Levyarvio: Magma – Merci (1984)

Jokainen kunnon proge-bändi tarvitsee uralleen vähintään yhden kunnon katastrofin. Merci on Magman oma Love Beach.

Kuuden vuoden jälkeen Magma palasi, ei niin voittoisasti, levykauppojen hyllyille disco-albumin muodossa. Kyllä! Disco! Tosin Magman core-muusikoista mukana on vain Christian Vander ja Stella Vander joten levy haiskahtaa enemmänkin Vanderin sooloprojektilta jollaisena se olisikin ollut fiksua julkaista koska Merci ei muodosta juuri minkäänlaista jatkumoa aiempaan Magman musiikkiin. Itseasiassa levyn kannessa (jossa kädet pitelevät läjää marisätkiä?) lukeekin Magma-nimen alla Christian Vander… Hmm… halusiko Vander sekä syödä että säästää kakun? No ei nimi levyä pahenna tai paranna. Merci on myös Magman myöhempien levyjen tyyli huomoiden todellinen poikkeusyksilö eikä Mercin kappaleita ole keikkaseteissä juurikaan näkynyt. Ja hyvä niin.

Merci on hyvin kummallinen albumi. Sitä voisi äkkiseltään pitää tyyppillisenä commercial-sellout -albumina, mutta itseasiassa vuonna 1984 levyn kierrättämät soul, funk – ja disco-vaikutteet alkoivat kaikki olla jo hyvin vanhentunutta kamaa. Ja toisaalta Vanderin näkemys näistä genreistä on sen verran outo että mitään jättimäistä kaupallista menestystä tuskin kukaan on uskaltanut odottaa. Erityisen koomiseksi kokemukseksi levy muuttuu siinä vaiheessa kun interwebsiä selaillessaan törmää tiedonmuruseen jonka mukaan tämä höyhenen kevyt disco-levy on konseptialbumi kuolemasta…. mind blown!

Käyn pikaisesti läpi levyn jokaisen kappaleen siinä järjestyksessä jossa levyn Spotify-versiossa on. Levyllä kappalejärjestys on eri, mutta kuten varmasti tulette ymmärtämään Merci on ainoa Magman studioalbumi jota en ole fyysisenä levykäisenä hyllyyni hankkinut.

Merci ei vajoa asettamaan alkuun mitään zeuhl-houkutinta vanhoille faneille vaan menee suoraan asiaan englanniksi lauletulla ”Call From The Dark (Ooh Ooh Baby”) -biisillä joka on äärimmäisen juustoinen Linn-rumpukoneen säestämä disco-ralli. Bändissä on mukana maailman paras rumpali, mutta mitäpäs siitä nyt on 80-luku ja mikäpäs sen fiksumpaa kuin ulkoistaa rytmit halvasti soivalle koneelle! Upeaa! Kappale oli ilmestyessään jo vähintään viisi vuotta vanhan kuuloinen. Tätä vaikutelmaa ei vähennä yhtään äärimmäisen kliseisesti Tower Of Power -hengessä (voimattomasti) puhkuva torvisektio.

”Otis” on kevyt ja ohutsointinen tribuutti soul-legenda Otis Reddingille. Kutumusiikkia by Magma! Tämäkään kappale ei muutamaa Vanderin kiljahtelevaa vokalisointia lukuunottamatta juuri muistuta Magman musiikkia sellaisena kun yhtyeen fanit olivat sen oppineet tuntemaan. Ensimmäisen kappaleen jälkeen ”Otis” kuulostaa silti lähes miellyttävältä kaikessa vähäpätöisyydessään.

”Do The Music”. Yes Mr. Vander please do music! Valitettavasti kuitenkin saamme vain lisää onnetonta disco-funkkia. Vokaalit sentään tuovat vähän kreisiyttä ja puhtia tähän kappaleeseen jota itse instrumentaatio ei kyllä tarjoa yhtään. Ikävä sanoa, mutta ”Do The Music” saattaa olla kappale josta Merci ei enää parane.

”Otis (Ending)” on lyhyt alle kaksiminuuttinen välisoitto jossa Christian Vander kirkuu hautajaismaisesti soivan, ja hieman halvat Hammer-yhtiön 50 kauhuelokuvat mieleentuovan, urkusoundin päällä.

”I Must Return”. Kyllä, Christian Vander, olet oikeassa sinun on palattava. Nyt vaan pidät kymmenen vuotta taukoa Magmasta ja palaat sitten latautuneena kunnollisen zeuhl-musiikin kera. Sinun on palattava. Ja hän palasi. ”I Must Return” on köykäinen pop-kappale jossa Vanderin vuorottelee naislaulajien kanssa. Kappaleessa on korni, voittoisa tunnelma töräyttelevine torvineen, ja se olisi sopinut taustamusiikiksi voimaannuttavaan kasari-elokuvaan jossa viimeisessä kohtauksen dinerin tarjoilijatar lopulta voittaa itsensä ja toteuttaa unelmansa päästen taustatanssijaksi Cyndi Lauperin kiertueelle.

”Eliphas Levi” on 11 minuuttisena levyn ylivoimaisesti pisin kappale. Kepeän leikkisästi ja äärimmäisen kevyenä alkava kappale muistuttaa aluksi jonkinlaista lasten tuutulaulua. Minimalistisesti soiva kappale kuulostaa ehkäpä levyn kappaleista eniten Magmalta vaikka se on ainoa kappale jota Vander ei edes ole itse ollut säveltämässä. Kappaleen säveltäjäksi on merkitty täysin tuntematon René Garber. Jonkin aikaa kepeästi soiva ”Eliphas Levi” onkin ihan miellyttävää kuultavaa, mutta 11 minuuttisena lopulta aivan tolkuttoman ylipitkä.

Levy päättyy pianon keveysti säestämään vokaalivetoiseen ”The Night We Died” (muistakaa että tämä on konseptialbumi kuolemasta!) -biisiin joka tuo melodialtaan mieleen hieman Attahkin (1978) soul – ja motowniin kallellaan olevat hetket, mutta ilman ripaustakaan tuon albumin hikisestä energiasta ja intesiteetistä.

Merci on  hämmentävä floppi joka on hetkittäin niin nolo ja kummallinen että se muuttuu lähes viihdyttäväksi. Mercistä nauttiminen onkin mahdollista jos siihen suhtautuu vähän samaan tapaan kuin Plan 9 From Outer Spacen kaltaisiin kalkkuna-elokuviin.

Parhaat biisit: ”Do The Music”, ”Eliphas Levi”

Arvosana: **

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

---

Lue Mekanïk Destruktïw Kommandöhin (1973) arvostelu täältä

---

Kappaleet

(Alkuperäisen julkaisun järjestys.)

A-puoli

1. ”Call from the Dark (Ooh Ooh Baby)” – 7:20 (Christian Vander / Julie & Ricky Dassin)
2. ”Otis” – 5:20 (Christian Vander)
3. ”Do the Music” – 4:25 (Christian Vander)
4. ”Otis (Ending)” – 1:32 (Christian Vander)

B-puoli

1. ”I Must Return” – 6:32 (Christian Vander / Julie & Ricky Dassin)
2. ”Eliphas Levi” – 11:15 (René Garber)
3. ”The Night We Died” – 3:40 (Christian Vander)

Tuotanto: Christian Vander

Levy-yhtiö: Jaro Records

---

Muut levyarviot löydät täältä.