinä aikoina Urheilua ja Musiikkia –nimistä lähetystä. Muistan lapsuuden automatkalla pimeällä vitostiellä odottaneeni, että urheiluselostus loppuisi ja musiikki alkaisi, mutta iskelmäähän sieltä sitten tuli. Vieläkin pohdin, mitä kohderyhmää ohjelma palveli; luultavasti samaa, joka kuunteli Knallia ja Sateenvarjoa.
Urheilu on aina ollut osa musiikkia. Virtuoottinen soitto hämmentää kuulijoita ja esiintyjien tuimat ilmeet ja otsalle herahtelevat hikikarpalot antavat vaikutelman, että nyt kyllä ollaan hienon äärellä. Sama periaate koskee niin Chopinin vallankumousetydin pianistin vasemman käden jyrähtelyä ja melkein kaikkien viulukonserttojen nopeita osia, kuin Yngwie Malmsteenin tai Eddie Van Halenin tilutteluja. Vielä hienomman äärellä ollaan kun soittaja on mahdollisimman nuori, hyvä että itse pystyssä pysyy.
Dream Theaterin musiikki on aina rakentunut erilaisten urheilusuoritusten varaan. Varsinkin rumpalin ja kitaristin muodostama akseli hätkähdyttää kuulijoita häikäisevillä soittosuoritteilla. Basisti on taitava, mutta jää soundillisesti usein murahtelemaan taustalle. Myöhemmin, Jordan Rudessin liityttyä orkesteriin myös kosketinsoittaja alkoi osallistua tilujuhliin.
Vuonna 1992 Images and Words oli kuuminta hottia. Se on kiistaton merkkiteos, sillä se käytännössä loi perustan modernille progemetallille. Sitä edeltäneet yhtyeet kuten Queensryche, Fates Warning ja Crimson Glory toki innovoivat omalta osaltaan metallin soundipalettia, ja Rush tietenkin oli aiemmin osoittanut hard rockin ja progen liiton mahdolliseksi. Berkleen musiikkikoulussa opin saaneet virtuoosit kuitenkin toivat progen ja metallin yhteen aivan uudella tavalla. John Petruccin kitarasooloissa oli Yngwie Malmsteenin perikunnan perussoundi, mutta kielenkäyttö ammensi laajasti myös jazzin kromaattisesta sanastosta, jota rockin puolella olivat aiemmin käyttäneet Larry Carltonin ja Steve Morsen kaltaiset kitaristit. Images and Wordsin kappaleet eivät olleet reunahuomautuksia Iron Maidenin tuotantoon kuten vaikka Queensrychen mainio Operation Mindcrime, vaan matka saattoi mennä funkin kautta jopa Frank Zappaa lähenteleville tasoille.
Levyn aloittaa bändin edelleen selvästi suurin hitti, Guitar Hero –pelissäkin esiintyvä ”Pull Me Under”. Kappale on loppulevyyn nähden vielä aika perinteistä metallia, mutta tekee kyllä minuun edelleen vaikutuksen intensiteetillään. Soundi on erotteleva; parasta varhaisen CD-kauden soundia. Tukutuku-komppien nopeat nuotit napsahtelevat oikeisiin lokeroihinsa, juuri niinkuin sävellyksessä on kirjoitettu ja yhdessä sovittu. Nämä miehet eivät tee virheitä.
Toinen kappale ”Another Day” sitten ottaa pahan pohjakosketuksen ja kysyy malttia olla lopettamatta levyn kuuntelua. Jo sävellyksenä aika mauton siirappinen balladi vedetään täysin överiksi samettisella laulusuorituksella ja karmealla Kenny G –henkisellä sopraanosaksofonilla. Jos tästä pääsee yli, kolmas kappale Take the Time on taas mainio minimetallieepos, jonka alun funk-kuvio ravistelee kuulijan hereille edellisen kappaleen sokerihorkasta. Neljännen Surrounded-kappaleen alku uhkaa taas luisua hissimusiikin puolelle, mutta sitten saadaan ihan mainio Marillion-henkinen 9/8-riffikuvio, joka lopulta nostaa kappaleen vesirajan yläpuolelle. Viides, ”Metropolis”-ralli on varmasti monen mielestä levyn sydän. Minusta sen parasta antia ovat Petruccin ja kosketinsoittaja Kevin Mooren kromaattiset unisono-juoksutukset. ”Under a Glass Moon” –kappaleessa on metallimaisempaa menoa, monia miellyttävä Steve Vai –henkinen kitarasoolo, jossa Petrucci myös esittelee Allan Holdsworthin innovoimia vibratemppuja.
Minulle levyn sydän löytyy sen lopusta. Kevin Mooren hieno tunnelmapala ”Wait for Sleep” ja päätösraita ”Learning to Live” muodostavat mietteliään musiikillisen matkan, joka alkaa kuulostaa jo sävellyksellisesti johtolangoitetulta. Muuten Images and Wordsin kappaleet harvoin muodostavat kovin yhtenäisiä kokonaisuuksia. Ne kuulostavat pikemminkin kekseliäisistä, progen ja metallin eri perinteille kumartavista aihioista yhteen liimatuilta kollaaseilta kuin johdonmukaisilta tarinoilta.
Onko Images and Words mestariteos? Sen vaikutusta myöhempiin muusikkosukupolviin ja metallista ammentavien progen alalajeihin ei voi vähätellä. Se kiistämättä nosti myöhempien levytysten teknisiä odotuksia: DT-laatua kuullaan vaikka Leprousin tai Hakenin musiikissa ilman, että sitä edes varsinaisesti huomaa. Toisaalta usko, että innostuisin levystä jos kuulisin sen ensimmäistä kertaa nyt. Alle parikymppisenä muusikonalkuna soittajien kunnianhimo ja taituruus, yhdistettynä positiiviseen energiaan valloitti. Nyt kuunneltuna levy kyllä kuulostaa edelleen tuoreelta, mutta samalla aika sekavalta. Toisaalta se on jättänyt jälkensä ja on osa tuon ikäkauden sielunmaisemaa.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 