Sarja: David Bowie – Scary Monsters (And Super Creeps) (1980)

Oli marraskuu 1980. New Yorkin ilmassa hivaistus talven tuntua. Tunnelma oli pysähtynyt keskelle tyhjää kohtaa, kynnystä jossa kahdeksikolla alkavan vuosikymmenen yleisesti arveltiin tuovan ennakoimattoman tulevaisuuden maailman pyyhkimään pois kaiken 70- ja vielä 60-luvultakin areenalle jääneen romun. Kuin merkkinä uudesta ajasta John Lennon koki saaneensa viimein elämänsä myrskyt hallintaansa, ja hänen osuutensa hyvin menestyneellä Double Fantasy-fantasiatuplalla esitteli tavallaan pehmenneen mutta aiempaa aikuisemman lauluntekijän, joka edelleen tähyili universumin laidalle, mutta nyt rauhallisempana ja varmakatseisempana. Antamassaan haastattelussa 8. joulukuuta hän näki tulevaisuuden valoisana. ”And possibly in the eighties everybody’ll say, ‘Well, ok, let’s project the positive side of life again’, you know? The world’s been goin’ on a long time, right? It’s probably gonna go on a long time… ”

シルエットや影が革命を見ている
>>David *Bowien osa xIv. PELOTTAWIA HIRWIÖITÄ &SUPER HYYPIÖITÄ <<

LOPPU (i)

Tässä vaiheessa David Bowie oli jo neljättä kuukautta ollut keskeisessä roolissa Broadwaylla pyörivässä Elefanttimies-näytelmässä, joka tositapahtumiin perustuen kertoi nuoren ”ammattifriikin” Joseph Merrickin ja häntä hoitaneen lääkärin ystävyydestä. Pääroolin esittäjä vaihteli, mutta perusidea pysyi samana: Merrickin kasvojen groteskia epämuodostumaa ei tuotu esiin maskeeraamalla vaan puhtaasti mimiikan keinoin, jolloin tätä vastaava mielikuva syntyi kunkin katsojan omien korvien välissä, eikä ”friikkiys” vienyt huomiota Merrickin sisäisemmän olemuksen välittymiseltä. Aivan varmasti Bowie oli tässä roolissa niin omassa elementissään kuin vain saattoi olla, ja lisäksi hän pääsi kriitikkojen silmissä jälleen taiteellisesti vakavastiotettavan näyttelijän asemaan – taso, jolta hän oli onnistunut jo kerran tipahtamaan esiintyessään täysin kalkkunaksi osoittautuneessa David Hemmingsin ”Just A Gigolo”-rainassa (1979).

Mutta mennään ajassa pikku matka taaksepäin, p.o. vuoden alkuun, silloin hän oli jättänyt lopullisesti yhden elämänvaiheen taakseen, päässyt oikeudessa sopuun ex-vaimo Angelan kanssa elatusmaksuista ja Zowien vanhemmuudesta. Ehkä tämänkin takia hän tunsi että oli aika tehdä jonkinlaista tiliä menneistä, manata esiin kaikki hirviöt ja pistää hopeinen luoti niiden sydämiin. Hän varasi ajan Manhattanilla sijaitsevaan Power House-studioon helmikuulle ja lähetti Tony Viscontille kutsun tulla töihin. Visconti epäröi. Hän oli ollut ylityöllistetty jo vuosien ajan ja hommien paiskominen sekin oli vaatinut veronsa, hänen oma parisuhteensa oli repeämässä hajalle. Mutta mahdollisuus työskennellä Bowien kanssa Nykissä vs. nalkutus ja riitely kotioloissa…. Noilla kahdella, Bowiella ja Viscontilla oli jo pitkään ollut muuan yhteinen vitsi. Kun he painelivat studioon alkamaan uutta levyä he aivan ensiksi vakuuttivat toisilleen että tästä tulee sitten se ”meidän Sgt. Pepper”, ylittämätön mestariteos. Vitsi oli jo hieman kulunut, mutta tällä kertaa tuntui että asiat olivat hyvässä vedossa. Verrattuna Berliinin ajan tuotoksiin, levyntekoon paneuduttiin ajan sekä hartauden kanssa. Itseasiassa prosessi jakautui kolmeen erilliseen jaksoon. Ensiksi Power Houselle kokoontui (ja nyt viimeisen kerran) tuttu trio Alomar & Davis & Murray, ja tehtiin pohjat soittamalla Davidin uusia sävellyksiä, ja joitain vanhempiakin, kuten aikoinaan Ava Cherrylle tehty ”I am a laser”. Biiseillä yhtä poikkeusta lukuunottamatta ei ollut tässä vaiheessa vielä sanoitusta, vaan Bowie täytti ne väliaikaisella lorem-ipsumilla. Vasta seuraavassa vaiheessa hän vetäytyi omiin oloihinsa luomaan lyriikoita.

Bowielle tyypillinen tapa oli ollut jättää sanoitukset viime tinkaan ja sepittää ne vauhdilla levyn miksausvaiheessa. Hän piti tätä jonkinlaisena rock-röyhkeytenä, mutta myös taiteellisena statementina, hetkeen heittäytymisenä, joka tuottaisi rosoisen mutta taiteellisesti kiinnostavan tuloksen. Useimmiten näin olikin, mutta tällä kertaa sanoitusten teko vei kokonaiset kuusi viikkoa. Kirjoitusperiodilta on säilynyt muistiinpanoja ja lisäksi osa biisien varhaisotoksista on julkaistu, joten voimme muodostaa eräänlaisen kuvan levyn lyyrisestä kehityksestä. Niiden perusteella voidaan sanoa että kaikki sanoitukset hahmottavat kokonaisuuden ja ovat samasta inspiraationlähteestä peräisin, ja jossain määrin jopa keskenään vaihtokelpoisia. Mainitsemani poikkeus, jonka sanoitukset oli jo New Yorkin sessioihin tehty oli ”It’s no game”, levyn aloitus ja lopetus, ja avain sen salaisuuksiin eikä siis ole mitenkään heterogeeninen suhteessa muihin. Sillä tämä oli konseptilevy konseptista joka oli Bowie itse. Kuin kuviteltu The Best Of-kokoelma remiksattuna 80-lukulaiseen makuun, jota ei vielä ollut, joka piti siis keksiä. Sen takia albumin kansitaiteessa on palasia aiemmista kansista joita on sumennettu korjauslakalla. Se on suuri synnintunnustus ilman anteeksipyyntöä. En koskaan tehnytkään hyvää, enkä pahaa, enkä tipahtanut taivaasta. Se on kertaus kaikesta aiemmin olleesta. Ja ajasta jolloin tyyli oli syrjäyttänyt toisen tyylin ja muodista tullut parodia itsestään, ja sen jälkeen taas muodikasta, tullakseen haudatuksi elävältä.

Lopullinen levyn työstäminen tapahtui huhtikuussa Viscontin omassa Good Earth-studiossa Lontoossa. Visconti otti nyt aktiivisemman roolin ja kuorrutti Bowien vuodatukset kaikenlaisilla sopeutuksilla, nysähdyksillä, tutinoilla, oudoilla teknofuusioituneilla vouhotuksilla sekä piukkeilla. Äänimaailma oli hiottu, mutta spontaani ei-suunnitelmallisuus ei karissut pois, vaan virheet ja epätäydellisyydet jätettiin määrätietoisesti henkiin ja ne opittiin sulauttamaan kokonaisuuteen, tekemättä kuitenkaan sellaisesta itsetarkoituksellista . Myös Robert Fripp saapui tässä kohtaa tekemään nyrjähtäneen peltivaurioiset kitarasoolonsa, jotka nekin ovat albumin eittämättömiä kohokohtia. Toinen maininnan arvoinen neronleimaus oli värvätä näyttelijätär Michi Hirota (tähän mahd. visailukisafakta: hän on Sparksin ”Kimono in my housen” kannen naisista oikeanpuoleinen) ”It’s no Game #1” toiseksi solistiksi. Rouva Hirotan hengästynyt resitaatio seuraa välittömästi levyn lähtölaskentaa, koukku joka tempaisee exoottisella erikoisuudellaan kuulijan teoksen sisälle, tuolloin ehkä enemmän kuin tänään, animen ollessa arkipäivää. Bowie on myöhemmin sanonut sitä kunnianosoitukseksi Plastic Ono Bandille.

Kaikessa tässä kohtalo oli suotuisa. Ei ole edes mielipidekysymys onko levy Bowien uran huipentuma. Kyseessä on keskeisin, laajin paneeli hänen kolmen suurteoksensa triptyykissa (1974-1980-2016). Siinä ei kerta kaikkiaan heikkoa hetkeä ole, kappaleet vuorottelevat erilaisina mutta silti samasta puusta sorvattuina. Aloituksen raivo saa seurakseen jäntevän ja reippaan ”Up the hill backwardsin”. Vimma vaihtuu viimaksi, ja sitten joksikin ihan muuksi.Taustalla kaiku menneestä vallankumouksellisuudesta jonka ummehtunut parfyymi vielä kellui Amerikan ilmapiirissä psykologisoivan humanismin muodossa; sellaisen johon kuuluivat olennaisesti elämänoppaat, kuten 70-luvun puolivälin bestseller ”I’m OK, you’re OK” – Hope you’re happy too. Tämän alati haalenevan navantuijotuksen jälkeiseen painottomaan hetkeen, uunituoreeseen polaroid-harmauteen alkaa pian piirtymään uusi, mekaanisella tavalla ”jännä” ja ”huikea”, konservaliberaali periodi, jonka digitaalisessa pimeydessä kimaltelevat teinimiljönäärin peitetyt silmät lasermiekan pörinän säestäminä. Ne avautuvat, iiristen sijasta niissä on kasa neonvärisiä pikseleitä jotka sanovat ”Kadut ovat kylmän suolaveden täyttämät, uudet aallot jäävät vieläkin uudempien aaltojen vyörytyksen alle… Tervetuloa vuoteen 1984”. Työttömien armeija marssii television ympärillä: ”While we sleep/ They go to work/ We’re legally crippled/ it’s the death of love”. Toisaalta ”me”, tutkitusti rammat, jäämme kotiin ja nostamme korvausta… mutta toisaalta meidän ollessamme unessa, ”he” ottavat vallan, nostavat sen kevyesti kuin ilmapallon tyynyltä. Saati että me voisimme edes unelmissamme sille yhtään mitään, sillä laki on halvauttanut raajamme. Tarvitaan enää vain fashionistien armeijakunta liikuttamaan niitä, eteen ja taakse. Kuin vanha ska-poljento alkaa Muistutus, huhupuhe jonka mukaan Major Tom, astuttuaan kolme askelta taivaaseen on vieläkin siellä, mutta tylsää hänellä ei ollut enää sen jälkeen kun rupesi täysipäiväisesti vetämään cosmosta; tähdistä ym. planeetoista tuli hänelle hittejä + nappeja jotka seuraavat häntä minne hän vain meneekään (eikä hän mene minnekkään) – hän tosiaankin halusi tulla alas, mutta nyt hän on vain muistoilla verhottu luuranko, alien avaruuden kohdussa. Ja viimein, kaiken haudattuaan hänen isänsä, David ”Pierrot” Jones käyskentelee äitinsä kanssa viimeisellä rannalla. Synteettinen taivas kätketytyy tumman virtuaalipilven taakse, on kuin theremim-kitara leijaisi mellotronin sfääreissä. Lapset laulavat: Ashes to ASHEES – funk to FUNKEE. Jouluntähti verraton.

Sitten ”Teenage wildlife”, rituaalinen syysuhri jossa Bowie antaa näennäisen välinpitämättömästi nuoremman minänsä tulla teloitetuksi brutaalisti jä käsittämättömästi, muurien ulkopuolella kuten Oikeusjutun Josef K – jonka tapahduttua oitis päädytään pehmusteilla eristettyyn huoneeseen kemiallisessa pakkopaidassa oppimaan kunnon kansalaisuutta – ja myöskin muistelemaan suvutonta Samia jonka kanssa primaalikiljuttiin kuin vastikään päivänvalon nähneet. Kaiken takana väijyy laki, yhteiskuntamonsteri, anonyymi uusio-fasismi ja sen kätilöt. Mutta sitten tuleekin kuin helpottava keidas, ”Kingdom Come” virvoittava vesitilkka ja yksi Bowien onnistuneimpia covereita. ”Because You’re Young”, eteen marssitetaan vielä kerran arkkityyppiset kromatun jätskibaarin kapinalliset rakastavaiset: psykodelikaatti tyttö ja metallinaamainen poika, The Sound Of Seppuku, seinään blastatut siluetit, tilinpäätös: miljoona unta. Punaiselle päädytään, mutta jotain myös mustan puolelle. Enää vain ”It’s no Game”, nyt resignoituneen rennosti keinahdellen… Put a bullet in my brain and it makes all the papers. Filmi poikkeaa, kela pyörii aikansa tyhjää. Ja siinä se on, purkissa. David Bowien Testamentti ja Viimeinen Tahto.

david_bowie_scary_monsters

LOPPU (ii)

Lähes samoihin aikoihin Lontoon syke alkoi puskemaan jälleen kerran uutta tyyliä maailman ihasteltavaksi. Virtaus kulki nimellä ”New Romantic” tai ”Electronic Dance Music”, joista vain edellinen juurtui yleiseen käyttöön. Happeningin keskus oli Covent Gardenissa Blitz-klubi, jota pyörittivät Visage-bändin kaksi jäsentä, Steve Strange ja Rusty Egan. Egan operoi sisätiloissa DJ:nä, Strange rappusilla portinvartijana. Setin ytimessä olivat Bowie- ja Roxy Music-teemaiset illat, ja Strangen linja oli että sisään ei päässyt ellei ollut nähnyt epänormaalin paljon vaivaa ulkonäön suhteen. Blitzin kanta-asiakkaat näyttivätkin lähinnä merirosvon, gootin sekä kubististen taiteen sekoitukselta, mutta mikä tahansa kävi kunhan se oli riittävän “erikoista”. New Romantic oli myös toinen vaihtoehto niille muusikoille, joiden ura ei vielä punkin siivittämänä ollut oikein päässyt popahtamaan tähtiin. Siksi se olikin “post-punk” ellei peräti “anti-punk”, joka tapauksessa se implisiittisesti määritteli itsensä kääntäen punkin kautta, protestina se palasi 70-luvun alun glam-rockin teemoihin ja vaati pyöriäkseen kottikärryittäin mascaraa. Se torjui punkin sosiaaliset ja työnväenluokkaiset arvot ja vetäytyi julkean eskapistiseen lumemaailmaansa. Mutta millään muotoa se ei voinut olla omaksumatta ajan mukanaan tuomaa nihilismiä ja kyynisyyttä; niissä se osoitti olevansa samaa juurta kuin punk, vaikka pyrkikin estetisoimaan ne läpikotaisin.

Sana levisi. ”Uusromantikot” alkoivat pilkistelemään nuorisolehtien sivuilla ja nokkahenkilöt rakastuivat röyheilöhihaisiin palttoihin. Ilmiön yhteys Bowieen tarjosi journalistisen refenssipointin, ja musiikkitoimittajat puhuivat Blitz Kidseistä, Bowien ”lapsista”. Niin sitten kävi eräänä heinäkuisena tiistai-iltana kun Blitz alkoi olemaan jokseenkin tupaten täynnä että ovella seisova Steve Strange näki dollarihymyn parkkeeraavan putiikin eteen ja sieltä esiin nousevan Coco Schwabin ja tämän perässä itse maestron, David Bowien. Coco raivasi tien suoraan ovelle ja alkoi röyhkeästi puhuttelemaan Strangea. Tulimme etsimään statisteja rockvideoon, onko täällä rauhallista paikkaa jossa voimme tarkastella potentiaalisia ehdokkaita. Bowie Cocon takana hymyili. ”Hi!”. Strange oli vain viikkoja aiemmin käännyttänyt ovelta itsensä Mick Jaggerin, mutta ei hän nyt sentään TÄTÄ voinut lähettää tiehensä. Hän ohjasi arvovieraat rauhallisempaan looshiin klubin yläkerrassa. Siellä Bowie päästi hurmaavan viehätysvoimansa valloilleen. Hän tiesi Strangesta ja New Romaticista kaiken, ylisti Visagea ja Blitziä ja miten hienon hienon jutun tämä oli onnistunut saamaan aikaan. Strange olisi mieluusti jäänyt kuuntelemaan tätä pitempäänkin, mutta jono pihalla kasvoi, velvollisuus kutsui. Hän meni asemalleen, vaikka päässä pyöri. Bowien saapuminen tuntui kerrassaan oudolta, oli kuin olisi yhtäkkiä rikottu joitain perustavia luonnonlakeja, vaikka Strange ei tiennyt mitä niistä. Mitä tästä seuraisi, mitä se merkitsi. Uusi aikakausi oli aluillaan, sen hän tunsi vatsansa pohjassa.
Pitopaikalla oli rekisteröity Bowien saapuminen – kuhina kävi. Coco ja Bowie laskeutuivat alas ja heidät ohjattiin pöytään, josta he parhaiten saattoivat arvioida juhlijoita. Osa näistä ei lähtenyt peittelemään ihastustaan, he nuoleskelivat häpeämättä mestaria katseillaan. Kovapintaisemmat asiakkaat yrittivät säilyttää coolinsa ja keskittyä drinkkiinsä, mutta tuskin hekään maltttoivat olla vilkuilematta Cocon ja Bowien suuntaan. Valikoidut yksilöt saivat kutsun pöytään, ja heidän kanssaan rupateltiin hieman. Lopulta kuvauksiin otettiin vastavalmistunut vaatesuunnittelija, Judith Frankland ja hänen ystävänsä Darla-Jane Gilroy, he olivat molemmat Franklandin tekemissä näyttävissä asuissa. Kolmannen neidon nimi on jäänyt sekin musiikkihistorian annaaleihin: Elise Brazier, ja neljäs Steve Strange, joka olisikin ollut valmis maksamaan pääsystä kameran eteen Bowien seurassa.

Scary+Monsters+smoking+clown

Bowien itsensä alusta loppuun suunnittelema, David Malletin ohjaamaa ”Ashes to Ashes”- video, oli paitsi tuolloin kallein koskaan tehty musiikkivideo, myös erinomainen esimerkki Bowien Midaksen kosketuksesta jolla hän onnistui yhdistämään äärimmäistä avantgardea eläimellisen ovelaan kaupallisuuteen – se oli tehty silmällä pitäen juuri tuolloin aloittanutta MusicTV:tä, jonka Bowie oikein ennusti ravisuttavan musikkkiteollisuuden toimintatapaa, ja sitä kautta sen vaikutus kaikkeen jälkeenpäin tulleeseen on ollut mittava. Blitzin skidit vietiin aikaisin aamulla merenrannalle reilun sadan kilometrin päähän pääkaupungista. Frankland, Girloy ja Strange olivat asuiltaan kuin jonkun Buñuelin elokuvan unikohtauksen hautajaisvieraita. Elise Brazier kontrastina tälle oli Pulcinella, Bowie Pierrot. Kuudentena näyttelijänä rannalla oli ”keskiluokkaisen vanhemman naishenkilön” roolia vetävä naishenkilö. Kuvauspaikan lähistöllä oli työmaa ja siellä puskutraktori. Bowie sai siinä samassa idean, että traktori voisi madella pahaenteisesti heidän perässään kuin vertauskuvallisena symbolina omnipresentin fasistisesta sorrosta joka kummitteli globaalin väkivaltaisen ilmapiirin takana valmiina jyräämään psykologisesti mutta tosiasiallisesti fyysisestikin kaiken allensa. Coco otti shekkivihon esille; tuota pikaa puskutraktori vaihtoi toimenkuvaa kunnallistekniikasta viihdealaan. Filmaukset menivät pääasiallisesti hyvin. Eräs keskeytys liittyi siihen, kun muuan alkuasukas ilmestyi paikalle kävelyttämään koiraansa välittämättä siitä että ranta oli eristetty kuvauksia varten. Tuskastunut Mallett kysyi koiranomistajalta että mahtoiko hän tietää kuka hän on, tuossa noin – hän osoitti Bowieta. Mies tutkaili kysymyksen kohdetta kiireestä kantapäähän ja totesi sitten että taitaapa olla joku pelleksi puettu mulkero (cunt). Vuonna 2016 julkisuuteen tulleen legendan mukaan Bowie koki tuona hetkenä valaistuksen: SE MINÄ TOTISESTI OLEN: pelleasuinen mulkero. Bowie ja Äiti alkoivat vaeltelemaan näyttävien kallioiden edessä.

ja niin

Blitzin skidit palautettiin takaisin Lontooseen, nupustaan puhkeavista taiteilijasieluista itsekukin sai palkkiona 50 puntaa ja traktorikuski vähän enemmän. Mutta pian koko dynaamisesti alkanut New Romantics-juttu lähti lässähtämään kuin ilmapistooli josta on päästetty ilmat pihalle. Sitä kasassa pitänyt mutteri oli poissa, joku oli pöllinyt sen omaan taskuunsa. Jos googlaat ”Ashes To Ashes”-videon esiintyjien nimiä, saat hakutulokseksi ”Ashes To Ashes”- videosta kertovia linkkejä. Myöhempien touhujensa vuoksi Steve Strange pääsi tietyn tierin julkkikseksi, hänestä tuli oman elämänsä valkea duke. Viimeisellä vuosituhannella hän oli paikallisradioiden vieraana aina kun Bowiesta puhuttiin, ja niin hän pääsi kertomaan useaan otteeseen vakiomuistelunsa vuoden 1980 heinäkuusta.

Eräs tarina, jota Strange kertoi, oli että kuvauksen aikana hänen oli pakko kaapata esiintymisasu laahuksineen turvaan takaa tulevan työkoneen tieltä. Videolla se näytti kuin hän olisi kumartunut tekemään jotain rituaalista elettä. Bowie piti siitä, miten se sopi ”maasta olet sinä tullut”-teemaan. Hän pyysi myös toista hautajaisvierasta tekemään samanlaisen eleen symmetriasyistä. Vielä myöhemmin ”Fashionin” videolla sama kädenliike toistuu. Se onkin hyvä nappaus levyn perimmäisistä teemoista: kosketus maahan, paluu kuolevaisuuteen, arkun kannelle ropiseva santa.

LOPPU (iii)

RCA Recordsilla kilistettiin laseja. ”Ashes To Ashes” oli UK:n numero #1 ja ”Fashion” puolestaan jenkkilistan huipulla. Loppujen lopuksi odottelu kannatti, Bowien 14. levy ja siitä lohkaistut singlet olivat räjäyttäneet pankin. Ja miten merkillisellä tavalla tuo kameleontti olikaan kiemurrellut itsensä jälleen kaiken todennäköisyyden vastaisesti trendien huipulle, vieläpä pilkaten ja ivaten sekä itseään että jäljittelijöitään! ”There’s old wave, there’s new wave and there’s David Bowie”.”Often Copied, Never Equalled” ja muut markkinointiosaston sloganit maistuivat myynnin suussa mannaakin makeammalta. Tältä kantilta katsoen Bowien velvollisuuksien täyttyminen sekä levytyssopimuksen raukeaminen tapahtui siis haikeansuloisissa tunnelmissa.

Myös Visconti oli varsin tyytyväinen. ”Sgt. Pepper” oli kuoriutunut esiin. Hän koki tehneensä senastisen uransa parhaan levyn ja uppoutui nyt uuteen. Ja mikä parasta, hän oli tuonut New Yorkista mukanaan uuden ymmärtäväisemmän sussun, erään neiti May Pangin.

Ja entäs sitten Bowie itse? Hänkin oli nyt vapaa. Takana olivat Angela, MainMan, RCA, huurupäiset sekoilut ja muut muinaisuuden möröt – Hän oli uudesti syntynyt, eikä vain sitä, seuraavien levyjen tulot kuuluisivat yksin hänelle itselleen. Jumalauta miten hän takoisi nyt rahaa. Ja millaisia levyjä hän tekisikään! Maailma ei ollut vielä nähnyt mitään – hän loihtisi korkeataiteen ja kaupallisuuden synteesin aina uusin ja odottamattomin tavoin, aina vain paremmin ja paremmin, hän tekisi sen niin että koko planeetta menisi pähkinöiksi – taidetyypit, teinibopparit, älymystön edustajat, perheenemännät – hän keittäisi heidät kaikki pauloihinsa. Bowie hymyili kauniilla hampaillaan. Hän tanssahteli autolleen. Ensin hän hankkisi tanssikengät!

Lähes samoihin aikoihin Adrian Belew pyöritteli hieman hämillisin tuntein Scary Monstersin kantta käsissään. Älpeellä näytti taas olevan Fripp, ja lisäksi Lou Reedin bändin ”kitara-arkkitehti” Chuck Hammer. Ja näkyipä Pete Townshendkin vierailevan yhdellä raidalla. Belewille oli silti luvattu Lodgerin jälkeen kitaristin hommaa seuraavalla levyllä. No, Bowie oli Bowie, ja tiettävästi ennenkin lempannut luottomuusikoitaan sivuun ilman selitystä. Lopppujen lopuksi Adrianilla ei ollut valittamista, sillä hän oli kuitenkin saanut etumaksuna % nyt olemattomaksi osoittautuneesta työstä. Siltikin… Hän mutristi suupieltä. Levy oli kuulemma hyvä. Jääköön odottamaan otollista hetkeä. Nyt suihkuun ja Talking Headsin keikalle. Millaisen paidan hän laittaisi ylleen?

Lähes samoihin aikoihin. 13-vuotias itseni on lomalla Valkeakoskella. Pelaan Harrin kanssa mau-mauta ja kuuntelemme hänen joululahjaksi saamaansa levyä. Mulle ei Bowie niin kauheen tuttu. Lähinnä Hectorin käännösbiiseistä. Nyt kuulemani musiikki on jotain ihan muuta. Makeeta musaa!Japsi mimmi alussa on huippu. Samoin muutkin ihme äänet. Ehkä silloiseen makuuni hivenen aggressiivista ja raakaa,mut sit kuitenki sillee hitsin tyylikästä ja melodista, toisenlaisen maailman makua, joka vetää puoleensa. Välillä oudosti liikutun ja tuntuu kuin sisälläni olisi jalokaasua. Ehdottomasti haluan nauhalle1 Kun olen kuunnellut sitä joka päivä kuukausien ajan, ostan säästöilläni Levyikkunasta ensimmäisen pop-levyni, Aladdin Sanen. Se ei jää viimeiseksi. Ja kun olen kerännyt koko Bowien ydintuotannon, alan haalimaan hänen kokoelmiaan ja ep:eitä. Menee vuosi, menee toinen. Bowie-kaverini kanssa jäämme odottamaan Bowien uutta levyä. Mitä nero seuraavaksi keksii?

Vielä. Ensilumi laskeutui yöllä Lexington Avenuelle. Corinne (jota useimmin kutsuttiin lempinimellä ”Coco”) istui penthousen olohuoneessa ja tiesi ettei saisi unta ennen aamua. Kauheat kuvat nousivat hänen mieleensä uudestaan ja uudestaan. Hän oli päivällä saanut yhteydenoton poliisilta. Kysyi oliko mitään epäilyttävää tapahtunut viime aikoina. John Lennonin murhaajan taskusta oli löytynyt lippu Elefanttimiehen näytökseen, ihan ensimmäiselle penkkiriville. Sadannen kerran Corinne vannoi mielessään. Minun on tiedettävä aina missä hän on, kenet hän tapaa. Yksikään alle sataprosenttisen luotettava henkilö ei saa tulla hänen säteellensä.

Hän kohottautui ja sujautti jalkansa tossuihin, hiipi makuuhuoneen ovelle ja jäi katselemaan pimeään. Kaihtimet olivat kiinni, mutta niiden ja ikkunakarmin välisestä raosta vuoti läpi katolla olevien joulukoristeitten hohdetta, sitä vasten saattoi erottaa peittoihin kääriytyneen vartalon, se makasi syvässä sikiunessa, äänettömänä.

David… David…!

Corinne sulki oven. Hyvin varovasti ja hiljaa. Älä huoli. Minä olen aina kanssasi. Kukaan ei koskaan pääse satuttamaan sinua.

Teksti: JARKKO LEHTO

fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

<span>%d</span> bloggaajaa tykkää tästä: