Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 2025 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 11-25.

Darrifourcq Hermia Ceccaldi : Unicorn And Flexibility (FR/BE) ****
Tuomo & Markus And Verneri Pohjola : Music For Roads (FI) ****
Cheer-Accident : Admission (US) ****
Gloyw: My Father Was A Tree (FR/UK) ****
Ilkka Arola Sound Tagine : Adventures In The Now (FI) ****
Mike Oldfield / David Bedford : The Orchestral Hergest Ridge (UK) ****
Sebastian Fagerlund: Autumn Equinox (FI) ****
Univers Zero : Live At The Triton 2009 (BE) ****
Ukandanz : Evil Plan የክፋት እቅድ (FR/ET) ****
Black Flower : Kinetic (BE) ****
Perry’s Mort : Craftsman’s Day Trip (FI) ****
Yazz Ahmed : A Paradise In The Hold (BH) ****
Eclectic Maybe Band : Cosmic Light Clusters (BE) ****
Fred Frith: Fred Frith And The Gravity Band (UK) ****
Radiohead : Hail To The Thief (Live Recordings 2003-2009) (UK) ****

Katso vuoden 2024 parhaat levyt täältä

11. Darrifourcq Hermia Ceccaldi : Unicorn And Flexibility

Unicorn And Flexibility on ranskalais-belgialaisen trion Darrifourcq Hermia Ceccaldin kolmas studioalbumi.

Kaksi tämän omalaatuisen trion muusikoista, Sylvain Darrifourcq (rummut) ja Valentin Ceccaldi (sello), tulevat Ranskasta, ja trion täydentää belgialainen Manuel Hermia (saksofonit). Kaikki kolme ovat virtuoositason soittajia.

Yhtyeen edellinen levy Kaiju Eats Cheeseburgers (2020) kiteytti pitkälti trion tyylin, jota myös tämä kolmas levy, Unicorn And Flexibility, pitkälti vaalii. Darrifourcq Hermia Ceccaldin musiikin voi sijoittaa ns. brutal jazzin piiriin – usein vahvasti improvisointiin pohjaavaan musiikkiin, jossa kappaleiden rakenne syntyy intensiteetin, tekstuurin ja äärimmäisen fyysisen soiton kautta, ei perinteisen jazzin harmonioista tai grooveista. Dissonanssi, laajennetut tekniikat (esimerkiksi Ceccaldin sellon raapivat äänet ja perkussiiviset soundit) sekä monimutkaiset tahtilajit ovat brutal jazzille tyypillisiä elementtejä, joita myös herrat Darrifourcq, Hermia ja Ceccaldi hyödyntävät.

Unicorn And Flexibility tarjoilee siis jo aiemmilta levyiltä tuttua, hiljaa poreilevaa intensiteettiä, johon kuuluu tilan ja ajan rytminen venyttäminen. Hitaat, toistuvat sekvenssit purkautuvat raivoisiksi äänimyrskyiksi. Unicorn And Flexibility on ääripäiden musiikkia: toisaalta hiljaista minimalismia (joka sekin on usein hermostuttavien hälyäänien sävyttämää) ja kärsivällistä jännitteen kasvatusta, toisaalta äkillsesti iskeviä äärimmäisen raivokkaita ääniräjähdyksiä ja hallittua kaaosta.

Unicorn And Flexibility ei tunnu kohoavan aivan edeltäjänsä korkeuksiin, osittain ehkä siksi, että yllätyselementti on poissa musiikin kierrättäessä pitkälti samoja tekniikoita. Olisi kuitenkin epäreilua syyttää Darrifourcq Hermia Ceccaldia uusiutumisen puutteesta, sillä onhan kyse vasta heidän kolmannesta yhteisestä levystään, joka tuttuudestaan huolimatta liikkuu laajemmassa jazzin kentässä erittäin omaperäisessä maastossa. Darrifourcq Hermia Ceccaldi ovat kehittäneet oman musiikillisen kielensä ja sitä ei tapahdu kovin usein.

Parhaat biisit: ”Moustache et vernis, sans cape et sans collants”, ”Homo Narrans”, ”Fatification”

12. Tuomo & Markus And Verneri Pohjola : Music For Roads

Tuomo Prättälä ja Markus Nordenstreng tapasivat keväällä 2007 Helsingissä järjestetyssä Woodstockin muistokonsertissa, joka oli osa Maailma kylässä -festivaalia. Molemmat halusivat esittää The Bandin kappaleita, ja yhteinen esiintyminen johti ystävyyteen sekä lopulta myös pitkäjänteiseen yhteistyöhön. Miesten yhteistä esikoislevyä Dead Circles (2016) saatiin kuitenkin odottaa lähes vuosikymmen, mutta lopulta julkaistuna se sai osakseen positiivista palautetta – joskin melko rajatun huomion. Seuraava levy Game Changing (2023) nosti riman korkeammalle saaden ylistystä jopa kansainvälisellä tasolla ja paikan Suomen albumilistan top-10:ssä. Itsekin nautin Game Changingista, mutta en todella ihastunut siihen.

Kolmas levy Music For Roads muuttaa reseptiä melko radikaalisti, vaikka Americana-sydän sykkii edelleen. Nyt mukaan on tuotu tasavertaisena kumppanina Suomen arvostetuin jazz-trumpetisti Verneri Pohjola. Samalla musiikki on liikkunut yhä vahvemmin jazzin suuntaan, ja mikä merkittävintä: aiemmin keskiössä olleet vokaalit on jätetty kokonaan pois. Tuloksena on täysin instrumentaalinen albumi (poikkeuksena bonusbiisiksi merkitty raita “Waiting Room” jonka vieraileva kitarisi Marc Ribot laulaa).

Tämä osoittautuu oikeaksi ratkaisuksi. Nordenstrengin vokalisointi ei aiemmilla levyillä ollut erityisen kiinnostavaa, ja varsinkin amerikkalaisten tragedioiden laulaminen suomalaisten näkökulmasta kuulosti paikoin falskilta. Music For Roads liikkuu toki aivan yhtä epä-suomalaisissa maisemissa kuin edeltäjänsäkin, mutta instrumentaalisessa muodossa ”kulttuuriset varkaudet” tuntuvat ainakin helpommin sulatettavilta. Ehkä sillä on väliä, ehkä ei – lopputulos on joka tapauksessa vakuuttava.

Nyt kun musiikki saa liitää ilman kertosäkeiden pakkopaitaa ja tuntuu tavoittavan juuri sen maiseman, jonka levyn kansikin vihjaa: unenomainen aavikko ja vuorille johtava, suora maantie. Music For Roads maalaa kuvia vanhasta pick-upista, joka kiitää pölypilvi perässään halki autiomaan. On vaikea sanoa, kuinka paljon kansi vaikuttaa mielikuviin – mutta sillä ei lopulta ole väliä. Kansi ja musiikki muodostavat saumattoman kokonaistaideteoksen toisiaan tukien.

Instrumentaatiossa americanaan vahvasti liittyvät soittimet, kuten banjo ja dulcimer, helisevät rinnakkain Pohjolan liitävän trumpetin kanssa. Samalla Prättälän Moog ja Mellotron tuovat mukaan hetkittäin jopa progemaisia värejä. Kokonaisuus on yhtä aikaa perinteinen ja rohkeasti uusia sävyjä hakeva, tunnelmiltaan nostalginen mutta silti raikas yhdistelmä amerikkalaista folkkia ja pohjoismaista jazzia. Kaiken kaikkiaan todella onnistunut fuusio.

Kuten Game Changing, myös Music For Roads on tuotannollisesti huolellinen ja hienosointinen kokonaisuus. Albumi äänitettiin pääosin livenä koko seitsemänhenkisen yhtyeen soittaessa samassa tilassa, mikä on nykyisin harvinaista mutta usein palkitsevaa. Kunhan asialla on taitavat muusikot ja pätevä äänittäjä. Ja nyt on. Nauhalle tallennettu soundi soi poikkeuksellisen täyteläisesti ja antaa musiikille avaran, laajakangasmaisen hengen. Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että levy on todennäköisesti maailman ensimmäinen analoginen äänite, josta on tarjolla myös Dolby Atmos -versio.

En ole automies, mutta jos ikinä päätyisin ajamaan läpi autiomaan, on yksi asia varma; Music For Roads soisi osana matkan soundtrackia.

Parhaat biisit: ”Appalachian Landscape”, ”Anyhow Lane”

13. Cheer-Accident : Admission

Admission on Cheer-Accidentin 26. studioalbumi.

80-luvun alussa perustetulle amerikkalaiselle avantrock-yhtye Cheer-Accidentille on tyypillistä a) se että yhtyeeltä kannattaa odottaa yllätyksiä ja b) kaksi yhtyeen peräkkäistä levyä ei kuulosta ikinä samanlaiselta. Jälkimmäinen toteutuu tälläkin kertaa, mutta Admissionin suurin yllätys on oikeastaan se ettei se yllätä.

Cheer-Accidentin edellinen levy Vacate oli puoliakustinen kokonaisuus, joka haki inspiraatiota Burt Bacharachin sofistikoituneesta viihdemusiikista. Admission kääntyy elektronisemman soinnin pariin ja kuulostaa varsin erilaiselta kuin edeltäjänsä, mutta toisaalta Cheer-Accident on kulkenut näitä taiderockin polkuja aiemminkin, esimerkiksi levyillä Fades (2018) ja Here Comes The Sunset (2022).

Admissionilla piano-balladimaiset osiot yhdistyvät saumattomasti suriseviin kitarariffeihin, täyteläisesti soiviin syntetisaattoreihin ja huoliteltuihin monikerroksisiin vokaalisovituksiin (joissa vuorottelevat mies ja naislaulajat). Pop-koukut eivät ole ehkä yhtä teräviä kuin Fadesilla, mutta tarttuvuutta löytyy kyllä sekä riffeistä että kertosäkeistä. Puhtaaksi popiksi ei toki heittäydytä vaan helposti lähestyttäviä osia varjostaa yleensä aina kulman takana odottava dissonanssi tai joku muu pikku kummallisuus.

Levyn kohokohdaksi nousee maukkaasti riffittelevä ”Cold Comfort”, joka vaikuttaa ensin krautrock-henkiseltä jumittelulta, mutta muuttaa lopulta muotoaan varsin luontevasti ja herkullisesti. Aivan seitsemänminuuttisen kappaleen lopussa tapahtuu huikea käänne, kun se muuttuu viimeisellä minuutilla painostavaksi, lukuisten päällekkäin äänitettyjen trumpettien ja syntetisaattorien vimmaiseksi surinaksi, jota halkovat oudot huudahdukset. Hyvin Cheer-Accidentmainen käänne.

Yhtyeen johtaja, rumpali ja multi-instrumentalisti Thymme Jones on julistanut levyn yhtyeen parhaaksi. Itse en menisi aivan niin pitkälle, mutta sanoisin että Admissionilla on paikkansa yhtyeen mittavan tuotannon parhaassa neljänneksessä. Tiivis 36 minuuttinen Admission tarjoilee tasaisen vahvaa, mutta hieman yllätyksetöntä Cheer-Accident -musiikkia. Mikä itse asiassa Cheer-Accidentin kohdalla on jo itsessään yllättävää!

Parhaat biisit: ”Cold Comfort”, ”Weird Organ”, ”Gold-Plated Savior”

14. Gloyw: My Father Was A Tree

My Father Was A Tree on Gloywin debyyttialbumi.

Laulaja-basisti John Greaves tunnetaan parhaiten roolistaan uraauurtavassa avantproge-yhtyeessä Henry Cow, mutta hän on soittanut myös lukuisissa muissa projekteissa ja yhtyeissä, kuten National Health, Soft Heap ja The Lodge, sekä tehnyt mittavan määrän soololevyjä.

Greavesin uusin yhtye Gloyw (gloyw on walesinkielinen sana, joka tarkoittaa kirkasta ja loistavaa) on kitaristi Olivier Mellanon ja rumpali Régis Boulardin kanssa koottu voimatrio. Mellano on työskennellyt vaihtoehtorockin ja sinfonisten projektien parissa, kun taas Boulardin juuret ovat improvisaatiossa ja kokeellisessa rockissa. Boulard kuuluu myös nykyiseen John Greaves Bandin kokoonpanoon.

Levyn nimi on peräisin Greavesin soololevyllä La petite bouteille de linge (1991) esiintyneestä kappaleesta ”Le Garçon Vert”. Alun perin jazzahtava, kymmenhenkiselle puhallinorkesterille sovitettu kappale on nyt muokattu aivan uuteen uskoon: nopeaksi ja raskaaksi rockiksi. Mukana on myös uusi, entistä voimakkaampi ja aggressiivisemmin iskevä tulkinta hieman tuoreemmasta Greavesin kappaleesta ”Kew Rhone is Real” (Life Size, 2018).

My Father Was A Tree ei kuitenkaan ole mikään pelkkä Greaves-show, sillä suurin osa materiaalista on Mellanon ja Boulardin kanssa yhdessä sävellettyä ja improvisoitua. Tyylillisesti albumi on varsin monipuolinen: välillä sen kirkkaasti soivat kitarat viittaavat dream popiin, välillä hälyisät äänimaisemat tuovat mieleen post-rockin. Uhmakkaasti rähisevä John Lennon -cover ”Working Class Hero” kuulostaa kuin Nick Cave And The Bad Seedsin post-punkilta, ja useimmiten musiikki rokkaa varsin rajusti jossain taiderockin ja avantprogen välimaastossa.

Greavesin lauluääni ei soi enää kuten ennen, ja monin paikoin voisi puhua varsinaisen laulun sijasta puhelaulusta. Asia häiritsee kuitenkin yllättävän vähän, sillä Greavesin ääni – usein pintaan miksattuna – on yhä äärimmäisen karismaattista kuultavaa. Jo pitkään Pariisissa asunut Greaves vaihtaa sujuvasti kieltä biisistä toiseen, englannin ja ranskan välillä.

My Father Was A Tree on jälleen kirkkaana loistava todiste siitä, että 75-vuotias John Greaves on yhä luomisvoimainen artisti. Toivottavasti tämä ei jää Gloywin ainoaksi levyksi.

Parhaat biisit: ”A Word – The Passing Strange”, ”Un Bout de mon Cœu”, ”Kew Rhone is Real”, ”My Father Was A Tree”, ”Working Class Hero”

Lue myös:

15. Ilkka Arola Sound Tagine : Adventures In The Now

Adventures In The Now on Ilkka Arola Sound Taginen kolmas studioalbumi.

Adventures In The Now on täsmälleen nimensä mukainen: tässä hetkessä seikkailevaa, vaivattomasti soivaa musiikkia, joka tuntuu yhtä aikaa leikkisältä ja harkitulta.

Tällä kertaa yhtyeen johtohahmo Ilkka Arola jättää oudin kokonaan syrjään ja keskittyy busuki, jonka terävä ja heleä sointi saa levyllä paljon tilaa – välillä jopa hänen oman trumpettinsa ja Topi Korhosen kitaran kustannuksella. Ratkaisu toimii, sillä Arolan bouzouki-revittelyt ovat paitsi teknisesti taitavia myös riemastuttavan hauskaa kuultavaa. Uuden ja vanhan vuoropuhelu toteutuu luontevasti, kun futuristisesti soivat syntetisaattorit kietoutuvat perinteisen busukin rinnalle. Paikoitellen kuullaan myös Sofia Tarkkasen sanatonta vokalisointia, joka tuo säveliin ilmavuutta ja inhimillistä lämpöä.

Musiikin ytimessä on reipas, iloluonteisesti svengaava groove, joka ei lipsahda turhan imeläksi. Takavasemmalta hiipii nimittäin sopiva annos slaavilaista melankoliaa, joka tasapainottaa kokonaisuutta. Jazz ei ole ehkä aivan samalla tavalla musiikin keskiössä kuin yhtyeen aimmilla levyillä, mutta tunnelmassa on yhä jazzille tyypillistä spontaaniutta. Tämä eloisa ja hengittävä tunnelma on myös äänitystavan ansiota: kappaleet on taltioitu tehokkaasti 1–3 otolla koko yhtyeen soittaessa yhdessä. Rytmit nousevat selkeämmin etualalle kuin aiemmilla levyillä, mutta melodioita ei ole unohdettu – parhaana todisteena toimii ”Surrenderer”, jonka uljas teema tuo mieleen Pekka Pohjolan parhaat hetket.

Levyn aloitus ”Ice Cream Is” kääntyy jopa popin suuntaan. Instrumentaalinen kappale voisi melkein olla Arppaa ilman laulua, mutta kulkee silti jykevän turkkilaisen disco-grooven varassa, bouzoukin soittaessa pohjoisafrikkalaissävyistä melodiaa. Tarkkasen sanaton huokailu ja Arolan lyhyt mutta intensiivinen syntetisaattorisoolo viimeistelevät kokonaisuuden. Albumin päätös ”Last 10 Minutes” puolestaan avautuu jykevillä, suorastaan Vangeliksen mieleen tuovilla syntetisaattoreilla – kaunis ja kaihoisa lopetus 38-minuuttiselle matkalle.

Maailmalla toimii tällä hetkellä lukuisia laadukkaita etnojazz-yhtyeitä, mutta kotimaisista nimistä Ilkka Arola Sound Tagine on kiistatta kärjessä. Adventures In The Now osoittaa jälleen, että tämän kvintetin ei tarvitse häpeillä kansainvälisten huippujen rinnalla. Tuloksena on todella maukas ja leikkisä etnofuusiojazz-albumi, johon popin kevyt kulma tuo uudenlaista houkuttelevuutta.

Parhaat biisit: ”Ice Cream Is”, ”Mothers With Feathers”, ”The Flying Cyborg Whales”

16. Mike Oldfield / David Bedford : The Orchestral Hergest Ridge

Kun Mike Oldfieldin vuonna 1973 ilmestyneestä debyyttialbumista Tubular Bellsistä muodostui yllättäen jättimenestys, oli levy-yhtiö Virginillä käsissään hieman erikoinen ongelma. Tubular Bells oli yhtiön ensimmäinen julkaisu ja nyt heillä oli käsissään heti potentiaalinen supertähti, joka ei kuitenkaan tahtonut lähteä kiertämään ja promotoimaan hittiään. Yksi tapa, jolla levy-yhtiö yritti ratkoa ongelmaa, oli Virgin-pomo Richard Bransonin idea pestata Oldfieldin vanha bändikamu David Bedford Kevin Ayersin yhtyeestä sovittamaan levystä orkestraalinen versio. Jos Oldfield ei suostuisi esittämään livenä yhden miehen orkesteriteostaan, niin sitten oikea sinfoniaorkesteri saisi tehdä sen. Vaikka Bedford oli soittanut rokkia Ayersin bändissä rinta rinnan Oldfieldin kanssa, ei hän ollut mikä tahansa rokkari vaan aito Royal Academy of Musicin kasvatti, joka oli erikoistunut avantgardistiseen taidemusiikkiin.

Koska Bedford liikkui itse akateemisen taidemusiikin ja progressiivisen rockin välimaastossa, oli hän erinomainen valinta orkestroimaan Oldfieldin rocksinfonia. Oldfield itse ei lopputulosta ole juuri kehunut (ehkä hän suhtautuu omaan teokseensa hieman mustasukkaisesti?), mutta minusta se on varsin onnistunut orkestraalinen tulkinta aiheesta, joka ei sorru ilmiselvimpiin valintoihin. Tammikuussa 1975 levynä ilmestynyt The Orchestral Tubular Bells on ehdottomasti yksi parhaimmista rock-goes-classical -sovituksista. Tosin myönnettäköön, että Tubular Bells myös tarjoaa hedelmällisemmän lähtökohdan aiheeseen kuin keskimääräinen rock- tai poplevytys.

Vuonna 1974 ilmestyneen Tubular Bellsin seuraajan Hergest Ridgen kohdalla tilanne oli siinä mielessä entisellään, että sisäänpäinkääntynyt ja paniikkikohtauksista kärsivä Oldfield ei ollut vieläkään lähdössä kiertämään. Bedford alkoi siis pian orkestraalisen Tubular Bells -scorensa valmistuttua kirjoittaa sovitusta myös Hergest Ridgestä.

Kuvailin Hergest Ridge -arvostelussani albumin musiikkia pastoraaliseksi sinfoniseksi runoksi ja edeltäjäänsä eheämmän rakenteensa ja luontevamman teemojen kehittelynsä johdosta se soveltuukin jopa Tubular Bellsiä paremmin sinfoniaorkesterin soittamaksi. Bedford onnistuukin jälleen tehtävässään erinomaisesti.

The Orchestral Tubular Bells päätyi levyksi pikaisella vauhdilla vuonna 1975, mutta Hergest Ridgen orkesteriversio jäi limboon vuosikymmeniksi. Ehkä siksi, että alkuperäinen Hergest Ridge ei muodostunut Tubular Bellsin kaltaiseksi ilmiöksi, tai ehkä Oldfield jopa nousi vastustamaan sen julkaisua. Vuonna 2025 pieni FM Concerts Broadcast -levymerkki kuitenkin lopulta julkaisi Oldfield-fanien kauan odottaman The Orchestral Hergest Ridge -levyn. Äänite pohjautuu jostain löytyneeseen laadukkaaseen C-kasettitallenteeseen, joka restauroitiin modernin teknologian avulla Philip Newellin (Virginin johtava ääniteknikko 70-luvulla) valvonnassa. Lopputulos ei ole hifin juhlaa, mutta täysin kelvollisen kuuloista. Äänityksen laatu heittelee hieman, mutta taso pysyy koko ajan täysin siedettävänä.

The Orchestral Hergest Ridge on äänitetty Glasgow’ssa Skotlannissa 5. syyskuuta livenä. Orkesterina toimii The Scottish National Orchestra johtajanaan kapellimestari Iain Sutherland, ja solisteina ovat Patricia MacMahon (sopraano) ja Steve Hillage (sähkökitara). Gongista tuttu Hillage oli soittanut livenä myös orkestraalisessa Tubular Bellsissä, jossa hän tosin kuului vain hieman lopun akustisissa osuuksissa. Nyt Hillage soittaa sähkökitaraa hieman suuremmassa roolissa. Suuri orkesteri perinteisine soittimineen on kuitenkin vankasti pääosassa. Bedford pysyttelee tiukasti Oldfieldin alkuperäisen sävellyksen raameissa, mutta ikään kuin tasoittaa sen särmiä. Hyvässä ja pahassa. Bedfordin käsissä jotkut siirtymät tapahtuvat entistä jouhevammin ja hänen sovituksensa korostaa musiikin kauniita puolia (toisen osan alussa soivat sellot ovat upeita), mutta toisaalta perinteiselle orkesterille siirrettynä osa alkuperäisen version omaperäisyydestä menetetään.

Oldfieldin alkuperäinen Hergest Ridge oli äärimmäisen omaperäisen kuuloinen rocksinfonia, mutta Bedfordin versio on ikään kuin vain yksi neoklassinen orkesterisävellys. Orkesterilla on myös mahdotonta saavuttaa joitakin alkuperäisen version oudoimpia ja vimmaisimpia ideoita. Esimerkiksi toisen puoliskon legendaarisen electric thunderstorm -jakson voimaa ei saavuteta, vaikka Hillage tuodaan mukaan hinkkaavien jousien ja vaskien rinnalle kitaroimaan.

Mike Oldfieldin alkuperäinen Hergest Ridge on tietysti aina sävellyksen definitiivinen versio (tosin sen tapauksessa voidaan myös kiistellä eri miksausversioista), mutta David Bedfordin orkestrointi tarjoaa kiinnostavan vaihtoehtoisen näkemyksen ja on ylipäätään yksi kaikkien aikojen onnistuneimmista rockmusiikista orkesterimusiikiksi sovituksista.

Parhaat biisit: ”Hergest Ridge Part One”

17. Sebastian Fagerlund: Autumn Equinox

Sebastian Fagerlund (s. 1972) on suomalainen säveltäjä, jonka tuotantoa leimaa voimakas rytminen energia, rikas orkestraatio ja orgaanisesti virtaavat rakenteet. Hänen teoksiaan ovat esittäneet monet merkittävät orkesterit ja solistit, ja hänen musiikkinsa on saanut kansainvälistä huomiota erityisesti teosten ”Ignite”, ”Drifts” ja oopperan ”Syyssonaatti” myötä.

Tuotteliaan Fagerlundin musiikkia on julkaistu levyillä viime vuosina säännöllisesti, ja tälläkin kertaa asialla on laatuun panostava BIS. Autumn Equinox kokoaa yhteen kolme Fagerlundin suhteellisen tuoretta sävellystä kamariorkesterille, esittäjinä Lapland Chamber Orchestra kapellimestari John Storgårdsin johtamana.

Levyn avaava ”Octet: Autumn Equinox” on kolmiosainen teos klarinetille, fagotille, käyrätorvelle, kahdelle viululle, alttoviululle, sellolle ja kontrabassolle. Teos on saanut inspiraationsa Fagerlundin oopperasta ”Syyssonaatti”, ja sen musiikissa yhdistyvät rytminen intensiteetti ja melankolinen, hitaasti avautuva sointimaailma. Aivan sävellyksen alussa mystistä tunnelmaa loihtivat kauniit klarinettiosiot, joita sävyttää fagotin kummastelevasti väpättävä ääni – upeaa kuultavaa, mutta vasta johdantoa värikkäälle, 21-minuuttiselle matkalle.

”Arcantio” on 19-minuuttinen konsertto kontrabassolle ja kamarimusiikkiorkesterille, sävelletty ja omistettu solistina toimivalle Niek de Grootille. Yksiosainen, orgaanisesti rakentuva sävellys vie taitavan solistinsa vuoroin virtuoosimaisiin juoksutuksiin, vuoroin mietiskelevään tunnelmointiin.

Levyn päättää lähes 12 minuuttia kestävä ”Sky II”, joka on vuonna 2023 uudistettu versio aiemmasta, alun perin barokkiorkesterille sävelletystä teoksesta. Nyt sävellys on sovitettu huilulle, bassoklarinetille, cembalolle, kitaralle ja jousikvintetille (2 viulua, alttoviulu, sello, kontrabasso). Teos on yksiosainen, vauhdikkaasti etenevä kokonaisuus, jossa eloisat rytmit, kirkkaat tekstuurit ja toistuvat motiivit luovat ihastuttavalla tavalla jatkuvasti liikkeessä olevan vaikutelman. Barokki-instrumentti cembalo rätisee hauskasti osana modernia sointikudelmaa.

Autumn Equinox on jälleen osoitus Fagerlundin kyvystä tehdä täysin omaäänistä taidemusiikkia, jossa perinteisen sinfonisen ajattelun jatkuvuus yhdistyy modernin harmonian, rytmien ja tekstuurien vapauteen.

Parhaat biisit: ”Octet: Autumn Equinox”, ”Sky II”

18. Univers Zero : Live At The Triton 2009

Live At The Triton 2009 on Univers Zeron kolmas livelevy.

Vuonna 1974 perustettu belgilainen avantproge-yhtye Univers Zero palasi hieman yllättäen vuonna 2023 uuden studiolevyn kera pitkän tauon jälkeen. Yli yhdeksän vuoden levytystauon jälkeen ilmestynyt Luer oli vahvasti nimenomaan perustajajäsen Daniel Denisin työtä. Jopa siinä määrin, että sitä olis melkeinpä luontevampaa kutsua rumpalin soololevyksi kuin todelliseksi Univers Zero albumiksi. No Univers Zeron nimellä se kuitenkin ilmestyi eikä siinä sinänsä mitään sillä laadukkaasta albumista oli kyse. Konsertoimaan Univers Zero ei kuitenkaan enää palannut eikä ihme sillä Denisin ympärillä ei enää tässä vaiheessa ollut todellista yhtyettä.

Vuonna 2009 Univers Zero täytti 35 vuotta ja tuota juhlistettiin kesäkuussa kahdella loppuumyydyllä keikalla lähellä Pariisia sijaitsevassa Triton -klubissa. Kasassa oli erinomainen yhtye jonka ydin koostui Denisin lisäksi kahdesta Univers Zero -veteraanista Michel Berckmans (fagotti, oboe) ja Andy Kirk (koskettimet, kitara). Kokoonpanon täydensi Presentistä tuttu kosketinsoittaja Pierre Chevalier, puhallinsoittaja Kurt Budé, basisti Dimitri Evers sekä viulisti Martin Lauwers.

71-minuuttinen Live At The Triton 2009 sisältää kuusi pitkää raitaa jotka ovat peräisin Univers Zeron eri kausilta. Aivan ensimmäisten levyjen materiaaliin ei kosketa, mutta kypsää keskiuran tuotantoa edustaa Uzed-albumilta (1984) peräisin oleva “Présage” sekä Ceux du Dehors -levyltä (1981) tuttu “Dense”, kun taas paluukauden sävellykset nousevat vahvasti esiin The Hard Quest -albumilta (1999) poimituilla kappaleilla “Xenantaya” ja “Civic Circus”. Mukana on myös yhtyeen formaalia albumijulkisua sivuava raita: “Toujours Plus à l’Est” joka on alun perin julkaistu Crawling Wind -EP:llä (1983), sekä tässä vaiheessa vielä aivan tuore Andy Kirkin sävellys “Warrior”. Studioensi-iltansa levy vasta seuraavana vuonna ilmestyneellä albumilla Clivages.

Yhtyeen haastava ja synkkäsävyinen materiaali soitetaan taidokkaasti ja energisesti läpi. Aivan samanlaiseen yhteissoiton sulavuuteen ei ylletä kuin vuoden 2006 Univers Zero Livellä, mutta toisaalta näiden tulkintojen hieman rouheampi ja sanoisinko vaarallisempi ote miellyttää kovasti. Alkuperäisten kappaleiden sovituksia pitkälti kunnioitetaan, mutta monet raidoista venyvät hieman pitkien soolojen ansiosta. Etenkin puhallinsoittaja Berckmansin ja viulisti Lauwersin intensiiviset soolot kappaleessa ”Présage” tekevät suurenvaikutuksen. Hieman erilainen instrumentaatio tuo myös miellyttävästi osaan kappaleista uutta kulmaa. Denisin omalaatuinen perkussiivinen rumpalointi on upeaa kuultavaa kuten aina.

Triton-keikat kuvattiin myös videolle ja olettamus oli, että dvd-julkaisu ilmestyisi enemmin tai myöhemmin. No tällä kertaa jälkimmäinen toteutui sillä nyt lopultakin 16 vuotta myöhemmin Live At The Triton 2009 tarjoaa CD-julkaisun kylkiäisenä keikan myös videokuvan kera. Settilista on identtinen kuin CD-levyllä. Pimeästi valaistussa klubissa kuvatun konsertin kuvanlaatu on välttävää tasoa. Leikkaus on konserttitaltioinnin heikointa antia sillä ristikuvia käytetäänkin aivan liikaa; jokainen, siis aivan jokainen, lähikuva on myös ristikuva! Tämä tekee yhdessä pimeähkön kuvan kanssa kokonaisuudesta suttuisen näköisen. Äänenlaatu on hyvä vaikkei aivan samaa tasoa kuin CD:llä. DVD on joka tapauksessa erinomainen bonus CD:lle joka ainakin itselleni on homman pihvi. Harvoin avantprogesta pääsee kuvan kera nauttimaan!

Tätä kirjoittaessa on epäselvää onko Univers Zerolla vielä tulevaisuutta levyttävänä tai peräti keikkailevana yhtyeenä, mutta laadukkaasti äänitetty arkistojen aarre Live At The Triton 2009 on tervetullut muistutus siitä kuinka omaperäisestä ja väkevästä yhtyeestä on kyse.

Parhaat biisit: ”Présage”. ”Xenantaya”, ”Dense”

19. Ukandanz : Evil Plan የክፋትእቅድ

Evil Plan የክፋትእቅድ on Ukandanzin kuudes studioalbumi.

Ranskalais-etiopialainen Ukandanz soittaa kovaa iskevää jazz-rockia, jossa painotus on rockin puolella – ja vieläpä varsin raskaan rockin puolella. Yhtyeellä on kuitenkin pari ässää hihassaan. Toinen niistä on ethiojazz-vaikutteet, ja nuo vaikutteet kirkastava etiopialaissyntyinen vokalisti Asnake Gebreyes jonka laulutyyli yhdistää nopean, intensiivisen vibraton mikrointervalleihin ja rituaalisen huudon sävyihin.

Jostain syystä Ukandanz teki neljännen levynsä 4 Against The Odds (2022) instrumentaalisena kvartettina. Ja kyllähän nelikko sai mukavaa mekkalaa aikaiseksi ilman vokalistiaankin. Gebreyes palasi levyllä Kemekem ከመከም (2023), ja hän on vahvasti mukana myös Evil Planilla.

Kemekem ከመከም sisälsi jonkin verran tyhjäkäyntiä, mutta Evil Plan on täyttä asiaa alusta loppuun. Asiaa helpottaa toki se, että levyn kesto on äärimmäisen tiivis: 27 minuuttia ja risat. Albumin kohokohta on yllättävä cover-versiointi Black Sabbathin klassikosta ”War Pigs”.

Ukandanzin versio ”War Pigsistä” ei ole suoraviivainen cover, vaan radikaali uudelleentulkinta. Siinä Tony Iommin ikoninen riffi siirtyy tenorisaksofonisti Lionel Martinin soitettavaksi, ja metallinen paino vaihtuu hengittävään, polyrytmisyyteen nojaavaan energiaan. Martin ei jäljittele kitarasärön voimaa, vaan muuttaa sen puhallinäänen ilmaisuvoimaksi: riffi taipuu hengityksen ja artikulaation rytmissä, vibratot ja yliohjaus korvaavat särön – jota tosin tarjoaa enemmän kuin riittävästi Fred Escoffierin lämpimästi surisevat urut. Yhtye rakentaa raivoisan mutta orgaanisen soundin, jossa raskas rock muuntautuu etiopialaisen modaalisuuden ja ekstaattisen free jazz -sooloilun kautta rituaalimaiseksi protestiksi. Tämän ylle kohoaa intensiivinen ja äärimmäisen sielukkaalta kuulostava Gebreyesin amharankielinen laulu, joka siirtää sodanvastaisen teeman uuteen kontekstiin. Hän venyttää fraaseja, käyttää ääntään lähes shamaanisena instrumenttina ja rakentaa kappaleen jännitettä vähitellen – aluksi melkein kertovana, lopuksi katarttisen huutavana. Hänen äänessään on enemmän epätoivoa ja uhmaa kuin Ozzy Osbournen alkuperäisessä tulkinnassa.

”War Pigs” on malliesimerkki siitä, kuinka syntyy loistava cover: alkuperäisen materiaalin ydin siirretään täysin eri genreen minkä jälkeen siihen istutetaan esittävän yhtyeen oma uniikki sielu.

Evil Planin lumo ei kuitenkaan nojaa pelkästään Black Sabbathin klassikkoon, sillä muukin materiaali on vahvaa. Esimerkiksi kappaleen ”Liwsedsh Andken ልውሰድሽ አንድ ቀን” katkonaisesti iskevä rytmiraita on mahtava ja osoittaa, kuinka taitava yhtyeen rytmiryhmä on. Hypnoottisesti ja suorastaan meditatiivisesti eteenpäin möyrivä instrumentaalinen päätösraita ”Song For Francis” sisältää puolestaan todella herkullista sähköpianosooloilua ja rujosti rätisevän saksofonisoolon.

Alle puolituntinen Evil Plan የክፋትእቅድ jättää kuulijan hieman nälkäiseksi, mutta tämä ei ole pelkästään paha asia – levyn pariin palaa mielellään pian uudestaan. Ja uudestaan ja uudestaan.

Parhaat biisit: ”Liwsedsh Andken ልውሰድሽ አንድ ቀን”, ”War Pigs”, ”Song For Francis”

20. Black Flower : Kinetic

Kinetic on Black Flowerin kuudes studiolevy.

Belgialaisen Black Flowerin perusti vuonna 2012 klassisesti koulutettu puhallinsoittaja Nathan Daems. Black Flower on kvintetti jonka nu-jazz -henkeen huolellisesti tuotettu musiikki yhdistelee vaivattoman luontevasti vaikutteita ethio-jazzista, afrobeatista, dubista, progressiivisesta rockista ja ties mistä. Kyseessä on siis todellinen musiikillinen fuusio.

Edellisellä Black Flowerin levyllä (Magma, 2022) minua ilahdutti erityisesti yhtyeen ensimmäinen sanoitettuja vokaaleja sisältävä kappale ”Morning In The Jungle”. Levyä ruotivassa arvostelussa toivoin lisää vastaavaa ja Black Flower toimittaa; myös Kineticilla on yksi laulettu kappale jonka laulaa jälleen vierailevä tähti Meskerem Mees. Mystisillä baritonisaksofonin pörähdyksillä käynnistyvä ”Monkey System” sykkii modernisti ja Mees laulaa vinkeän leikkisät ja ironiset sanoitukset jotka kertovat systeemisestä toistosta ja rutiineista jotka vievät ihmisiltä vapauden viekoittelevan hauskasti. Todella upean kappaleen kruunaa Daemsin lempeä saksofoni-riffittely ja satunnaiset riitasointuiset kirskahdukset.

Myönnän, että tuntuu hieman tyhmältä hehkuttaa laulettuja raitoja yhtyeeltä jonka kuusi studiolevyä on kahta kappaletta lukuunottamatta instrumentaalimusiikkia. Etenkin koska Black Flowerin ”normaalissa” musiikissa ei todellakaan ole valittamista. Siitä todistaa mm. arabialaisia skaaloja hyödyntävän lähes kymmenen minuuttisen nimiraidan herkät, mutta rosoiset etniset huiluosiot jotka leijuvat vankan polyrytmisen pohjan päällä onnistuen kuulostamaan samaan aikaan modernisti svengaavalta, että mielikuvitusta kutkuttavan muinaiselta. Yksi Kineticin ja ylipäätänsä Black Flowerin musiikin vahvuuksista onkin juuri se miten vaivattoman ja luontevan oloisesti uusi ja vanha kohtaavat siinä.

Vaikka kappaleiden laatu hieman laskeekin loppua kohden on Kinetic on jälleen varsin tasavahva suoritus Black Flowerilta ja osoitus siitä, että tämä belgialais-kvintetti on yksi tällä hetkellä kovassa nosteessa olevan etnisen jazzin keskeisimmistä pelureista.

Parhaat biisit: ”Kinetic”, ”Monkey Business”, ”Synesthetic”

21. Perry’s Mort : Craftsman’s Day Trip

Craftsman’s Day Trip on Perry’s Mortin ensimmäinen studioalbumi.

Perry’s Mort on Olavi Sammalkannon ja M. O. Kihlströmin vuonna 1990 perustama projekti. Parivaljakko on omien sanojensa mukaan tehnyt yhdessä lukuisia levyjä, mutta Craftsman’s Day Trip on ensimmäinen joka on saatettu yleiseen levitykseen. Perry’s Mortin pitkästä historiasta huolimatta Craftsman’s Day Trip sisältää vain uutta ja tuoretta materiaalia eikä ole mikään puolivillainen kooste vuosikymmenten varrelta vaan koherentti albumikokonaisuus.

Kaikki musiikki levyllä on Sammalkannon ja Kihlströmin kahdestaan soittamaa ja molemmat ovat multi-instrumentalisteja. Sammalkanto soittaa muun muassa koskettimia, tinapillejä, harmonikkaa, lyömäsoittimia sekä erilaisia samplattuja ja synteettisiä virtuaali-instrumentteja. Kihlström keskittyy enemmän nauhattomaan bassoon, sähkömandoliiniin, busukiin ja sähkökitaroihin, mutta soittaa myös perkussioita. Mitään erityisen virtuoosimaisia irrotteluja ei kuulla vaan duo keskittyy enimmäksseen tyylikkäiden tunnelmien ja kiinnostavien tekstuurien luomiseen.

Duo itse kutsuu Craftsman’s Day Tripiä konseptialbumiksi, mutta itselleni on jäänyt arvoitukseksi mikä levyn teema varsinaisesti on. Jostain arkielämän sattumuksista ja tilanteista lienee kysymys, sillä esimerkiksi kappaleessa “Lists, Plans And Getting Somewhere” tunnutaan resitoivan aivan tavallista ruokakaupan ostoslistaa. Musiikki on instrumentaalista, mutta sitä maustetaan silloin tällöin, varsin onnistuneesti, satunnaisilla puheenpätkillä.

Kuten usein nykyään on tapana, Craftsman’s Day Trip on äänitetty etänä eli eri puolilla Suomea asuvat Sammalkanto ja Kihlström ovat työstäneet sitä erillään omissa kotistudioissaan. Tällaiset projektit saattavat joskus kuulostaa hieman pökkelöiltä tai steriileiltä, mutta Craftsman’s Day Trip on poikkeuksellisen onnistunutta työtä. Soundit ovat kauttaaltaan erinomaiset ja jokainen ääni on selvästi tarkkaan harkittu. Äänikuva on usein pelkistetyn avonainen, mutta ei koskaan tylsä. Pienet kilkahdukset, efektit ja muut taustalla häilyvät yksityiskohdat kontrastoivat hienosti pinnassa liikkuvia rytmisiä ja melodisia elementtejä. Levyn miksaus käyttää tilaa esimerkillisesti hyväkseen ja kuulen siinä jotain samaa kuin Mike Oldfieldin upeasti äänitetyssä ja tuotetussa Amarokissa (1990), joka on keskimäärin toki huomattavasti tiheämmin miksattu tapaus.

Craftsman’s Day Tripin kohdalla voikin puhua eräänlaisista ääniveistoksista pikemminkin kuin perinteisistä ”biiseistä”. Kyseessä ei ole kuitenkaan pelkästään mikään hifistinen ambient-haahuilu, sillä mukana on runsaasti viehättäviä melodioita ja koukuttavia rytmisiä ideoita. Musiikissa on usein vaikeasti paikannettavia etnisiä sävyjä ja tässä mielessä se tuo mieleeni trumpetisti Jon Hassellin ”Fourth World” -konseptin, jossa hän yhdisteli primitiivisiä ja futuristisia ääniä ammentaen inspiraatiota eri maailman kolkkien musiikkitraditioista. Välillä mieleen tulee myös Kimmo Pohjosen soundikokeiluja ja belgialaisen Black Flowerin etnojazzia. Kihlströmin hallittu sähkökitarasoundi vie hetkittäin ajatukset jo aiemmin mainitun Oldfieldin suuntaan. Ehkä mukana on myös vaikutteita monipuolisen säveltäjä ja perkussionisti Morris Pertin musiikista, jonka nimestä koko projektin nimikin on aikoinaan johdettu.

Edellä mainituista verrokeista huolimatta Craftsman’s Day Trip on kokonaisuutena ilahduttavan omaperäistä kuultavaa. Itseasiassa Suomessa, retroprogen luvatussa maasta, tehdään todella harvoin näin raikasta ja tuoreen kuuloista progressiivista musiikkia.

Levy on kestoltaan vain 29 minuuttinen ja aika sen parissa kuluu siivillä. Mielelläni olisin viettänyt albumin luomassa musiikillisessa maailmassa hieman pidemmänkin ajan. Toivottavasti Perry’s Mort julkaisee pian lisää musiikkia kaikkien kuultavaksi, nyt kun hanat on lopultakin saatu auki.

Onnistuin itse onnekkaasti saamaan käsiini yhtyeen sisäpiirille (johon en siis kuulu) laadukkaasti tehdyn CD-r -levyn, mutta suurelle yleisölle Craftsman’s Day Tripistä ei valitettavasti ole tarjolla fyysistä painosta. Levyn voi kuitenkin kuunneltavissa kaikissa merkittävissä streamauspalveluissa.

Parhaat biisit: “Small Hours”, “Impulse Buying Opportunities”

22. Yazz Ahmed : A Paradise In The Hold

A Paradise In The Hold on trumpetisti Yazz Ahmedin neljäs studioalbumi.

Bahrainissa syntynyt trumpetisti Yazz Ahmed (s.1983) on viime vuosikymmenen aikana noussut erääksi brittiläisen jazzin omaperäisimmistä äänistä, yhdistäen arabialaisia vaikutteita, elektronisia sävyjä ja jazzin improvisatorista vapautta. Hänen aiemmat teoksensa La Saboteuse (2017) ja Polyhymnia (2019) ovat tehneet hänestä suunnannäyttäjän modernin etnofuusion kentällä – artistin, joka pystyy samanaikaisesti haastamaan ja hurmaamaan. A Paradise In The Hold on Ahmedin neljäs studioalbumi, ja se jatkaa hänen laajenevaa visiotaan kohti yhä rikkaampia tekstuureja ja kulttuurisia kerrostumia.

Ahmed kertoo levystä itse näin: ”Musiikki on sävelletty pitkäaikaiselle seitsemänjäseniselle Hafla-yhtyeelleni, joka kuultiin toisella albumillani La Saboteuse. Yhtyeessä soi bassoklarinetti, vibrafoni, Fender Rhodes/piano, bassokitara, arabialaiset lyömäsoittimet ja rumpusetti, ja kokoonpano muistuttaa 1970-luvun klassisen jazzfusionin palettia. Sävelsin nyt ensimmäistä kertaa nimenomaan lauluja. Sekä sanattomia että arabian- ja englanninkielisiä.” Tämä kuvaus on osuva, levy todella hengittää 70-luvun fuusion lämpöä, mutta samalla sen soundi on kuitenkin huolella modernisoitu, tuoden mieleen Arooj Aftabin hillityn ja hypnoottisen etnopopfuusion.

Sähköpianon ja flyygelitorven ihastuttava vuoropuhelu nimibiisissä ”A Paradise In The Hold” toimii levyn sydämenä: se on sekä mietiskelevä että liikkuva, kuin auringossa väreilevä meri. Jotkut hitaammista kappaleista käyvät kuitenkin aavistuksen tylsiksi, ja Ahmed onkin parhaimmillaan tällä kertaa nopeatempoisemmissa biiseissä kuten ”Her Lightissa”, jossa raivokkaat polyrytmit potkivat kappaletta eteenpäin ja luovat poikkeuksellista intensiteettiä. Vastaavaa olisi kaivannut levylle enemmänkin. ”Mermaid’s Tearsissa” kuulen jopa Canterbury-sävyjä. Erityisesti Randolph Matthewsin pehmeässä baritoniäänessä omalaatuisesti rytmitetyssä fraaserauksessa tuntuu kaikuvan tuon sympaattisen genren lämpö ja ironinen keveys.

70-minuuttisena A Paradise In The Hold on auttamattomasti ylipitkä ja olisi kaivannut tiivistämistä, mutta sisältää silti riittävästi oivalluksia ja sävellyksellistä rohkeutta pitääkseen otteessaan. Vaikka kaikki palaset eivät täysin loksahda paikoilleen, Ahmedin visio ja soittajien välinen kemia tekevät levystä jatkuvasti miellyttävän kuuntelukokemuksen. A Paradise In The Hold vahvistaa hänen asemaansa oman sukupolvensa keskeisenä jazzin uudistajana.

Parhaat biisit: ”A Paradise In The Hold”, ”Her Light”, ”Mermaid’s Tears”

23. Eclectic Maybe Band : Cosmic Light Clusters

Cosmic Light Clusters on Eclectic Maybe Bandin viides studioalbumi.

Eclectic Maybe Band on Univers Zerosta tutun belgilaisen basistin Guy Segersin vuonna 2016 perustama projekti. Kuten yhtyeen nimestäkin voi päätellä kyse ei ole varsinaisesta bändistä vaan Segersin ympärilleen koostamassa monikansallisesta muusikkoryhmästä joka vaihtelee levy levyltä ja jossa kuitenkin tietyt vakiomuusikot Michel Delville (kitara), Pierre Bernard (huilu) Jean-Pierre Soarez (trumpetti) ja Sigrid Vandenbogaerden (sello). Cosmic Light Clustersille Segers on onnistunut kokoamaan jopa poikkeuksellisen soittajakaartin; mukana peräti 29 soittajaa jotka soittavat tyypillisempien rock-instrumenttien ohella erilaisia klassisia instrumentteja kuten puhallimia ja jousia. Sointi on elektro-akustinen ja pääosassa on ensimmäkseen akustiset instrumentit Segersin virtuaali-instrumentit ja samplet tuovat hetkittäin mukanaan myös vahvoja elektroisia sävyjä.

Kuten Segersin Univers Zeros -taustasta voi päätellä niin myös Cosmic Light Clusters tarjoilee varsin tummasävyistä ja monimutkaista avantprogea. Univers Zeron sijasta musiikki muistuttaa kuitenkin usein enemmän Henry Cow’ta tai Art Zoydia. Klassiset sävyt ovat myös erittäin vahvoja. Vaikutteet tuntuvat tulevan 1900-luvun alun säveltäjiltä (Bartók/Stravinsky), mutta toisaalta myös vielä modernimmasta Ligetin ja Pendereckin tyylisestä taidemusiikista joka kuuluu etenkin musiikin tavasta käyttää tiheitä ääniklustereita luomaan atonaalisia taustatekstuureja ja harmonioita. Nämä klusterit luovat usein varsin kosmisen tunnelman mikä lienee ollutkin tähtitieteeseen intohimoisesti suhtautuvan Segersin tavoite.

Levy on sekoitus sävellettyä ja improvisoitua musiikkia. 68 minuuttisen levyn albumin kymmenestä kappaleesta neljä on kollektiivisia improvisaatioita ja loput Segersin sävellyksiä. Segers muusikkoineen onnistuu pääosin molemmilla sektoreilla. Improvisaatiot ovat tavallaan jopa onnistuneempia sillä niissä kuuluu aito soittamisen riemu. Sävelletyn materiaalin toteutus jää välillä hieman jähmeäksi, energiaa ja rosoa kaipaisi lisää (asiaa ei auta halvan ja hieman steriilin kuuloinen tuotanto), eikä kappaleen ”Hypnopédie” runonlausunta erityisesti innosta ainakaan tätä kuulijaa. Sen sijaan Cathryn Robsonin vokaalivierailu muuten instrumentaalisella levyllä kappaleessa ”B2 Or Not 2B / Astrum Argentinum” on tervetullut ja onnistunut. Avantproge-perinteitä kunnioittaen mielleyhtymä Dagmar Krauseen on vahva.

Puutteistaan huolimatta Cosmic Light Clusters on kiehtovaa ja haastavaa musiikkia jota ei kannata jättää väliin jos rock-elementeillä maustettu moderni kamarimusiikki kiinnostaa.

Parhaat biisit:”Cratère”, ”B2 Or Not 2B / Astrum Argentinum”

24. Fred Frith: Fred Frith And The Gravity Band

Vuonna 1980 mm. Henry Cow’sta tuttu kitaristi Fred Frith julkaisi toisen sooloalbuminsa Gravityn. Levystä tuli Frithin fanien pitkäaikainen suosikki. Eikä syyttä sillä kyseessä on todella riemastuttava levy. Instrumentaalisen albumin musiikki oli herkullinen sekoitus kokeellista rockia ja kansanmusiikkivaikutteita. Se haki vaikutteita usein Balkanin suunnan traditionaalisesta tanssittavasta musiikista. Leikkisät sävellykset olivat täynnä kompleksia rytmejä, jatkuvia tahtilajien muutoksia ja monimutkaisia harmonioita, mutta myös todella tarttuvia ja kauniita melodioita. Taustabändeinä Frith käytti ruotsalaista Samla Mammas Mannaa ja amerikkalaista The Muffinsia joten kaikki oli myös soitettu enemmän kuin riittävällä virtuoositeetilla. Gravityn musiikkia ei esitetty käsittääkseni livenä levyn julkaisun jälkeen. Ennen kuin yli 30 vuotta myöhemmin.

Frith ei ole muusikkona kallellaan nostalgiaan, päin vastoin, mutta jotenkin klarinetisti Aaron Novak ja kosketinsoittaja Dominique Leone onnistuivat taivuttelemaan avantgarde-legendan palaamaan vanhan klassikkonsa pariin. Novak ja Leone kokosivat Frithin taustalle omat yhtyeensä joista syntyi 10 henkinen The Gravity Band. Gravitya esitettiin livenä ensimmäisen kerran vuonna 2012 ja tämän jälkeen seurasi muutamia satunnaisia keikkoja ja lopulta projekti huipentui festivaalikeikkoihin Hollannissa ja Saksassa vuonna 2014. Näiltä keikoilta koostettiin Fred Frith And The Gravity Band -levy jonka Klang Galeria julkaisi lopulta vuonna 2025.

Gravity soitetaan kokonaisuudessaan läpi ja lopuksi kuullaan vielä Massacren ”Killing Time” ja biisi nimeltä ”Not Quite Tom” jonka alkuperästä en ole selvillä. Suht nuorista muusikoista koostuva kymmenen henkinen (kaksi kitaraa, rumpali, viulisti, saksofonisti, koskettimet, basso, perkussionisti) yhtye soittaa materiaalin läpi rennolla, mutta varmalla otteella. Treenejä tuskin on ollut kovin paljoa ja ainakin osa porukasta soittaa luultavasti nuoteista (Frith oli notatoinut alkuperäiset sävellykset tarkkaan). Sovitukset eivät harhaile kovin kauas alkuperäisestä vaikka hieman erilainen instrumentaatio tuo mukanaan jo hieman uutta henkeä. ja siellä täällä biisit venyvät hieman ylimääräisen sooloilun ja improvisonnin myötä. Alkuperäinen materiaali oli soitettu veitsen terävän tarkasti, mutta nyt ote hieman rempseämpi ja ehkä aavistuksen rokkaavampi.

Frithiltä olisi voinut odottaa radikaaliakin uudelleentulkintaa, mutta sen sijaan Fred Frith And The Gravity Band tarjoilee lämpimän ja selvästi innostuneella otteella soitetun liveversion rakastetusta levystä. Täydellinen reinventio olisi toki ollut kiinnostava, mutta näin hieno musiikki ansaitsi tulla esitettäväksi livenä myös sellaisenaan – vaikkakin vuosikymmeniä myöhässä. Tämä taltiointi ei päihitä alkuperäistä, mutta tarjoaa silti miellyttävän ja tunnelmaltaan erilaisen näkökulman Gravitysta, ja ansaitsee siksi tulla kuulluksi klassikon rinnalla.

Parhaat biisit: ”The Boy Beats The Rams”, ”Spring Any Day Now”, ”Don’t Cry For Me”, ”The Hands Of The Juggler”, ”Slap Dance”, ”A Career In Real Estate”

25. Radiohead : Hail To The Thief (Live Recordings 2003-2009)

Radioheadin vuonna 2003 ilmestynyt kuudes studiolevy Hail To The Thief oli minulle valtava pettymys. Sen edeltäjät Kid A ja sen sisarlevy Amnesiac olivat ne albumit, jotka tekivät minusta lopullisesti Radiohead-fanin. Noiden rohkeiden ja kokeellisten levyjen jälkeen Hail To The Thiefin paluu suoraviivaisemman rockin pariin tuntui ankealta siirrolta. Pahinta oli kuitenkin levyn muovisen ja kokoonpuristetun kuuloinen tuotanto: albumin lyttyyn kompressoitu soundimaailma ei houkutellut todella uppoutumaan musiikkiin.

Vuosien varrella olen palannut silloin tällöin Hail To The Thiefin pariin, ja yleensä fiilikseni on ollut osastoa ”no, ei tämä niin paha ollutkaan kuin muistin”. Siitä huolimatta levy on jäänyt lähinnä pölyttymään hyllyyn, ja olen kuunnellut mieluummin jotain niistä oikeasti hyvistä Radiohead-levyistä.

Nyt, hieman yllättäen, yli 20 vuotta alkuperäisen Hail To The Thiefin julkaisun jälkeen Radiohead on julkaissut livelevyn, joka kokoaa yhteen tuon albumin kappaleiden livetulkintoja kuuden vuoden ajalta. Mukana on kahta biisiä lukuun ottamatta esitykset kaikista levyn kappaleista. Tämä pistää miettimään, onko yhtye itsekin ollut tyytymätön alkuperäiseen studiolevyyn ja halunnut siksi tuoda markkinoille vaihtoehtoisen version. Ehkä. Toisaalta se, että Radiohead on soittanut livenä näin suuren osan levyn materiaalista, osoittaa ainakin sen, että vaikka albumi itsessään ei olisi täysin tekijöitään tyydyttänyt, sen raakamateriaali kuitenkin miellytti riittävästi, jotta sitä kehtasi esittää vanhojen klassikoiden rinnalla.

Ja totta tosiaan: studiolevyn soundien ankeudesta vapautettuna Hail To The Thiefin musiikki syttyy eloon aivan uudella tavalla. Nyt materiaali kuulostaa siltä, miltä sen olisi aina pitänyt kuulostaa – paluulta bändin rokkijuurille, mutta vahvistettuna viime vuosien kokeellisuudella ja huimasti kehittyneillä soittotaidoilla.

Kunnia Radioheadin menestyksestä osoitetaan yleensä vokalisti Thom Yorkelle – ja nykyisin ilahduttavassa määrin myös multi-instrumentalisti Jonny Greenwoodille – mutta Hail To The Thief (Live Recordings 2003–2009) osoittaa, miten päteviä muusikoita myös basisti Colin Greenwood, rumpali Philip Selway ja kitaristi Ed O’Brien ovat, ja kuinka tehokkaasti viisikko soittaa yhteen. Etenkin Colin Greenwoodin bassokuviot tekevät vaikutuksen moneen otteeseen, niiden noustessa livenä esiin aivan eri tavalla kuin studioversioissa. Yksinkertaisesti sanottuna: tämä bändi rokkaa kovaa!

Kohokohdiksi nousevat alun rumpukoneen papatuksesta intensiiviseksi rockpauhuksi kasvava ”2+2=5”, maanisen ja mantramaisen “the raindrops, the raindrops” -hokeman tarjoileva ”Sit Down. Stand Up”, jossa Selwayn hektinen rumpalointi ja glitch-elektroniikka kohtaavat saumattomasti, sekä massiivisen surisevan bassoriffin varassa kulkeva ja suoraan kurkkuun kiinni iskevä ”Myxomatosis”. Materiaalin melodisempaa (jota riitasointuisesti kirskuvat kitarat tosin parhaan mukaansa disruptoivat) laitaa edustava ”Where I End and You Begin” on myös komea eikä vähiten Greenwoodin mainion bassokuvion ansiosta.

Mukaan on jätetty paikoin hyvin selvästi kuultavia yleisön ääniä, selvimmin ”There, Theressä”, jossa yleisö hoilaa kuuluvasti mukana. Joitakin kuuntelijoita tämä voi häiritä, mutta minusta se vain korostaa tallenteen live-energiaa. Vaikken vieläkään täysin ymmärrä, miksi kalliista keikkalipusta maksanut yleisö haluaa kuulla mieluummin omaa ääntään kuin bändiä…

Hail To The Thiefin materiaali ei vieläkään nouse mielestäni Radioheadin parhaiden albumien tasolle, mutta Hail To The Thief (Live Recordings 2003–2009) herättää sen eloon aivan uudella tavalla. Paradoksaalisesti tämä livelevy nostaa mielessäni alkuperäisen studiolevyn arvoa, mutta käytännössä johtaa luultavasti siihen, että poimin sen entistä harvemmin kuunteluun – ja laitan mieluummin pyörimään tämän mainion livelevyn.

Parhaat biisit: ”2+2=5”, ”Sit Down. Stand Up”, ”Where I End and You Begin”, ”Myxomatosis”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lisää vuoden 2025 levyjä:

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.