Sarja: David Bowie – Let’s Dance (1983)

Kevättalvi 1983… Avaruussukkula Challenger neitsytlennolla… Ronald Reagan nimeää Neuvostoliiton pahan valtakunnaksi … Internetin TCP/IP-protokolla otetaan käyttöön … Swatch esittelee ensimmäiset kellonsa. Maaliskuussa teatterilevitykseen tulee definitiivinen ja ikoninen kasarielokuva, ja siitä irrotettua hittiä,  maailmalle kulovalkean tavoin lehahtanutta, et voi paeta mihinkään: I. Cara  ja ”FLASHDANCE… What A feeling”. Muistattehan.

Take your passion
And make it happen
Pictures come alive
You can dance right through your laa-aa-aiff

~ Jälkimmäinen osa. 1. Luku

”Tervehenkinen, Positiivinen”

BOWIE OY

Oh no, not me. I never lost control.
Never gonna never let me down.

Uutta levyä saatiin odotella lähes kolme vuotta. Syy oli yksinkertaisesti se, että kyseisenä ajanjaksona David Bowie oli täyttänyt sopimuksensa RCA:n kanssa, mutta se toinen surullisenkuuluisa sopimus, joka pakotti hänet jakamaan omien laulujensa tuotot ex-mamageri Tony DeFriesin kanssa raukeaisi vasta syyskuussa 1982, näin ollen erityistä insentiiviä tarttua uusien biisien tekoon ei ollut. Täydellisestä hiljaisolosta ei kuitenkaan ollut kysymys: Paul Schraderin Kissaihmiset-elokuvaan meni Bowien ja Giorgio Moroderin yhteistyö, aggressiivinen ”Cat People (Putting Out Fire)”, ja toinen vuoden 1982 tuotos oli Bowien viimeinen RCA-levy, Viscontin tuottama ”Baal”-EP, lauluosuudet BBC:n toteuttamaan Brecht-näytelmään. Kumpikaan näistä ei oikeastaan antanut vihjettä tulevasta.

Samana ajanjaksona Bowiella oli myös kaksi elokuvaroolia. Tony Scottin debyyttiohjaus, Nicholas Roegin henkeä hieman tavoitteleva ”sensuelli vampyyrielokuva” Verenjano (The Hunger). Leffa on sittemmin muodostunut gootti-klassikoksi. Hyvinhän se lähteekin käyntiin, Bauhausin Peter Murphy laulaa ristikon takaa jähmeän desperadolla äänellään: undead, undead, Bela Lugosi is dead, samalla kun Bowie ja Catherine Deneuve (ooh) silmäilevät mustien lasien takaa potentiaalisia verenluovuttajia kylmänsinisessä tanssipaikassa. Lienee turha mainita että Peter Murphylle Bowie oli (jee) jumala. Että Bauhaus oli juuri aiemmin ollut listoilla Ziggy Stardust-coverillaan. Ja Murphy itse meni täysin lukkoon kun Bowie käväisi kuvausten aikana sanomassa hänelle moi, ja hän ei keksinyt muuta kuin kysyä että maistuisiko brandy. No thanks.

Näistä kuvista, tunnelmista Bowie matkusti pois, Tyynen Valtameren sydämeen, Rarotonga-saarelle, missä huomattavampi auteur, japanilaisen kinematografian ”enfant terrible”, Nagisa Ōshima, joka tunnettiin myös elokuvallisena kauhukakarana, ohjasi aivan kaikkein uusinta teostaan Merry Christmas Mr. Lawrence. Ōshima oli nähnyt New Yorkissa Bowien Elefanttimiehenä, ja saanut vaikutelman Bowiesta sielullisena ilmiönä, ”jonka henkeä mikään ei voi musertaa”, ja siksi sopivaksi esittämään syyllisyyden ja kapinahengen riivaamaa majuri Celliersiä. Kaikesta etäällä olevalle saarelle Bowie oli tuonut kokoelman mielilevyjään, ja niitä kuunnellessaan hän havahtui siihen että musiikki, josta hän todella (todella) piti, joka oli inspiroinut häntä uransa alkuvaiheessa oli järjestään kohottavaa, optimistista, energistä rhytm’n’bluesia – kovin erilaista kuin se, joka hänet itsensä oli tehnyt tunnetuksi, joka nyt tuntui olevan täydellinen vastakohta Bauhausille, Gary Numanille ja muulle, hänen itseään vampiristisesti jäljittelemään syntyneelle kylmäksi ja kalseaksi kokemakseen syntikkapopille. – Mutta varmaankin täällä, Polynesian suloinen aurinko loi itämysvoimaa ajatukselle uudesta tyylinvaihdoksesta, joka olisi pako vieraaksi tulleesta omasta menneestä toiseen, kollektiivisempaan ja ideaalisempaan aikaan.

Vaikkakin voitaneenkin ryhtyä esittämään arveluita, joiden mukaan yllä kuvattujen seikkojen kyetään havaintojen perusteella tentatiivisesti muodostavan psyykkistä taustoituksenomaisuutta Let’s Dancelle, on tietysti myös otettava huomioon bisnesympäristössä tapahtuneet muutokset. Samana vuonna näet Bowie palkkasi Rolling Stonesin asioita hoitaneen Bill Zysblatin manageeraamaan kaupallisia toimintojaan, mitä tämä tekee tunnollisesti vielä tänä päivänäkin. Uuden levy-yhtiön löytäminen nousi nyt ylös tapetille. RCA oli peräti loppumetreillä onnistunut mokaamaan mahdolliset jatkot menemällä julkaisemaan ”Rare”-antologian Bowieta itseään konsultoimatta. Uudeksi levytaloksi tuli EMI, jonka kanssa tehtiin 17.5 miljoonan dollarin diili. Sen jälkeen Bowielle oli selvää, että EMIlle tehtävän ensilevyn pitää olla paitsi jotain ihan muuta uutta kuin koskaan, myöskin helkkarinmoinen hittilinko. Bowie halusi hurmata uuden liikekumppaninsa, todistaa että hän oli oivallinen investointi.

Sinä syksynä Bowie tutustui Nile Rodgersiin. Laajalti levinneen legendan mukaan oksenteleva Billy Idol esitteli heidät toisilleen. Jo ensimmäisen juttutuokion kuluessa David ja Nile löysivät paljon yhteistä: lempibändit ja -artistit, sekä tuttavat: Rodgers tunsi Iggy Popin vielä pitemmältä ajalta kuin Bowie, hän oli ollut aikoinaan Stoogesin lämppärinä. Kummatkin olivat kokeneet nousuja ja laskuja. Rodgersin luotsaama Chic ja hänen edustamansa tyylilaji, classinen disco, oli suuruutensa päivinä takonut kultaa ja timangea, mutta sittemmin kansan musiikkimaussa oli tapahtunut vastareaktio, ja se oli jättänyt Rodgersin hieman orvoksi, selvää suuntaa hakuilevaksi: elektronisesti kokeileva Adventures in the Land of the Good Groove oli hänen ensimmäinen soolonsa ja yritys tehdä hänet jälleen relevantiksi. Tuoreet kaverukset viettivät sitten enemmänkin aikaa yhdessä. Kuten Rodgers myöhemmin on sanonut, se oli kuin olisi toisintoa 60-luvun lopulta, jolloin hän oli iltaa myöten haastellut beatnikien seurassa kulttuurista ja taiteesta. Ja Bowiella lähtivät rattaat surraamaan. Hän pyöritteli mielessään ehdotusta.

Se oli tavallaan arvan heitto. Rodgers oli usein osunut suoraan suoneen mutta tehnyt myöskin huteja. Kannatti kuitenkin kokeilla. Kosion kohde ei suinkaan epäröinnyt vastata myöntävästi. Onneksi kattoon oli naulattu patja. Totta kai hän, Nile Rodgers, tuuttaisi Bowien seuraavan levyn! Tehtävä olisi juuri hänen sen hetkisen epämääräisen tilanteensa veroinen piristeruiske. Ken ties! älyllisesti raskas avant-pop kykenisi nostattamaan hänen kulahtaneen imagonsa aivan uusiin ulottuvuuksiin sekä jännempiin sfääreihin. Mutta Bowie pani stopin näille harhaluuloille. Tämä seuraava ei tulisi olemaan mikään Scary Monsters 2, mind yoo. Nile on hyvä, tekee juuri sitä mitä osaa. Bowie toisinaan saattoi soveltaa visuaalista metaforaa selventääkseen intentioitaan. Hän kaivoi esiin vanhan lehtikuvan, jossa LITTLE RICHARD astuu näpsäkän punaiseen urheiluautoon, hymyssä kuin biljoona riihikuivaa. A-bop-ba-luma balop bam bom! Hitz baby, hitz. Qweenbiz.

Ennen varsinaisen työn alkua käytiin testaamassa hanketta tekemällä demoversioita Montreuxin Mountain studiolla. Rodgers sai osoittaa kykynsä kahden kappaleen kohdalla, joita Bowie oli ajatellut sisällyttää uudelle levylle. Näistä 2:desta toinen oli ihkauusi artikkeli, Rodgersin sanoin, tai niitä siteeraten rudimentaarisessa muodossaan folkahtavahko ”Let’s Dance”, jonka Bowie heläytti ilmoille 12-kielisellänsä. Hyvä kappale, Nile tuumi, mutta vastoin nimeään ei erityisen tanssittava. Toistaiseksi. Yhdessä multi-instrumentalisti Erdal Kizilcayn kanssa Rodgers laati rungon jäntevälle, liukkaan funkahtavalle tulkinnalle jonka pohjalle nyttemmin tuntemamme laitos rakentui sittemmin. Toinen kappale oli Iggy Popin sanoittama, Bowien sävellys, ”China Girl”, joka oli ollut jo Popin The Idiotilla 1977. Rodgers arveli hivenen kryptisten lyyrikoiden liittyvän jollain tavoin huumeisiin, mutta hänen tehtävänsä oli tehdä kappaleesta vastustamaton radiopoppiversio. Siispä hän lainasi introksi lukemattomista hollywood-elokuvista tutun pseudo-orientaalisen teeman ja naitti sen purukumimaisen oh-oh-oh kuoron kanssa. Siinä kohden hän tosiaan pelkäsi menevänsä liian pitkään banaalin puolelle ja että David antaisi hänelle potkut barbaariasta, mutta Bowie pitikin uudesta otteesta enemmän kuin Rodgers oli osannut aavistaakaan. Ja itse asiassa Bowie oli täman kappaleen uusintaversioinnin suhteen liikkeellä talvisodan hengessä, sillä kaverilla Iggylla oli mennyt ammatillisesti heikosti, ja hän oli kipeästi rojaltien ja radiosoiton tarpeessa.

Kun tuotteen laatu vaikutti näinkin lupaavalta, pantiin alkuun startaten varsinainen levynteko New Yorkin Power Stationilla, samassa paikassa missä aiempikin albumi oli äänitelty. Töitä tehtiin Bowien johdolla tiukalla ja tehokkaalla aikataululla. Hän oli Mr. Lawrencen teon aikana seurannut ohjaaja Ōshiman työskentelytapoja ja omaksunut tietyin osin japanilaiset manageriaaliopit, joissa pyrittiin saamaan vähällä paljon ja joskus toisinkin päin. Rodgersilla oli virtuaalinen ”les handus libres” eli kaikinpuolin faktuaalisesti ”a la carte blanche” valikoida levylle muusikot, ja siinä tehtävässä joutui käyttämään tarkkaa harkintaa, sillä mitään sekoiluja saatika myöhästymisiä tms. ei pomo Bowie suvainnut. Tuttuja luottosoittajia Dennis Davisia ja George Murrayta ei ilmeisesti edes harkittu tälle kiekolle. Carlos Alomarille tehtiin muodon vuoksi tarjous, jonka palkkataso oli sitä luokkaa, että hänet oli pakotettu säilyttämään kunniansa vain sen hylkäämällä. Toinen joka sai märän rätin kasvoilleen oli tällä kertaa herra Tony Visconti, jota Bowie oli sentään etukäteen pyytänyt varaamaan kalenterista aikaa levyntekoa varten. Kun joulukuu 1982 läheni eikä Bowiesta kuulunut, Visconti soitti Coco Schwabille ja sai silloin kuulla totuuden: Davidilla oli uusi tuottaja ja pöhinä hyvä, niin ettei tarvetta tässä kohtaa, sori siitä. Vanhan taisteluparin välit eivät silti aivan katkenneet – vielä – mutta tietynasteinen kolhu tässä tietysti kolhittiin.

Studiossa oltiin vain 19 päivää. Lopullinen LP on lyhyt, ja siinä on vain 8 laulua. Ei kai haluttu ottaa liikaa riskejä. Albumi kimaltelee täysin Nile Rodgersin käsialaa ja on siten kovasti hänen näköisensä. Lukuunottamatta erästä merkittävää ominaisuutta, joka on Bowien musiikillinen kontribuutio, silloin vielä tuiki tuntematon texasilaiskitaristi Stevie Ray Vaughan. Hänen osaamisaluettaan oli oikein perinteinen blues-kitarasoolo, juuri sellainen josta Albert King tunnettiin – aivan kuten musiikki oli tyylillisesti kontrasti kaikelle aiemmalle, olisi juureva, maanläheinen Albert King-soundi 180 asteen sopivassa kulmassa Adrian Belew / Robert Fripp-kiemurointeihin nähden. Rodgers oli sitä mieltä että parhaiten Albert King-tyyliseen tulokseen päästäisiin värväämällä kitaristiksi – Albert King. Mutta Bowie muisti Vaughanin, jonka Double Trouble– yhtyeen hän oli nähnyt esiintyvät Montreuxin jazzfestivaaleilla, ja jota hän käynyt jututtamassa keikan jälkeen vihjaten mahdollisista yhteistyökuvioista. Paikalle tullutta Vaughania hän pyysi soittamaan kuten Albert King. Vaughan oli Albert King-spesialisti, hän imitoi Albert Kingiä niin hyvin että Albert Kingin soittokaveritkin luulivat myöhemmin että Let’s Dancella soittaa Albert King.

Bowie on tästä asiasta vuosia myöhemmin todennut että juuri sen vuoksi Let’s Dancea ei voida luonnehtia (ihan) umpeen kaupalliseksi tavaraksi, koska traditiopuristinen blueskitara sovitettuna Nile Rodgersin voimakasaripoppia vasten oli siihen aikaan ennenkokematon ynnä nykykokeellinen love-in. Näin saattoi ollakin; tämän kirjoittaja ei henk.koht:sestikaan ole kokenut yhdistelmää siihen tapaan innovaativaisena tuoreeltansa, ei myöskään liioin näinä viimeisinä aikoina, jona kun kuuntelen levyä n. 35.vuoden hiätyksen jälkeen. Ehkä se johtuu siitä että Rodgersin jytämeininki dominoi kaikkea, aina Bowien vokaaleja myöten. Mutta myönnettäköön, että tästä huolimatta, Stevie Ray Vaughanin kitarasoolot ovat miltei inspiroituneita ja kauniita levyn kahdessa huippuhitissä, nimibiisissä ja ”China Girlissä”.

Uusia biisejä Let’s Dancella on jo mainittujen lisäksi neljä: kolmanneksi hitiksi noussut levyn avaus ”Modern Love”, levyn musta lammas ”Ricochet”, ja ei niin mitenkään erityishuomion arvoiset kummankin puolen lopetusbiisit. Näitten ohella, remake ”Cat peoplesta”, Rodgersin tuotanto ei tuo mitään parannusta esikoisversioon. Jokerina pohjalla typistelty cover Metron kunnianarvoisesta ”Criminal Worldista”. Ehkä tässä oli tarkoitus tehdä vielä kertaalleen jotain ”vaarallista flirttiä” seksuaalisten ambiguiteettien tai muiden semiootikkojen kanssa, mene ja tiedä, raita on lähinnä loukkaus originaalille ja muutenkin tyystin hanurista.

Purkituksen jälkeen vuodenvaihteessa olikin sitten taas videoiden vuoro. Kummatkin Davidit, Bowie ja Mallet matkasivat kesäiseen Australiaan, Sydneyhin kuvaamaan. Tuloksissa Bowien uusi imago korostuu taiteellisempien elementtien kustannuksella. Etenkin ”Let’s Dancen” videolla hän antaa näytöksen kuin olisi laskeutunut kiertoradoilta maan tasoille, laulaa pystybasson säestyksellä jossain tavallisen rahvaan  lounaspaikassa, hei kaikki mukaan ja jengi tanssii, mutta todellisuudessa hän on yhä poissaoleva, hänen leukalihaksensa näyttävät kireiksi jännittyneiltä, hänen silmänsä kuin nauliintuneilta omaan agendaan, kaikki on vain showta, omia salaisia pyrkimyksiä palvelemaan valjastettua. Itse videon ainoa yhtymäkohta lauluun ovat punaiset kengät, joita aboriginaalityttö kokeilee jalkaansa, mutta sitten horisontissa pamahtaa atomipommi. Seuraavaksi ollaan tehtaassa ja punaiset kengät ovat jonkun pomoportaan edustajan jalassa. Lopuksi abot potkivat ilmeisestikin kirotut punakengät maan tomuun. ”China Girl” taas esittelee Bowien voimallisena heterorakastajana jolla on tyylikäs solmio ja vastustamaton silmänisku. Intohimon kohde, China girl on väliin puettuna traditionaaliseen teatteriasuun, väliin taas juoksentelee maolaisajan vetimissä punalippua heiluttaen. Jotain symboloivia piikkilankoja vedetään ruudun ja katsojan väliin. Olikohan tässä Ōshiman vaikutusta, erotiikkaa ja politiikkaa? Myöhemmin haastatteluissa Bowie sanoi että kumpikin video taistelee rasismia vastaan. Miten minusta vaan tuntuu että hän keksi tuon selityksen myöhemmin. Mikä ei tarkoita siitä etteikö Bowien huoli rasismista olisi ollut aitoa, siinä määrin kuin ihminen voi huolestua ilmiöstä, joka ei häntä itseään kosketa, ja joka täysin puuttuu omasta olemuksesta.

Tämä halu puuttua yhteiskunnallisiin epäkohtiin – joka oli kuin normalisoitu ja liudennettu versio aiemmasta messianisesta paatoksesta – oli sekin osa Bowien uutta imagoa. 17. maaliskuuta Bowie piti lehdistötilaisuuden, jossa julkisti sopimuksensa EMIn kanssa sekä uuden Let’s Dance – levyn. Lehdistölle tuli selväksi että aiemman kalpean art-rock-neron tilalle oli nyt syntynyt dynaaminen, sporttinen, kevyesti ruskettunut toimitusjohtaja, suittu sekä streitti Singin’ Sensation. Kaikilla numeraalisilla asteikoilla mitattuna tästä seurasi Bowien uran absoluuttinen kulminaatio. Levy myi ja myi platinaa, ja siitä lohkotut singlet kiikkuivat listojen kärjessä viikkokausia. Kuten tuolloin todettiin, Bowien maailmanlaajuinen maine vastasi vihdoin hänen osaamistaan. Haastatteluissa hän teki pesäeroa vanhoihin kuvioihinsa. Yhtenään niissä toistuu sanat ”lämpö” ja ”positiivisuus”. Hän halusi tehdä positiivista musiikkia jossa oli ”sisäistä hehkua”, joka ”puhutteli olematta nihilististä”. Heinäkuussa hän oli TIME Magazinen kansikuvapoika: mies, mikki ja stadiumi.

”On vaikea sanoa, hei, sä voit olla hyvä tyyppi ilman että sä olet nynny”, David Bowie filosofoi. Hän näki aiemmat erheensä. ”On vaikea saada ihmiset uskomaan ettei jonkin merkitsevän asian sanominen edellytä sitä, että täytyy olla hampaita kiristelevä, vampiristinen yön huumeolento. Mutta tämä on ollut rockin asenne ja sen antama kuva viimeiset 15 vuotta, eikä se ole tuottanut mitään muuta kuin onnettomuutta”. Kun häneltä kysyttiin hänen vanhoista alter egoistaan, hän suhtautui niihin vähättelevän naureskellen. Hän kertoi lempeästä halveksunnastaan Ziggy Stardustia kohtaan: ajatella että tuo nuori mies elätti itsensä pukeutumalla noin oudosti. Mutta se oli työtapaturma, Ziggyn oli tarkoitus olla vain yhdellä levyllä esiintyvä konsepti. Mutta jotenkin siinä oli käynyt niin että hän jäi roolin ja siihen kohdistuvien odotusten vangiksi. Onneksi se on kaikki nyt takana. Bowie oli kypsä aikuinen ja sinut itsensä ja yleisönsä kanssa. Pierrot on haudattu, me kaikki olemme yhtä perhettä.

Totta kai Bowie sai tämän levyn myötä paljon uusia faneja, ihan läjäpäin, ovista ja ikkunoista. Myös aiempien levyjen myyntilukemat saivat ihan kivasti tuulta alleen Let’s Dancen menestyksen myötä. Mutta meistä vanhemmista faneista ainakin osa (isohko segmentti luullakseni) koki vuoden 1983 silkkana katastrofina. Jotkut yrittivät suhtautua asiaan siten että uusi Bowie, no oli kai sekin vain roolihahmo, tai Let’s Dance oli pelkkä Young Americansin kaltainen erikoisaskel. Mutta ei se lohduttanut. Ensinnäkin Young Americans oli evolutiivinen linkki Ziggyn ja Duken välillä, ja jo lähtökohtaisesti etäännytettyä ”plastic soulia”. Tämä uusi tyyli taas teki itseään tykö mitään häpeämättä, se oli puhtoista, mukavaa ja menevää voimapoppia. Eikä Bowien esiintymisessä voinut nähdä parhaimmalla tahdollakaan mitään ironiaa: hän tosiaan oli nyt se ”oma itsensä”, eikä siinä ollut loppujen lopuksi hurraamista. Maagisen teatterin naruja vetelevä mystinen hahmo olikin tällainen … patsasteleva pisnesmies. Miten siitä ottaa kopin? Millaisen lookin tuosta saa irroitettua, miten voi enää mennä oman elämänsä pikku bowiena klubille (Pitääkö hankkia nyrkkeilyhanskat)? Jopa faneista vannoutunein, Christiane F. sanoutui irti. ”Er ist nur ein kluger Kapitalist”, Bowie on vain nokkela kapitalisti.

Mutta siltikin, kun paneutuu levyn sanoituksiin niin sieltä vieläkin löytyy se vanha tuttu Bowie, se OIKEA mestari. Etenkin ”Ricochet”, jonka dystooppiset visiot ovat suoraa jatketta Scary Monstersin ja sitäkin vanhempien levyjen aiheille. Ainoana levyn kappaleista se kohoaa levyn turbokaupallisen jumbofonituksen yläpuolelle kuin yksinäinen, runneltu kivipaasi aaltojen kuohussa. Ja ”Modern Love”, kaikesta reippailusta ja vuorolaulusta huolimatta sen alla on suuri melankolisuus ja surumielinen kuva, mikään ei muutu, esittäjä on lyöty alas, hän lojuu sateessa ilman ihanteita, vailla uskontoa, mutta hän yrittää, yrittää vaikka ikeniin sattuu… Lopulta itse Let’s Dance, miten hauras se onkaan, jylhästä paatoksesta huolimatta se on yritys hapuilla jotain niin hetkellistä ja haihtuvaista kuin kukkasen havina, sattuman summa, onko sellaista olemassakaan. Mutta tällä kertaa lyriikka ei päästä mielikuvitustani liikkeelle, se ei anna enempää tilaa kohota lentoon, sillä toisin kuin aiemmin, tekijä ei ole jossain kaukana, tavoittamattomissa, hän on astunut sanoihinsa asumaan kuin ihminen ihoonsa, ne ovat ääriään myöten häntä itseään, ja hänen partavetensä haisee, hänen kultakellonsa viisari sokaisee liikkeillään.

Mutta mestari, vaikka näytätkin totaaliselta pelle hermannilta leveissä beigen värisissä housuissasi, jotka pysyvät ylläsi ohuiden mustien henkseleiden varassa, kissanrusetissasi ja peroksidisten kiharoiden keikkuessa otsallasi, niin tiedän että olet siellä jossain piilossa vielä.  Jään odottamaan seuraavaa levyäsi ja paluutasi sinne minne kuulut. Vaikka paattisi onkin nyt tuuliajolla, tiedän sinun löytävän vielä tiesi vihreälle saarelle.

Shake it, shake it, what’s my line
I feel like a sail-boat
Adrift on the sea
It’s a brand new day
So when you gonna phone me

Teksti: JARKKO LEHTO

fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: