Sarja: David Bowie – s/t (1969)

MAMA has said, To get things done. DAVID BOWIE SAGA II

Samaisena ensilevynsä vuonna 1967 David Bowie muutti asumaan managerinsa Kenneth Pittin tykö. Eräs syy oli Bowien veljen Terryn toistuvat psykoottiset kohtaukset jotka tekivät hänen lapsuudenkotinsa olot hyvin haastaviksi. Pitt, joka oli perinteinen, yläluokkainen, konservatiiveja äänestävä ”stately old English homo”, perehdytti Bowien korkeakulttuuriin, joka lienee Pittille ollut sitä ”todellista” kulttuuria, kun taas popmusiikki oli lähinnä peli, jota pelattiin rahan takia. Hän kuitenkin uskoi vakaasti Bowien kykyihin, ja haki sinnikkäästi tälle uutta levytysmahdollisuutta. Hän koulutti Bowieta kädestä pitäen miten median kanssa toimitaan, antamaan sille sen mitä se halusi.

Samoihin aikoihin Bowie kohtasi muitakin ymmärtäjiä. Ensimmäinen oli tanssija Lindsay Kemp, johon Bowie tutustui kun tämä käytti eräässä teatterikappaleessaan musiikkia hänen levyltään. Bowie liittyi oitis Kempin esiintyjäryhmään ja toimi sen jäsenenä jonkin aikaa, oppien siellä paitsi boheemielämää myös mimiikkaa ja kehonhallintaa, kaikki hyödyllisiä taitoja.

Kolmas merkittävä uusi ihminen oli nuori amerikkalainen ääniteknikko Tony Visconti, jonka Bowie tapasi Deccalla. He tulivat oitis juttuun, sillä kummallakin oli samankaltaisia kiinnostuksen aiheita, kuten itämainen mystiikka sekä eurooppalaiset taide-elokuvat. Viscontin kautta Bowie myös kohtasi toisen erikoisen muusikon, Marc Bolanin. Miesten välille kehittyi kompleksinen suhde, jossa oli keskinäistä kunnioitusta, kilpailua ja kateutta.

David Bowien toinen levy ilmestyi kesäkuussa 1969, tällä kertaa Phiipsin merkin alaisuudessa. Ja levyn nimi: David Bowie, niinkuin ensimmäistä ei olisi ollutkaan. Johon nähden selvää kehitystä on tapahtunut, etenkin lyyrisellä puolella Bowie tuntuu tehneen aimo harppauksen kohti omintakeista visionääristä sanamagiaansa. Sellainen kappale kuten myymälävarkaasta kertova ”God knows I’m good” seisoo vielä toisella jalallaan tätä aiemman LP:n friikkiballadeissa, mutta aiheen käsittely tuntuu saaneen uutta empatiaa ja kiihkeyttä.

Selkeänä levyn muuta taustaa varten erottuu tietenkin aloitus, ”Space Oddity”, Bowien ensimmäinen hitti. Johtuuko se vain tuttuudesta, biisin paikasta kaanonissa? Vai onko niin että musiikillisestikin se on muista kappaleista poikkeava jazzahtavine kitarointeneen ja outoine torventöräyksineen jotka yhdistettynä mellotroniin (Rick Wakeman) ja jousisoitinpilven liu’untaan luovat erikoisen ristivalotuksen, jonka kruunaa lopun lähenevä ja loittoneva riitasointujen rykelmä?

Bowie pyysi Tony Viscontia tuottajaksi, mutta tämä kieltäytyi, sen vuoksi että koki Oddityn halvaksi yritykseksi hyödyntää sen ajan avaruusmuodikasta ilmapiiriä (2001, kuulennot) ja heidän kummankin arvolle sopimattomana. Varmasti Space Oddityssa on myös yritystä ratsastaa trendillä, mutta tarkemmin kuunnellen sen sci-fikuvasto on vain pinnallista, naivin ohutta, ja todellisuudessa tarina kertoo eräänlaisesta esteettisestä eristäytymisestä, noususta omaan hiljaiseen yksinäisyyteen. MIkä kaikki tapahtuu koneellisen vääjäämättömästi.

”Check ignition and may god’s love be with you”.

Levyllä muutama helposti unohdettava country-rock-vedätys, sekä pari juustoista rakkauslaulua silloiselle tyttöystävälle (No, ”Letter ro Hermione” on silti aika soma sävellys), ja vastaavasti pari huomionarvoisempaa teosta. ”Cygnet committee” aggressiivisessa julistuksessaan erityisesti alkaa kuulostamaan siltä Bowielta jona hänet varsinaisesti tunnetaan (tai osittain). Kappale on aika voimakas purkaus jonka kiukun kohteena on 60-luvun kaikkea syleilevän ilmapiirin degeneraatio poliittisen terrorismin (kuten RAF tai Weathermen) muodossa, mutta hivenen pitkitetyn tuntuinen. Toinen kunnianhimoinen kappale levyllä on ”filosofinen ””Wild-eyed boy from Freecloud” joka ikävä kyllä menettää vakuuttavuutensa överiksi vedetyn jousitoffeen takia. (Viscontin kieltäydyttyä tuottamasta puikkoihin astui millintarkka työskentelijä Gus Dudgeon, myöhemmin Elton Johnin tuottajana kunnostautunut)

Merkityksetön seikka/Henkilökohtainen muisto. Ostin tämän levyn käytettynä divarista 29.7.1981. Ei, en pitänyt kirjaa. Tiedän siitä että katselin vähän aikaa telkasta suorana lähetyksenä tulevaa Dianan ja Charlesin häitä, samalla kun ”Memory of a free festival” soi kuulokkeista. Mikä mashup! Bring down the lovemachines!

Teksti: JARKKO LEHTO

fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: