Levyarvio: Deep Purple – Fireball (1971)

Vuonna 1970 ilmestyneen Deep Purple In Rockin jälkeen Deep Purple oli kysytty yhtye ympäri Eurooppaa. Vielä 1970-luvun alussakaan rockyhtyeille ei ennustettu pitkää ikää, joten saavutettua suosiota pyrittiin hyödyntämään mahdollisimman paljon. Niinpä myös Deep Purplen keikkakalenteri täyttyi, eivätkä yhtyeen jäsenetkään osanneet pyytää aikaa lepäämiseen tai seuraavan albumin suunnitteluun. Niinpä albumia äänitettiin useissa studioissa ja sen valmistumiseen kului suunniteltua enemmän aikaa.

Kesällä 1971 julkaistu Fireball on musiikillisesti yksi Deep Purplen monipuolisimmista albumeista. Edellisen albumin raskaus oli vähentynyt ja musiikkiin oli otettu vaikutteita jopa funkista ja countrysta. Kappaleiden sanoitukset ovat suurimmaksi osaksi melko synkkiä ja kyynisiä, huumorikin on lähinnä sarkastista. 

Valmis albumi jakoi mielipiteitä yhtyeen sisällä. Ian Gillan kehui avoimesti levyn progressiivisuutta kun taas Ritchie Blackmoren mielestä levyllä oli vain kaksi kelvollista kappaletta. Blackmoren mukaan managerit eivät antaneet kylliksi aikaa albumin valmisteluun ja lopulta levylle päätyi kappaleita, jotka oli työstetty hänen heittämistään ideanpätkistä. Menestyslevyä seuranneeksi albumiksi Fireball on kuitenkin loistava ja nykyään fanien listauksissa yleensä tuotannon kärkipäässä. 

Albumin nimikappale käynnistyy ikimuistoisesti. Deep Purplen kanssa työskennellyt äänittäjä, myöhemmin tuottajaksi ryhtynyt Martin Birch oli äänittänyt huvikseen studion ilmastoinnin sähkömoottorin käynnistymisäänen. Muutaman sekunnin hurinan jälkeen Ian Paice alkaa rummuttaa. Tällä kappaleella Paice käyttää poikkeuksellisesti kahta bassorumpua ja ”Fireballia” väitetään toisinaan yhdeksi ensimmäisistä speed metal –kappaleista. Vauhtiahan tässä riittää. Jon Lordin Hammondsoolo on tyylikäs, Roger Gloverkin pääsee soittamaan lyhyen bassosoolon ja yllättäen Ritchie Blackmore tyytyy lähinnä soittamaan kappaleen riffiä.

”No No No” on rauhallinen, bluesahtava kappale, jonka pinnan alla tuntuu olevan ehkä Gillanin sanoitustenkin vuoksi outoa synkkyyttä. Lordin ja Blackmoren instrumenttien vuoropuhelu toimii ja Paicen ja Gloverin muodostama rytmiryhmä kuulostaa samaan aikaan sekä tiukalta että rennolta. Melko yksinkertaiselta kuulostavan kappaleen loppupuolelle on jostain syystä lisätty monimutkaisempi sävelkulku. 

”Demon’s Eye” on hyvällä tavalla painostavalta kuulostava kappale. Lordin Hammondeilla alkava kappale kulkee melko yksinkertaisen riffin varassa, mutta koko yhtyeen vahvan ja tasapainoisen suorituksen ansiosta se on ollut suosikkikappaleeni tältä levyltä heti ensikuuntelusta lähtien. Lordin ja Blackmoren soolot ovat jälleen hienoa kuunneltavaa ja Ian Paicen rumputyöskentelyssä riittää ihasteltavaa.

”Demon’s Eye” oli viimeinen Fireballille äänitetty kappale. Yhdysvalloissa levy-yhtiö Warner Bros. julkaisi albumin ennen kuin Harvest Euroopassa, ja siksi jenkkipainoksilla ”Demon’s Eyen” tilalla kuullaan singlenä julkaistu ”Strange Kind Of Woman”. Kappaleesta tuli nopeasti keikkojen vakiotavaraa ja se piteni Blackmoren ja Gillanin kilpalaulannan ansiosta huomattavasti. Ja vaikka laulua voisi kai sanoitustensa puolesta pitää rakkauslauluna, taitaa työnimenä käytetty ”Prostitute” kertoa jotain oleellista laulun Nancysta. 


Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1971

Vinyylin a-puolen päättää yksi Deep Purplen erikoisimmista kappaleista. ”Anyone’s Daughter” äänitettiin aivan sessioiden alussa ja Britanniassa se jopa soitettiin tuoreeltaan radiossa – kuulijoiden suureksi hämmästykseksi. Kyseessä oleva kevyt countrykappale, jonka sanoituksissa Gillan kertoo kohtaamisistaan farmarin, tuomarin ja rikkaan miehen tytärten kanssa, on kyllä mahdollisimman kaukana Deep Purple In Rockin tyylistä. Toisaalta se osoittaa yhtyeen jäsenten monipuoliset taidot. Jälkeenpäin kaikki olivat kuitenkin sitä mieltä, että ”Anyone’s Daughter” olisi kannattanut laittaa jonkin singlen b-puolelle. Yllättäen kappale otettiin keikkaohjelmistoon vuoden 1993 kiertueella.

”The Mule” käynnisti levyn b-puolen tehokkaasti. Ian Paicen rummutus vie kappaletta eteenpäin samalla kun Lord ja Blackmore soittavat melodiaa. Kappaleen sanoitusidean Ian Gillan sai Isaac Asimovin Säätiö-sarjasta (Foundation), jossa on myös hahmo nimeltä Muuli. Seuraavilla kiertueilla The Mule oli kappale, jonka yhteydessä Ian Paice soitti rumpusoolonsa. Fireballia edeltäneen kiertueen aikana rumpusoolo oli ollut osana Rolling Stonesin Paint It, Black -kappaletta, jota jopa harkittiin äänitettäväksi tälle albumille.

”Fools” jatkaa albumin synkkää linjaa. Rauhallisesti alkava kappale kuulostaa lähes psykedeeliseltä ennen kuin koko yhtye alkaa soittaa raskasta riffiä. Ritchie Blackmoren kitarasoolo on kappaleen suvantovaihe. Kappale päättyy lopulta Jon Lordin sooloon ja Hammondien mörähtelyihin.

Levyn päättää ”No-one Came” rennommissa tunnelmissa. Gloverin ja Paicen komppiryhmä groovaa hienosti ja sanoituksetkin sisältävät huumoria. Gillan oikeastaan lausuu musiikin rytmissä sanoituksia, joissa hän pohtii suosion kestävyyttä. Kappaleen alkuperäisen lopetuksen perään liitettiin nauhalooppi, jonka päällä kuullaan Jon Lordin pianonsoittoa takaperin. 

Fireball nousi Britanniassa ja muutamassa muussakin maassa listaykköseksi. Myös singlet ”Strange Kind Of Woman” ja ”Fireball” menestyivät mukavasti, joten yhtyeen keikkatahti pysyi hurjana. Uuden levyn kappaleita ei kuitenkaan juurikaan kuultu albumia seuranneella kiertueella. ”Strange Kind Of Womanin” ja ”The Mulen” lisäksi keikoilla kuultiin satunnaisesti encorena ”Fireball”. Vasta Steve Morsen liityttyä Deep Purpleen vuonna 1994 Fireballin kappaleita on päässyt enemmänkin settiin. 

Kun Fireball julkaistiin vuonna 1996 laajennettuna juhlapainoksena, päästiin kuulemaan myös ilmeisesti turhaan inspiraatiota etsivien muusikoiden soittoa. ”Wilhelm Tellin alkusoitto” saattaa kuulostaa ymmärrettävältä, mutta ”Midnight In Moscow” eli ”Unohtumaton ilta” on aika uskomaton valinta. Ja kun otetaan huomioon albumin äänitysvuosi, saattaa idea ”Robin Hoodin” soittamiseen olla peräisin Monty Pythonin lentävän sirkuksen Dennis Moore -sketsistä. 

Fireballin äänitysten aikana yhtyeen jäsenet alkoivat pohtia, voisiko seuraavan albumin äänittää jollain toisella tavalla. Ian Paice pyysi muita kulkemaan kanssaan, kun hän käveli studion äänitystilasta käytävään ja soitti samalla rumpua. Kaikki olivat sitä mieltä, että käytävässä rummun ääni oli elävämpi. Kaikki halusivat myös itse äänitystilanteen muistuttavan enemmän keikkatilannetta. Levynhän voisi äänittää livenä ilman yleisöä. Ja sopiva paikkakin tuli nopeasti mieleen – sveitsiläisen pikkukaupungin Casino, jolla Deep Purple oli esiintynyt syksyllä 1969…

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 5 out of 5.

Kappaleet
  1. ”Fireball” 3:25
  2. ”No No No” 6:54
  3. ”Demon’s Eye” 5:19
  4. ”Anyone’s Daughter” 4:43
  5. ”The Mule” 5:23
  6. ”Fools” 8:21
  7. ”No One Came” 6:28
Tuottaja: Deep Purple
Levy-yhtiö: Harvest

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: