Levyarvio: Robert Wyatt – Shleep (1997)

Shleep on Robert Wyattin seitsemäs sooloalbumi.

Vuonna 1966 perustettu Soft Machine oli hetken aikaa Lontoon underground-piirien kuumin yhtye Pink Floydin rinnalla. Ja bändin riehakkaan eloisa laulaja/rumpali Robert Wyatt (s.1945) luultavasti sen näkyvin jäsen. Siinä missä Pink Floyd onnistui valloittamaan myös valtavirran, jäi Soft Machinen suosio lopulta kulttitasolle.

Wyatt erosi yhtyeestä riitaisissa merkeissä bändin neljännen studiolevyn Fourthin jälkeen. Tämän jälkeen hän perusti oman yhtyeensä Matching Molen, joka julkaisi vuonna 1972 sekä nimettömän debyyttinsä että viimeiseksi jääneen albumin Little Red Record. Kolmas albumi oli jo tekeillä, kun katastrofi iski. Kesäkuussa 1973 Wyatt osallistui Gongista tutun Gilly Smythin syntymäpäiville, ja ilta päättyi traagisesti, kun erittäin päihtynyt Wyatt tippui neljännen kerroksen ikkunasta ja mursi selkärankansa. Wyatt halvaantui pysyvästi vyötäröstä alaspäin.

Wyattin ura rumpalina oli ohi, mutta musiikista hän ei luopunut. Päinvastoin. Onnettomuus pakotti Wyattin uudistamaan itsensä omalaatuiseksi singer-songwriteriksi, ja hänen ensimmäisestä onnettomuuden jälkeisestä levystään Rock Bottomista (1974) muodostui todellinen mestariteos. Seuraava levy – jazzahtava –Ruth Is Stranger Than Richard ilmestyi jo seuraavana vuonna, mutta sen jälkeen Wyattin julkaisutahti hidastui merkittävästi.

Seuraavaa Wyattin kokopitkää levyä Old Rottenhatia saatiin odottaa vuoteen 1985 asti. Sitä ennen hän osallistui kuitenkin vierailijana moniin kiinnostaviin levyihin ja projekteihin, laulaen mm. Henry Cow’n kiertueella sekä Michael Mantlerin ja Phil Manzaneran levyillä. Old Rottenhat ja sitä seurannut Dondestan (1991) olivat molemmat minimalistisella instrumentaatiolla Wyattin yksinään toteuttamia albumeita.

Dondestanin jälkeen Wyattin työtahti hidastui entisestään, sillä hän sairastui 90-luvun alkupuolella vakavaan masennukseen. Henkilökohtaisten ongelmien lisäksi Wyattia veti alas myös Neuvostoliiton hajoaminen, joka oli samalla kuolinisku kansainväliselle kommunismille – hänelle tärkeälle aatteelle. Masennus johti ns. valkoisen paperin kammoon ja erittäin pahaan unettomuuteen, eikä työnteosta tullut neljään vuoteen mitään. Lopulta Wyattin kumppani, maalari ja sanoittaja Alfreda Benge, pakotti hänet psykiatrin pakeille. Masennuslääkkeiden myötä toipuminen käynnistyi.

Prozacin ohella saamme kiittää Wyattin paluusta myös Roxy Music -kitaristi Phil Manzaneraa. Wyatt oli Manzaneralle suuri esikuva ja inspiraationlähde, joten Manzanera halusi kiittää sankariaan tarjoamalla tälle edullista studioaikaa sopimuksella ”maksa mitä pystyt, sitten kun pystyt” omassa ammattitason studiossaan. Tämä oli vähävaraiselle Wyattille, jolla ei tuohon aikaan ollut enää edes levysopimusta, suuri apu – etenkin kun häntä painoi yhä pettymys Dondestaniin, joka oli jouduttu viimeistelemään kiireellä pienen budjetin takia.

Shleep merkitsi Wyattille paitsi paluuta, myös avautumista – niin muusikkona kuin ihmisenä. Siinä missä Old Rottenhat ja Dondestan olivat olleet askeettisia, sisäänpäin kääntyneitä äänikollaaseja, Shleep on huomattavasti ilmavampi, moni-ilmeisempi ja ennen kaikkea: kollektiivisempi. Mukana on tällä kertaa laaja kirjo vierailijoita – vanhoja ja uusia ystäviä. Vanhoja kollegoita mukana on mm. Brian Eno (syntetisaattorit, vokaalit),  Evan Parker (saksofonit) ja jo edellä mainittu Phil Manzanera (kitara). Aivan uusista tuttavuuksista mainittakoon esimerkiksi Annie Whitehead (pasuuna) ja Philip Catherine (kitarat). Onkin huomion arvoista, että mukana on tällä kertaa erityisesti jazzmuusikoita. Wyatt oli pysytellyt erossa jazzmuusikoista Ruth Is Stranger Than Richardin jälkeen omien epävarmuuksiensa vuoksi. Hän ei kokenut olevansa muusikkona samalla tasolla. Wyattin huolet olivat kuitenkin täysin turhia koska etenkin modernit jazzmuusikot tuntuvat todella arvostavan hänen omintakeista tapaansa tehdä musiikkia. Esimerkiksi tämän hetken ehkä merkittävin jazz-muusikko Mary Halvorson on ylistänyt Wyattia maasta taivaaseen (ja suostutteli tämän jopa palamaan eläkkeeltä laulamaan levylle Artlessly Falling).

Levyn yllättävin vierailija ei kuitenkaan tullut jazzin suunnalta. The Jamista tunnettu mod-rokkari Paul Weller soittaa kitaraa muutamalla raidalla. On tosin muistettava, että myös Weller oli flirttaillut kevyesti jazzin kanssa The Jamia seuranneessa popbändissä The Style Council. Wellerin päätyminen Shleepille oli kuitenkin pitkälti sattuman kauppaa. Weller oli viimestelemässä levytystä Manzaneran studiossa kun Wyattin sessiot olivat alkamassa ja Wyatt toivotti kitaristin mukaan puolihuolimattomasti ja tämä yllättäen tarttui tarjoukseen. Wyatt ja Weller tulivat hyvin juttuun keskenään. Heitä yhdisti paitsi yhtenevät poliittiset näkemykset niin myös mieltymys päihdyttäviin juomiin. Weller on levyllä erinomainen lisä, ja hänen soittonsa yhdessä Manzaneran ja Catherinen kanssa tekee Shleepistä selvästi Wyattin kitarapitoisimman albumin.

Vaikka mukana on merkittävä määrä vierailijoita on hyvä muistaa, että kyse ei silti ole mistään varsinaisesta bändilevystä. Wyatt työskenteli eri muusikoiden kanssa yksitellen ja valitsi heidät huolellisesti oikeisiin rooleihin ja oikeisiin kappaleisiin. Ja tälläkin kertaa Wyatt soittaa suuren osan musiikista itse. Rumpujen (setin alaosa ei käytössä Wyattin halvaantumisen johdosta) ja perkussioiden ohella Wyatt soittaa koskettimia, trumpettia ja jopa viulua. Ja laulaa tietenkin! Wyattin omintakeinen lauluääni ei ole koskaan soinut yhtä kauniisti ja monipuolisesti kuin Shleepillä. Ehkä osittain huolitellun tuotannon ja äänityöskentelyn johdosta josta voinee kiittää pitkälti äänittäjä Jamie Johnsonia joka teki hienoa työtä levyn soundien kanssa.

Lue myös: Levyarvio: The Soft Machine – Volume Two (1969)

Sanoituksellisesti Wyatt kirjoittaa Shleepillä niin kuin puhuisi itselleen. Hän ei saarnaa, ei väitä tietävänsä. Mutta hän kysyy – joskus painavasti, joskus hymähtäen. Usein molempia samaan aikaan. Aiempien levyjen poliittisuus ei ole täysin kadonnut, mutta se on siirretty ikään kuin taka-alalle. Tai rivien väliin ja ilmenee nyt usein henkilökohtaisena huolena: mitä tapahtuu kun omat ajattelun raamit romahtavat?

Yhdessä Enon kanssa sävelletty avausraita ”Heaps of Sheeps” on viittaus Wyattin kärsimään unettomuuteen kuten levyn nimikin. Se on yksi Wyattin tarttuvimmista sävellyksistä – joskin tartunta piilee omituisessa rytmissä ja toisteisessa laulussa. ”Heaps of Sheeps” tuntuu ensin leppoisalta mutta alkaa nopeasti keikkua kuin hidas karuselli: sähköpianot pomppivat epäsäännöllisesti, bassokitara murisee matalala muhkeasti, komppi juoksee villisti ja Wyatt laulaa valppaasta unettomuudestaan toisteisesti mutta raukeasti. Taustalla ujeltaa Eno sanattomasti melodiaansa omasta vanhasta biisistän ”Put a Straw Under Baby” (1974). ”Still not sleeping,” vakuuttaa Wyatt lampaita laskiessaan, mutta kappaleessa kaikki tuntuu unelta.

Each sheep, where it landed
Refusing to exit, remained
Creating a vast writhing heap
Growing fast on the left

Lue myös

Rytmisesti vitoseen menevä The Duchess” on lyhyt, hauraan lyyrinen laulu, jonka Evan Parkerin sopraanosaksofoni soi surumielisesti ja hieman viksahtaneesti. Vielä vinksahtaneempi on Wyattin epäviraisesti soiva viulu. Sanoitukset tuntuvat olevan ristiriitaisuuksia täynnä oleva kiitollisuuden osoitus Wyattin paljon kärsineelle kumppanille Alfreda Bengelle.

”Maryan” taas on soiva tila, sävelletty yhdessä kitaristi Philip Catherinen kanssa. Sen alussa pääosassa on melodisesti näppäile kitara ja kaukaisuudessa soiva Wyattin trumpetti. Sitten kitaran rinnalle nousee Chucho Merchán kontrabasso ja Chikako Sato soittaa ihanan haikean viulusoolon.Catherine soittaa miniatyyrimäisellä soundilla pienen soolon Wyatt hymistessä taustalla melodian ilman sanoja lähes kuulumattomissa. Musiikkia rytmittää jatkuvasti rytmimuna tai joku vastaava helistin. Todella sympaattinen ja kaunis kappale.

”Was a Friend” alkaa kummallisella pienellä hiljaa soivalla katkelmalla Rock Bottom -levyltä. Kyseessä on sample itävaltalaisen More Extended Versions yhtyeen levyltä The Music Of Robert Wyatt. Itse ”Was a Friend” on kappaleena erityistapaus: se on alun perin Hugh Hopperin sävellys johon Wyatt kirjoitti sanat. Hopper puolestaan levytti paria vuotta myöhemmin Hughscore yhtyeensä kanssa oman version biisistä levylle Delta Flora käyttäen Wyattin sanoituksia. Shleepin versiota säestää hitaasti vellovat syntetisaattorivallit ja huomattavasti nopeammin soivat kilisevät symbaalit joka aiheuttaa kiinnostavan ristiriitaisen efektin. Kappaleen intensiteetti kasvaa komeasti loppua kohden onnistuneesti ja Wyatt varioi ääntään kiinnostavasti. Siellä täällä ujeltaa pistävästi myös Wyattin soittama trumpetti. Sanoitukset kertovat ystävyydestä, sen särkymisestä ja hitaasta parantumisesta. Varmasti viittaus Wyattin ja Hopperin vaikeaan suhteeseen. Uhkaavasti möyrivä ja hypnoottinen ”Was a Friend” olisi istunut hyvin Rock Bottomille. Ehkä alun sample viittaa juuri siihen?

Funny kind of greeting, not exactly hostile
Not exactly facing, not exactly turning away
Not exactly frowning, not exactly smiling
Lurking by the door
Without a sign of wanting to move
Though hardly friendly, not an angry gesture
Did it make. Just quite unnerving
It’s been a long time

Lue myös: Levyarvio: Michael Mantler – The Hapless Child And Other Inscrutable Stories (1976)

Surumielinen ja hyvin henkilökohtainen ”Free Will and Testament” nostaa pääosaan Wyattin laulun jossa hän pohdiskelee vapautta ja vapaata tahtoa taustallaan vain kevyesti kopisevat perkussiot hieman utuisia kosketinsoitintekstuureja sekä Wellerin vähäeleisesti soittama slide-kitara. Sanoituksissa vajotaan lopussa – jos ei aivan itsemurhatunnelmiin – niin ainakin toivomaan ettei sitä ettei olisi koskaan ollut olemassakaan.

”September the Ninth” on levyn jazzahtavinta antia. Pitkään instrumentaalisena soiva ja kiirettömästi keinuva kappale antaa paljon tilaa Parkerin tenorisaksofonille ja Whiteheadin päättäväisesti hurisevalle pasuunalle. Matalalla humiseva pasuuna ja Wyattin falsettilaulu muodostavat suloisen parin.

”Alien” on napakasti eteenpäin kilkuttavan rytmin kuljettama kappale, jonka ytimessä Wyattin ääni leijailee epämääräisen eteerisesti, venytellen, kertoen runollista tarinaa pakolaisuudesta – tai ainakin eräänlaisesta irtonaisuudesta, jossa mikään paikka ei tunnu aivan kodilta. Sanat – kuten monessa muussakin levyn kappaleessa – ovat Alfreda Bengen käsialaa. Phil Manzanera soittaa lyhyen, tyylikkään kitarasoolon.

”Out of Season” on Wyattin ja Annie Whiteheadin pasuunaduetto. Wyatt on jälleen yhden miehen bändi -moodissa: hän soittaa kuulaasti soivaa trumpettia, koskettimia ja bassokitaraa Whiteheadin pitkien pasuunalinjojen rinnalla. Bengen vain muutaman rivin mittaiset sanoitukset muodostavat miniatyyrikuvelman luonnon ja urbaanin maailman kohtaamisesta.

”A Sunday in Madrid” on jazzahtava kappale, joka hieman tukehtuu sanoitusten runsauteen. Wyatt esittää ne monotonisen melodiattomasti, eikä kappale oikein pääse hengittämään.

”Blues in Bob Minor” on sekin sanoituksellisesti tiheä, mutta huomattavasti hauskemmalla tavalla. Nopeatempoinen blues leikittelee ja irvailee hyväntuulisesti Bob Dylanille, Wyattin puhelaulaessa tajunnanvirtamaiset sanansa lähes katkeamattomana rytmisenä virtana – aivan kuin Dylan ”Subterranean Homesick Bluesissa”. Wyattin rumpalointi on maukasta kuultavaa, ja hänen soittamansa Hammond-urut sekä rytmikäs piano istuvat biisiin upeasti. Kaiken kruunaa siellä täällä mukaan yhtyvä Paul Wellerin kireästi soiva sähkökitara.

Levyn päättää ”The Whole Point of No Return”, lyhyt, instrumentaalinen ja jazzahtava alle kahden minuutin mittainen ote Wellerin vanhasta The Style Council -biisistä. Se toimii ikään kuin koodana koko albumille.

Ansaitusti Shleep sai ilmestyessään lämpimän ja yksimielisesti myönteisen vastaanoton. Monet kriitikot pitivät Shleepiä Robert Wyattin parhaana albumina sitten Rock Bottomin. The Wire valitsi sen jopa vuoden levyksi 1997. Wyattista muodostui viimeistään tässä vaiheessa arvostettu kulttisankari, ja hänen uransa koki pienen renessanssin: useat vanhat, jo loppuunmyydyt levyt julkaistiin uudelleen. Kaikki tämä teki hyvää Wyattin itseluottamukselle, joka oli ollut pitkään koetuksella. Valtavan tuotteliaaksi hän ei silti muuttunut – seuraavaa albumia saatiin odottaa kuusi vuotta.

Shleep on ehkä Wyattin popmaisin levy, mutta se ei kuulosta hetkeäkään kaavamaiselta tai väkinäiseltä kompromissilta. Se kulkee aivan omia polkujaan, jossain kamaripopin, jazzin, Canterbury-progen ja leppoisasti leijuvan artrockin rajamailla. Sen hienous piilee yksityiskohdissa, tauoissa, äänissä, jotka jäävät soimaan pään sisällä. Shleep ei tarjoa vastauksia, mutta jättää jäljen – kuin uni, josta ei muista mitään tarkkaa, mutta joka ei kuitenkaan koskaan täysin unohdu.

Parhaat biisit: ”Heaps Of Sheep”, ”Maryann”, ”Was A Friend”, ”Alien”, ”Blue In Bob Minor”

Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: North Sea Radio Orchestra / John Greaves / Annie Barbazza – Folly Bololey: Songs From Robert Wyatt’s Rock Bottom (2019)

Kappaleet

  1. ”Heaps of Sheeps” – 4:56
  2. ”The Duchess” (Wyatt) – 4:18
  3. ”Maryan” (Wyatt, Philip Catherine) – 6:11
  4. ”Was a Friend” (Wyatt, Hugh Hopper) – 6:09
  5. ”Free Will and Testament” (Wyatt, Mark Kramer) – 4:13
  6. ”September the Ninth” – 6:41
  7. ”Alien” – 6:47
  8. ”Out of Season” – 2:32
  9. ”A Sunday in Madrid” – 4:41
  10. ”Blues in Bob Minor” (Wyatt) – 5:46
  11. ”The Whole Point of No Return” (Paul Weller) – 1:25

Gary Azukx: djembe Alfreda Benge: ilmestyksen ääni, kuoro Philip Catherine: kitara Brian Eno: syntetisaattori, syntetisaattoribasso, laulu, kuoro Jamie Johnson: kitara, kuoro Phil Manzanera: kitara Chucho Merchán: bassokitara, kontrabasso, bassorumpu, perkussiot Evan Parker: sopraanosaksofoni, tenorisaksofoni Charles Rees: kuoro Chikako Sato: viulu Paul Weller: kitarat, taustalaulu Annie Whitehead: pasuuna Robert Wyatt: laulu, koskettimet, bassokitara, puolalainen viulu, trumpetti, perkussiot, kuoro

Tuottaja: Robert Wyatt, Alfreda Benge, Brian Eno
Levy-yhtiö: Hannibal, Thirsty Ear

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑